Julkaistua 451: Kasvokkain tulevaisuuden kanssa

Sain alkuviikosta pikatilauksen stuntata On Displayn sairastunutta kirjoittajaa. Ja minähän juoksin galleriaan katsomaan taidetta, sain vahvan kokemuksen ja kirjoitin seuraavan jutun, joka ilmestyi tänään:

Kasvokkain tulevaisuuden kanssa 
 

Heta Kuchka: Present (2012)

videoinstallaatio, 

kesto 23,46 min.
 

Teos esillä:

14.9.–13.10.2013

Galleria Heino Uudenmaankatu 16–20, Helsinki)

Mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän sitä alkaa vitsailla huonon muistinsa kanssa: kun joku nuoruuden opiskelukaverin nimi ei tule yhtäkkiä mieleen, tulee tekosyyksi naureskeltua alkavaa dementiaa tai Alzheimerin tautia. Ei muka ole tosissaan, mutta ei kuitenkaan edes oikeasti naurata, kun riskitekijöiksi tietää juuri ne asiat, joista itse kärsii: korkea kolesteroli ja verenpaine, huonosti hoidetut tai kokonaan hoitamattomat masennukset. 
Muun muassa videota, valokuvaa ja installaatioita välineinään käyttävä kuvataiteilija Heta Kuchka (s. 1974) laittoi minut kasvokkain mahdollisen tulevaisuuteni kanssa. Hänen tuore videonsa Present (2012) näyttää 11 muotokuvaa ihmisistä, jotka sairastavat Alzheimerin tautia. Erilaisista etnisistä taustoista tuleville ihmisille soitetaan pianolla heidän lempimusiikkiaan, ja kamera tallentaa lähietäisyydeltä reaktiot. Jotkut lyövät jalalla tahtia, monet laulavat tai yrittävät tapailla laulua, joku tanssii – jopa välillä sivuun kameran ulottumattomiin. Jotkut ovat vähän vaivaantuneitakin. Muotokuvat on kuvattu viime vuonna newyorkilaisessa Shore Hillin vanhainkodissa.

Näenkö itseni?

Ensin ajattelin, että tätähän tämä on: trendikästä ja poliittisesti korrektia nykytaidetta, jossa pienet kokemukset, tavalliset ihmiset ja arki on nostettu framille – aivan niin kuin pitääkin. Eikä siinä mitään: näin epäilemättä tuleekin tehdä, jotta taiteeseen saisi kuka tahansa aikaiseksi mielekkään suhteen ja jotta taide olisi mahdollisimman avoin assosiaatiopinta. Välillä vain tuntuu siltä, että samaa edistyksellistä pienarkea pursuaa joka tuutista ja että siitä on tullut kuin maneeri. 

Näin minä Kuchkan videota ensin katselin. Vähän ulkokohtaisestikin niin kuin 80–90-vuotiaita ihmisiä katselee. Onhan se sympaattista nähdä ne tavat, miten ihminen vanhenee: vähän veikeät hymyt ja ilmeet, hienovaraiset totutut käden liikkeet ja vartalon asennot, pieni vapautuminen ja hyväntuulisuus musiikin myötä. Sitten kankaalle ilmestyi Robert, 57 v. Hän oli selvästi vähän kiusaantunut, kun pianosta alkoi kuulua Lennon-McCartneyn Yesterday. Ensin hän löi jaloilla tahtia ja esti sen sitten itse panemalla jalat ristiin. Minäkin olin yhtäkkiä aika kiusaantunut. Pitääkö minun katsoa tätä vuotta itseäni vanhempaa sairasta miestä taiteen nimissä? Sitten tuli kuitenkin tunne, että olen toisen ihmisen kanssa. Ikään kuin katsoisimme toisiamme. Vaihdan mielessäni jopa roolia. Minäkin voisin olla tuossa koosteessa kuuntelemassa vaikkapa Jumpin’ Jack Flashia kipeät polvet heiluen. Enkä minä varmaan menisi rikki, jos joku joskus katsoisi minua hymyillen tai oudoksuen mutta kuitenkin samastuen – vaikka vähän vaivaannuttaisikin.
Ihmisen kuvaaminen on taiteessa ollut perinteinen osaamisen koetinkivi. Hyvällä syyllä se voi olla sitä aivan yhtä hyvin videotaiteessa kuin piirustuksessa ja öljymaalauksessakin. 

Linkit:

Heta Kuchka AV-arkin kotisivuilla 
Shore Hillin vanhainkodin kotisivut 
Muistiliiton kotisivut