Rivakka kriitikko tekee näyttelykierroksen tarvittaessa vaikka kahdessa kaupungissa samana päivänä. Niinpä lähdinkin perjantaiaamuna ensitöikseni ajamaan kohti Tamperetta.
Taidesalonki Husassa oli Petri Ala-Maunuksen (s. 1970) näyttely Beauties and Beasts (4.–25.9.), jota kävin katsomassa ihan viran puolesta: toimin nimittäin Ala-Maunuksen Kuvataideakatemian lopputyön lausunnonantajana.
Ammattilaisenakin toimin aivan liian usein Hannu Hanhi -metodilla, mutta hyvinhän tuo taas toimi. Husa on nimittäin perjantaisin kiinni, mitä en älynnyt etukäteen tarkistaa, mutta onneksi paikalla sattui olemaan nuori kundi tietokoneen kimpussa, ja hän päästi minut sisään katsomaan sitä, miten Ala-Maunus oli revitellyt ihmiskuvien parissa:
Aiemminhan Ala-Maunus tuli tunnetuksi siitä, miten hän pilkkoi, purki ja rakensi maisemaa, mutta nyt hän on keskittynyt eri tavoin ihmiseen ja muotokuviin. Projektin alkua näin jo toukokuussa. Ja hyvältähän projekti tuntuu.
***
Tampereella pitää stadilaisen aina silloin tällöin leikkiä turistia. Näin Laukontorilla tällaisen kojun:
Ja sieltä ikään kuin pitää ottaa tällainen annos:
Vähän minua säälittää tamperelaisten puolesta, kun ne ressukat luulevat että tämä mustamakkara on joku huikea erikoisuus. Esimerkiksi Virossa, jossa verimakkaraperinne on säilynyt paljon elävämpänä, saa useampaakin laatua paljon parempaa tuotetta kuin tämä Tapolan suomalaiseen makuun tehty teollisen tuntuinen ja vähän luonteeton pötkylä. Onneksi Tampereen kauppahallista sain mukaani parempia tuliaisia: Kauppahallin riävän ja hevosenpaistia.
***
Mutta takaisin kulttuurin pariin. Sara Hildénin taidemuseossa oli Silja Rantasen (s. 1955) näyttely Giotton talo ja muita teoksia (17.9.2011–22.1.2012). Komeasti ripustettu näyttely esitteli Rantasen keskeisimpiä teoksia ja kausia:
Rantasen usein tilaan ja sen kokemiseen liittyvät teokset muodostivat huikean retrospektiivisen sarjan, ja itse asiassa moni sellainen teos, jota aikoinaan olen vähän vierastanutkin, asettui nyt ihaan uuteen valoon. Sille en tosin mahda edelleenkään mitään, että kaipaan niitä aikoja, jolloin hän käsitteli värejä. Niin hienostuneesti hän sen tekee.
Joka tapauksessa tämä on epäilemättä yksi syksyn merkittävimmistä näyttelyistä, joten ei kun VR:lle lippua varaamaan – ajoissa toki.
***
Anteeksi suttuiset otokset, mutta vauhtia oli noin 120 km/h.
***
Helsingissä minua odotti Kuvataideakatemian galleria. Ja molempien taiteilijoiden osalta vieläpä sama tehtävä kuin Tampereella.
Katri Sipiläinen (s. 1979) esiti maalauksia (15.–25.9.), joissa oli runsaasti tarttumapintoja ja myös erilaisia kokeiluja – sekä myös viittauksia taidehistoriaan, mutta ei niillä joko akateemisen kuivakkailla tai postmodernin ironisilla tavoilla, jotka ovat toisinaan varsin kliseisiä, vaan pikemminkin jollain omakohtaisen lempeällä huumorilla. Raikas ja hyvä näyttely.
Kirje Madonnalle, 2011.
***
Kimmo Kanervalla (s. 1980) oli näyttelyssään (15.–15.9.) kaksi veistosta, joista varsinkin isokokoinen lujitemuovinen, motorisoitu ja valoilla pelaava Asutettu maa (2011) oli varsin vaikuttava:
Sekä tekninen osaaminen että elämyksellisyyden luominen ovat kohdallaan. Joten ollaan nyt sitten oppimestarimaisia: Hyvä tästä tulee.
Kuvataideakatemian oppilaita on viime vuosina ollut hauska seurata.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti