Guggenheim Helsinki 37 & Helsingin taidemuseon johtokunta 5: Thomas Wallgren vieraskynänä

Nyt jotain poikkeuksellista! Vietin kaksi päivää Tallinnassa Helsingin taidemuseon johtokunnan ja museon johdon kanssa syyssemimaarissa, jossa sekä keskustelimme museon merkittävistä tulevaisuudennäkymistä että myös tutustuimme tallinnalaisiin taideinstituutioihin muutaman avainhenkilön kanssa. Palaa tämän asian raportoiniin varmaankin huomenna. Matkaamme leimasi myös pieni kohu, jonka puheenjohtajamme Thomas Wallgrenin keskiviikkoinen lausunto Ylen aamu-tv:ssä aiheutti (lukekaa myös jutun herättämät 338 kommenttia, jos jaksatte). Thomas esitti sitten myös eilisessä Ylen kommentissaan anteeksipyyntönsä kiivaista sanoistaan. Tällaisissa lyhyissä haastattelukommenteissahan ei asioita aina pysty kunnolla artikuloimaan ja argumentoimaan jo pelkästään ajanpuutteen takia, joten asia on ilmeisesti muhinut sen jälkeen Thomaksen päässä aika paljon. Niinpä hyvässä yhteistyöhengessä päätimmekin, että annan blogissani hänelle tilaa esitellä asiaa vielä kerran vähän tarkemmin reflektoidusti. Sitä paitsi tuntui aika raikkaalta uutuudelta esitellä blogissaan ns. vieraskynä. En myöskään ole olematta Thomaksen kanssa varsin voimakkaasti samaa mieltä, joten yhteistyö tuntuu luonnolliselta. Tässä Thomaksen teksti:

Yksi virolaisen taiteen legendoista, Raul Meel (s. 1941), kertoi Thomas Wallgrenille urastaan toissailtana Kumun avajaisissa.

Korruptio, anteeksipyyntö, sekoilu: Guggenheim ja mitä sitten?

Syytin viime keskiviikkona Ylen aamu-tv:n suorassa lähetyksessä Helsingin kaupunginjohtajistoa ja kaupunginhallitusta moraalisesti korruptoituneeksi. Kadun sanomisiani, sillä henkilöt, joihin kollektiivisesti esittämäni syytös kohdistui, ovat tehneet enemmän hyvää kuin useimmat muut suomalaiset hyvän hallinnon ja demokratian puolesta. Olin epäreilu heitä kohtaan henkilöinä ja olen saattanut loukata heitä. Olen tästä pahoillani. 
Syytökseni voi myös viedä keskustelua Guggenheimista harhapoluille ja antaa lisää pontta yleiselle politiikan vastaisuudella. Sekin harmittaa. Yritänhän itsekin amatöörinä osallistua politiikkaan. Ei se aina ole kivaa ja helppoa. Toivon usein, että kun minä ja muut epäonnistumme tai teemme väärin, meidän yrittämisiämme arvioitaisiin ankaran kriittisesti mutta samalla myös myötätunnon ja säälin näkökulmasta. Juuri tässä suhteessa minä epäonnistuin tuossa aamu-tv:n lähetyksessä. Annoin turhautumiseni ja suuttumukseni ohjata sanavalintojani, ja myötätunto sekä perustava solidaarisuus unohtuivat.
Radikaalisti huonossa tilanteessa politiikka on täynnä itsekkyyttä, röyhkeyttä, korruptiota ja valheita ja se voi johtaa äärimmäiseen väkivaltaan. Silloin myötätuntoa ei tarvita. (Ainakin myötätunnon merkitys on silloin aivan toinen kuin terveissä oloissa.) Mutta tilanteemme Suomessa ei ole radikaalisti huono. Meillä on politiikan perinteessä ja tavoissa paljon parannettavaa, mutta myös paljon puolustettavaa. 
Intialaisilta ystäviltäni olen oppinut, että jos me pohjoismaalaiset nyt unohdamme tarpeen esittää ankaraakin kritiikkiä solidaarisuuden hengessä, meille voi kohta tulla ikävä niitä johtajia ja käytäntöjä kohtaan, jotka meillä nyt on. Politiikkaa ei saisi jättää vain sellaisten todella kovanahkaisten ihmisten harteille, joita mikään kritiikki ei loukkaa eikä lannista.

***

Kriittisyydestä meidän ei silti tarvitse luopua, edes kuvataidepolitiikassa. Minusta Guggenheim on saanut koko taidepolitiikan kentän meillä melko lailla sekaisin. Tunne edellä mennään, prosessissa on omalaatuisia piirteitä ja rauhallinen kokonaishallinta on muuttunut vaikeaksi.

***

Yritin viime keskiviikkona esittää Ylen aamu-tv:n suorassa lähetyksessä seuraavia ajatuksia.
1. Jos hankkeita, joissa liikkuu tai saattaa jatkossa liikkua paljon veronmaksajien rahaa, valmistellaan kabineteissa ja käytävillä julkisuudelta salaa, korruptio on paljon helpommin mahdollista kuin jos samoja hankkeita valmistellaan avoimesti.
2. Jos hanke on hyvä, ei ole mitään syytä miksi sen valmistelu ei olisi avointa.
3. Mielestäni sekä Guggenheimin Helsingin projektia että Amos Andersonin taidemuseon ja sen omistajan Konstsamfundetin Lasipalatsi-hanketta on valmisteltu kabineteissa läpinäkymättömästi.
4. Valmistelun salamyhkäisyys herättää minussa monia epäilyksiä. Pitävätkö hankkeiden ajajat itse projektejaan niin huonoina, etteivät usko niiden mahdollisuuksiin menestyä, jos valmistelu on avointa? Avoimuuden puute on siis saanut minua epäilemään itse hankkeita jo ennen kuin olen saanut kunnon mahdollisuuden tutustua niihin. Toisaalta, voisi käydä niinkin, että minä tai muut päättäjät alamme muodostaa myönteisen kannan Guggenhemin ja Konstsamfundetin hankkeisiin ennen aikojamme julkisen keskustelun herättämien mielikuvien valossa. Jos hankkeet saadaan julkisuudessa näyttämään hienoilta ennen kuin tiedetään, mitä paketit oikein pitävät sisällään päättäjälle, voi syntyä houkutus ilmoittaa kannatuksensa niille, jotta välttäisi leimautumisen ihmiseksi joka ”vastustaa” panostamista taiteeseen. 
5. Avoimuuden puute saattaa myös herättää epäilyn, että hankkeisiin liittyy ”kovaa” korruptiota eli lahjontaa. Minulla ei ole lahjonnasta mitään tietoa enkä epäile, että sitä on tapahtunut. Mutta tapahtumien kulku on laadultaan mielestäni sellainen, joka melkein väistämättä ruokkii epäilyjä korruptiosta.
6. Sosiaaliselle yhteenkuuluvuudelle ja politiikan maineelle on haitallista jos julkista päätöksentekoa epäillään korruptoituneeksi.
7. Helsingin virkamiesjohto ja ylimmät luottamushenkilöt eivät ole onnistuneet toimimaan siten, että voisimme pitää Guggenheimin ja Konstsamfundetin hankkeiden valmistelua ja kaupungin osuutta niissä kovin avoimena. (Ylen aamu-tv:n lähetyksessä, jossa olin mukana mainitsin vastuullisina tästä vain kaupunginjohtajiston ja kaupunginhallituksen. Myös valtuustoryhmät, tai ainakin niiden puheenjohtajat, olisi pitänyt mainita tässä yhteydessä.)
8. Koska kuitenkin pidän, mainituista syistä, valmistelun avoimuutta tärkeänä katson, että kaupungin johto on toiminut huonosti, tai ainakin taitamattomasti, Guggenhemim ja Konstsamfundetin hankkeiden kohdalla.
9. Huono toiminta ei synny tyhjästä. Guggenheim-sekoilu on mahdollista vain kahden edellytyksen vallitessa. Poliittinen kulttuurimme, ”maan tapa”, ei arvosta avoimuutta riittävästi vaan jättää paljon turhaa tilaa salailulle. Toiseksi: huono poliittinen kulttuuri jatkuu niin kauan kuin me, jotka olemme mukana, viihdymme ”kabineteissa” liian hyvin. Toisin sanoen, se jatkuu niin kauan kuin pidämme siitä, että saamme kuulua niiden valittujen joukkoon, jotka tietävät enemmän kuin muut ja ovat mukana niiden pöytien ääressä, joissa päätökset ”oikeasti” syntyvät, julkisen arvostelun ja läpivalaisun ulottumattomissa.
10. Kuvaamaani ”viihtymistä kabineteissa” voisi kenties sanoa moraalisen korruption lajiksi. Mutta sillä onko oikea sana kyseiselle ilmiölle moraalinen korruptio vai onko eksaktimpi ilmaisu esimerkiksi henkinen laiskuus tai velttous ei ole niinkään väliä. Tärkeää on vain tiedostaa ilmiö ja sen haitat ja se, että yritämme taistella sitä vastaan – itsessämme ja muissa.

***

Taidepoliittista keskustelua Helsingissä voisi nyt auttaa panostaminen avoimuuteen. Checkpoint Helsinki, Museokeskus, Guggenheim, Tennispalatsin laajennus, Amos Andersonin taidemuseon Lasipalatsi- suunnitelmat… harvoin Helsingissä on yhtä aikaa ollut esillä näin paljon mielenkiintoisia ideoita taidepolitiikan kentällä.
Tarvitsemme kokonaisvaltaisen haltuunoton, mutta juuri se meiltä nyt puuttuu. On esimerkiksi kuvaavaa, että monet tutkijakollegani ottavat tänään Helsingin Sanomien ns. raadissa aika reippaasti kantaa Guggenheimiin ja että HS ei tuo esille minkälaiseen laajempaan arvioon heidän kantansa perustuu. Näin HS-raatikin on vedetty mukaan puhetapaan, jossa yhteiskuntapolitiikka uhkaa redusoitua huutoäänestykseksi yksittäisistä hankkeista. Guggenheim pistää meidät sekaisin. Siitä ei sovi moittia Guggenheimia, vaan kyllä ongelmien juuret ovat lähempänä.
Parempia lähestymistapoja on ehdotettu. Kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Mari Puoskarin ja apulaiskaupunginjohtaja Ritva Viljasen elokuussa järjestämässä keskustelussa joku ehdotti, että kaupungille asetetaan työryhmä laatimaan yleiskatsaus Helsingin mahdollisuuksista kuvataidekaupunkina. (On oireellista että en voi varmistaa kuka idean esitti ja mikä se tarkkaan ottaen oli, sillä ko. keskustelusta ei ole pöytäkirjaa.)
Idea työryhmästä voi kuulostaa vanhanaikaiselta. Se on vanhanaikainen. Minusta se on myös loistava ja se esitetään kreivin aikaan. Ellei parempia ideoita ole, tähän pitäisi nopeasti tarttua. On minusta selvää, ettei esimerkiksi Guggenheimin ehdottamaan arkkitehtuurikilpailuun voi ottaa kovin järkevästi kantaa, ellei meillä ole ensin julkisesti ja asiallisesti arvioitu Guggenheimin ehdotusten suhdetta muihin vaihtoehtoihin tai niiden merkitystä laajemmassa kontekstissa.

***

Ylin valta ja vastuu Helsingissä kuuluu valtuustolle. Valtuuston kannalta Guggenheim ja taidepolitiikka saattavat edelleen näyttää pikkuasioilta, joiden käsittely kannattaa jättää ”operatiiviselle” johdolle. Minusta valtuusto voisi kuitenkin aktivoitua. Annan kaksi esimerkkiä siitä mitä valtuusto voisi tehdä.
Valtuusto voisi edellyttää, ettei taidepolitiikan yksittäisiin hankkeisiin oteta lähiaikoina kantaa operatiivisella tasolla tapauskohtaisesti ennen kuin jonkinlainen kokonaiskuva on saanut valtuuston hyväksynnän.
Valtuusto voisi myös selvittää miten kuvataidepolitiikan ajankohtaiset hankkeet ovat Helsingissä viime vuosina edenneet ja arvioida antaako tapahtumien kulku meille syyn korjata Helsingin päätöksenteon valmistelua ohjaavia sääntöjä ja tapoja entistä avoimemmiksi.

Helsingissä 28.9.2013 

Thomas Wallgren 
Helsingin Taidemuseon johtokunnan puheenjohtaja
Valtuutettu (sd)
Dosentti, yliopistonlehtori, HY

***

Ja avoimuuden nimissä: maistoimme mekin pitkän työpäivän jälkeen alkoholia – tosin ihan omalla rahalla. Kuultuamme neuvostoajan virolaisesta taide-elämästä sekä Kumun johtajalta Anu Liivakilta että kuvataiteilija, arkkitehti ja kirjailija Leonhard Lapinilta (s. 1947), sain osan porukasta houkuteltua maistamaan muinaista Kirves-nimistä ryyppyä, jonka Leo minulle aikoinaan opetti ja jota neuvostoajan taide-elämässä aikoinaan paljon viljeltiin. Vana Tallinnia pohjalle ja päälle Sovetskoje šampanskojea. Kuvan halusin mukaan siksi, että tämä oli varmaan paras matkalla ottamani valokuva. Lasin läpi näkyy mietteliäs Thomas Wallgren.

Guggenheim Helsinki 36 & Helsingin taidemuseon johtokunta 4: Juristit kehiin?

En ole vieläkään ehtinyt lukea Guggenheimin uutta ehdotusta kuin pintapuolisesti. Tämän perusteella olen ainakin toistaiseksi varsin samaa mieltä Osku Pajamäen (SDP) ja Paavo Arhinmäen (Vas.) Facebook-kommenttien kanssa. Olen myös erittäin samaa mieltä Helsingin taidemuseon johtokunnan puheenjohtajan Thomas Wallgrenin kanssa (SDP). Nyt kaupunginhallituksen puheenjohtaja Tatu Rauhamäki (Kok.) uhkailee häntä jo juristeilla. Helsingin taidemuseon johtokuntaa – siis sitä elintä, jonka johtosäännön mukaan pitäisi vastata Helsingin kuvataidepolitiikasta – on selkeästi yritetty pitää sivussa asioiden ytimestä, ja Wallgrenin näkemykset moraalisesta korruptiosta tässä uudessa lobbailukulttuurissa vastaavat minun näkemyksiäni ja myös kaikkea sitä, mitä kulissien takaa olen onnistunut kuulemaan. 
Mutta olipa hauska kerrankin olla yhtä mieltä edes yhden kokoomuslaisen kunnallispoliitikon kanssa. Tässä linkki Terhi Koulumiehen blogiin.

Ja nyt lähden Tallinnaan Helsingin taidemuseon johtokunnan kanssa. Tutustumme neljään kohteeseen ja niiden toimintaan sekä tilaratkaisuihin ja puhumme ainakin seuraavista asioista:

– Taidemuseon visio ja missio, arvot ja eettiset periaatteet 

– Taidemuseon tilahanke 

– Taidemuseon operatiivisen johtamisen välineitä ja mittareita 

Raportoin asiasta lisää. 
Sen verran voisin kuitenkin ikään kuin "virkani puolesta" kommentoida, että
TILANTEESSA, JOSSA HELSINGIN TAIDEMUSEON TILAONGELMAT OVAT PAHASTI LEVÄLLÄÄN, OLISI HELSINGIN KAUPUNGILTA TÄYSIN VASTUUTONTA SITOUTUA JONKUN ULKOMAISEN SÄÄTIÖN HAVITTELEMAN MUSEON TILAONGELMIIN! 
Helsingin kaupungin olisi pikemminkin syytä keskittyä oman taidemuseon ja oman brändin rakentamiseen. On se onnistunut Tukholmassa ja Tallinnassakin.

Julkaistua 452 & Guggenheim Helsinki 35: Kulttuurin matkailullinen tuotteistaminen

Tänään oli taas Yle Radio 1:n Kultakuumeen kolumnin vuoro. Herättyäni päätin heti, että Guggenheimista en ainakaan kirjoita – sitähän minulta kliseisesti kuitenkin odotettaisiin. No, onhan tämä Berliinin kokemusten pohdiskeluni todellisuudessa silkkaa mutta verhottua Guggenheim-kritiikkiä, sillä Guggenheim edustaa ehkä pahimmillaan sitä suorituskeskeistä tuotteistettua kulttuuriturismia, jonka osa en halua olla:

Kulttuurin matkailullinen tuotteistaminen

Olen juuri viettänyt viikon Berliinissä lomaillen. Loma tarkoittaa yleensä sitä, että pyritään eroon työstä ja sen aiheuttamasta stressistä. Olen ammatiltani taidekriitikko, joten siis ainakaan taidetta minun ei pitäisi lomallani harrastaa. Ja kuinkas sitten kävikään? Ehdin viikon aikana käydä 11 taidenäyttelyssä, joista puolet oli vielä häkellyttävän laajoja, suorastaan uuvuttavia. Jättimäisiä museoita kertyi kaksi – Hamburger Bahnhof ja Martin-Gropius-Bau –, joissa kummassakin tutustuin yhdellä käynnillä kolmeen isoon ja myös varsin merkittävään näyttelyyn. Kumpikaan näistä laitoksista ei muuten kuulu sadan vieraillumman taidemuseon joukkoon The Art Newspaperin keväällä julkaisemien vuoden 2012 kävijätilastojen listauksissa. Ja nyt kun Guggenheim-keskustelu alkaa taas käydä kuumana, niin mainittakoon tässä yhteydessä vielä Guggenheimin sijoitukset: New Yorkin Guggenheim oli sijalla 47 ja Bilbaon Guggenheim sijalla 60.

Mutta määristä viis. Laatuahan sitä jokainen ainakin kuvittelee etsivänsä. Niin minäkin. Ja luulen sitä toissa viikolla löytäneenikin. Näin muun muassa ruotsalaisen taidemaalari Hilma af Klintin (1862–1944) näyttelyn. Kokemus oli suorastaan pakahduttava, ja joudun miettimään abstraktin taiteen syntyä näyttelyn tuottaman materiaalin avulla vielä moneen kertaan. Näyttely kuului selvästi sarjaan ”näyttelyt, jotka muistan koko loppuelämäni”. Sellaisia näyttelyitä ei muuten elämän aikana kerry monta: muistan kuinka istuin kerran oluella jo edesmenneen kuvataiteilija Juhani Harrin (1939–2003) kanssa listaten tällaisia kokemuksia. Hän pääsi omalta osaltaan noin kymmeneen näyttelyyn. 

Monelle taidemuseossa kävijälle käynti on vain suoritus ja museo on ikään kuin vain kohde. Ja mistä minä sen tiedän? En mistään, koska tutkimustuloksia on niin kovin vähän. Museokäyntien laadullisten mittareiden kehittäminen on vieläkin lastenkengissä, vaikka nykyaikaisen museon juuret voidaan jäljittää vähintäänkin renessanssin Italiaan. Yli 500 vuodessa emme ole oppineet paljoakaan museokokemuksen laadullisista ulottuvuuksista – emmekä katsojinakaan ole ehkä muuttuneet kovin paljon. 

Minä siis vain oletan, että museo on usein pelkkä suoritettava kohde. Osa museoista on tätä niin voimakkaasti, että niitä nimitetään ns. must see -nähtävyyksiksi eli täytyy-nähdä-nähtävyyksiksi. Tällaista kieltä voi opiskella muun muassa opetus- ja kulttuuriministeriön tänä vuonna julkaisemasta raportista Matkailu ja kulttuurin syke, jossa käsiteltiin Kulttuurin matkailullinen tuotteistaminen -toimintaohjelmaa. Raportin mukaan ”Suomelta puuttuvat ns. must see -nähtävyydet”. Tosin raportin SWOT-analyysissä tuodaan esiin ainakin yksi must see: ”Suomalainen luonto revontulineen ja muine ainutlaatuisine elementteineen houkuttaa kulttuurimatkailijoita.” Hoh hoijaa, niin kuin sanotaan. 

Brandenburger Tor, 1871. En käynyt kertaakaan.

Toisin kuin Helsingissä, Berliinissä on runsaasti must see -nähtävyyksiä. Kun päiväni kuluivat museoissa ja gallerioissa sekä hyvissä etnisissä ruokapaikoissa, huomasin että aika alkaa loppua. Oli jo vähän paineitakin. Minulla oli nimittäin paha aukko yleissivistyksessäni: en ole koskaan aikaisemmin edes käynyt Berliinissä. Pitäisihän sitä nyt nähdä edes Brandenburgin portti – yksi Berliinin legendaarisimmista nähtävyyksistä. Sitten minuun iski joku piru: päätin, etten käy katsomassa kyseistä kohdetta lainkaan. Olenhan minä nähnyt siitä satoja valokuvia. Ja mitä tuo tunnistamisen hetki ja väistämätön valokuvan ottaminen sitten lopulta voisi minulle tehdä? Eipä juuri mitään. Tajuttuani tämän päätin viedä asian vieläkin pidemmälle. Ihastuin Berliiniin, sen vapaaseen ja helppoon ilmapiiriin sekä erittäin laadukkaaseen taide-elämään aika voimallisesti, ja aion käydä siellä jatkossa vielä useasti. Siitä tuli ikään kuin minun kaupunkini. Kaikesta tästä huolimatta päätin tehdä testin: en aio mennä koskaan varta vasten katsomaan Brandenburgin porttia. Sen sijaan aion esimerkiksi palata asuinkatuni Bülowstrassen sympaattiseen olutbaariin, jonka henkilökuntaan ehdin jo viikon aikana tutustua. 

Bülow-Kneipe. Kävin n. 10 kertaa.

Olenkohan minä siis kulturelli individualistimatkailija sen sijaan että olisin matkailijana moderni humanisti? Tällaisia termejä opin myös tuosta opetus- ja kulttuuriministeriön raportista. 

Tätä ne miettivät, kun yrittävät laittaa minut johonkin segmenttiin, jotta kulttuuria voitaisiin helpommin tuotteistaa matkailullisesti. Jos laadullisten mittareiden kehittäminen jää tällaisten segmenttien ja SWOT-analyysien varaan, alankin yhtäkkiä epäröidä. Ehkä sittenkin haluaisin kaikessa rauhassa sulautua lukuihin – olla vain anonyymi yksikkö Maailman matkailujärjestön (UNWTO) arviomassa matkailijoiden vuosittaisessa lukumäärässä, joka muuten viime vuonna oli 1,035 miljardia. Etsiä kaiken ihan itse, käsikopelolla, yrityksen ja erehdyksen kautta, olla suorittamatta mitään…

Guggenheim Helsinki 34: Nysse tuli!

Näkyi tuo uusi Guggenheim-ehdotuskin saaneen jo päivänvalon verkossa. Tässä linkki.
Mutta ei kaikkeen tarvitse reagoida heti, jos ei huvita. Lähdenpä siis baariin pelaamaan tikkiä poliittisen sihteerini Hanskin kanssa. Ehtiihän tuohon vielä palata, jos tarpeen on.

Näyttelykuvia 858: Rock!

Sunnuntaina piipahdin Kaapelitehtaan Valssaamossa katsomassa Andy McCoyn (s. 1962) näyttelyä Extravaganza (20–22.9.). Tämä rocktähtemmehän piti jo siis kolmatta yksityisnäyttelyään. 

Onhan se hienoa, että ihmiset harrastavat taidetta, ja McCoy on ilmeisesti aika ahkerakin tässä lajissa. En kuitenkaan ainakaan nykyisessä mielentilassani jaksa lähteä mihinkään hypetykseen mukaan. Ei hän ole paskan hääppöinen piirtäjä tai maalari:

Naiivia koululaistason duunia. Onhan se toki kiinnostavaa, että kyseessä on Andy McCoy, ja että hän voi esimerkiksi tässä suhteessa toimia esikuvallisesti. Vai onko se sittenkään? Vähän rockfiiliksissä: Vitustako minä sen oikeasti tiedän?
Onneksi näyttelyssä oli mukana feat.-osasto. Lamppu Laamasen (s. ?) valokuvat nimittäin vähän sytyttivät. Laamanen on ollut monessa mukana, ja sen tuottama roso näkyy hauskasti kuvissa:

Ei Laamanenkaan aina niin tarkka ole visuaalisesti, mutta fiilistä kuvissa oli. Ehkä juuri ne kuvat, jotka yrittivät enemmän olla taidetta, eivät olleet niin taidetta kuin ne, jotka ovat syntyneet rennosti ja voimakkaammin tien päällä.
Oli siellä sitten toinenkin featuring-heebo, Tarmo Muttonen (s. 1953) – porukasta ikään kuin eniten taiteilija. Mutta ihan väärässä paikassa. Eivätkä hänen lasimaalauksen tyyliä jäljittelevät maalauksensa kovin kiinnostavia olleet. Sellaisia kuvia vain:
 

Mutta konteksti on aina konteksti. Jossain muualla niitä olisi katsonut ehkä eri tavalla. Jotain sympaattista kuitenkin on siinä, että hän on Kasper Muttosen (s. 1979) isä. 
Sitten vielä juttelin vähän aikaa Laamasen kanssa ulkona röökillä, ja hän kertoili uusista projekteistaan:

***

Illalla huomasin, että eräältä toiseltakin rockahtavalta valokuvaajalta, eli Nauskalta (s. ?) on tulossa näyttely Deep Shadows and Brilliant Highlights (26.9. alkaen kolme viikkoa) Bar Looseen. Näyttelyssä tullaan näkemään Nauskan rockkuvia 1990-luvulta näihin päiviin. 

Nauska on kuvannut paljon, mutta ei ole paljoa itsestään meteliä pitänyt, ja niinpä kaivoinkin vähän niin kuin muistutukseksi tähän nelisen vuotta sitten Kauppalehteen kirjoittamani pikkujutun (linkistä kuvineen) – on muuten vähän turhan epäanalyyttinen ja rento, mitä silloinen pomoni Markus Ånäs ehkä vähän halusikin – Nauskan mininäyttelystä Vaasankadulla:

Nauska ei ole modernisti 

Modernistisankarit esiintyvät usein vain sukunimellä, etunimiä kun ei tarvita lainkaan. Picasso on Picasso ja heitä on vain yksi – vaikka muita, etunimellisiä Picassojakin varmaan on. 

Olen vuosikausia tuntenut valokuvaajan nimeltä Nauska, moikannut häntä ja törmännyt häneen aina silloin tällöin. Olen aina luullut Nauskaa lempinimeksi, mutta nyt olen selvittänyt, että se onkin sukunimi. Tiedän jopa etunimen, mutta olkoon, sillä ei Nauska kuitenkaan ole hybristä täynnä oleva modernisti. Siitä kertoo jo näyttelypaikka, valkoisen kuution sijaan Harjun huorakadulla sijaitsevan kapakan terassi. 

”Vanhan liiton freelanceriksikin” nimitetty Nauska kuvasi aikoinaan Like Uutisille, sittemmin vielä Johnny Kniga Kertoo -lehdelle ja Kauppalehti Pressolle. Nyt nämä kaikki lehdet ovat jo kuolleet, mutta Nauska on varsin elossa. Ikää hänellekin on kuitenkin alkanut kertyä, koska tekee mieli katsoa jo taaksepäin. Nauskalta, joka ei ole juurikaan valokuvataiteilijana ehtinyt esiintyä, on nimittäin tulossa kuulemma myöhemmin iso retrospektiivinen näyttely.

Esimakua tästä saa uudessa galleriassa. Pub Heinähatun (Vaasankatu 23) ikkunaan on nimittäin avattu Galleria Puukkobulevardi, jonka ensimmäinen esiintyjä Nauska on. Näytillä on vain kolme valokuvaa (nekin yksitellen viikon kerrallaan): Peppi, Jeesus ja Jörn Donner – kaikki merkittäviä miehiä (!) tälle ihmiskuvauksen tulevalle klassikolle. Nauska on nimittäin tullut tutuksi osaavana rockväen ja kulttuurihenkilöiden kuvaajana. 

Jo renessanssiaikana tiedettiin, että ihminen se on taiteen mitta. Helppoahan se valokuvaajan on esimerkiksi karhuja kuvata. Laittaa metsään haaskan ja kuvaa sitten niin, ettei haaska näy. Muttapa löydäpä diivan sielu! 

Ja Puukkobulevardi? Sehän on tietty Vaasankadun lempinimi, jonka runoonkin on ikuistanut Arto Melleri.

Näyttelykuvia 856 & 857: Nuoria rääkkäämässä

Eilen oli tosi kiinnostava päivä. Aloitin Nuoren Voiman Liiton järjestämän taiteesta kirjoittamisen intensiivikurssin – kolme kuusituntista lauantaita – vetämisen. Opiskelijoita oli kymmenen – ja heissä taattu sekä tuttu taideasioiden sukupuolijakauma: kaksi miestä ja kahdeksan naista:

Kysyin ensin Laura Laitiselta, että tarkoittaako intensiivikurssi sitä, että saan rääkätä oppilaita mielin määrin ja hän vastasi myönteisesti. Niinpä päätin tehdä työtä käskettyä ja antaa kunnolla tehtäviä.

Ensin pälätin jotain kriitikistä yleistä ja sitten laitoin seinälle Tapio Junnon (1940–2006) eroottisävyisen piirustuksen ja laitoin oppilaat pikakirjoittamaan (20 min. aikaa) oman tulkinnan ja arvotuksen teoksesta – kertomatta tekijää tai mitään taustoista. Ajattelin, että kontekstittomuus tuottaisi vaikeuksia kirjoittaa, mutta hyvinhän tuo näytti sujuvan. Tehtävää olin ajatellut vähän kuin äänenavaukseksi, ja kai se sellaisena toimi.
Sitten taas pälätin lisää, ja keskustelevainen ryhmä sai punaisen lankani hajoamaan koko ajan, mutta enpä usko, että sillä niin hirveästi on väliä, koska keskustelu sai näin sellaisia suuntia, jota oppilaat ilmeisesti halusivatkin. Sain kuitenkin käytyä läpi erilaisia taiteesta kirjoittamisen tekstityyppejä ja ennen kaikkea niitä tapoja, jolla ne solahtavat diskurssin eri uomiin ja miten ne jatkavat elämäänsä. Aloitimme lehdistätiedotteista eli aanelosista, joiden merkitystä esimerkiksi diskursiivisena tutkimusaineistona ei kannata lainkaan vähätellä. Puhuimme myös journalismin etiikasta, ja jaoin kaikille Journalistin ohjeet. 

*** 

Sitten lähdimme retkeilemään. Ensimmäinen kohde oli Galleria Heino, jossa oli Heta Kuchkan (s. 1974) ja hänen äitinsä Tuija Kuchkan (s. ?) piirustuksista ja videoista koostuva yhteinen näyttely Yritetään yhdessä vielä (14.9.–13.10):

Näyttely on aika vereslihainen ja vaikuttava ja sitä siten myös ajatuksia herättävä. Siksi päätinkin kiusata oppilaita ja antaa heille ankarat reunaehdot, jotka muistuttavat kriitikon arkista kurjuutta. Annoin heille tehtäväksi kirjoittaa päivälehteä varten pikkukritiikin: 1500 merkkiä eli vajaa liuska. Ja lisätehtäväksi annoin arvioon lisättävän raportin niistä omasta mielestä tärkeistä asioista, jotka jäivät sanomatta, koska tilaa ei ollut tarpeeksi.

***

Heinon jälkeen matkasimme Forum Boxiin katsomaan Pekka Pitkäsen (s. 1950) näyttelyä Rautakausi (6.–29.9.), johon olen elokuussa kirjoittanut lehdistötiedotteen ja josta Harri Mäcklin on kirjoittanut Hesariin arvostelun. Tehtävänanto oli ensin repiä minun ja Mäcklinin tekstit analyyttisesti auki ja vielä vertailla niitä keskenään. Sitten kunkin piti kirjoittaa omasta näyttelykokemuksestaan subjektiivinen raportti ja vertailla vielä omaa kokemusta Mäcklinin ja minun teksteihin.

Ai niin, näyttely oli juuri niin jylhän hieno kuin piti ollakin. Mutta luulenpa, että Mäcklin ja minä joudumme oppilaiden syynissä auttamattomasti liian kliseisen kielen käyttäjiksi. Uskon, että nämä älypäät kiinnittävät huomiota siihen, että olemme Mäcklinin kanssa kirjoittaneet vähän niin kuin Pitkäsestä pitääkin kirjoittaa ja samalla siis vailla mitään uusia tulokulmia.

***

Eikä tässä vielä kaikki. Kävelimme Hietalahdenrantaa takaisin kohti keskustaa ja katselimme OLOn – Pasi Karjula (s. 1964) ja Marko Vuokola (s. 1967) – teräspallukoita eli teosta Olo n:o 22 (2000), joka on siroteltu ympäri Hietalahden allasta. 

Tehtävänantona oli kirjoittaa normaali kritiikki, mutta siten, että erityishuomio kiinnitetään nimenomaan siihen, että kyseessä on kaupunkitilassa oleva julkinen teos, jonka kanssa meidän on elettävä ikuisuuksiin, eikä pelkästään esteettinen taideobjekti, joka voi herättää kirjoittajissa mitä tahansa runoja.
Nyt jään siis odottelemaan kolmea tekstiä, joita puramme kuukauden kuluttua.
Palaan asiaan.

Julkaistua 451: Kasvokkain tulevaisuuden kanssa

Sain alkuviikosta pikatilauksen stuntata On Displayn sairastunutta kirjoittajaa. Ja minähän juoksin galleriaan katsomaan taidetta, sain vahvan kokemuksen ja kirjoitin seuraavan jutun, joka ilmestyi tänään:

Kasvokkain tulevaisuuden kanssa 
 

Heta Kuchka: Present (2012)

videoinstallaatio, 

kesto 23,46 min.
 

Teos esillä:

14.9.–13.10.2013

Galleria Heino Uudenmaankatu 16–20, Helsinki)

Mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän sitä alkaa vitsailla huonon muistinsa kanssa: kun joku nuoruuden opiskelukaverin nimi ei tule yhtäkkiä mieleen, tulee tekosyyksi naureskeltua alkavaa dementiaa tai Alzheimerin tautia. Ei muka ole tosissaan, mutta ei kuitenkaan edes oikeasti naurata, kun riskitekijöiksi tietää juuri ne asiat, joista itse kärsii: korkea kolesteroli ja verenpaine, huonosti hoidetut tai kokonaan hoitamattomat masennukset. 
Muun muassa videota, valokuvaa ja installaatioita välineinään käyttävä kuvataiteilija Heta Kuchka (s. 1974) laittoi minut kasvokkain mahdollisen tulevaisuuteni kanssa. Hänen tuore videonsa Present (2012) näyttää 11 muotokuvaa ihmisistä, jotka sairastavat Alzheimerin tautia. Erilaisista etnisistä taustoista tuleville ihmisille soitetaan pianolla heidän lempimusiikkiaan, ja kamera tallentaa lähietäisyydeltä reaktiot. Jotkut lyövät jalalla tahtia, monet laulavat tai yrittävät tapailla laulua, joku tanssii – jopa välillä sivuun kameran ulottumattomiin. Jotkut ovat vähän vaivaantuneitakin. Muotokuvat on kuvattu viime vuonna newyorkilaisessa Shore Hillin vanhainkodissa.

Näenkö itseni?

Ensin ajattelin, että tätähän tämä on: trendikästä ja poliittisesti korrektia nykytaidetta, jossa pienet kokemukset, tavalliset ihmiset ja arki on nostettu framille – aivan niin kuin pitääkin. Eikä siinä mitään: näin epäilemättä tuleekin tehdä, jotta taiteeseen saisi kuka tahansa aikaiseksi mielekkään suhteen ja jotta taide olisi mahdollisimman avoin assosiaatiopinta. Välillä vain tuntuu siltä, että samaa edistyksellistä pienarkea pursuaa joka tuutista ja että siitä on tullut kuin maneeri. 

Näin minä Kuchkan videota ensin katselin. Vähän ulkokohtaisestikin niin kuin 80–90-vuotiaita ihmisiä katselee. Onhan se sympaattista nähdä ne tavat, miten ihminen vanhenee: vähän veikeät hymyt ja ilmeet, hienovaraiset totutut käden liikkeet ja vartalon asennot, pieni vapautuminen ja hyväntuulisuus musiikin myötä. Sitten kankaalle ilmestyi Robert, 57 v. Hän oli selvästi vähän kiusaantunut, kun pianosta alkoi kuulua Lennon-McCartneyn Yesterday. Ensin hän löi jaloilla tahtia ja esti sen sitten itse panemalla jalat ristiin. Minäkin olin yhtäkkiä aika kiusaantunut. Pitääkö minun katsoa tätä vuotta itseäni vanhempaa sairasta miestä taiteen nimissä? Sitten tuli kuitenkin tunne, että olen toisen ihmisen kanssa. Ikään kuin katsoisimme toisiamme. Vaihdan mielessäni jopa roolia. Minäkin voisin olla tuossa koosteessa kuuntelemassa vaikkapa Jumpin’ Jack Flashia kipeät polvet heiluen. Enkä minä varmaan menisi rikki, jos joku joskus katsoisi minua hymyillen tai oudoksuen mutta kuitenkin samastuen – vaikka vähän vaivaannuttaisikin.
Ihmisen kuvaaminen on taiteessa ollut perinteinen osaamisen koetinkivi. Hyvällä syyllä se voi olla sitä aivan yhtä hyvin videotaiteessa kuin piirustuksessa ja öljymaalauksessakin. 

Linkit:

Heta Kuchka AV-arkin kotisivuilla 
Shore Hillin vanhainkodin kotisivut 
Muistiliiton kotisivut

Julkaistua 450: Tila ei lakannutkaan olemasta

Viime viikolla postiluukusta oli tipahtanut Eskilstunan triennaalin – Nordic Art Station – Word, Art, Sound; tämänkertaisen näyttelyn nimenä Merry Melancholy (31.8.–10.11) – luettelo, johon minulta oli tilattu pieni juttu siitä, mikä Suomen taiteessa juuri nyt on olennaista. Olipa idioottimainen tehtävänanto: kertoa nyt yhdellä liuskalla kaikki oleellinen Suomen nykytaiteesta! No, pakkohan sitä jotain oli yrittää, kun kerran kirjoituspalkkiokin oli luvassa. Olisin varmaan keksinyt monta muutakin tulokulmaa, mutta tässä yksi sellainen:

Tila ei lakannutkaan olemasta 

Eräs taiteilijaystäväni totesi jo vuosia sitten, että suomalaista ja portugalilaista nykytaidetta ei enää erota toisistaan. Globaalissa nykytaidemaailmassa trendit eivät paikkaa tunnista tai tunnusta. 

Tässä on kuitenkin tapahtumassa käänne. Globalisoituminen on kohdannut dialektisen vastavoimansa: paikallisuus ja yhteisöllisyys ovat voimistuneet. Olen tänä vuonna kuratoinut kolme suomalaisten taiteilijoiden yhteisnäyttelyä, ja kun nyt mietin yhteistä nimittäjää, päädyn siihen, että 1980-luvulla alkanut tietty subjektiivinen, jopa narsistinen käänne taiteessa on vihdoin murtumassa. Taiteilija ei enää tutki niinkään identiteettiä ja sen muodostumista tai haltuunottoa vaan pikemminkin pyrkii kontekstualisoimaan itseään ja tekemistään ankkuroiden asiat egon sijaan tiettyyn paikkaan ja pienempiin sosiaalisiin yksiköihin: esimerkiksi suvun ja sen historian merkitys on kasvanut. Aivan vastaavasti taiteen paikkasidonnaisuus ei enää tarkoita sitä, että teos tehdään tiettyyn paikkaan vaan pikemminkin paikallisuuden tunnistamista niissä teemoissa, joita taiteilija käsittelee. 1990-luvun guru David Harvey oli väärässä väittäessään, että ”tila lakkautetaan ajan välityksellä”. Nopeus ja tilan tiivistyminen ei siis muuttanutkaan maailmaamme peruuttamattomasti.  

Postmodernin tuoma metatasojen loputtomuus ja ironisen tietoisuuden esittämisen tarve ovat kuihtuneet. Suomalainen taiteilija uskaltaa nykyään käsitellä teemojaan tavalla, jolle taannoin olisi hymähdelty: nostalgia, melankolia ja naiivi ilo ovat yhtä sallittuja kuin kiukku, suorapuheisuus ja hyökkäävyyskin. 

Näin on käynyt välineillekin: videotaiteilija voi ryhtyä maalaamaan tai maalari voi lisätä näyttelyynsä valokuvia. Keskiössä ei enää ole väline, ei myöskään tähtikultin kontaminoima taiteilija vaan ikuiset inhimilliset teemat. Suurten tarinoiden aika ei siis ole ohi, mutta suuruuteen ovat uskontojen ja poliittisten aatteiden sijaan nousseet ne pienet tarinat, jotka aidon demokraattisesti tarjoavat kaikille oivan samastumispinnan.

***

Tässä pohjoismais-balttilaisessa näyttelyssä on mukana viisi suomalaistaiteilijaa: Susanne Gottberg (s. 1964), Markus Kåhre (s. 1969), Jarmo Mäkilä (s. 1952), Rauha Mäkilä (s. 1980) ja Thomas Nyqvist (s. 1955).

Julkaistua 449 & Näyttelykuvia 855: Onko abjekti jo kuin nature morte?

Tuorein Taidekin (4/13) ilmestyi joskus viikolla – ja oli jo hautautumassa Berliinin matkan postiläjään. Kirjoitin siihen kolmesta Helsingin galleriaelämässä vähän tuntemattomammasta kuvanveistäjästä, joiden tuotanto herätti ajatuksia osaamisen, maneerin ja kehittymisen suhteista. Mari Ojala (s. ?), Ole Härmälä (s. ?) ja Johanna Havimäki (s. 1978) tulevat varmaan näkymään veistotaiteen kentällä, ja heidän tulevia murroskohtiaan tulee olemaan kiinnostava nähdä. Havimäen näyttelynkin olin näköjään unohtanut raportoida blogissa, mutta alla siitä siis joitain ajatuksia.

Johanna Havimäen näyttely Galleria Sculptorissa.

Onko abjekti jo kuin nature morte? 

Mari Ojala 

Galleria TILA, Helsinki 5.–25.8.

Ole Härmälä

Galleria Nunes, Helsinki 31.7.–18.8.

Johanna Havimäki

Galleria Sculptor, Helsinki 31.7.–18.8.

Kuvanveistossa eletään vireää aikaa, ja uusia tekijöitä on tulossa kentälle. Helsingissäkin nähtiin loppukesästä kolme ainakin miltei debytanttia. 

Mari Ojala on entinen kiviseppä, joka on ilmeisesti siirtymässä enemmän taiteen alueelle. On hän esitellyt kiviveistoksiaan aiemminkin, mutta nyt hän on siirtynyt kuvanveistäjä Pekka Pitkäseltä saamien oppiensa turvin pronssivaluun. Ole Härmälä on valmistunut Imatran taidekoulusta muutama vuosi sitten. Hän sekä veistää puuta että valaa pronssia – sekoittaen niitä myös toisiinsa. Tampereen ammattikorkeakoulusta vuonna 2009 valmistunut Johanna Havimäki on lisäämisen tai poistamisen sijaan kasaaja, joka liittyy readymade-maailmaan. Materiaalina tuoreimmassa – ensimmäisessä helsinkiläisessä – näyttelyssä toimivat vanhat takit.  

Ole Härmälän näyttely Galleria Nunesissa.

Nuoret taiteilijat, jotka joutuvat ehkä liikaakin todistamaan yksilöllistä luovuuttaan ja innovatiivisuuttaan, eivät yleensä pidä siitä, että heitä verrataan vanhoihin mestareihin. Katsojalle näin kuitenkin yleensä käy – tahtomatta ja usein väistämättä. Näin minullekin kävi näiden nuorten kohdalla. Ojala toi mieleeni heti Alberto Giacomettin ja Tapio Junnon, Härmälä koko suomalaisen vanhemman puuveistoperinteen, puhdetyöt ja jopa ITE-taiteen. ”Tykkään vuolla puukolla”, on Härmälä itsekin todennut. Yllättävintä on ehkä se, että näin käy jo ns. nykytaiteessakin. Havimäen nahkatakki-installaatiot toivat mieleeni heti voimakkaasti Kaarina Kaikkosen ja Kaisu Koiviston. Kun katsoin Havimäen nahkatakeista väännettyjä eläinhahmoja, tajusin yllättäen varsin konkreettisesti sen, että abjektista – alhainen ja torjuttu asia – on tullut kuin taiteellinen konventio, tyyliintynyt keino, joka on alkanut toimia ikään kuin itseään vastaan: jos ei abjekti ennen ”jäsentynyt osaksi kulttuurista järjestystä” (Anita Seppä), nyt se nimenomaan taiteen kautta jo tekee sen. 

Mari Ojalan näyttely Galleria TILAssa.

Postmoderni sallivuus on miltei poistanut kertaustyylit. Voisi ehkä todeta, että nykyään on erilaisten päällekkäisten kertaustyylien aika. Enkä minä ainakaan valita sitä. Katsojan on helppoa samastua monenlaisiin tyyleihin ja perinteisiin, ja minä ainakin nautin näistä nuorista veistäjistä. On hienoa, että Junnon koskettavat eksistentiaaliset teemat elävät ja että pronssia opetellaan valamaan muutenkin kuin mahtipontisten julkisten veistosten materiaalina. Ojalan herkät pienoisveistokset olivat koskettavia. On hienoa, että joku on vielä kiinnostunut puusta sen materiaalisten ominaisuuksien takia ja haluaa puukollaan löytää sielun niin materiaalista kuin ihmisen kuvasta. On hienoa, että ihmiset laitetaan katsomaan vastenmielisiä objekteja ja miettimään torjuntojensa syitä. 

On hienoa, että on perinteitä ja että niitä kunnioitetaan mutta myös haastetaan. Viimemainittu näillä nuorilla veistäjillä tulee toivottavasti vielä jossain vaiheessa vastaan. Sitä kutsutaan kehittymiseksi.

Julkaistua 448: Zhaon tuhannet kasvot

Pari viikkoa sain lahjan, joka aiheutti jonkinmoisen riemunpurkauksen. Jos en nimittäin väärin muista, tämä oli ensimmäinen kerta, kun näin oman tekstini kiinaksi – tältä minä titteleineni näytän:

Lahjan antaja oli Espoossa vaikuttava kiinalaislähtöinen taiteilija Zhao Shaoruo (s. 1962). Hän oli koonnut tuotannostaan ja siihen liittyvistä vanhoista teksteistä mittavan kirjan. Kun on tässä tullut kirjoittaneeksi aika paljon, olin itse jo unohtanut koko jutun. En edes muistanut sen alkuperäistä käyttötarkoitusta, mutta jutun englannintaja – kirja on siis kiinaksi ja englanniksi – Susan Heiskanen muisti, että se ilmestyi alun perin EU-MANin Kolmas kulttuuri -näyttelyn luettelossa vuonna 2007. Ja sen perhanan luettelonkin olen muistini lisäksi jo hukannut.

Ja enköhän vielä tänään palaverista tullessani vielä törmännyt kadulla EU-MAN-puuhamies Amir Khatibiin (s. ?), josta hänestäkin kirjoitin lyhyen jutun samaan julkaisuun. Vaihdoimme pikaisia kuulumisia.

Mutta tässä tämä vanha – ja aika lyhyt; tilaa oli tasan näin paljon – Zhao-juttu:
  

Zhaon tuhannet kasvot

Kiinalaissyntyiselle Zhao Shaoruolle kysymys olemassaolosta on sekä oman henkilöhistorian kautta äärimmäisen konkreettinen että myös taiteen kautta jatkuvasti varioitavissa oleva abstrakti teema. Hänen taiteellaan onkin pohjimmiltaan vain yksi aihe: Zhao.

Zhao opiskeli Kiinassa fresko- ja öljymaalausta. Perinteinen maalaaminen ei kuitenkaan riittänyt Zhaolle, vaan hän hakeutui uudempien ilmaisumuotojen pariin tehden muun muassa performansseja. Kiinan vuoden 1989 otettaan tiukentanut johto ei uudempia muotoja ymmärtänyt, ja tilanne johtikin pian vaikeuksiin: Zhao joutui ensimmäistä kertaa vankilaan 11 kuukaudeksi.

Toisen vankilamatkan jälkeen Zhao pakeni Hong Kongiin ja sieltä sittemmin Suomeen, missä hän asuu nykyään pysyvästi. Toinen vangitseminen johtui teoksista, joissa Zhao oli korvannut Mao Zedongin kasvot omilla kasvoillaan. Zhao itse muistelee ilkikurisesti, että hän oli mustasukkainen ja halusi lainata Maon suurta imagoa eikä varsinaisesti esittää poliittista kommenttia.

Zhaon Suomeen saapuminen oli lähinnä sattuma – yhtä hyvin hän olisi voinut päätyä USA:han. Jälkikäteen asiaa miettiessään Zhao on tyytyväinen. Kiinassa hän totesi ”vainottunakin olleensa edes joku”, USA:ssa hän olisi ollut todennäköisesti ”ei-kukaan, roskaa ja jätettä”. Tämän hän toteuttikin myöhemmän New Yorkin vierailunsa aikana sekä performanssina että valokuvasarjana In the Name of New York. 

Suomen kokoisessa maassa ja sen suhteellisen pienellä taidekentällä Zhao saattoi alkaa rakentaa taiteilijaidentiteettiään uudestaan ja koota itseään – täytyy esimerkiksi muistuttaa siitä, että koko hänen varhaisempi tuotantonsa jäi Kiinaan. Tällainen tilanne ei voi olematta taiteilijalle varsin traumaattinen. Hänen vaimonsa Wei huomauttikin minulle Zhaon kuullen: ”vankilassa Zhaosta tuli omituinen, sensitiivinen.” 

Taiteen kautta vaikeatkin asiat saattavat transformoitua myönteisiksi. Zhaon sensitiivisyys onkin katsojalle lahja. Vaikka hän tutkiikin itseään ja paikkaansa väkijoukossa, on hänen taiteeseensa helppo samastua. Kun Zhao voi olla Mao tai Mannerheim, kuka tahansa voi olla Zhao – kuka tahansa voi lainata hänen imagoaan. Tuoreimmissa teoksissaan Zhao onkin viitoittamassa tietä tähän: manipuloiduissa valokuvissa suomalaisen ystävän ja Zhaon kasvonpiirteet sekoittuvat keskenään. Mieleni tekikin melkein pyytää päästä mukaan johonkin tulevaan projektiin.

 Zhao taitaa olla löytänyt paikkansa. Taistelu muuttuu vuorovaikutukseksi. Alkaa olla myös huumorin aika. Zhao aikoo laajentaa ilmaisunsa myös videoon ja musiikkiin. Kun kysyin musiikin tyylilajia, hän vastasi nauraen: ”In the Name of Zhao -tyyliä tietenkin.” 

 Zhao Shaoruo yhdessä lasten kanssa 1965 (Maon nimeen 1993).