Alkuvuodesta kävin kuvanveistäjä Tommi Toijan (s. 1974) työhuoneella pariinkin kertaan haastattelemassa häntä tulevan kirjan tekstiä varten. Toissapäivänä ollessani Tallinnassa kirja ilmestyi Toijan Forum Boxin näyttelyn (9.9.–2.10) avajaisten yhteydessä. Tässä teksti:
Kun uunista kuuluu vaimea tussahdus
Kun katson Tommi Toijan työhuoneen keskellä lattiaa ja nurkissa lojuvia isopäisiä – tai ”paksupäisiä” niin kuin Toija itse sanoo – figuureja, aihioita jotka eivät ihan vielä ole valmiita veistoksia tai installaation osia, muistan yhtäkkiä nuorena lukemaani evoluutiobiologiaa. Tai muistan pikemminkin vääristyneitä katkelmia, jotka sopivat tilanteeseen ja tunteeseeni. Muistan jonkun kirjoittajan ajatuksen, jonka mukaan ihminen syntyy suhteessa muihin nisäkkäisiin liian aikaisin, koska evoluutio on tuottanut ihmiselle koko ajan isommat aivot, ja naisen lantio ei jostain syystä pysy kehityksen perässä. Näin syntyy tietty kulttuurisen evoluution noidankehä. Koska ihminen on vastasyntyneenä käytännön tehtävissä avuttomampi kuin juuri kukaan muu luomakunnan jäsen, täytyy kulttuurisen evoluution korvata aina vain voimakkaammin biologista evoluutiota. Ja se taas tekee ihmisen elämän koko ajan monimutkaisemmaksi ja hämmentävämmäksi.
Samassa tajuan, että juuri tällaisina olen Toijan veistokset aina kokenutkin. Inhimillisen ihmettelyn, hämmennyksen, kiukun, vastarinnan ilmauksina. Tietyllä tavalla primitiivisinä ja ikään kuin ”luonnollisina” ilmauksina. Näen hänen ihmishahmonsa kuin kulttuurisen evoluution mekanismien kanssa kamppailevina keskeneräisinä yksilöinä, joiden on toisinaan omassa kehityksessään vaikea hyväksyä sen paremmin ns. lajiominaisuuksia kuin kulttuurista kehitystä ohjaavia reunaehtojakaan.
Eivätkä Toijan raa’at aihiotkaan tunnu hyväksyvän tiettyjä lajiominaisuuksia. Hän käyttää teostensa materiaalina pääsääntöisesti punasavea, mutta tuloksena ei ole sitä, mitä yleisesti kutsutaan keramiikaksi. Itse asiassa moni katsoja saattaa ihmeissään kysyä Toijalta, että ”mistä materiaalista nämä on valmistettu”.
Kerrottakoon nyt sitten selvyyden vuoksi, että hänen figuurinsa ovat punasavesta muovailtuja ja poltettuja veistoksia – niitä ei siis ole lasitettu. Niissä on usein jonkin verran maalia pinnassa, ja maalin valinnoissa ”kyseessä on rautakauppatavara”, kuten Toija itse sanoo. Kyse on siis edullisesti ja helposti saatavasta materiaalista, niin kuin se savikin, jota Toija käyttää. Hän saattaa esimerkiksi ostaa maalipurkin, joka on tarjolla alennettuun hintaan sekoituksessa tapahtuneen sävyvirheen takia ja aivan vastaavasti vähän auenneen ja siten kuivahtaneen savipakkauksen, jonka voi kuitenkin sekoittaa muun saven sekaan.
Materiaalivalintojen lisäksi Toijan tekniikkakin on melko kerettiläinen, ja hän antaa epäonnistumisen ja sattuman viedä kaikessa rauhassa prosessia omiin suuntiinsa. Kun hänen savenpolttouunistaan ”kuuluu vaimea tussahdus”, hän ei puhkea kirouksiin polton mentyä pilalle. Mitään epäonnistumista ei ole tapahtunut. ”En edes pyri pitämään niitä kasassa”, hän toteaa. Hänelle tuhannen päreiksi uunissa mennyt figuuri tai figuurin osa tarkoittaa vain liimapurkin ottamista esiin. Toisinaan mukana saattaa olla esimerkiksi useampia päitä, ja korjaamisessa ei ole niin turhan nuukaa, miten ne kasaantuvat uusiksi päiksi. Ja apuna voi aina käyttää myös Oivaa, ”hienorakeista valmistasoitetta rappaus-, betoni-, kevytbetoni- ja rakennuslevypintojen osa-, sauma- ja kokotasoitukseen”, kuten valmistaja ilmoittaa.
En taaskaan voi välttyä evoluutioanalogialta. Tällaisessa prosessissa syntyvät mutaatiot, satunnaiset muutokset geneettisessä – tässä tapauksessa siis myös kulttuurihistoriallisessa mutta symbolisesti kohtuullisen merkitysvapaassa – materiaalissa, saattavat osoittautua suotuisiksi ja saattavat siis kumuloitua kuin luonnonvalinnassa konsanaan. Tosin sekin on herrassa, että pystyykö taiteilija koskaan toistamaan tapahtunutta virhettä juuri haluamallaan tavalla.
Luonnonvalinnan sijaan kyseessä on kuitenkin ainakin periaatteessa – jos ei muuten niin hylkäämisessä – taiteilijan valinta, ja tässä suhteessa Toija ei olekaan niin kerettiläinen. Hänelle on tärkeää, että tietyt plastiset arvot ovat kohdallaan. Installaation osiksi asettuvinakin täytyy yksittäisten figuurien kestää tässäkin suhteessa. Yksi syy keraamisen raaka-aineen valintaan onkin sen historiallisuus. Savi on varmaan yksi vanhimmista veistotaiteen tai ainakin protoveistotaiteen materiaaleista. Saviesineitä on valmistettu tuhansien vuosien ajan. ”Haluan asettaa itseni jatkumoon”, sanoo Toija itse, ”en minä halua keksiä kuvanveistoa, eikä minulla ole mitään tarvetta olla ensimmäisenä tekemässä jotain”. Tämä näkyi jo opiskeluaikana, jolloin Toija uskollisesti muovasi ja piirsi mallia: ”Olin kiinnostunut perusjutuista, enkä halunnut heti ryhtyä tekemään taidetta.”
Loputtomien toistojen määrä näkyy siinä varmuudessa, jolla syntyy helposti tehdyn näköinen jälki. Sellainen kepeys ja virtuoosimaisuus, joka vasta mahdollistaa taiteen olemassaolon.
Toinen tällainen mahdollistava seikka on taiteen perinne. Jatkumon asettuminen ei siis ole välttämättä mikään tyylikysymys. Ei Toija opiskele esimerkiksi kiinalaisia terrakottaveistoksia ottaakseen niihin kantaa tai tehdäkseen teoksissaan mitään tietoisia taidehistoriallisia viittauksia. ”Se kaikki on enemmänkin taustalla”, sanoo Toija itse. Tässä ollaan itse asiassa yhden keskeisen taiteeseen liittyvän mysteerin äärellä. Hyvässä taiteessa on aina mukana paljon sellaista, joka ikään kuin ei varsinaisesti näy, mutta näkyy sitten kuitenkin jonkinlaisena vaikeasti analysoitavissa olevana asenteena, usein tiettynä intensiteettinä.
Toinen syy keramiikan valintaan on Toijan mukaan sen ”välittömyys”. Ei tarvita muotteja. Sen kuin muovailee ja sitten polttaa. Tämän välittömyyden suhteen Toija kyllä hieman huijaa, sillä hänen valmistamansa lopputulos on todellisuudessa aika monellakin tapaa välitteinen ja usein monimutkaisen prosessin läpikäynyt. Yleensä kuvanveistoa leimaa joko poistaminen (veistäminen) tai lisääminen (muovaaminen). Tai sitten myöhempänä tulokkaana myös rakentaminen. Toijan teoksissa nämä kaikki useimmiten yhdistyvät. Hän muovaa savea, ja polttoa seuraa usein rakentaminen, osasten yhteen liittäminen. Tai sitten figuurien ja muiden elementtien yhteen liittäminen.
Syntynyttä aihiota, joka usein jää lojumaan työhuoneen lattialle määräämättömäksi ajaksi, koska sitä ei tarvitse enää pitää erilaisin konstein käsittelylle alttiina kuten kostutettavaa savea, saattaa seuraavaksi kohdata puukko, raspi tai hiomapaperi, sillä nyt Toija siirtyykin veistämään. Ja sitten taas rakennetaan ja sommitellaan, kun tavoitteena on usean figuurin muodostama kokonaistaideteos tai tiettyyn tilaan syntyvä näyttelykokonaisuus.
Kaiken tämän taustalla on työhuone, jota sitäkin voisi jo sellaisenaan pitää yhtenä Toijan metodeista. Työ ei lopu koskaan. Lattia on täynnä puolivalmiita paksupäisiä pikku-ukkoja, joihin voi koska tahansa tarttua ja ryhtyä viemään prosessia eteenpäin.
Kuten useimmat tuntemani taiteilijat, on Toijakin ahkera. Hän tulee työhuoneelleen joka aamu – usein viikonloppuisinkin lasten kanssa – ja tekee pitkää päivää. Aamulla ensimmäisenä laitetaan kahvinkeitin ja radio päälle ja sitten virittäydytään päivään.
Työhuoneen seinät ja hyllyt ovat täynnä erilaisia työkaluja ja laitteita mutta myös monenlaisia visuaalisia virikkeitä, taidekirjojen seassa saattaa siellä täällä olla krusifiksi tai pikkupöydällä pariisilaiselta kirpputorilta löydetty eroottinen veistos. Kuvanveiston mestari–kisälli-perinne elää myös Toijan työhuoneella. Kun ihailen arkaaisen näköistä omatekoista puukkoa, jolla hän riipii ja raapii lattialta poimimansa pikku-ukon niskaa, hän kertoo sen olevan peruja Kain Tapperilta, jonka apulaisena hän toimi muutaman vuoden. Ja on siellä vanhan koulupulpetin päällä Tapperin vanhat nyrkkeilyhansikkaatkin, mutta niiden päälle on jo laskeutunut huomattava kerros savipölyä. Näen heti kuin runokuvan: jos surrealismin yhteydessä puhuttiin kauneudesta, joka syntyy ”sateenvarjon ja ompelukoneen satunnaisesta kohtaamisesta leikkauspöydällä”, näen minäkin tässä jotain poeettista kohtalonyhteyttä Toijan veistoksiin nähden. Koulun penkki ja aggressioiden purku ovat voimakkaita tuntoja laukaisevia asioita, mutta kaikkea peittää kuitenkin lempeä patina, joka Toijalla usein on huumorilla ryyditetty halu ymmärtää ja tehdä ymmärrettäväksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti