Julkaistua 450: Tila ei lakannutkaan olemasta

Viime viikolla postiluukusta oli tipahtanut Eskilstunan triennaalin – Nordic Art Station – Word, Art, Sound; tämänkertaisen näyttelyn nimenä Merry Melancholy (31.8.–10.11) – luettelo, johon minulta oli tilattu pieni juttu siitä, mikä Suomen taiteessa juuri nyt on olennaista. Olipa idioottimainen tehtävänanto: kertoa nyt yhdellä liuskalla kaikki oleellinen Suomen nykytaiteesta! No, pakkohan sitä jotain oli yrittää, kun kerran kirjoituspalkkiokin oli luvassa. Olisin varmaan keksinyt monta muutakin tulokulmaa, mutta tässä yksi sellainen:

Tila ei lakannutkaan olemasta 

Eräs taiteilijaystäväni totesi jo vuosia sitten, että suomalaista ja portugalilaista nykytaidetta ei enää erota toisistaan. Globaalissa nykytaidemaailmassa trendit eivät paikkaa tunnista tai tunnusta. 

Tässä on kuitenkin tapahtumassa käänne. Globalisoituminen on kohdannut dialektisen vastavoimansa: paikallisuus ja yhteisöllisyys ovat voimistuneet. Olen tänä vuonna kuratoinut kolme suomalaisten taiteilijoiden yhteisnäyttelyä, ja kun nyt mietin yhteistä nimittäjää, päädyn siihen, että 1980-luvulla alkanut tietty subjektiivinen, jopa narsistinen käänne taiteessa on vihdoin murtumassa. Taiteilija ei enää tutki niinkään identiteettiä ja sen muodostumista tai haltuunottoa vaan pikemminkin pyrkii kontekstualisoimaan itseään ja tekemistään ankkuroiden asiat egon sijaan tiettyyn paikkaan ja pienempiin sosiaalisiin yksiköihin: esimerkiksi suvun ja sen historian merkitys on kasvanut. Aivan vastaavasti taiteen paikkasidonnaisuus ei enää tarkoita sitä, että teos tehdään tiettyyn paikkaan vaan pikemminkin paikallisuuden tunnistamista niissä teemoissa, joita taiteilija käsittelee. 1990-luvun guru David Harvey oli väärässä väittäessään, että ”tila lakkautetaan ajan välityksellä”. Nopeus ja tilan tiivistyminen ei siis muuttanutkaan maailmaamme peruuttamattomasti.  

Postmodernin tuoma metatasojen loputtomuus ja ironisen tietoisuuden esittämisen tarve ovat kuihtuneet. Suomalainen taiteilija uskaltaa nykyään käsitellä teemojaan tavalla, jolle taannoin olisi hymähdelty: nostalgia, melankolia ja naiivi ilo ovat yhtä sallittuja kuin kiukku, suorapuheisuus ja hyökkäävyyskin. 

Näin on käynyt välineillekin: videotaiteilija voi ryhtyä maalaamaan tai maalari voi lisätä näyttelyynsä valokuvia. Keskiössä ei enää ole väline, ei myöskään tähtikultin kontaminoima taiteilija vaan ikuiset inhimilliset teemat. Suurten tarinoiden aika ei siis ole ohi, mutta suuruuteen ovat uskontojen ja poliittisten aatteiden sijaan nousseet ne pienet tarinat, jotka aidon demokraattisesti tarjoavat kaikille oivan samastumispinnan.

***

Tässä pohjoismais-balttilaisessa näyttelyssä on mukana viisi suomalaistaiteilijaa: Susanne Gottberg (s. 1964), Markus Kåhre (s. 1969), Jarmo Mäkilä (s. 1952), Rauha Mäkilä (s. 1980) ja Thomas Nyqvist (s. 1955).