Julkaistua 447: Lyhyellä matkalla ei minnekään

Tämän piti ilmestyä jo perjantaina On Displayssa, mutta eipä se vielä näy sivuilla – uutiskirjeenä se kyllä tuli jo s-postiin. Lähden huomenna Berliiniin, joten laitan sen nyt jo sisään – varsinkin jos joku miettii tänään näyttelykierrosta, sillä Reijo Viljanen (s. 1950) on kyllä varteenotettava vaihtoehto:

Lyhyellä matkalla ei minnekään

Reijo Viljanen: nimetön (2010)

öljy kankaalle, 210 x 105 cm

Teos esillä:

 28.8.–15.9.2013 

Galleria Jangva (Uudenmaankatu 4–6, sisäpiha, Helsinki)

En ole koskaan uskonut ”puhtaaseen näkemiseen”. Ihminen tuntuu jotenkin ”luonnostaan” toimivan siten, että jopa tietäessään katsovansa ei-esittävää maalausta hän etsii siitä ensin esittäviä elementtejä. Esimerkiksi vähänkin pidempi vaakaviiva tuo väistämättä mieleen maiseman horisontin.

Vapaan Taidekoulun rehtorina vuosina 1998–2005 – yksi katsojan valintoihin vaikuttava konteksti tämäkin – toimineen taidemaalari Reijo Viljasen maalaukset ovat jo vuosia olleet abstrakteja maalauksia par excellence. Viljanen ei ole koskaan ollut mikään suuren yleisön maalari, mutta kollegoiden parissa hän on aina nauttinut suurta arvostusta. Tämäkin tieto tuo oman lisänsä: Viljasen maalauksia katsoo jotenkin tavallista tarkemmin, koska niistä ikään kuin tulee löytää joitain syvempää, merkittävämpiä arvoja. On kuin Viljasen katsojaa olisi käsketty hakeutumaan teoksen kanssa kontemplaation tilaan. 

Näin ainakin minulle aina käy hänen kanssaan. Kun katson tätä vertikaalista maalausta, tunnistan toki tietyllä tavalla maiseman: ensin näen portaat, sitten näen matkan. Kaksi valoa hohtavaa aluetta tuo mukaan myös syvyyden, joka houkuttaa ikään kuin sisään maalaukseen. 

Itsensä unohtamisen nerous
 
Noudatan kutsua ja kun siellä sitten olen, menettää maisema merkityksensä. Tai enhän minä siellä ole – olen taiteilijan avulla pikemminkin unohtanut itseni. Kykenen hänen kanssaan hetkellisesti näkemään yksittäisessä universaalin. Tämän aiheuttajaa Arthur Schopenhauer kutsui neroksi. Suurin osa meistä ei enää käytä taiteilijasta sanaa nero – en minäkään. Mutta Viljanen tekee juuri sitä, mistä Schopenhauer nerouden yhteydessä puhuu: ”Tieto ei kuitenkaan tällöin kohdistu yksittäisiin olioihin, joiden olemassaolo perustuu ainoastaan niiden välisille suhteille, vaan paremminkin sellaisten olioiden ideoihin. Nerous on kyky olla tällaisten ideoiden suhteen korrelaatiossa, eikä henkilö, jolla tämä kyky on, ole tästä syystä enää yksilö vaan tietämisen puhdas subjekti.” 

Näin Viljanen itse: ”Kun ylittää ilmiasun, syntyy ajasta ja paikasta riippumattomia kokemuksia.” 

Katsojankin pitää ylittää ilmiasu. Tiedän, että Viljasen raput ovat alun perin Toscanasta, ja olen minäkin siellä pariin kertaan käynyt, mutta nämä raput eivät enää sijoitu mihinkään. Hetken aikaa ne voivat olla jonkun kulun metafora, mutta tällainen pieni merkityssiirtymä ei oikeastaan vielä johda mihinkään. Se on vain vaatimaton klisee. Mutta entäpä jos itsensä hävittämisen kautta pääsisi edes reunasta kiinni sellaiseen ajatukseen, että tieto metafyysisestä voisi syntyä maalauksen katsomisen avulla? 

Kaksi valoa hohtavaa kenttää tuovat kuitenkin tunteen siitä, että matkustan toisesta paikasta toiseen samanlaiseen paikkaan – en siis minnekään. Vaan olinpa kuitenkin hetken aikaa jossain ihan muualla. Voisikohan sitä kuvitella ideoiden maailmaksi?

Linkit: 

Reijo Viljasen kotisivut

Lawrence Lazarus: Schopenhauer’s Account of Aesthetic Contemplation

Karim Galenius: Filosofinen tutkimus taiteilijasta