Antin muistolle: ja jos loppuukin päivä...

23.8. kuoli eräs vanha ystäväni ja kollegani, elokuvakriitikko Antti Lindqvist (1953–2013). Pauli Pentti kirjoitti hänestä kauniin ja toden nekrologin Helsingin Sanomiin.

  

Ei minulla Pentin sanoihin ole paljoa lisättävää. Antti oli sivistynyt ja henkevä kriitikko mutta samalla rento jätkä, ystävänä parasta A-luokkaa. Aina lämmin ja sydämellinen – sarkastisenakin.

Antti oli myös alansa viimeisiä mohikaaneja. Alalla kuin alalla nämä sivistyneet ja kriittiset kirjoittajat saivat antaa tilaa pinnallisuudelle, lyhyydelle ja viihtellisyydelle. Eikä tässä mitään tervaskantoja tarvitse olla. Ei Antti enää oikein tainnut viihtyä tässä maailmassa.

Olen ollut Antin lähdön jälkeen vähän alakuloinen ja kärsinyt syyllisyyttäkin: kaupunginosiltamme eroon ajautuneena en jaksanut yrittää tarpeeksi pitää yhteyttä. Kevään aikana törmäsimme pari kertaa, kerran puhuimme puhelimessa.

Mutta onneksi on hyviä muistoja. Kerrankin 1990-luvulla istuimme Hannu Paloviidan ja Antin kanssa pienkustantajien Pärnun retkellä Uulun kylässä kokonaisen päivän lähinnä puun juurella. Olimme kyllästyneitä sosiaalisuuteen ja otimme Pärnusta taksin jonnekin minne vain. Löimme sormemme summassa karttaan, ja sinne mentiin. Uulu: yksi baari, yksi kauppa ja kai yksi risteys – ja on kirkkokin, mutta sinne emme ehtineet. Kävimme baarissa ja sitten kaupassa ja sitten jäimme odottamaan puun juurelle jotakin bussia, joka joskus veisi meidät takaisin Pärnuun. Joimme paljon olutta ja puhuimme kaikkea maan ja taivaan väliltä, viihdyimme miltei koko päivän tekemättä yhtään mitään. Otin myös valokuvia ja myöhemmin kirjoitin pienen haikusikermän kuvien kera – pienenä parinkymmenen kappaleen monistettuna vihkosena, joita oli tarkoitus jakaa raporttina kollegoillemme, jotka jäivät Pärnuun, mutta ne taisivat hukkua johonkin. Valokuvatkin ovat hävinneet jo vuosia sitten, eikä minulla itsellänikään ole jäljellä tuota vihkosta. Sen kuitenkin muistan, että yksi valokuvista esitti Hannua ja Anttia lojumassa puun juurella. 

Haikut onneksi löytyivät erään toisen ystäväni tietokoneelta. Tässä ne kaikki Antin ja tuon melankolissävyisen mutta kauniin päivän muistoksi. Enhän minä mikään runoilija ole, mutta jotain Anttia näissä fiiliksissä kyllä on: 

pysäytä, kuski!
näkyvissä on maata,
ainakin ranta

tien ohessa kai
paikkansa pysähtyä
kullakin, aikaa

kuljimme paikkaan
nimeltä Topos – unta:
kuljeksimme vain 

nostimme maljan,
toisenkin; joku odotti 
huomista päivää 

ja jos loppuukin
päivä, aamun sijoitan
ihan mihin vain 

tässä seistään ja
muuta ei voida, ehkä
paremmin voidaan 

Se mainittu toinen ystäväni, Hannu Oittinen, käänsi ne Andres Leppin kanssa viroksi, tässä yksi: 

ja kui otsa saab
päev, hommiku panen
ükskõik kuhu