Pitääkö
ihmisellä olla taidemaku?
Olen
viime aikoina ihmetellyt sitä, miten monenlaisesta taiteesta pidän ja miten
monenlaisilla tekniikoilla tehty taide minua kiinnostaa. Joillakin on tapana
sanoa rakastavansa erityisesti jotain lajia: oopperaa, balettia tai vaikkapa
reggaeta. Jotkut sanovat rakastavansa vesivärimaalausta.
En voisi kuvitella sanovani, että rakastan maalaustaidetta, mutta näin juuri abstraktia maalausta sisältävän näyttelyn, jonka teokset saattoivat minut miltei uskonnolliseen hurmioon. En voisi kuvitella sanovani, että rakastan videotaidetta, mutta näin vähän aikaa sitten videoteoksen, jonka huumorilla ladattu sosiologissävyinen ote oli häkellyttävän hieno ja sai minut pohtimaan teemojaan niin, että etsin kirjahyllystäni aihetta käsittelevää kirjallisuutta. En voisi kuvitella sanovani, että rakastan kuvanveistoa, mutta näin juuri eilen vanhasta romusta tehtyjä veistoksia, jotka saivat minut omituisen tunnekuohun valtaan. Siinä yhdistyivät riemukkuus sekä maailman mielettömyys ja traagisuus.
Mutta minkälaisen kokonaiskuvion abstrakti maalaus, dokumentaarinen video ja romuveistos luovat? Kuvaako näistä teoksista innostuminen jollain tapaa taidemakuani? Onko minulla ylipäänsä minkäänlaista taidemakua?
Entä sitten musiikki? Olen kokenut voimakkaita elämyksiä monen lajin kanssa: olen kuunnellut intohimoisesti bluesia, reggaeta, algerialaista raita ja etelän soulia – mutta aivan vastaavasti kykenen hullaantumaan barokkikonsertoista tai romanttisesta pianomusiikista. Olenko siis ns. kaikkiruokainen? Tätä en tunnustaisi koskaan. Käsite ’kaikkiruokaisuus’ nimittäin osoittaa maun puutetta. Mutta se, että kiellän kaikkiruokaisuuteni, osoittaa rohkeuden puutetta. Olen aika varma maustani, niin kuin suurin osa kanssaihmisistäni – vaikka en osaakaan kuvata sitä. En löydä sille kokonaishahmoa. Olen jopa niin varma maustani, että joudun kuuntelemaan jotain musiikkia ikään kuin salaa, koska tiedän, että se ei kuuluu minun tyyliini. Tällaisesta musiikista on esimerkiksi toisinaan tapana sanoa, että ”sitä on hauska kuunnella autossa”. Miksi autossa kuunteleminen olisi jotenkin erilaista kuin kotona kuunteleminen? Onko huonomman musiikin kuunteleminen autossa jotenkin sosiaalisesti sallitumpaa? Näin näyttäisi olevan, mutta en oikein ymmärrä miksi.
Makua on tutkittu paljon – Immanuel Kantista aina Pierre Bourdieuhun. Olen sosiologissävytteisesti ajatteleva ihminen ja olen taipuvainen näkemään maun luokkasidonnaisuuden. Mutta mikä on minun yhteiskuntaluokkani, jota makuni heijastaisi? En minä tunnista sitäkään. En ole rikas, mutta jollain tavalla elitisti taidan kuitenkin olla. Vai olenko sittenkään? Saatan joskus kuunnella soittimestani – oli se sitten autoni vanhanaikainen kasettisoitin tai kotini vanhanaikainen vinyylisoitin – Georg Otsin biisin Älä kiiruhda (1968) kymmenenkin kertaa peräkkäin yhteen putkeen. Ei eliitti rakasta Georg Otsia.
En voisi kuvitella sanovani, että rakastan maalaustaidetta, mutta näin juuri abstraktia maalausta sisältävän näyttelyn, jonka teokset saattoivat minut miltei uskonnolliseen hurmioon. En voisi kuvitella sanovani, että rakastan videotaidetta, mutta näin vähän aikaa sitten videoteoksen, jonka huumorilla ladattu sosiologissävyinen ote oli häkellyttävän hieno ja sai minut pohtimaan teemojaan niin, että etsin kirjahyllystäni aihetta käsittelevää kirjallisuutta. En voisi kuvitella sanovani, että rakastan kuvanveistoa, mutta näin juuri eilen vanhasta romusta tehtyjä veistoksia, jotka saivat minut omituisen tunnekuohun valtaan. Siinä yhdistyivät riemukkuus sekä maailman mielettömyys ja traagisuus.
Mutta minkälaisen kokonaiskuvion abstrakti maalaus, dokumentaarinen video ja romuveistos luovat? Kuvaako näistä teoksista innostuminen jollain tapaa taidemakuani? Onko minulla ylipäänsä minkäänlaista taidemakua?
Entä sitten musiikki? Olen kokenut voimakkaita elämyksiä monen lajin kanssa: olen kuunnellut intohimoisesti bluesia, reggaeta, algerialaista raita ja etelän soulia – mutta aivan vastaavasti kykenen hullaantumaan barokkikonsertoista tai romanttisesta pianomusiikista. Olenko siis ns. kaikkiruokainen? Tätä en tunnustaisi koskaan. Käsite ’kaikkiruokaisuus’ nimittäin osoittaa maun puutetta. Mutta se, että kiellän kaikkiruokaisuuteni, osoittaa rohkeuden puutetta. Olen aika varma maustani, niin kuin suurin osa kanssaihmisistäni – vaikka en osaakaan kuvata sitä. En löydä sille kokonaishahmoa. Olen jopa niin varma maustani, että joudun kuuntelemaan jotain musiikkia ikään kuin salaa, koska tiedän, että se ei kuuluu minun tyyliini. Tällaisesta musiikista on esimerkiksi toisinaan tapana sanoa, että ”sitä on hauska kuunnella autossa”. Miksi autossa kuunteleminen olisi jotenkin erilaista kuin kotona kuunteleminen? Onko huonomman musiikin kuunteleminen autossa jotenkin sosiaalisesti sallitumpaa? Näin näyttäisi olevan, mutta en oikein ymmärrä miksi.
Makua on tutkittu paljon – Immanuel Kantista aina Pierre Bourdieuhun. Olen sosiologissävytteisesti ajatteleva ihminen ja olen taipuvainen näkemään maun luokkasidonnaisuuden. Mutta mikä on minun yhteiskuntaluokkani, jota makuni heijastaisi? En minä tunnista sitäkään. En ole rikas, mutta jollain tavalla elitisti taidan kuitenkin olla. Vai olenko sittenkään? Saatan joskus kuunnella soittimestani – oli se sitten autoni vanhanaikainen kasettisoitin tai kotini vanhanaikainen vinyylisoitin – Georg Otsin biisin Älä kiiruhda (1968) kymmenenkin kertaa peräkkäin yhteen putkeen. Ei eliitti rakasta Georg Otsia.
Tällainen minulla on.
Minulla on kuitenkin sosiaalinen pakoreitti tästä huonon maun sudenkuopasta. Jo pelkästään se, että minulla on vuoden 1992 autossani C-kasettisoitin ja kotonani kaikki Otsin levytykset vinyyleinä, kertoo siitä, että olen maultani jotenkin erilainen kuin se henkilö, joka kaivaa musiikkinsa Spotifysta tai kuuntelee Best of… -CD-kokoelmia. Siinä, että kuuntelee C-kasettia vanhassa autossa on jotain tyyliä. Siitä voi itse asiassa jopa aika varmoin tuloksin päätellä, että pidän Aki Kaurismäen elokuvista. Ja juuri näin onkin. Kyllä tästä siis alkaa jonkinlainen hahmokin tulla esiin.
Mutta silti epäilen. Tosiasia on kuitenkin se, että en koskaan tee valintojani osoittaakseni tietoisesti makuani. Valintani syntyvät epä-älyllisen ja emotionaalisen prosessin tuloksena. Olen vakuuttunut siitä, että kuuntelen Otsia aivan saman sentimentaalisen hurmion vallassa kuin aikoinaan teki puolisoni edesmennyt autonasentaja-isä. Isot miehet kyynelehtivät, kun Ots laulaa:
… sydän on täynnä ikävää,
täällä yksinäin se jyskyttää…
Ainoa ero on todennäköisesti se, että Erkki ei olisi koskaan puhunut tällaisilla sanakäänteillä. Olen elitistinen lähinnä siinä mielessä, että pystyn perustelemaan makuuni liittyvät valinnat asettaen ne tarvittavaan kontekstiin. Arkielämässä tällaista kutsutaan ’selittelemiseksi’, ja siinä on aika voimakas negatiivinen konnotaatio. Taide-elämässä sitä voidaan nimittää kontekstualisoinniksi, ja olen joskus jopa todennut, että mielekäs kontekstualisoiminen on yksi kritiikin tärkeimmistä tehtävistä.
Kun tulen tietoiseksi jostain asiasta, minulla herää usein halu kieltää tuo tietoisuus. Tällaisen dialektiikan rakentaminen tekee elämästä joskus vaikeaa.
Mutta onneksi on keinoja välttää sitä. Laitan vain Otsin soimaan, ja kaikki tuntuu taas yksinkertaisemmalta. Itse asiassa kaikki hyvä taide tuntuu toimivan näin – lajityypistä riippumatta.
***
Tästä linkistä voitte kuulla iki-ihanan Otsin. Eikä tuo Kaurismäki-kytkentä ollut vahinko. Tästä linkistä Harri Marstio Varjoja paratiisissa -leffasta.
Mainio juttu, jälleen kerran, kiitos!!!
VastaaPoistaTerv. Ihailijat Jokelasta