Julkaistua 449 & Näyttelykuvia 855: Onko abjekti jo kuin nature morte?

Tuorein Taidekin (4/13) ilmestyi joskus viikolla – ja oli jo hautautumassa Berliinin matkan postiläjään. Kirjoitin siihen kolmesta Helsingin galleriaelämässä vähän tuntemattomammasta kuvanveistäjästä, joiden tuotanto herätti ajatuksia osaamisen, maneerin ja kehittymisen suhteista. Mari Ojala (s. ?), Ole Härmälä (s. ?) ja Johanna Havimäki (s. 1978) tulevat varmaan näkymään veistotaiteen kentällä, ja heidän tulevia murroskohtiaan tulee olemaan kiinnostava nähdä. Havimäen näyttelynkin olin näköjään unohtanut raportoida blogissa, mutta alla siitä siis joitain ajatuksia.

Johanna Havimäen näyttely Galleria Sculptorissa.

Onko abjekti jo kuin nature morte? 

Mari Ojala 

Galleria TILA, Helsinki 5.–25.8.

Ole Härmälä

Galleria Nunes, Helsinki 31.7.–18.8.

Johanna Havimäki

Galleria Sculptor, Helsinki 31.7.–18.8.

Kuvanveistossa eletään vireää aikaa, ja uusia tekijöitä on tulossa kentälle. Helsingissäkin nähtiin loppukesästä kolme ainakin miltei debytanttia. 

Mari Ojala on entinen kiviseppä, joka on ilmeisesti siirtymässä enemmän taiteen alueelle. On hän esitellyt kiviveistoksiaan aiemminkin, mutta nyt hän on siirtynyt kuvanveistäjä Pekka Pitkäseltä saamien oppiensa turvin pronssivaluun. Ole Härmälä on valmistunut Imatran taidekoulusta muutama vuosi sitten. Hän sekä veistää puuta että valaa pronssia – sekoittaen niitä myös toisiinsa. Tampereen ammattikorkeakoulusta vuonna 2009 valmistunut Johanna Havimäki on lisäämisen tai poistamisen sijaan kasaaja, joka liittyy readymade-maailmaan. Materiaalina tuoreimmassa – ensimmäisessä helsinkiläisessä – näyttelyssä toimivat vanhat takit.  

Ole Härmälän näyttely Galleria Nunesissa.

Nuoret taiteilijat, jotka joutuvat ehkä liikaakin todistamaan yksilöllistä luovuuttaan ja innovatiivisuuttaan, eivät yleensä pidä siitä, että heitä verrataan vanhoihin mestareihin. Katsojalle näin kuitenkin yleensä käy – tahtomatta ja usein väistämättä. Näin minullekin kävi näiden nuorten kohdalla. Ojala toi mieleeni heti Alberto Giacomettin ja Tapio Junnon, Härmälä koko suomalaisen vanhemman puuveistoperinteen, puhdetyöt ja jopa ITE-taiteen. ”Tykkään vuolla puukolla”, on Härmälä itsekin todennut. Yllättävintä on ehkä se, että näin käy jo ns. nykytaiteessakin. Havimäen nahkatakki-installaatiot toivat mieleeni heti voimakkaasti Kaarina Kaikkosen ja Kaisu Koiviston. Kun katsoin Havimäen nahkatakeista väännettyjä eläinhahmoja, tajusin yllättäen varsin konkreettisesti sen, että abjektista – alhainen ja torjuttu asia – on tullut kuin taiteellinen konventio, tyyliintynyt keino, joka on alkanut toimia ikään kuin itseään vastaan: jos ei abjekti ennen ”jäsentynyt osaksi kulttuurista järjestystä” (Anita Seppä), nyt se nimenomaan taiteen kautta jo tekee sen. 

Mari Ojalan näyttely Galleria TILAssa.

Postmoderni sallivuus on miltei poistanut kertaustyylit. Voisi ehkä todeta, että nykyään on erilaisten päällekkäisten kertaustyylien aika. Enkä minä ainakaan valita sitä. Katsojan on helppoa samastua monenlaisiin tyyleihin ja perinteisiin, ja minä ainakin nautin näistä nuorista veistäjistä. On hienoa, että Junnon koskettavat eksistentiaaliset teemat elävät ja että pronssia opetellaan valamaan muutenkin kuin mahtipontisten julkisten veistosten materiaalina. Ojalan herkät pienoisveistokset olivat koskettavia. On hienoa, että joku on vielä kiinnostunut puusta sen materiaalisten ominaisuuksien takia ja haluaa puukollaan löytää sielun niin materiaalista kuin ihmisen kuvasta. On hienoa, että ihmiset laitetaan katsomaan vastenmielisiä objekteja ja miettimään torjuntojensa syitä. 

On hienoa, että on perinteitä ja että niitä kunnioitetaan mutta myös haastetaan. Viimemainittu näillä nuorilla veistäjillä tulee toivottavasti vielä jossain vaiheessa vastaan. Sitä kutsutaan kehittymiseksi.