keskiviikko 25. syyskuuta 2013

Julkaistua 452 & Guggenheim Helsinki 35: Kulttuurin matkailullinen tuotteistaminen

Tänään oli taas Yle Radio 1:n Kultakuumeen kolumnin vuoro. Herättyäni päätin heti, että Guggenheimista en ainakaan kirjoita – sitähän minulta kliseisesti kuitenkin odotettaisiin. No, onhan tämä Berliinin kokemusten pohdiskeluni todellisuudessa silkkaa mutta verhottua Guggenheim-kritiikkiä, sillä Guggenheim edustaa ehkä pahimmillaan sitä suorituskeskeistä tuotteistettua kulttuuriturismia, jonka osa en halua olla:

Kulttuurin matkailullinen tuotteistaminen

Olen juuri viettänyt viikon Berliinissä lomaillen. Loma tarkoittaa yleensä sitä, että pyritään eroon työstä ja sen aiheuttamasta stressistä. Olen ammatiltani taidekriitikko, joten siis ainakaan taidetta minun ei pitäisi lomallani harrastaa. Ja kuinkas sitten kävikään? Ehdin viikon aikana käydä 11 taidenäyttelyssä, joista puolet oli vielä häkellyttävän laajoja, suorastaan uuvuttavia. Jättimäisiä museoita kertyi kaksi – Hamburger Bahnhof ja Martin-Gropius-Bau –, joissa kummassakin tutustuin yhdellä käynnillä kolmeen isoon ja myös varsin merkittävään näyttelyyn. Kumpikaan näistä laitoksista ei muuten kuulu sadan vieraillumman taidemuseon joukkoon The Art Newspaperin keväällä julkaisemien vuoden 2012 kävijätilastojen listauksissa. Ja nyt kun Guggenheim-keskustelu alkaa taas käydä kuumana, niin mainittakoon tässä yhteydessä vielä Guggenheimin sijoitukset: New Yorkin Guggenheim oli sijalla 47 ja Bilbaon Guggenheim sijalla 60.
Mutta määristä viis. Laatuahan sitä jokainen ainakin kuvittelee etsivänsä. Niin minäkin. Ja luulen sitä toissa viikolla löytäneenikin. Näin muun muassa ruotsalaisen taidemaalari Hilma af Klintin (1862–1944) näyttelyn. Kokemus oli suorastaan pakahduttava, ja joudun miettimään abstraktin taiteen syntyä näyttelyn tuottaman materiaalin avulla vielä moneen kertaan. Näyttely kuului selvästi sarjaan ”näyttelyt, jotka muistan koko loppuelämäni”. Sellaisia näyttelyitä ei muuten elämän aikana kerry monta: muistan kuinka istuin kerran oluella jo edesmenneen kuvataiteilija Juhani Harrin (1939–2003) kanssa listaten tällaisia kokemuksia. Hän pääsi omalta osaltaan noin kymmeneen näyttelyyn. 
Monelle taidemuseossa kävijälle käynti on vain suoritus ja museo on ikään kuin vain kohde. Ja mistä minä sen tiedän? En mistään, koska tutkimustuloksia on niin kovin vähän. Museokäyntien laadullisten mittareiden kehittäminen on vieläkin lastenkengissä, vaikka nykyaikaisen museon juuret voidaan jäljittää vähintäänkin renessanssin Italiaan. Yli 500 vuodessa emme ole oppineet paljoakaan museokokemuksen laadullisista ulottuvuuksista – emmekä katsojinakaan ole ehkä muuttuneet kovin paljon. 
Minä siis vain oletan, että museo on usein pelkkä suoritettava kohde. Osa museoista on tätä niin voimakkaasti, että niitä nimitetään ns. must see -nähtävyyksiksi eli täytyy-nähdä-nähtävyyksiksi. Tällaista kieltä voi opiskella muun muassa opetus- ja kulttuuriministeriön tänä vuonna julkaisemasta raportista Matkailu ja kulttuurin syke, jossa käsiteltiin Kulttuurin matkailullinen tuotteistaminen -toimintaohjelmaa. Raportin mukaan ”Suomelta puuttuvat ns. must see -nähtävyydet”. Tosin raportin SWOT-analyysissä tuodaan esiin ainakin yksi must see: ”Suomalainen luonto revontulineen ja muine ainutlaatuisine elementteineen houkuttaa kulttuurimatkailijoita.” Hoh hoijaa, niin kuin sanotaan. 

Brandenburger Tor, 1871. En käynyt kertaakaan.

Toisin kuin Helsingissä, Berliinissä on runsaasti must see -nähtävyyksiä. Kun päiväni kuluivat museoissa ja gallerioissa sekä hyvissä etnisissä ruokapaikoissa, huomasin että aika alkaa loppua. Oli jo vähän paineitakin. Minulla oli nimittäin paha aukko yleissivistyksessäni: en ole koskaan aikaisemmin edes käynyt Berliinissä. Pitäisihän sitä nyt nähdä edes Brandenburgin portti – yksi Berliinin legendaarisimmista nähtävyyksistä. Sitten minuun iski joku piru: päätin, etten käy katsomassa kyseistä kohdetta lainkaan. Olenhan minä nähnyt siitä satoja valokuvia. Ja mitä tuo tunnistamisen hetki ja väistämätön valokuvan ottaminen sitten lopulta voisi minulle tehdä? Eipä juuri mitään. Tajuttuani tämän päätin viedä asian vieläkin pidemmälle. Ihastuin Berliiniin, sen vapaaseen ja helppoon ilmapiiriin sekä erittäin laadukkaaseen taide-elämään aika voimallisesti, ja aion käydä siellä jatkossa vielä useasti. Siitä tuli ikään kuin minun kaupunkini. Kaikesta tästä huolimatta päätin tehdä testin: en aio mennä koskaan varta vasten katsomaan Brandenburgin porttia. Sen sijaan aion esimerkiksi palata asuinkatuni Bülowstrassen sympaattiseen olutbaariin, jonka henkilökuntaan ehdin jo viikon aikana tutustua. 

Bülow-Kneipe. Kävin n. 10 kertaa.

Olenkohan minä siis kulturelli individualistimatkailija sen sijaan että olisin matkailijana moderni humanisti? Tällaisia termejä opin myös tuosta opetus- ja kulttuuriministeriön raportista. 
Tätä ne miettivät, kun yrittävät laittaa minut johonkin segmenttiin, jotta kulttuuria voitaisiin helpommin tuotteistaa matkailullisesti. Jos laadullisten mittareiden kehittäminen jää tällaisten segmenttien ja SWOT-analyysien varaan, alankin yhtäkkiä epäröidä. Ehkä sittenkin haluaisin kaikessa rauhassa sulautua lukuihin – olla vain anonyymi yksikkö Maailman matkailujärjestön (UNWTO) arviomassa matkailijoiden vuosittaisessa lukumäärässä, joka muuten viime vuonna oli 1,035 miljardia. Etsiä kaiken ihan itse, käsikopelolla, yrityksen ja erehdyksen kautta, olla suorittamatta mitään…

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti