Tänään oli taas Yle Radio 1:n Kultakuumeen kolumnin vuoro. Herättyäni päätin heti, että Guggenheimista en ainakaan kirjoita – sitähän minulta kliseisesti kuitenkin odotettaisiin. No, onhan tämä Berliinin kokemusten pohdiskeluni todellisuudessa silkkaa mutta verhottua Guggenheim-kritiikkiä, sillä Guggenheim edustaa ehkä pahimmillaan sitä suorituskeskeistä tuotteistettua kulttuuriturismia, jonka osa en halua olla:
Kulttuurin
matkailullinen tuotteistaminen
Olen
juuri viettänyt viikon Berliinissä lomaillen. Loma tarkoittaa yleensä sitä,
että pyritään eroon työstä ja sen aiheuttamasta stressistä. Olen ammatiltani
taidekriitikko, joten siis ainakaan taidetta minun ei pitäisi lomallani harrastaa.
Ja kuinkas sitten kävikään? Ehdin viikon aikana käydä 11 taidenäyttelyssä,
joista puolet oli vielä häkellyttävän laajoja, suorastaan uuvuttavia.
Jättimäisiä museoita kertyi kaksi – Hamburger Bahnhof ja Martin-Gropius-Bau –,
joissa kummassakin tutustuin yhdellä käynnillä kolmeen isoon ja myös varsin merkittävään
näyttelyyn. Kumpikaan näistä laitoksista ei muuten kuulu sadan vieraillumman
taidemuseon joukkoon The Art Newspaperin
keväällä julkaisemien vuoden 2012 kävijätilastojen listauksissa. Ja nyt kun
Guggenheim-keskustelu alkaa taas käydä kuumana, niin mainittakoon tässä
yhteydessä vielä Guggenheimin sijoitukset: New Yorkin Guggenheim oli sijalla 47
ja Bilbaon Guggenheim sijalla 60.
Mutta
määristä viis. Laatuahan sitä jokainen ainakin kuvittelee etsivänsä. Niin
minäkin. Ja luulen sitä toissa viikolla löytäneenikin. Näin muun muassa
ruotsalaisen taidemaalari Hilma af
Klintin (1862–1944) näyttelyn. Kokemus oli suorastaan pakahduttava, ja
joudun miettimään abstraktin taiteen syntyä näyttelyn tuottaman materiaalin
avulla vielä moneen kertaan. Näyttely kuului selvästi sarjaan ”näyttelyt, jotka
muistan koko loppuelämäni”. Sellaisia näyttelyitä ei muuten elämän aikana kerry
monta: muistan kuinka istuin kerran oluella jo edesmenneen kuvataiteilija Juhani Harrin (1939–2003) kanssa
listaten tällaisia kokemuksia. Hän pääsi omalta osaltaan noin kymmeneen
näyttelyyn.
Monelle
taidemuseossa kävijälle käynti on vain suoritus
ja museo on ikään kuin vain kohde. Ja
mistä minä sen tiedän? En mistään, koska tutkimustuloksia on niin kovin vähän.
Museokäyntien laadullisten mittareiden kehittäminen on vieläkin lastenkengissä,
vaikka nykyaikaisen museon juuret voidaan jäljittää vähintäänkin renessanssin
Italiaan. Yli 500 vuodessa emme ole oppineet paljoakaan museokokemuksen
laadullisista ulottuvuuksista – emmekä katsojinakaan ole ehkä muuttuneet kovin
paljon.
Minä
siis vain oletan, että museo on usein pelkkä suoritettava kohde. Osa museoista
on tätä niin voimakkaasti, että niitä nimitetään ns. must see -nähtävyyksiksi eli täytyy-nähdä-nähtävyyksiksi. Tällaista
kieltä voi opiskella muun muassa opetus- ja kulttuuriministeriön tänä vuonna
julkaisemasta raportista Matkailu ja kulttuurin syke, jossa käsiteltiin Kulttuurin matkailullinen
tuotteistaminen -toimintaohjelmaa. Raportin mukaan ”Suomelta puuttuvat ns. must
see -nähtävyydet”. Tosin raportin SWOT-analyysissä tuodaan esiin ainakin yksi
must see: ”Suomalainen luonto revontulineen ja
muine ainutlaatuisine elementteineen houkuttaa kulttuurimatkailijoita.” Hoh
hoijaa, niin kuin sanotaan.
Brandenburger Tor, 1871. En käynyt kertaakaan.
Toisin kuin Helsingissä, Berliinissä
on runsaasti must see -nähtävyyksiä. Kun päiväni kuluivat museoissa ja
gallerioissa sekä hyvissä etnisissä ruokapaikoissa, huomasin että aika alkaa
loppua. Oli jo vähän paineitakin. Minulla oli nimittäin paha aukko
yleissivistyksessäni: en ole koskaan aikaisemmin edes käynyt Berliinissä.
Pitäisihän sitä nyt nähdä edes Brandenburgin portti – yksi Berliinin
legendaarisimmista nähtävyyksistä. Sitten minuun iski joku piru: päätin, etten
käy katsomassa kyseistä kohdetta lainkaan. Olenhan minä nähnyt siitä satoja
valokuvia. Ja mitä tuo tunnistamisen hetki ja väistämätön valokuvan ottaminen
sitten lopulta voisi minulle tehdä? Eipä juuri mitään. Tajuttuani tämän päätin
viedä asian vieläkin pidemmälle. Ihastuin Berliiniin, sen vapaaseen ja helppoon
ilmapiiriin sekä erittäin laadukkaaseen taide-elämään aika voimallisesti, ja
aion käydä siellä jatkossa vielä useasti. Siitä tuli ikään kuin minun
kaupunkini. Kaikesta tästä huolimatta päätin tehdä testin: en aio mennä koskaan
varta vasten katsomaan Brandenburgin porttia. Sen sijaan aion esimerkiksi
palata asuinkatuni Bülowstrassen sympaattiseen olutbaariin, jonka henkilökuntaan
ehdin jo viikon aikana tutustua.
Bülow-Kneipe. Kävin n. 10 kertaa.
Olenkohan minä siis kulturelli individualistimatkailija sen sijaan että olisin
matkailijana moderni humanisti?
Tällaisia termejä opin myös tuosta opetus- ja kulttuuriministeriön raportista.
Tätä ne miettivät, kun yrittävät
laittaa minut johonkin segmenttiin, jotta kulttuuria voitaisiin helpommin
tuotteistaa matkailullisesti. Jos laadullisten mittareiden kehittäminen jää
tällaisten segmenttien ja SWOT-analyysien varaan, alankin yhtäkkiä epäröidä.
Ehkä sittenkin haluaisin kaikessa rauhassa sulautua lukuihin – olla vain
anonyymi yksikkö Maailman matkailujärjestön (UNWTO) arviomassa matkailijoiden
vuosittaisessa lukumäärässä, joka muuten viime vuonna oli 1,035 miljardia.
Etsiä kaiken ihan itse, käsikopelolla, yrityksen ja erehdyksen kautta, olla
suorittamatta mitään…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti