Eipä sitten tarvitse enää tänä vuonna käydä Helsingin taidemuseon Tennispalatsin toimipisteessä. Näinä kovina aikoina näyttelyiden kestot sen kuin venyvät ja venyvät, ja nyt tuli sitten laakista nähtyä Tennarin loppuvuoden näyttelyt, jotka molemmat päättyvät ensi vuoden tammikuun puolivälissä. Kumpaankaan ei valitettavasti ole kovin suurta tarvetta mennä uudestaan.
Torstaina oli pressitilaisuus, jossa esiteltiin sekä Akseli Gallen-Kallela – Eurooppalainen mestari (23.9.2011–15.1.2002) että Värin voima – Teoksia Tretjakovin gallerian kokoelmista (23.9.2011–15.1.2012). Akseli Gallen-Kallelan (1865–1931) näyttelyyn oli yritetty tuoda uutta näkökulmaa siten, että teosvalinnat ovat ulkomaista perua ja että idean näyttelyyn on kuulemma alunperin esittänyt Musée d'Orsayn johtaja. Uskoisikohan tuota? Ainakin epäilys heräsi heti, kun museonjohtaja Janne Gallen-Kallela-Sirénillä oli niin ylikorostunut hinku korostaa useampaankin kertaan, että hänellä ei ole osaa eikä arpaa sen paremmin ideaan kuin näyttelyn teosvalintoihinkaan.
No, oli miten oli, vähän epähygieniseltä se tuntuu, että museonjohtaja käyttää johtamaansa museota missioonsa nostaa Euroopassa unohdettu isoisoisänsä (jotenkin noin se menee), suomalainen mestari, maailmantaiteen kartalle. Tästä kertoo myös näyttelyn alanimeke, joka Suomessa on 'Eurooppalainen mestari' mutta joka ensi vuonna Musée d'Orsayssa on muotoa 'Une passion finlandaise'.
Karhunputki, 1889, yksityiskokoelma. Kuva: Hanna Kukorelli / Helsingin taidemuseo.
Olihan se hauska nähdä joitain ennen näkemättömiä gallenkalleloita ja vähän toisenlainen konsepti, mutta en minä oikein ole vakuuttunut siiitä, että juuri nyt olisi taas ison Gallen-Kallela-näyttelyn aika. Ainakaan museon brändiä se ei vahvista.
Palaan asiaan ensi viikolla, kun eilen kirjoittamani lyhyt kritiikki ilmestyy Kauppalehdessä.
***
Museon brändäystä ei myöskään vahvista venäläisnäyttely, vaikka tarjolla olisikin muutama Marc Chagall (1887–1985) , Wassily Kandinsky (1866–1994) ja Kazimir Malevitš (1878–1935).
Kazimir Malevitš, Musta neliö, 1929. Yksi monista versioista vuoden 1915 maalauksesta.
Tämä oli näyttely, jota olin oikein innolla odottanut, ja siksi kiukkuni oli ehkä vähän liiankin vahva, kun kävi ilmi, miten yhdentekevä ja luokattoman keskinkertainen näyttely oli ja kuinka outoja ratkaisuja sekä sen koostamisessa että ripustamisessa oli tehty. En jaksa edes nyt kirjoittaa asiasta tarkemmin, mutta palaan asiaan kahdessakin arvostelussa: tänä aamuna kirjoitin Kauppalehteen lyhyen jutun, ja seuraavaan Taiteeseen aion kirjoittaa kunnolla argumentoidun pidemmän kriittisen analyysin siitä, miten näyttelyitä ei pitäisi tehdä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti