Lauantaina lähdin taas yrittämään Uudenmaankadun jokaisen taidepaikan katsomista, mitä viimeksi turhaan yritin 24.11. Ei se taaskaan kuitenkaan onnistunut, koska en viitsinyt hyväntahtoisuuttani käydä ihan jokaikisessä paikassa, koska näin jo joistain ikkunoista, että pahaa mieltähän siitä vain seuraisi.
Aloitin kuitenkin optimistisesti Uudenmaankadun Galleria Huudosta, jossa oli Sirkku Ketolan (s. 1973) Inklings (8.–26.12.). Vähän hajanaiseksi ja satunnaiseksi näyttely jäi. En ymmärtänyt hänen serigrafioidensa tarkoitusta – en edes luettuani tiedotteen ("Tutkin työskentelyssäni ihmisen tilaa maailmankaikkeudessa" – näinhän kai kaikki taiteilijat tekevät), mutta video Balance (2010), jossa kaksi oravaa söi pähkinäistä sanaa 'BALANCE', oli varsin hauska:
***
Myymälä2:ssa oli Mark Kuivasen (?) One Man Show II (4.–23.12.). Serigrafioita olivat nekin, eivätkä erityisen ihmeellisiä:
Siis ihan osaavia ja hienoja töitä, mutta jäin vain ihmettelemään niiden roolia ja tarpeellisuutta erillisinä taideobjekteina. Sellaista osaavaa tietokonepohjaista kuvitusyyppistä graafista suunittelua, joka taiteena jää aivan liian moneen kertaan tehdyksi ja kuivakkaaksi – ollakseen tällaisen ilmeisen nuoren tekijän kädestä.
Tai sitten asiassa on jotain, jota en vain ymmärrä. Niin kuin en ymmärrä enää paljoa muutakaan. Tämä viime aikoina lisääntynyt omituinen ja haikea, menetykseen viittaava tunne valtasi minut taas, kun katselin myymälän myymälätarjontaa. Siellä oli niin paljon uutta ja kiinnostavaa, johon ei mikään aikani enää riittäisi. Se oli kuin jotain eri maailmaa, joka ei enää välttämättä ole minua varten:
Olen loputtoman utelias, ja minua siis kuitenkin kaihertaa koko ajan ja voimakkaasti ajatus, että jossain täällä on odottamassa se avantgarde, joka minun tulisi löytää. Mutta kuka antaisi minulle rahat ostaa tätä kaikkea uutta ja aikaa tutustua siihen – ja vielä lisäeväitä kaiken ymmärtämiseen?
***
Galleria BE'19:ssä oli Juho Nikkilän (s. 1979) Digitaalisia maalauksia ja kollaaseja (1.–19.12):
Onhan tällaista digitaalista konstruktiivisuuttakin nähty jo aika paljon, mutta tässä Nikkilässä on kyllä jotain kiinnostavaa ja lupaavaa. Hän ei jää kiinni niihin helpoimpiin kliseisiin ja kikkailuihin, ja teokset ovat katseluelämyksinä aika voimakkaita. Vaikka ei tämä nyt ihan minun lajiani olekaan.
***
En minä oikein ymmärtänyt – taaskaan edes tiedotteen luettuani – sitä, mihin Koistila pyrkii, mutta hienosti hän sen tekee. Jos tämä ei ole silkkaa Freudin unheimlichia, niin mikä. Viikon parhaita näyttelyitä, vaikka en tiedä tarkkaan miksi. Olin kuitenkin vaikuttunut.
***
Siihen loppui Uudenmaankatu, mutta jatkoin matkaa. tm-galleriassa oli lahtelaisen Ville-Veikko Viikilän (s. 1980) näyttely (1.–23.12.), joka näytti ensin vähän tuhnuiselta, mutta sitten muutamat työt avautuivat jopa jotenkin riemukkaina. Kuten vaikkapa tämä Pysyttämisen vaikeus (2010):
Mutta voi näitä tiedotteen kirjoittajia! "Objektiivisesti ottaen ei minun reaktioni ehkä ole ainoa mahdollinen. Oman itseni kannalta se on ainoa mahdollinen." Näin kirjoittaa Viiikilä maalauksistaan. En minä ainakaan haluaisi elää elämää, jossa se yksi toteutuva reaktio olisi se ainoa mahdollinen. No, ymmärränhän minä tietysti retoriikan – ja nuoruuden.
***
Sitten piti poiketa vähän reunojen yli taideteollisuuden ja muotoilun puolelle. Design Forum Finlandissa oli Kaj Franck -muotoilupalkinnon tänä vuonna saaneen Marja Sunan (?) näyttely (26.11.2010–9.1.2011). En minä hänen Kalevala Koruistaan ja lasistakaan oikein piittaa, mutta vaatesuunnittelu on kiinostavaa ja ainakin esimerkiksi Marimekon osalta jo aika nostalgistakin. Aika kiinnostava näyttely, ja korostankin, että jos on kiinnostunut visuaalisesta kulttuurista vähänkin laajemmin, ei näitä näyttelyitä saa koskaan sivuuttaa, vaikka kuinka olisi "puhtaamman taiteen" harrastaja:
Itse asiassa oikein hieno näyttely.
***
Ja hieno oli mielestäni myöskin Irina Påttin (s. ?) näyttely Suden hetki (23.11.–31.12.) samassa paikassa. Kyllä minä voisin tällaisen valaisimen (tai paperiveistoksen) huolia:
Tähtisumua, pellavapaperi ja LED-valot, 2010.
Sitä paitsi Pått tuntuu olevan myös innovatiivinen kierrättäjä.
Ja kai se on myönnettävä, että ryhdyin myös vähän kerettiläisesti miettimään sitä, että näyttäisikö tämä seinälläni aivan yhtä hienolta taideteokselta kuin eräs "oikeampi taideteos", joka noudattaa vähän samanlaista muotokieltä. Miten sitä kukin ja miksi ja kulloinkin asiat määrittelee?
***
Sitten jatkoin Galleria Amaan, jossa oli Johanna Kiivaskosken (s. 1967) näyttely Unelma valkeasta joulusta (27.11.–21.12.). Olen aina pitänyt Kiivaskosken töistä – siis siitä klassisemmasta graafikosta, joka hän on ollut –, ja olin ensin vähän varpaillani hänen moni-ilmeisten ja tavallaan aika rohkeiden teknisten ratkaisuiden kanssa. Näyttelyssä oli akvarelleja, video, veistoksen kaltaisia installaatioita ja jopa yksi iso maalaus:
Vaan olivathan ne kaikki aika hauskoja (no, ehkä hän voisi jättää isojen maalausten tekemisen muille), mutta hauskin yllätys oli itse asiassa surullisenhauska anaimaatio kärpäsestä ja kihokista (ei kuvassa), Delizie contente (2009):
Tuli niin elävästi mieleeni nuoruus, jolloin kerran yritin kasvattaa ruukussa kihokkia ja syöttää sille kärpäsiä, mutta eihän se mitään syönyt vaan kuoli pois.
Sitä paitsi Kiivaskoskessa on paljon sellaista harvinaista velmuilevaa huumoria, joka ei vitsin tavoin ihan noin vain tyhjene.
Sitä paitsi Kiivaskoskessa on paljon sellaista harvinaista velmuilevaa huumoria, joka ei vitsin tavoin ihan noin vain tyhjene.
***
Sitten menin kauppahalliin ostamaan fasaanin (!) ja matkustin galleriassa tapaamani kuvanveistäjä Heimo Suntion (s. 1955) kanssa raitiovaunulla keskustaan, jossa tiemme erkanivat liikennevaloissa, joissa Suntio opetti minulle ankarasti, ettei lasten nähden koskaan kävellä päin punaista, vaikka autoja ei olisi näkyvissä mailla halmeillakaan. Siinä me sitten seisoimme, ja minä otin valokuvan:
Kuvanveistäjä hymyilee helpottuneena, kun varsin kelvosti menestynyt näyttely on ohi.
***
Ja sitten menin Sanomataloon. Käytävällä oli varsin vaikuttava Autismisäätiön kuvataideryhmien näyttely (8.–22.12.). Lapussa todettiin, että "suoraan sanoen ryhmissä on pelattu kommunikaation välineellä, jonka avulla voi – lähestulkoon – sanoa ihan mitä vain, ihan mistä asiasta vain ja ihan millä tavalla vain". Eiköhän taiteessa ole juuri tästäkin kyse. Olin minä aika vaikuttunut, enkä kuitenkaan ymmärrä autismista vielä kovinkaan paljoa:
Hanna Keynäs tekee vahvoja töitä.
***
Galleria Art Kaarisillassa jatkoin marginaalisemman taiteen parissa. Esillä oli Kaarisillan opiskeljoiden yhteisnäyttely Lumi, jää, vesi ja valo (17.11.2010–9.1.2011). Oppilaitoksen kuvallisen ilmaisun 2. vuosikurssin opiskelijat käsittelevät talvea – toiset aika omaperäisestikin, kuten minulle entuudestaan jo tuttu – hän oli vuoden Kettukin vuoden kehitysvammainen taiteilija 2007 – Paul Gustafsson (s. 1979), jonka Hai puitten välissä (2007) oli aika veikeä:
Näitä töitä katsoessa sitä alkaa miettiä kuvan syntyä ja luovuuden yleisiä kysymyksiä vähän laajemminkin.
***
Ja sitten vielä marginaalin ja eliitin räjähtävä kohtaaminen. Galerie Anhavassa oli Jani Hännisen (s. 1974) näyttely Full Circle (2.12.–19.12.). Menin sinne varsin ennakkoluuloisena. Olin jo mielessäni päättänyt, että tällainen graffiteista ponnistava liki nelikymppinen akatemian käynyt kundi olisi täysi anakronismi jos yrittäisi maalauksillaan olla tässä huippugalleriassa vielä jotenkin katu-uskottava.
Ja sinne ne ennakkoluulot sitten karisivat. Tosi hieno ja harkittu näyttely, jonka teoksissa oli yhtäaikaa räjähtävyyttä ja toisaalta sille runsaasti vastavoimaa, jonkinlaista sommittelullista kiinteyttä aina pakahtumiseen ja ahdistumiseen asti. Ihan sikahieno näyttely! En minä nyt enää jaksa edes miettiä tarkemmin lisää sanoja, koska tämä oli jo yhdestoista näyttely tälle päivälle. Mutta olipa hyvä kun vielä jaksoin.
OXO, triptyykki, 2010.
Olin tänään galleriakierroksella samoilla suunnilla. Ilahduin, kun huomasin sinunkin huomioineen Balance-videon hauskuuden! Kaikkiin näihin en tänään päätynyt / ehtinyt eli tässähän sain samalla vinkkejä uusia galleriakäyntejä ajatellen.
VastaaPoista