Johanna Havimäen näyttely Galleria Sculptorissa.
Onko
abjekti jo kuin nature morte?
Mari Ojala
Galleria TILA, Helsinki
5.–25.8.
Ole Härmälä
Galleria Nunes, Helsinki
31.7.–18.8.
Johanna Havimäki
Galleria Sculptor,
Helsinki 31.7.–18.8.
Kuvanveistossa
eletään vireää aikaa, ja uusia tekijöitä on tulossa kentälle. Helsingissäkin
nähtiin loppukesästä kolme ainakin miltei debytanttia.
Mari Ojala on entinen kiviseppä,
joka on ilmeisesti siirtymässä enemmän taiteen alueelle. On hän esitellyt
kiviveistoksiaan aiemminkin, mutta nyt hän on siirtynyt kuvanveistäjä Pekka Pitkäseltä saamien oppiensa
turvin pronssivaluun. Ole Härmälä on
valmistunut Imatran taidekoulusta muutama vuosi sitten. Hän sekä veistää puuta
että valaa pronssia – sekoittaen niitä myös toisiinsa. Tampereen
ammattikorkeakoulusta vuonna 2009 valmistunut Johanna Havimäki on lisäämisen tai poistamisen sijaan kasaaja, joka
liittyy readymade-maailmaan. Materiaalina tuoreimmassa – ensimmäisessä
helsinkiläisessä – näyttelyssä toimivat vanhat takit.
Ole Härmälän näyttely Galleria Nunesissa.
Nuoret
taiteilijat, jotka joutuvat ehkä liikaakin todistamaan yksilöllistä luovuuttaan
ja innovatiivisuuttaan, eivät yleensä pidä siitä, että heitä verrataan
vanhoihin mestareihin. Katsojalle näin kuitenkin yleensä käy – tahtomatta ja
usein väistämättä. Näin minullekin kävi näiden nuorten kohdalla. Ojala toi mieleeni
heti Alberto Giacomettin ja Tapio Junnon, Härmälä koko suomalaisen
vanhemman puuveistoperinteen, puhdetyöt ja jopa ITE-taiteen. ”Tykkään vuolla
puukolla”, on Härmälä itsekin todennut. Yllättävintä on ehkä se, että näin käy
jo ns. nykytaiteessakin. Havimäen nahkatakki-installaatiot toivat mieleeni heti
voimakkaasti Kaarina Kaikkosen ja Kaisu Koiviston. Kun katsoin Havimäen
nahkatakeista väännettyjä eläinhahmoja, tajusin yllättäen varsin
konkreettisesti sen, että abjektista
– alhainen ja torjuttu asia – on tullut kuin taiteellinen konventio, tyyliintynyt
keino, joka on alkanut toimia ikään kuin itseään vastaan: jos ei abjekti ennen ”jäsentynyt
osaksi kulttuurista järjestystä” (Anita
Seppä), nyt se nimenomaan taiteen kautta jo tekee sen.
Mari Ojalan näyttely Galleria TILAssa.
Postmoderni
sallivuus on miltei poistanut kertaustyylit. Voisi ehkä todeta, että nykyään on
erilaisten päällekkäisten kertaustyylien aika. Enkä minä ainakaan valita sitä.
Katsojan on helppoa samastua monenlaisiin tyyleihin ja perinteisiin, ja minä
ainakin nautin näistä nuorista veistäjistä. On hienoa, että Junnon koskettavat
eksistentiaaliset teemat elävät ja että pronssia opetellaan valamaan muutenkin
kuin mahtipontisten julkisten veistosten materiaalina. Ojalan herkät
pienoisveistokset olivat koskettavia. On hienoa, että joku on vielä
kiinnostunut puusta sen materiaalisten ominaisuuksien takia ja haluaa
puukollaan löytää sielun niin materiaalista kuin ihmisen kuvasta. On hienoa,
että ihmiset laitetaan katsomaan vastenmielisiä objekteja ja miettimään
torjuntojensa syitä.
On
hienoa, että on perinteitä ja että niitä kunnioitetaan mutta myös haastetaan. Viimemainittu näillä nuorilla veistäjillä tulee toivottavasti vielä jossain
vaiheessa vastaan. Sitä kutsutaan kehittymiseksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti