Eilen ilmestyi Taiteen syksyn ensimmäinen numero. Olin ollut vähän ahkera, ja lehdessä oli minulta kolme juttua: raportti Puolan reissulta ja kaksi kotimaista kritiikkiä. Tässä ne:
Kun Siperia opetti ihan oikeasti
Komeassa uudisrakennuksessa juuri avattu Krakovan nykytaiteen museo näyttää kokoelmillaan sekä historian ja taiteen suhdetta käsittelevällä avajaisnäyttelyllään, miten traumaattinen lähihistoria nousee taiteen avulla uusille metatasoille.
Krakova on Puolan tärkein turismivirtojen vastaanottaja ja yksi Euroopan huomattavimmista kulttuurimatkailijoiden kohteista. Siellä voi muun muassa käydä ihailemassa yhtä Leonardo da Vincin hienoimmista maalauksista: Nainen ja kärppä (Czartoryskin museo).
Krakova onkin tunnettu vanhan taiteen mekkana, mutta sen nykytaide-elämäkin on ollut 1900-luvun alusta alkaen virkeää – ehkä sillä on vähän samanlainen perinteeseen perustuva avantgardesuhde Varsovaan kuin esimerkiksi Turulla on Helsinkiin ja Tartolla Tallinnaan.
Miehitettyjen maiden taidetta
Krakovassa ei kuitenkaan ole ollut kovinkaan hyviä tiloja nykytaiteen esittelylle. Nyt asia on korjattu, kun Claudio Nardin suunnittelema Krakovan nykytaiteen museo (Muzeum Sztuki Współczesnej w Krakowie, MOCAK) aloitti toimintansa tämän vuoden toukokuun loppupuolella. Museo sijaitsee kolmisen kilometriä vanhasta kaupungista Podgorzessa, missä sijaitsi toisen maailman sodan aikana Krakovan ghetto. Museo on aivan elokuvista tutun Schindlerin emalitehtaan kupeessa, ja elokuvahan on tietenkin Steven Spielbergin Oscareiden kahmija Schindlerin lista (1993).
Schindlerin tehtaassakin on viime vuonna avattu Krakovan historialliselle museolle kuuluva näyttelytila, jonka pysyvä näyttely Krakova natsimiehityksen aikana 1939–45 tarjoaa hyvän taustan puolalaisen ja muunkin itäeurooppalaisen taiteen ymmärtämiselle, sillä niin voimakkaasti traumaattinen lähihistoria – siis sekä Neuvostoliitto että natsi-Saksa – elää vielä nykyhetkessä, että on vaikea kuvitella vähänkään poliittista itäeurooppalaista taidetta ilman niitä jälkiheijastuksia, joita eri tavoin julmat diktatuurit ovat muistojen ja toki myös muistojen kieltämisen kautta ihmisten arkeen jättäneet. Suomalaisen taiteenharrastajan voi olla jopa vähän vaikea ymmärtää kaikkia niitä nyansseja ja monihaaraisia näkökulmia, jotka ovat periytyneet ajasta, jolloin Siperia opetti ihan oikeasti.
MOCAKin pääsisäänkäynti.
Schindlerin tehtaassakin on viime vuonna avattu Krakovan historialliselle museolle kuuluva näyttelytila, jonka pysyvä näyttely Krakova natsimiehityksen aikana 1939–45 tarjoaa hyvän taustan puolalaisen ja muunkin itäeurooppalaisen taiteen ymmärtämiselle, sillä niin voimakkaasti traumaattinen lähihistoria – siis sekä Neuvostoliitto että natsi-Saksa – elää vielä nykyhetkessä, että on vaikea kuvitella vähänkään poliittista itäeurooppalaista taidetta ilman niitä jälkiheijastuksia, joita eri tavoin julmat diktatuurit ovat muistojen ja toki myös muistojen kieltämisen kautta ihmisten arkeen jättäneet. Suomalaisen taiteenharrastajan voi olla jopa vähän vaikea ymmärtää kaikkia niitä nyansseja ja monihaaraisia näkökulmia, jotka ovat periytyneet ajasta, jolloin Siperia opetti ihan oikeasti.
Yksi ongelma itäeurooppalaisen taiteen ymmärtämisessä on tietenkin se tapa, jolla monet taidemuodot ovat tottuneet kommunikoimaan vaikeissa olosuhteissa – rivien väliin kirjoittamisen ja piilottamisen taito, johon yhdistyy usein ironia ja sarkasmi ja elämän absurdiuden paljastaminen. Tämä on tänä vuonna välittynyt hyvin esimerkiksi television katsojille, jotka ovat YLE Teeman Kino Europa -sarjasta katsoneet tšekkiläisiä elokuvia 1960–70-luvuilta.
Taiteen sisäiset struktuurit
MOCAK ei pröystäile kokoelmiensa koolla tai kansainvälisten tähtien valovoimalla vaan on keskittynyt valitsemiensa linjausten kautta lähinnä puolalaiseen ja naapurimaiden taiteeseen.
Museon johtaja Maria Anna Potocka linjaa hankintaperiaatteita siten, että esteettiset, poliittiseen missioon sitoutuneet, taloudelliset tai nationalistiset tavoitteet on alistettu ”taiteen sisäisiä struktuureita” heijasteleville periaatteille. Kokoelman konsepti pohjautuu siis sille, että pyritään etsimään niitä taiteen ongelmia ja formaaleja ratkaisuja, jotka ovat keskeisiä sille ajalle, johon kokoelmat kulloinkin viittaavat.
MOCAKin ensimmäisessä kokoelmanäyttelyssä on kuratoriaalinen valta yritetty tietoisesti minimoida. Teoksia ei sijoiteta mihinkään erityisesti artikuloituun kontekstiin tai jonkun teeman kuvitukseksi. Erillisinä näytteille asetetuille teoksille annetaan ikään kuin mahdollisuus tuoda esiin ”koko sanomansa”. Tätä tukee myös näyttelyarkkitehtuuri – tai pikemminkin sen puute: jättiläismäiset hallit on jätetty raa’asti silleen, ilman sokkeloisia huonetiloja tai väliseiniä, jotka pakottavat kussakin pienemmässä tilassa sijaitsevat teokset käymään sitä ”vuoropuhelua”, jota taiteessa niin usein tunnutaan arvostavan jo miltei määritelmällisesti.
Tomasz Bajer (s. 1971), Minimalism of Guantanamo, 2008.
Katsojan kannalta kokemus on veikeä: on kuin olisi joutunut johonkin K-marketin kellarivarastoihin (MOCAKin kokoelmanäyttely on nimenomaan ikkunattomassa kellarissa), jotka ovatkin täysien banaanilaatikoiden sijaan sisustettu harvaan sirotellulla taiteella. Tunnelma on ensi alkuun varsin outo, mutta siihen tottuu aika nopeasti, sitä vain siirtyy teoksesta toiseen ja unohtaa edes olevansa jossain erityisessä paikassa.
Tuntui itse asiassa varsin hienolta käydä ihkauudessa museossa, joka ei tarjonnut mitään ulkoisia elämyksiä tai interaktiivisia härpäkkeitä. Ehkä tätäkin voisi miettiä, kun Suomessa käydään taas kiihkeitä taidemuseokeskusteluita. Tässä on nimittäin tarjolla yksi jo konkretisoitu vaihtoehto sille, miltä voisi näyttää 2000-luvun taidemuseo: taidemuseo, joka näyttää kuin varastoon tehdyltä vaikka se on tehty nimenomaan taidemuseoksi ja jossa keskeisellä sijalla on vain taide.
Historiallisten traumojen metatasot
MOCAKin ensimmäinen iso vaihtuva näyttely History in Art (Historia w sztuce) keskittyy juuri siihen, mitä nimikin antaa ymmärtää. Valtaosa teoksista on melko tuoretta nykytaidetta, mutta mukana on täysin sujuvasti integroituna myös sellaista vanhempaa ilmaisua, joka sitoo nykyiset tai lähihistorian teemat niihin pitkäkestoisen historian säikeisiin, jotka ovat olennaisia sekä taiteen että historiankulun ja sen kirjoittamisen ymmärtämiselle.
Huomioni kiinnittyi erityisesti niihin teoksiin, jossa post-sovjeettiset traumat tai natsi-Saksan pitkät varjot holokausteineen olivat saavuttaneet uusia metatasoja sen totutun ja tavallaan jopa jo tyyliksi ismiytyneen ilmaisun rinnalle, jota länsieurooppalaisessa taidemaailmassa aikoinaan niin innokkaasti viljeltiin – viittaan vaikkapa Nykytaiteen museo Kiasman vuoden 2007 Raaka, käsitelty ja paketoitu -näyttelyyn, joka tuli ja meni jättämättä mitään jälkiä suomalaiseen taidekeskusteluun.
Mirosław Bałka (s. 1958), Audi HBE FI44, 2008.
Vain muutamia esimerkkejä mainitakseni: Jäin tosi voimakkaan hypnoottisen lumovoiman valtaan katsoessani puolalaisen Mirosław Bałkan (s. 1958) videoteosta Audi HBE FI44 (2008), jossa saksalainen paavi ajaa saksalaisella luksusautolla turvamiesten keskellä ja mustien ikkunoiden peittämänä tutustumassa Auschwitzin keskitysleiriin. Sama outo ja jäsentymätön – siksi epäilemättä myös pitkäkestoinen – tunne syntyi myös vähän vanhemman teoksen myötä: saksalaisen mutta lähinnä Pariisissa vaikuttaneen Jochen Gerzin (s. 1940) Exit – Dachau Project (1972) keskittyi keskitysleirin historian sijaan tapaan, jolla keskitysleiriä esitetään museona ja siihen, minkälaisia ohjeita ja kieltoja ja sääntöjä tuohon esittämiseen liitetään.
Jochen Gerz (s. 1940), Exit Dachau-Project, 1972.
Nyt jälkikäteen tuntuu siltä, että käynti Krakovan lähellä sijaitsevassa Auschwitzissa olisi kannattanut suorittaa vasta tämän näyttelyn jälkeen.
– MOCAK, Lipowa 4, avoinna ti–su 12–20, tiistaisin vapaa pääsy (History in Art 16.10.2011 saakka) – www.mocak.com.pl
– Fabryka Schindlera, Lipowa 4, avoinna ti–su 10–18, maanantaisin 10–14, suljettu joka kuun ensimmäisenä maanantaina, muuten maanantaisin vapaa pääsy – infoa: www.krakow-info.com/schindler.htm
***
Nykytaiteen keskeisiä teemoja pääkaupunkiseudun periferiassa
Tämäkö on totta? Näkökulmien maailma. Vantaan taidemuseo kokoelmat 50 vuotta.
Vantaan taidemuseo 15.6.–27.8.
Vantaan taidemuseo sai nykyisen nimensä vasta vuonna 2003, mutta Vantaan kaupungin taidekokoelmien synty juontaa paljon pidemmälle. Vuonna 1961 kaupunki alkoi hankkia lähinnä vantaalaisten taiteilijoiden teoksia. Viralliset hankintaperiaatteet vahvistettiin vuonna 1989, jolloin painopisteeksi määriteltiin kotimainen ja pohjoismainen nykytaide. Karttuvassa kokoelmassa on nykyään noin 1.300 teosta. Muutaman tärkeän lahjoituksen myötä museo hallinnoi kaikkineen noin 9.000 teosta.
Vantaalla on siis varaa valita, mistä koota kokoelmien ikää juhlistavaa näyttelyä. Museon tekemä ratkaisu on kuitenkin yllätyksellinen: esillä ei suinkaan ole esimerkiksi Lauri Santtua (1902–1986) tai Pentti Kaskipuroa (1930–2010), joilta museolla on merkittävät kokoelmat, vaan harkitusti ja harvaan ripustettuna nykytaiteen keskeisiä teemoja kartoittavaa taidetta 1980-luvulta näihin päiviin.
Kahden amanuenssin, Maria Maunon ja Päivi Rainion kuratoima näyttely on itse asiassa häkellyttävän hieno. Pääteemana on kertoa siitä, miten nykytaide tuo omia, toisinaan varsin yllättäviäkin, näkökulmia muun muassa tieteen normaalisti esittämiin kysymyksiin tai toisaalta niihin arkisiin ja ei-niin-reflektoituihin tapoihin, joilla ihminen maailmaa havainnoi ja käsitteellistää. Ei siis ole mikään yllätys, että esillä on esimerkiksi Lauri Astalan ja Jussi Heikkilän teoksia, joissa tiede ja taide ovat aina käyneet omaa omituista leikkiään. Ilahduttavaa oli myös, että teemojen käsittelijöiksi on myös löytynyt vähemmän ilmeisiä ja vähemmän esillä olleita taiteilijoita, kuten vaikkapa Harald Arnkil, joka on jo vuosia melko hiljaisesti tehnyt omia tutkimuksiaan värien maailmassa.
Lauri Astala, Harhaoppi, 1997.
Näkökulmat on pilkottu viiteen erillisteemaan: epä/tieteellinen, ajassa ja ajasta, maisema, näkyjä ja olemassaolo. Teemoittelusssa konkreettinen ja abstrakti nivoutuvat hyvin toisiinsa, ja kutakin teemaa on valotettu lyhyillä oivaltavilla saliteksteillä, joissa on myös muutamia teosnostoja. Yleisöä johdatellaan teemojen ytimeen selkeällä kielellä ja konkreettisin esimerkein sen sijaan, että yritettäisiin sanoa kaikenkattavasti aivan liikaa tai valjastaa käyttöön pahinta taidejargonia. Kiinnitän harvoin erityishuomiota saliteksteihin, mutta tässä näyttelyssä niiden osuus tuntui aivan erityisen tärkeältä. Mieleeni tuli Kaija Kaitavuoren Nykytaiteen museon opas (1993), joka harhauttavan suppeasta nimestään ja kohtuullisesta iästään huolimatta on vieläkin loistava johdatus taiteen teemojen kehitykseen 1960-luvulta 1990-luvulle saakka – ja täysin kurantti vieläkin.
