keskiviikko 29. joulukuuta 2010

Julkaistua 107 & Virossa 32: Jouluevankeliumi Mustamäeltä

Toissapäivänä pääsin sairaalasta ja tänään ilmestyi Ilkassa eilen kirjoittamani kolumni. Tuli siis vietettyä joulu sairaalassa (oikealta nimeltään muuten Põhja-Eesti Regionaalhaigla eikä Mustamäen sairaala), ja siksi bloggailu on ollut vähän laiskan puoleista. Vähän minua arvellutti moinen sankarinarsismi, mutta olisiko minulla mitään ilmeisempää aihetta ollut. Oli se sen verran mielenkiintoinen kokemus.  

Jouluevankeliumi Mustamäeltä

Olen parin vuoden aikana joutunut kaksi kertaa teho-osastolle niin, että hengen lähtö on ollut lähellä. Siinä ei muuten ole mitään herooista, jolla kannattaisi liiemmin elvistellä.
Tuoreempi kokemus on vielä hyvin tuore, muutaman päivän takaa jouluaatolta, joten sen opetukset ovat vielä osin sisäistämättä.
Sain jouluaattona – mahdollisesti liiallisesta manteleiden mussuttamisesta – anafylaktisen shokin. Olin joka puolelta nokkosihottumassa, taju oli tallella vain juuri ja juuri ja vähän ennen ambulanssin lisähappea olin tukehtua.
Yksi opetus on syytä tuoda jo esiin. Ambulanssin hankkiminen ei ollut kovin vaikeaa, koska numero 112 on aika hyvin iskostettu mieliin. Ja koska kyseessä oli oikeasti minuuttipeli, on korostettava sitä, että hyvin on yhteiskuntamme tämän tietoisuuden hoitanut.
Olen aina kannattanut biodiversiteetin lisäksi kulttuurista diversiteettiä, ja siksi kaikki EU:t ja muut ylikansalliset ilmiöt, kuten vaikkapa isänmaaton monopolikapitalismi, ovat olleet minulle kauhistus. Yksi syy on kaiken standardisoituminen ja yhdenmukaistuminen. Nyt joudun miettimään tätä asiaa uudestaan – ainakin joiltain osin. Syynä on se, että vietin jouluani vieraassa maassa, ja juuri tämä yhdenmukaistuminen pelasti minut. Virossa – niin kuin monessa muussakin Euroopan maassa – on käytössä yleinen hätänumero 112, ja niinpä minut vietiin ajoissa Mustamäen poliklinikan ensiapuosastolle. Tähän yhdenmukaisuuteen ei kuitenkaan kannata tuudittautua, sillä esimerkiksi Italiassa 112 vie soittajan ambulanssin sijaan sotilaspoliisin pakeille. Kannattaa siis uuteen maahan mennessään aina tarkistaa ensin hätänumero. Vaikka kyllähän minä tiedän, että suurin osa ihmisistä oppii tällaisen asian vasta kantapään kautta. Niin kuin nyt minä viime viikolla.
***

Sairaalakokemus oli oikeastaan aika hyvä joulutarina – suorastaan jouluevankeliumi: ”Jumalan on kunnia korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa.” Siinä minä makasin miltei kapaloituna – siis katetroituna ja vaipoissa – moottoroidussa seimessäni ja tunsin suurta rakkautta kaikkia niitä vieraita ihmisiä kohtaan, jotka olivat pelastaneet minut ja jotka puhuivat lähinnä venäjää ja jotka vaikuttivat tuntevan pyyteetöntä lähimmäisenrakkautta omituista suomalaisvierasta kohtaan.


Vieraan maan sairaala on hyvä paikka murtaa stereotypioita. Suurin osa Tallinnassa käyneitä pitää Mustamäkeä pelottavana venäläislähiönä, joka on kuuluisa huonomaineisesta toristaan, jossa suomalaisturisteilla oli aikoinaan tapana ostaa tuoteväärennöksiä ja halpaa viinaa.
Tällaiseen tarinaan sopisikin joidenkin mielestä vallan mainiosti kauhukertomus likaisesta ja rapistuneesta sairaalasta, tylystä henkilökunnasta ja syömäkelvottomasta ruoasta.
Vaan mikä oli todellisuus? Moderni valoisa sairaala, jossa oli osaava henkilökunta, loistava ilmapiiri ja jonka jokainen – siis ihan jokainen – työntekijä tuntui asialleen omistautuneelta ja omalla persoonallisella tavallaan ystävälliseltä. Joulun henki oli kohdillaan ja tuntui ihan oikeasti siltä, että joulu on juhlista inhimillisin.

2 kommenttia:

  1. Hengität, selviytyjämatkaaja.

    t helen, lukija

    VastaaPoista
  2. Vietin joulukuun puolivälissä viikon Haartmanin sairaalassa, Helsingissä se nykyinen Maria. Erityisesti haluaisin kiittää virolaisia työntekijöitä. Laitoin blogiini heille pienen kiitoksen. Tuntui kuin heillä olisi ollut enemmän aikaa ja enemmän sydäntä siinä hommassa.

    VastaaPoista