Näyttelykuvia 462: Silkkaa lehmää

Lauantaina kävin vihdoin tutustumassa alkuvuodesta avattuun uuteen helsinkiläisgalleriaan: Galleria G12 on siinä mielessä harvinainen tapaus, että se on kuopiolaisgallerian haaraosasto pääkaupungissa. Yksi syy vierailun venymiseen lienee se, että paikalla on vähän huono karma, sillä G12:ta edeltänyt Galleria Ulaani ei juurikaan kiinnostavia näyttelyitä tarjonnut; useimmiten se tuli tsekattua ohi kävellessä pelkän ikkunan läpi. Näin sanoessani tunnen kuitenkin piston sydämessäni, sillä ehtihän Ulaanikin toimia yli kymmenen vuotta (1999–2010). Julma maailma se on tämä gallerioidenkin maailma.

Nyt oli esillä Miina Äkijyrkän (s. 1949) näyttely (30.8.–18.9.). Ja silkkaa lehmäähän siellä tietysti käsiteltiin:

Äkkijyrkkä on omituinen tapaus. Hän parhaimmillaan aivan loistava piirtäjä, joka löytää ainoasta aiheestaan aina uusia ulottuvuuksia, ja veistäjänä hän sekä kekseliäs että myös jopa ihan klassisen plastisesti taidokas. Olen nähnyt häneltä vuosien mittaan useita loisteliaita teoksia, ja monia niistä on onneksi mahdolllisuus nauttia myös julkisen taiteen muodossa. Mutta ei hän hyvää näyttelyä osaa tehdä. Nytkin kokonaisuus näytti siltä kuin hän olisi kaivellut nurkistaan sekalaisia töitä satunnaiseen myyntinäyttelyyn. Ja myyntiulottuvuuskin oli aika hurja, sillä vaikka Äkkijyrkkä tähti olisikin, oli hinnoittelu aika rankkaa. Esimerkiksi yllä olevassa kuvassa vasemman reunan pienet akryyliduunit maksoivat peräti yli 5 000 euroa/pala. Toki ne olivat vähän vanhempaa tuotantoa 1980-luvulta, mutta silti... 

Sekava ja huonosti ripustettu – muun muassa kökköä pylvääpäätyripustusta – näyttely ei ollut mikään virstanpylväs Äkkijyrkän uralla, mutta eihän hän toisaalta ole mikään sääntöihminen, mikä koskee epäilemättä myös taidemaailmaa sääntöjärjestelmineen. Mestari tekee mitä haluaa. Kriitikko räksyttää minkä kehtaa.