Myös näyttelyarkkitehtuuri oli poikkeuksellisen hieno: Taideteollisen korkeakoulun nuoret opiskelijat Erika Ahola ja Noora Liesimaa olivat onnistuneet saamaan aikaan dramaattisen vähävaloisen ripustuksen, joka ei kuitenkaan tuntunut kikkailulta. Arkkitehtuuri ja valaistus houkuttelivat ottamaan teoksiin lähikontaktia, ja toisaalta juuri tällaiseen tematiikkaan sopi myös muutamin kohdin vähän vanhahtava museomainen tunnelma.
Sallittakoon kriitikollekin banaali vertailu: Tämä näyttely olisi ihan yhtä hyvin voitu esittää Kiasmassa. Ihan sellaisenaan. Nyt sen näki vain 1.300 ihmistä. Mutta ilman jeesustelua: kai yksikin pelastettu sielu riittää.
***
Dokumentin poetiikkaa
Hannu Pakarinen: Muisto
Taidekeskus Kasarmin AuneLa, Tuusula 1.6.–25.9.
Valokuvataiteilija Hannu Pakarinen on jo pitkään asunut Tuusulan Ruotsinkylässä vanhaa puutaloa, joka on antanut inspiraatiota hänen tuoreimmalle kuvasarjalleen. Hän on lavastanut taidehistoriallisesti virittyneitä kuvia vanhasta löytömateriaalista vintiltä, tiluksilta, pelloilta ja navetan takaa.
Kyse ei ole kuitenkaan pelkästä taidehistoriasta ja laatukuvaperinteen nykytaiteellistamisesta vaan myös menneestä elämästä, muistamisesta, muistoista ja keräämisestä.
Lavastamisesta huolimatta kuvissa on myös dokumentaarinen ote: nämä esineet ja asiat ovat oikeasti olleet olemassa jossain, missä ne ovat rapistuneet, homehtuneet tai missä ne ovat tuhkan tai maan peittämiä ja mistä ne on joku utelias sielu löytänyt halutakseen kertoa niistä ja niiden avulla jotain ihan toisenlaista tarinaa antaen niille näin uuden elämän ja uudenlaista lisäarvoa.
Taidehistorialliset kytkennät ovat selviä: kyse on memento mori (”muista kuolevaisuutesi”) ja vanitas (”turhuus”) -tyyppisistä asetelmista, joissa muistutetaan kuolemasta ja kuolevaisuudesta eri tavoin – käyttäen symboleina vaikkapa pääkalloja, kukkia, tiimalaseja jne.
Pakarinen muistuttaa aika metkasti myös taidehistorian kuolevaisuudesta: Maailman taiteen historia (2011) on installaatio, joka koostuu maasta löytyneistä, haalistuneista ja homehtuneista taidehistoriallisen kirjasarjan niteistä. Installaationa vanhahtavan taidehistorian tekstinsä hävittäneet sivut alkavatkin yllättäen muistuttaa minimalistista veistosta.
Pakarinen muistuttaa aika metkasti myös taidehistorian kuolevaisuudesta: Maailman taiteen historia (2011) on installaatio, joka koostuu maasta löytyneistä, haalistuneista ja homehtuneista taidehistoriallisen kirjasarjan niteistä. Installaationa vanhahtavan taidehistorian tekstinsä hävittäneet sivut alkavatkin yllättäen muistuttaa minimalistista veistosta.
Maailman taiteen historia, 2011.
Vastaavasti suuri valokuvavedos Asetelma taidehistoriankirjoista (2008) hyödyntää vanitas-käsitteen meille luokitellutta taidehistoriaa, joka joutuu näin oman luokituksensa lokerikkoihin. (2011) on installaatio, joka koostuu maasta löytyneistä, haalistuneista ja homehtuneista taidehistoriallisen kirjasarjan niteistä. Installaationa vanhahtavan taidehistorian tekstinsä hävittäneet sivut alkavatkin yllättäen muistuttaa minimalistista veistosta.
Asetelma taidehistoriankirjoista, 2008.
Pakarinen on luonut maailman, joka on yhtä aikaa tosi ja runollinen sekä oman runollisuutensa rajoja ja ehtoja hahmottava. Vaikka Pakarinen taitaakin olla sekä aika romanttinen että vakavahenkinen ja vähän paatoksellinenkin, antavat teokset tilaa humoristisellekin lähestymistavalle. Ainakin minua taidehistorian turhuuksien turhuus alkoi vähän naurattaa. ”Tuoksu viehkeinkin kauneimman kukkasen, se on vain väliaikainen…”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti