Virossa 43 & Näyttelykuvia 378 & 379 & Katutaidetta 37: Päiväseltään Tallinnassa

Mäntän kuvataideviikot liikuttelee miestä kiihkeästi. Torstain vietin kokonaan Tallinnassa ja palasin vasta yöksi kotiin.

Aamulla tapasin Sandra Jõgevan (s. 1976) ja haastattelin häntä hänen Mänttään tulevasta teoksestaan, jossa virikkeenä on toiminut taiteilijaäidin neuvot tyttärelleen. Ja tuo äitihän on Malle Leis (s. 1940), varsin maineikas virolaismaalari jo kaukaa neukkuajoilta. Joimme aamukahvit F-hooneessa ja hän selvitti minulle teoksen taustoja.

Sitten KuKu Kohvikiin tapaamaan Leonhard Lapinia (s. 1947), joka kertoi siitä, miten hänen räätäli-isänsä ja ompelija-äitinsä avasivat käyttämiensä kaavojen kautta hänelle abstraktien muotojen saloja.

Ja sitten pääsin jo työhuoneellekin, kun sekä taidemaalarina että videotaiteilijana tunnettu Jaan Toomik (s. 1961) vei minut työhuoneeseensa ja näytti videoiden lisäksi myös maalauksia:

Muut suunnittelemani tapaamiset menivätkin siten mönkään, joten käytin tilaisuutta hyväksi ja tutustuin muulla tavoin Tallinnan taidemaailmaan. 

***

Tallinnan Taidehallissa (Tallinna Kunstihoone) oli Andres Talin (s. 1956) näyttely Exit (19.3.–30.4.). Osa hänen minimalistisävyisistä videoteoksistaan oli hätkähdyttävän pysäyttäviä. Kuten vaikkapa The End:

Videossa ei siis ole muuta kuin lumisade ja lopputeksti. Yllättävän pitkään minä sen äärellä kuitenkin viihdyin. Mitä lie mietin.

Osa hänen isoista silkkipainojutuistaan oli vähän teollisten näköisiä, mutta kokonaistunnelma oli yllättävä yhdistelmä minimalismia ja henkistä rankkuutta. 

Niin keski-ikäisen miehen maailmaa kuvaava kokonaisuus kuitenkin oli, että enpä usko kaikkien naiskatsojien samastuvan kovin helposti tähän maailmaan. Näkymätön mies juo:

***

Taidehallin alakerrassa on myös Taidehallin alaisuudessa toimiva Kunstihoone Galerii, jossa oli Enn Tegovan (s. 1946) näyttely Polematus (= Olemattomuus) (8.4.–1.5.). Tegova on tarttolainen – Tarton taide-elämän energiamoottoriksikin kutsuttu – pitkän linjan taidemaalari, jonka uralla on ehtinyt olemaan pop-taidetta, valokuvarealismia, surrealismia ja ties mitä. Hän kuului myös legendaariseen Visarid-taiteilijaryhmään. Ja virtaa riittää vieläkin:

 ***

Ja näin minä kaupungilla kyynärsauvani kanssa kompuroidesssani vähän katutaidettakin. Tämä rautatiesillan luolamaalaus oli suorastaan nerokas:

Eikä huono ole seuraavakaan. Liekö vaikutteita Viron legendaarisen ja Suomessakin paljon vaikuttaneen animaatiotaiteilija Priit Pärnin (s. 1946) kuvamaailmasta:

Tästä sapluunatyöstä en kuitenkaan saanut mitään tolkkua:

Päivä oli siis kaikessa väsyttävyydessäänkin varsin antoisa.

Talo täynnä taiteilijoita

Näyttelykierrokseni tulevat seuraavan kuukauden aikana vähenemään huomattavasti, koska Mäntän kuvataideviikot tulee työllistämään minua aika tiiviisti.

Niissä merkeissä kävinkin tänään Kaapelitehtaalla tapaamassa Pirjetta Branderia (s. 1970), jotta paremmin ymmärtäisin hänen Mänttään tulevaa työtään Jättiläinen (2010) (johon palaan vielä myöhemmin):

Mutta Kaapelitehtaalla on vaikea käydä törmäämättä muihinkin taiteilijoihin, sillä iso talo on niitä täynnä. Törmäsin aika hienoon oveen matkallani. Luulen, että tämä oven takana täytyy jollain tavalla olla Miina Äkkijyrkkä (s. 1949) – suomalaisen nautakarjan plastisten ulottuvuuksien suuri mestari, joka todella osaa sekä piirtää että muovata lehmän sen kaikissa olonuodoissa:

Lähtiessäni pois törmäsin vielä Jaakko Tornbergiin (s. 1961), joka kutsui minut piipahtamaan työhuoneelleen katsomaan uusia töitään. Tornberg on aikoinaan todennut: "Muistin, kun opiskeluaikana Kuvataideakatemiassa kuulin joltakin vanhemmalta opettajaltani teesin, etteivät taide ja huumori sovi yhteen. Riemastuin siitä niin, että päätin ottaa sen väitteen kumoamisen elämäntehtäväkseni. Jos huumori ja taide eivät sovi yhteen, ei varmaan myös huumori ja elämäkään."

Juuri tältä vaikutti edelleenkin. Oli hauska katsella osaa hänen alitajuntaansa eli työhuoneen rönsyäviä hyllyjä (uusista töistä en voi vielä puhua tai näyttää kuvia, koska ne ovat juuri valmistumassa Hyvinkään Tajuun):

Ja sitten vielä Hietalahdenrantaan, jossa kävin Tarja Teräsvuoren (s. 1947) työhuoneella katsomassa hänen ensi maanantaina Galleria Ortonissa avautuvan näyttelynsä töitä, joita hän on ryöppyäväm ahkerasti maalannut viime aikoina. Hienoja konstruktivismin rajoilla liikkuvia herkkiä maalauksia, jotka tulevat varmaan vähän yllättämäänkin katsojia:

Kriitikon arki oli siis taas täyttä juhlaa. Työhuoneilla käynti on nimittäin oikeasti niitä parhaimpia hetkiä. 

***

Ja kaiken tämän työhuoneilla käynnin välissä tapasin yhden taiteilijan kahvilassakin. Myös Mänttään tuleva taidokas puuveiston mestari Maija Helasvuo (s. 1968 ) kertoi muun muassa teoksestaan Mummo itse kolmantena:

Näyttelykuvia 377: Kadun pimeällä puolella

Aina välillä muistan vähän häpeästä tuskallisena, että syksyn kotimaisista näyttelyistä jäi tasan yksi raportoimatta – viime kesän virolaisista jäi useampikin, mutta niihin tuskin enää palaan. Tämä kuitenkin vaivaa minua, koska näyttelykin oli hieno.

Galleria Amassa oli viime vuoden lokakuussa taidemaalari Thomas Nyqvistin (s. 1955) näyttely (2.–26.10.2010). Ja mihinkäs hyvä taide vanhenisi, joten tässä jälkihuomautuksena yksi hänen vaikuttavista öisistä maisemistaan:

The End of the Street, 2009–10, öljy.

Kaupungin jättömailla ja epäpaikoissa öisin viihtyvä Nyqvist vie katsojan ajatuksia moneen suuntaan. Maisemamaalauksen perinne asettuu uuteen valoon, mutta toisaalta monen katsojan mieli askartelee hänen teostensa edessä todennäköisesti luonnon ja kulttuurin rajapinnan problematiikassa tai sitten suorastaan alitajunnan rajamailla. Ja mikä ettei, yössä tapahtuu ja ennen kaikkea voi kuvitella tapahtuvan niin monenlaista. 

Minäkin innostuin ylläolevan maalauksen innoittamana kuuntelemaan deep soulia, James Carrin The Dark End of Streetiä, vaikka tässä taitaakin olla kyse erilaisista yön kulkijoista.

Tai mistä minä olen niin varma? 

Näyttelykuvia 376: Taidekriitikko sanoi v-sanan

Olen yleensä näissä taideasioissa aika avomielinen ja suora, mutta muistin yhtäkkiä erään tapauksen alkuvuodesta, jonka jätin hämmentyneenä kokonaan kirjaamatta. Jottei se tulisi myöhemmin yöuniini, niin kerron sen nyt sitten kaikessa komeudessaan. Tammikuun 20. päivä kävelin Aleksanterinkatua, ja jostain syystä päätin käydä Art Alexissa – galleriassa jonne vähänkin vakavammalla taiteenharrastajalla on hyvin, hyvin harvoin asiaa. 

Galleriassa oli jo aika pitkään ollut ilmeisen suositun pietarilaisen taidemaalarin Lisa Sokolovan (s. 1969) lähinnä Helsinki-aiheisten maalausten näyttely (24.11.–31.1.).

Kiinnitin huomioni näyttelyn voimakkaaseen hajumaailmaan, ja huomasin, että osa maalauksista olikin ilmeisesti aivan äskettäin maalattu, koska ripustus oli hauska – useiden taulujen edessä oli rakennustyömaalamppuja kuivattamassa uunituoreita teoksia:

Syynkin osasin mielestäni päätellä. Näyttelystä sai näköjään heti työn mukaansa, ja ilmeisesti kauppa oli käynyt niin hyvin, että maalaustyötä piti tehdä aika nopeasti. Tässä tyhjä reikä ripustuksessa:

No, minähän innostuin oudon näyn myötä ottamaan kuvia. Ylläoleva on jo vähän tärähtänyt, koska jouduin hetimiten outoon selkkaukseen.

Ottaessani kuvia tiskin takaa nousi sellainen sliipatun autokauppiaan näköinen aika skrode kundi, joka huusi minulle: "Ei kuvia – No photos!!!" Sävy oli niin tiukka, että minä vastasin: "Tämä on julkinen paikka ja julkinen näyttely ja minä olen kriitikko. Milläs sinä minua estät?" Johon hän: "Tulen laittamaan oven lukkoon ja estän poispääsysi." Siitähän minä hermostuin ja päästin suustani oikein hienon sammakon – ollakseni siis arvovaltainen tai ainakin jo runsaan keski-iän saavuttanut taidekriitikko. Se muistutti enemmänkin nuoruuteni tanssipaikkaelämää Alavuden Nuorisoseuran talolla: "Tuu vittu kokeilemaan!" Kundi katseli minua vähän aikaa kiukkuisena ja totesi sitten: "Ei maksa vaivaa."

Niinpä kävelin ulos, ja mietin että ollako häpeissään vaiko suorastaan ylpeä tästä nuorekkaasta hybriksestä. Tunne-elämän kuohuissa olin kuitenkin lopulta kai lähinnä huvittunut. 
Aika monipuolista tämä taidekriitikon arki.

Ja jos joku on Sokolovasta kiinnostunut, kannattaa lyödä Huutonetin hakuun hakusanaksi 'Sokolova'. Tätä kirjoitettaessa tuloksia tuli peräti 18.

Julkista taidetta 31: Minkälaista realismia?

Eilen kävin Päivikki Kallion (s. 1952) työhuoneella haastattelemassa häntä Mäntän kuvataideviikkojen julkaisua varten ja katsastamassa, miten hänen työsuunnnitelmansa jaksavat. Ja hyvinhän ne jaksoivat – hän näytti pienoismallilla sitä, miten videoteos projisoituu uudenlaiselle materiaalile:

Käytin taas tilaisuuttani hyväkseni ja kävin Nilsiänkadulla katsomassa Aukusti Veuron (1886–1954) Hitsaajaa (1948). Veuro oli melko vaatimattoman veistäjänuransa lisäksi maineikas valaja, joka teki töitä myös langolleen Wäinö Aaltoselle (1894–1966) ja joka antoi ko. kansallisveistäjälle tietä voitettuaan ensin ikään kuin "vääränä voittajana" Aleksis Kiven muistomerkkikilpailun vuonna 1930. Surullinen tarina, josta olisi kiinnostavaa lukea vaikka kokonainen tutkittu kirja. Sittemminhän Veuron voittoisa ehdotus toteutettiin Nurmijärvelle. Häkellyttävän samankaltainen se on Aaltosen Helsinkiin toteutetun muistomerkin kanssa.

Veuro ei ole ihan veistäjä minun makuuni, eikä Hitsaajan tyylikään ole erityisesti sydäntäni lähellä, mutta jotain hienoa – ja myös herkkää – tässä Heteka Oy:n pääportin työläisveistoksessa on. Ehkä se on sitten sitä ihan oikeaa – ei siis valheellista – realismia. Tehtaan portilla sellainen vaikuttaa sitä paitsi vallan sopivalta:

Julkaistua 151: Todellisuus näyttäytyy voimallisesti

Eilisessä Ilkassa ilmestyi arvioni Ateneumin taidemuseon Arjen sankarit -näyttelystä (18.2.–15.5.). Hyvä kun ehti, koska näyttelyaikaa ei enää paljoa ole. Olen muuten vähän ajatellut, että näyttelyssä kannattaisi käydä vielä uudestaankin – sen verran kiinnostava se oli.

Todellisuus näyttäytyy voimallisesti

Moni mieltää taidemuseon tärkeimmäksi tehtäväksi näyttää hyvää taidetta. Aika usein museon tehtävä voi kuitenkin olla pikemminkin kulttuurihistoriallinen kuin esteettinen.

Tämän kevään päänäyttely Ateneumin taidemuseossa on täynnä taidetta, jota juuri kukaan taidehistorian asiantuntija ei nimittäisi kovin hyväksi taiteeksi – ei, vaikka mukana onkin jokunen Eero Järnefeltin, Akseli Gallen-Kallelan ja Albert Edelfeltin tunnettu mestariteoskin.

Eero Järnefelt, Raatajat rahanalaiset, 1893. Ateneumin taidemuseo.

 Eero Järnefelt: Johanna Kokkonen mallina teokseen Raatajat rahanalaiset.

Näyttelyn aiheena on naturalismi ja erilaiset naturalistiset virtaukset, jotka olivat vallalla 1800-luvun lopulla. Näyttelyn ovat järjestäneet yhdessä Amsterdamin Van Gogh -museo ja Ateneumin taidemuseo. Yhteistyön tuloksena olemme saaneet katsoaksemme sekä kulttuurihistoriallisesti merkittävän ja äärimmäisen kiinnostavan näyttelyn että myös hyvän tilaisuuden sijoittaa suomalaista ilmaisua laajempiin kansainvälisiin yhteyksiinsä. Viimemainittua seikkaa ei kannata aliarvioida, sillä oma taiteemme asettuu aivan liian harvoin vertailtavaksi kansainvälisten rinnakkaisilmiöiden kanssa. Vielä hienompaa se on kun sen tekee joku taho, jolla ei ole mitään kansallista projektia tai brändiajattelua takanaan. Tässä näyttelyssä pääkuraattorina on toiminut tunnettu naturalismin asiantuntija, Minneapolisin yliopiston professori Gabriel P. Weisberg, joka on myös kirjoittanut mittavan osan näyttelyn yhteydessä ilmestyneestä komeasta kirjasta. Pohjoismaista ja venäläistä taidetta käsittelevän luvun kirjaan on kirjoittanut Leedsin yliopiston professori David Jackson. Näin saamme ikään kuin puolueetonta vertailua.

Elämän ilmausta

Naturalismia ei ole ihan helppo määritellä – varsinkaan suhteessa realismiin. Molemmat kun pyrkivät uskolliseen todellisuuden kuvaamiseen. Naturalismi onkin ehkä hedelmällistä nähdä jonkinlaisena realismin äärimuotona, johon liittyy myös paljon tyylillisiä seikkoja, muun muassa yleensä vaikuttavan iso teoskoko. Ranskalainen kriitikko Jules-Antoine Castagnary totesi jo 1800-luvulla: ”Naturalistinen koulukunta on todennut, että taide on mitä suurimmassa määrin elämän ilmaus ja että taiteen ainoa päämäärä on tallentaa todellisuutta niin voimallisesti kuin se näyttäytyy; taide on totuus, joka tasapainottaa itseään tieteen avulla.”

Fernand Pelez (1843–1913) Ilman suojaa, 1883, öljy kankaalle, Petit Palais, Musée des Beaux-Arts de la Ville de Paris.

 
Mausteena oli usein myös tietty proletaarinen henki, jonka myötä tarkkailtiin yleensä vähäosaisia ja arjen ankaruutta.

Naturalismi oli monimutkaisessa vuorovaikutussuhteessa myös valokuvan ja elokuvan kanssa, ja tästä ulottuvuudesta näyttelyyn onkin rakennettu paljon kiinnostavia rinnastuksia.

Naturalismi ei ollut edes omina aikoinaan kriitikoiden erityisessä suosiossa, koska kysehän oli erityisen luovuuden sijaan varsinaisesti kuvaamisen taitolajista, jossa omaperäisyys ja itsensä ilmainen oli asetettu taka-alalle. Ja näitä seikkojahan on totuttu pitämään hyvän taiteen mittatikkuina – niin silloin kuin nykyäänkin.

En minäkään kokenut näyttelyssä mitään erityisiä esteettisiä elämyksiä, mutta mielestäni näyttely oli aivan häkellyttävän kiinnostava. On myös syytä kiinnittää huomiota siihen, että tällaista kokoelmaa ei tätä epätrendikästä taidetta tulla kovinkaan usein näkemään. Teoslainoja on kaikkineen 41 museosta, ja taiteilijoita on mukana 42, joten projekti on ollut aika raskasliikkeinen.

Ja kytkeytyyhän näyttelyn tematiikkaa nykyiseen kulttuuripoliittiseen keskusteluunkin. Tämä on tyypillistä perussuomalaisten taidetta, mutta eiköhän vasemmistokin liity mieluusti teosten proletaariseen henkeen. Teoksia voi katsoa hyvin erilaisilla tavoilla ja erilaisista viitekehyksistä. Tätäkin voi mietiskellä ihan vakavissaan.

Näyttelykuvia 375: Kenkää taiteelle

Viime keskiviikkonakin olin lähinnä työn touhussa, mutta satuin oikaisemaan Lasipalatsin läpi päästäkseni Kampin läpi nopeammin, ja sehän kävi parhaiten Lasipalatsin Näyttelyn kautta. Näyttely on ollut koko uransa ajan linjaltaan aika huono galleria, eikä poikkeusta syntynyt nytkään. Juha-Pekka Inkinen (s. 1955) oli laittanut esille lenkkarikuvia näyttelyssään Lajien synty (11.4.–1.5.):

En oikein ymmärtänyt sitä, mitä hän näyttelyllään halusi viestittää. Tiedotteessa todettiin: "Jopa käytössä näkymättömät kengän pohjatkin ovat taideteoksia. Lenkkitossutarjonnan monimuotoisuus vetää vertojaan lähes luonnovalinnalle. Jatkuva lajien synty tarjoaa vaikuttavia esteettisiä elämyksiä."

Tähän kun yhdistetään se tosiseikka, että näyttelyä olivat vielä tukeneet Adidas, Asics ja Nike, voi vain ihmetellä, että mitä on tapahtunut sille ihan kiinnostavalle valokuvaajalle, joka aikoinaan muun muassa julkaisi Mika Ripatin kanssa hienon kirjan Moraali ja arkitehtuuri (1990).

Jos kaikessa oli kyse ironiasta, ei se ainakaan toiminut millään tasolla.

Tätä mietiskelin, kun katselin muutaman minuutin kuluttua toista Adidas-mainontaa Partioaitan ikkunassa:

Sitten menin Corona Baariin ottamaan latten ja Jallun, vaikka olikin kiire. 

Näyttelykuvia 373 & 374: Ahkeruuden ylistys

Viikko sitten lauantaina tein vain pienen näyttelykierroksen. 

Gallery Kalhama & Piippo Contemporaryssa oli saksalaisen Gabriele Baschin (s. 1964) näyttely Pakt (15.4.–8.5.), jota ryyditti kaksi Achim Koben (s. 1963) teosta. Komeaa oli jälki:

Basch käyttää aikaa vievää cut out -tekniikkaa taidokkaasti ja ahkerasti. Teosten ornamentaalisuus on aika kiinnostavaa, mutta en minä niissä lehdistötiedotteen lupaamia syvyyksiä oikein tunnistanut. Esimerkiksi ajatus, jonka mukaan "teokset ovat kuin signaaleja nykyisistä raskaista ajoista, jolloin vahva ulkokuori peittää alleen sen, mikä on haavoittuvaa", jäi minulta kyllä täysin tavoittamatta. 

Siten syyllistyin vielä totaalisen lapselliseen vertailuun, ja ajattelin, että miksiköhän meille pitää Saksasta asti tuoda tällaista ahkeraa näpräämistä, kun meillä Suomessa olisi tarjolla vielä taitavampi paperin leikkaaja, Kuvataideakatemiasta pari vuotta sitten valmistunut Joseph James (s. 1979), jonka käden jälki on aivan huikeaa. (Näinhän ei oikea kriitikko varmaan saisi ajatella, mutta joskus pitää saada olla naiivi.) 

***

Ahkera on ollut Anna Tuorikin (s. 1976), joka Tampereen taidemuseon lisäksi täyttää paraikaa (7.4.–8.5.) Galerie Anhavan. Koska kirjoitin hänestä jo hiljattain pidemäänkin, en kommentoi tätä  näyttelyä se enempää. Samoissa tunnelmissa mennään edelleenkin. Sen voisin kyllä todeta, että jo Tampereella kiinnitin huomiotani siihen, että Tuori on pienemmissä töissään jollain tavoin tarkempi maalarina, tai siis ainakin siihen, että monista pienemmistä töistä pidin erityisesti, kuten esimerkiksi Anhavalla olleesta 55 x 60 -kokoisesta Calm Down Dearest III (2011):

Mutta sen oli jo joku muu kuin minä ostanut. Niin kuin kaikki muutkin 25 työtä. Mutta pientä menestystä taiteilijalta ei kannata kadehtia.

Julkista taidetta 30: Helsingin julkisia

Eilen olin pitkästä aikaa pitämässä luentoa. Ja olihan taas hauskaa, vaikka koko aamun harmittelinkin sitä, että olin lupautunut. Kuvataideakatemian kuvanveiston professori Villu Janisoo (s. 1963) oli pyytänyt minua kertomaan opiskelijoille parin tunnin ajan Helsingin julkisista veistoksista.

Puhuin veistosten funktioista, niiden muutoksista ajan myötä ja yhteiskunnan demokratisoitumisprosessin tuottamista muutoksista julkiseen taiteeseen, kävin läpi myös ihmisten suhtautumista veistoksiin, ns. patsaskiistoja ja ns. ihmisille rakkaita veistoksia. Puhuin myös veistosten ylläpidosta ja sen laiminlyömisestä. Eihän kahdessa tunnissa ehtinyt kuin raapaisemaan pintaa. Keskustelukin kävi vilkkaana, ja päätin että tästä aiheesta minun pitää päästä puhumaan enemmänkin.
Emmekä me niin hirvittävästi vihanneet sitä yhtä perusinhokkia, Oleg Kirjuhinin Maailmanrauhaa (1989), joka suurimman osan mielestä kirvoitti vain lievän camphuumorihymyn:

Julkaistua 150: Luomutaidetta parhaimmillaan

Joskus – onneksi kuitenkin hyvin harvoin – saattaa käydä niin surullisesti, että sovittu juttu ei mahdukaan lehteen tai hukkuu jonnekin ja jää julkaisematta. Näin kävi lyhyelle Kauppalehteen kirjoittamani arviolleni Anni Rapinojan (s. 1949) näyttelystä Luonnollisesti. Olin jo unohtanut itsekin koko jutun, kunnes se jostain juolahti mieleeni. Julkaistaan se nyt sitten edes tässä: 

Luomutaidetta parhaimmillaan

Hailuodossa asuva kuvataiteilija Anni Rapinoja on jo 1990-luvulta asti tunnettu taidokkaana luonnonmateriaalin käyttäjänä. Hän keräilee juolukan lehtiä, pajunkissoja ja hirvenpapanoita, keittelee liimaa, ja lopulta kaikesta saattaa syntyä varsin vaikuttavaa taidetta. Ja useimmiten syntyykin. Kuvanveistoksi tällaista touhua nimitetään, kun ei sille parempaakaan nimeä keksitä.

Kun nigerialaistaustainen kuvataiteilija Chris Ofili (s. 1968) voitti vuonna 1998 arvostetun brittiläisen Turner Prizen, herätti tapahtuma brittityyliin pahennusta ja pienen skandaalin, koska Ofili käytti teoksissaan elefantinlantaa, mikä kuitenkin nigerialaiseen kulttuuriin taustoitettuna on täysin normaalia ja symbolisesti ikään kuin arvokastakin. Kyse on hyötymateriaalista eikä mistään yököttävästä jätteestä.

Suomessa tällaista toimintaa ei vieläkään ole kovin vaikea ymmärtää. Kukaan ei varmaankaan loukkaannu, kun Rapinoja valmistaa komean kattokruunun jäniksen- ja hirvenpapanoista. Suurin osa suomalaisista – sen lisäksi, että on nähnyt saunassa vieraita ihmisiä alastomana – on todennäköisesti pitänyt kädessään jonkin eläimen kuivaa ulostetta, eli papanoita, joita Rapinoja on pitkään käyttänyt teoksissaan.

Rapinoja ei siis hätkäytä, vaan pikemminkin muistuttaa luonnon kauneudesta ja tuo sen aika ovelalla tavalla mukaan kulttuurisesti määriteltyyn kauneuteen. Hän on sekä tavattoman taidokas että lempeän humoristinen. Ja taatusti aito luomutaiteilija.

Näyttelykuvia 372: Isää etsimässä

On pitänyt kiirettä – Mäntän kuvataideviikot lähestyy – ja näin tulee jatkumaankin vielä jonkin aikaa. Yritän kuitenkin päivittää sen verran kun pystyn. 

Maanantaisen portfoliopäivän yhteydessä sain tilaisuuden nähdä suljetussa Suomen valokuvataiteen museossa tuoreimman näyttelyn, ruotsalaisen Johanna Heldebron (s. 1982) To Come within Reach of You (Gunnar Heldebro, Hässelby Strandväg 55, 16565 Hässelby, Sweden).

Heldebro ryhtyi jäljittämään avioeron jälkeen elämästään hävinnyttä ja tuntemattomaksi muuttunutta isäänsä. Tiedoteen mukaan kysytään esimerkiksi seuraavia asioita: "Onko isällä oikeus irtisanoutua perheestään, kun hän aloittaa uuden elämän? Entä onko tyttärellä silloin oikeus varjostaa ja kuvata isänsä elämää ja kotia?"

Melkein toivon, että näyttely olisi ainakin osin sovittu tai fiktiivinen. Minulle tuli lähinnä kiusaantunut olo. Olen myös itse eronnut ihminen, joten voi tietenkin olla, että kuvien problematiikka kosketti minua jollain erityisellä tavalla, joka olisikin merkki juuri siittä, että kuvat ovat hyvää ja vaikuttavaa taidetta. Ei kuitenkaan tuntunut siltä.

Läsnäolo on rankkaa työtä

Olin eilen ensimmäistä kertaa elämässäni ns. portfoliotapaamisessa. Kyse oli siitä, että Suomen valokuvataiteen museo järjesti jo toisen kerran tapahtuman, jossa joukko erilaisia taiteenkentän toimijoita – museoihmisiä, kuraattoreita, galleristeja ja kriitikoita – tapaa henkilökohtaisten 20 minuutin tapaamisten sarjana portfolioitaan esittelevän joukon valokuvataiteilijoita. Kuvaajista iso osa oli opiskelijoita ja uraansa aloittelevia tekijöitä, mutta mukana oli myös vanhempia konkareita, kuten vaikkapa Adolfo Vera (s. 1955):

Kriitikko joutuu toisinaan myös yllättävään vastuuseen sanoistaan. Katsoin Veran kanssa samoja kuvia, joista olin hänen Rantakasarmin näyttelynsä yhteydessä osapuilleen vuosi sitten todennut: "Nyt teokset näyttävät vain nykytaiteen näköisiltä isoilta värikuvilta, joissa on mykkää angstia." Syy tähän happamaan kommentiini oli se, että näyttelyssä hänen iäkkäiden isänsä ja äitinsä kuvien kontekstia ei avattu juuri mitenkään, ja tunsin oloni niiden edessä tietyllä tavalla neuvottomaksi. 

No, nyt niitä tuli avattua, ja kun kommentoin vielä vähän kriittisesti, että aika julmaa valtaa hän käyttää vanhempiinsa nähden, hän totesi, että juuri sekin seikka muodostaa yhden kuvasarjan sisällöllisistä ulottuvuuksista. Näin monimutkaiusilla metatasoilla äkkipäätä yksinkertaiselta näyttävä taide voi siis operoida. Ja voin vakuuttaa, etää tämän miettiminen ja siitä taiteilijan kanssa puhuminen käy työstä. 

Työtä tehtiin koko päivä yhdeksästä viiteen, ja tapasin kaikkineen 15 taiteilijaa. Illalla olinkin sitten täysin puhki.    

Vaan oli se kiinnostavaakin. Tajusin monen taiteilijan puheiden pohjalta paljon sellaista uutta, jota en ollut tullut edes miettineeksi ja korvan taakse tuli laitettua myös paljon uusia nimiä, joita on syytä ryhtyä seuraamaan. Kuten esimerkiksi Hanna Timonen (s. 1975), jonka helsinkiläisissä lähiöissä tekemä sarjallinen työskentely oli varsin kiinnostavaa – vaikkapa yliskyläläisen pyörätien dokumentoiniti:

 Pyörätie, 2008.

Kyllä kriitikon on syytä tavata taiteilijoita kasvokkain niin paljon kuin mahdollista.

Julkaistua 147 & 148 & 149: Turhaa sisäistä laskutusta, huonoa ulkoistettua palvelua & Kohtauksia maalauksellisesta kerronnasta & Systeemin jäljillä

Viime perjantaina ilmestyi Taide (2/11), jossa minulta oli yksi pieni silmäilyjuttu ja kaksi kritiikkiä.
Taidemuseoidemme heikkenevä tilanne, jota uusi eduskuntamme ja sitä kautta hallituksemme tuskin tulee viemään merkittävästi – kuvitelkaapa vaikka Kike Elomaata uutena kulttuuriministerinä – parempaan suuntaan, saa minut väliin jonnekin epätoivon, raivon tai maastamuuttohalun väliseen tilaan:

Turhaa sisäistä laskutusta, huonoa ulkoistettua palvelua

Museoiden alamäki sen kuin jatkuu. Ja kaikille asioille tuntuu löytyvän kiertoilmaisu tai jokin muu terveen järjen vastainen ilmaisu kuten esimerkiksi ’sisäinen laskutus’, jonka kautta kaikkien museoiden tuottavuus romahti, kun jouduttiin maksamaan markkinavuokria toisesta taskusta toiseen taskuun.

Tuorein villitys on valtionhallinnon ’tuottavuusohjelma’, jonka avulla tehdään erilaisia ’rakenteellisia toimenpiteitä’, joita kutsutaan ’tuottavuushankkeiksi’. Kyse on siis virkojen lakkauttamisesta ja palvelun huonontamisesta. Ateneumin taidemuseon osalta tämä on tarkoittanut esimerkiksi sitä, että narikka – joka vähän aikaa oli kokonaan toimimatta – on nyt ulkoistettu ja muutettu maksulliseksi. Museolipun lisäksi pitää maksaa vielä 2 euroa päästäkseen kansallisgalleriaan.

Ateneumin johtaja Maija Tanninen-Mattila ei mitenkään riemuitse asiasta. ”Kyllä me olemme pahoillamme, mutta meille on asetettu omat velvollisuutemme tuottavuusohjelmassa, emmekä me esimerkiksi voi enää vähentää kokoelma- ja näyttelytoiminnan henkilökuntaa. Silloin lakkaisivat näyttelyt.”

Nykyinen narikkakäytäntö on toistaiseksi kokeilu, mutta Tanninen-Mattila odottaa sen jatkuvan, mikäli tulos on liiketaloudellisesti yrittäjän kannalta järkevä. Siis mikäli asiakkaat suostuvat uuteen käytäntöön.

Seuraavaksi ulkoistettavien toimien listalla on salivalvonta, myöntää Tanninen-Mattila. Joudummekohan me vielä tiirailemaan Ainoa pampulla varustettujen musta-asuisten muskelimiesten seurassa?

No, vitsit sikseen. Paljon pahempaa on esimerkiksi se, että tuottavuusohjelman myötä on Ateneumin taidemuseossa esimerkiksi lopetettu koululaisryhmien ilmaiset opastuskierrokset. Tästä syntyvää aukkoa ei jälkikäteen pystytä paikkaamaan.

***

Anna Tuorin (s. 1976) palkintonäyttelyä kävin katsomassa Tampereen taidemuseossa. Se sai minut miettimään myös sitä, mihin suuntaan ulkoiset tyyliseikat saavat katsojan mietteitä kulkemaan ja kuinka tietyllä tavalla petollistakin tällainen nopea lokeroiminen voi olla. Se oli siis monessakin suhteessa kiinnostava näyttely, koska se pakotti myös pohtimaan maaluksellista kerrontaa yleisemmälläkin tasolla:

Kohtauksia maalauksellisesta kerronnasta

Vähän ovat viime aikoina tupanneet nämä suosionosoitukset keskittymään. Kuvataideakatemiasta vuonna 2003 valmistunut taidemaalari Anna Tuori (s. 1976) on lyhyellä urallaan ehtinyt jo Ars Fennica ja Carnegie Art Award -ehdokkaaksi. Nyt sitten tärppäsi, kun oli viimeinen mahdollisuus olla vielä nuori.

Ja on häntä jo ehditty lokeroidakin aika heppoisin perustein. Eräs kollegani kirjoitti jokunen vuosi sitten Tuorin yhteydessä japanilaisen maalauksen ja mangan vaikutuksista, eräs toinen totesi nyt Tampereelta tulleessaan, että ”vähän sellaista Nanna Susi -maalaustahan se oli”. En itse asiassa ymmärtänyt kummankaan kommenttia. Tuntuu siltä, että jos nuorempi naismaalari maalaa vähän ekspressiivisen näköisesti ja hieman salaperäisesti, kuuluu hän Leena Luostarisen ja hänen perässähiihtäjiensä joukkoon, tai jos hän käyttää väliin joitain vähänkin hempeäksi tulkittava värejä, liitetään hänet heti voimallisesti lisääntyneeseen vaaleanpunaiseen tyttöenergiakööriin.

Voisin hämmentää soppaa vielä toteamalla, että minä liitän Tuorin mielessäni pikemminkin hieman samaan leiriin Nina Roosin kanssa. Tämä saattaa tuntua hyvinkin omituiselta, mutta kyse on ”joltakin näyttämisen” sijaan metodista ja intentioista. Minulla on sellainen tunne, että molemmat hahmottelevat maalauksissaan nimenomaisesti maalauksellista kerrontaa, sen reunaehtoja – sitä mitä ja miten maalauksella voi kertoa. Se, että kuvamaailmassa käytetään ajalle ominaisia visuaalisia ärsykkeitä, on ikään kuin toissijaista. Kuvalliset tarttumakohdat ovat satunnaisia ja vaihtuvia, koska jotain nyt ylipäänsä pitää kuvata. Tässä suhteessa kaikki olemme aikamme lapsia, mutta täytyy tietenkin muistaa ajan kerrostumat, retroilmiöt sekä taiteilijan idiosynkraattinen ominaislaatu, yksilön erityslaatuinen henkilöhistoria, harrastukset ja mieltymykset – Tuorilla esimerkiksi elokuva ja kirjallisuus.

Sitten on vielä katsojan henkilöhistoria, joka on toisinaan melkoinen este. Minä olen selvästikin lukenut omissa ratkaisevissa vaiheissani eri kirjoja ja katsonut eri elokuvia. Ja sitten on tietenkin sukupuoli, ja minäkin tajuan tuskallisen hyvin, ettei minun usein edes oleteta ymmärtävän nuoren naisen maailmaa. Mutta eihän se vaadi kuin työtä – sitä työtä, jota kriitikon täytyykin olettaa tekevän. On otettava selvää taiteilijan intentioista, osattava kontekstualisoida taiteilijan kuvamaailmaa ja sen historiaa ja mahdollisia erityismerkityksiä. 

Under Milk Wood, akryyli ja öljy, 2010.

Satun esimerkiksi tietämään, että Tuoria kiinnostaa muun muassa ihmisen kyky kuvitella ja kyky paeta noihin kuvitelmiin. Tämä antaa omanlaisensa lukuvihjeen. Satun myös tietämään, että hän voi saada visuaalisia virikkeitä käytännöllisesti katsoen mistä tahansa – mitä banaaleimmasta aiheentyngästä, ja tätä kautta hänet voi yhdistää äkkipäätä niinkin etäisiltä tuntuviin havaintomaalareihin kuin vaikkapa Pekka Hepoluhta, joka myös maalaa ilman hierarkioita mitä tahansa – niin erilaisia kuin heidän maalauksensa ovatkin.

Ja sitten on tietenkin elokuvallisuus. Tuorin maalaukset eivät ole kuitenkaan erityisen kertovia. Ne ovat pikemminkin kuin fragmentaarisia kohtauksia, joihin voimme ikään kuin yrittää astua sisään – kohtauksia joiden edeltävää tilannetta tai seuraamusta emme oikein osaa päätellä. Tätä kautta syntyy myös hänen maalaustensa outo tunnelma, joka saattaa kauniin tai jopa söpön ensivaikutelman jälkeen olla aika rajunkin vinksahtanut. Ja siten mennäänkin jo semmoisille alueille, joita ei kannata ehkä yrittääkään tulkita. Ei lumovoimaa aina kannata rikkoa. Varsinkaan taiteen yhteydessä.

***

Vladimir Kopteffin (1937–2007) näyttely on jo ollut kauan aikaa ohi, mutta juttuni piti tilanpuutteen takia siirtää tähän numeroon. Mutta tässähän se on nyt kuitenkin arkistoissa, ja elää toivottavasti silloin, kun joudumme pohtimaan taiteemme lähihistoriaa ja sen historiankirjoitusta:

Systeemin jäljillä

Olen ollut varsin tietoinen Vladimir Kopteffin (1932–2007) olemassaolosta ja hänen roolistaan suomalaisessa konstruktiivisessa taiteessa jo pitkään, mutta kavutessani Taidesalonkiin katsomaan hänen muistonäyttelyään tajusin, että en ollut koskaan aiemmin nähnyt yhtään hänen yksityisnäyttelyään. Eikä hän niitä niin hirveästi pitänytkään – viimeisin oli Kluuvin galleriassa vuonna 1986.

Kopteffin maine pysyi Suomen taidekentässä yllä lähinnä aktiivisella osallistumisella Dimensio-ryhmän näyttelyihin, jollaisesta hänet muistan esimerkiksi Salon taidemuseosta vuodelta 2002. Mutta oli hänellä muitakin yhteyksiä: muistan kuinka häkeltynyt olin, kun näin hänen tuotantoaan Pietarin Venäläisen museon jättiläismäisessä näyttelyluettelossa Abstract Art in Russia. Muistan hyvin sen, kun tuolloin tajusin, että tämän taiteilijan tuotantoon taitaa olla syytä tutustua. Nyt se sitten tapahtui, vaikkakin valitettavasti muistonäyttelyssä.

Taidesalongissa on esillä Kopteffin töitä lähinnä 1960–70-luvuilta, mikä onkin perusteltu valinta, sillä eivät mukana olevat pari esittävämpää teosta varhaisemmilta ajoilta ole kovinkaan kiinnostavia.

Kopteff löysi omimman ilmaisunsa joskus 1960-luvun lopulla. Hänen systemaattisen konstruktivismin alagenreen sijoitettavat työnsä sisältävät systemaattisuudestaan huolimatta hauskasti viitteitä pop-taiteen keinoihin ja värimaailmaan. 

 Porrastus neliössä, öljy, 1971.

Kopteff täydensi opintojaan vuosina 1966–67 New Yorkissa, ja oli myös ilmeisen innostunut suurkaupungin urbaanista hengestä ja ajan erilaisista kulttuuri-ilmiöistä, muun muassa jazzista. Tämähän vie tietysti ajatuksia toisen konstruktivistin, Lars-Gunnar Nordströmin suuntaan, ja yhteisiä nimittäjiä onkin paljon. Kopteff tuntuu kuitenkin olevan jotenkin vapaampi kuin Nordström – ei niin hard edge, ei niin harkittu. Voisi tätä tietenkin pitää löysyytenäkin, mutta ainakin näin jälkeenpäin koettuna Kopteffin töissä on sellaista ilmavuutta ja ikään kuin rehellistä kokeilunhalua, että näyttelyn kokonaistunnelma on raikas, myönteinen ja vähän nostalgisesti ajanhenkinen, mikä johtuu tietenkin hieman ulkotaiteellisista seikoista: osa töistä on vähän kolhiintuneita, pikkuisen nuhjuisia ja jotkut on kehystetty jo alkujaankin aivan liian huonosti.

Mutta eikö muistonäyttely voi olla tällainenkin? Sieltä takaa pilkottaa ihan oikea ihminen, joka ei vain tuota taidehistoriallisen kertomuksen täytettä ja ”kehity johonkin suuntaan” tai saa aikaiseksi ratkaisuja joihinkin ”taiteellisiin ongelmiin”. Ainakin minulle tuli vähän vaikeasti selitettävissä oleva hyvän olon tunne.

Oli myös hienoa nähdä, että perikunta on saanut aikaiseksi sympaattisen muistonäyttelyn, jonka yhteydessä myös julkaistiin Kopteffin tuotantoa esittelevä kirja. Kirja on vähän amatöörimäinen ja toimituksellisesti vaatimaton, mutta siinä on kuitenkin nyt yksissä kansissa merkittävä osa Kopteffin aivan liian vähän tunnettua tuotantoa.

On kuitenkin pakko tuoda myös esiin, ettei Kopteff ehkä mikään elämää suurempi maalari ollut. Hänen systemaattinen lähestymistapansa jää toisinaan varsin ohueksi, ja se tietty ihme, joka pitkälle viedyssä systematiikan kehittelyssä erilaisine variaatioineen ja kontrapunktisine lähestymistapoineen tulee mahdolliseksi, jää vähän valjuksi. Systeemi näyttäytyy niin paljaana, että mysteeri jää useimmiten puuttumaan.

Näyttelykuvia 370 & 371: Maisemia ja julkkiksia

Tänään kävin lähimuseossani katsomassa kaksi näyttelyä, jotta eivät vain jäisi katsomatta – näin sitä lähinaapureille nimittäin toisinaan käy. Sinebrychoffin taidemuseo on jäänyt vähän taidemuseomaailman katvealueeseen, mutta kyllä sen tarjontaa kannattaa seurata. Nytkin siellä on näyttely, jonka katsominen on suomalaisen taidehistorian ymmärtämisen kannalta varsin tärkeää. Luonto opettajana – maisemamaalaus Düsseldorfissa (10.2.–15.5.) pitää sisällään Düsseldorfin taideakatemiassa opiskelleiden taiteilijoiden tuotantoa, jota leimasi romanttisuuden, realismin ja luonnontutkimuksen vähintäänkin viehättävä liitto. Siitä ammensi aikoinaan moni suomalainen taiteilija. Ensimmäisten joukossa Suomesta Düsseldorfiin matkasi Werner Holmberg (1830–1860), jonka tuotannosta tässäkin näyttelyssä on hienoja näytteitä. Mutta kävi Düsseldorfissa moni muukin 1800-luvun suomalainen taidemaalari, kuten vaikkapa Hjalmar Munsterhjelm (1840–1905), jonka Rajuilma, maisema Saksasta (1868) on ihan hieno pilvitutkielma:

Ei tämä ihan vallankumouksellisen hieno eikä myöskään erityisen kattava näyttely ollut, mutta tärkeä kuitenkin – ja sympaattinen, jos vain uskaltautuu antamaan aikaa tällaisellekin ilmaisulle.

***

Museon kellarissa oli sitten tarjolla ihan toisenlaista maailmaa. C.G. Hagströmin (s. 1940) In Memoriam – valokuvia suomalaisista vaikuttajista (10.3.–15.5.) sisälsi nimensä mukaisesti julkkista julkkiksen perään. Mitä enemmän ikää kertyy, sitä enemmän olen heikkona tällaisiin vähän nostalgisiin näyttelyihin, joissa voi tarkastella takavuosien ikoneja – usein ikoneiksi muodostuneista kuvista:

 Tauno Palo, 1967. 

Tosi iloiseksi tulin siitä, että sain heittäytyä oikein henkilökohtaisenkin nostagian valtaan. Istuin nimittäin Juhani Harrin (1939–2003) vuosia samassa ravintolapöydässä, ja oli hauska tavata hänet näin museon kellarissakin:

Vielä yllättyneempi olin siitä, että kaikkien julkkisten joukossa oli yksi kuvasarja, jossa mainittiin vain kyseessä olevan "kokin ja upseerin häät". Tämä upseeri nimittäin osoittautui vanhaksi baarikaverikseni Kariksi, joka hänkin on siirtynyt jo tuonpuoleiseen:

Tuli suorastaan vähän haikea ja surullinen olo. Näitä baarikavereita nimittäin kuolee nykyään aika paljon liikaa ja aika paljon liian nuorina.

Julkaistua 145 & 146 & Näyttelykuvia 369: Katselmus, joka ei ole katselmus & Raamit huonot, taide hyvää

Elämä tuntuu olevan nyt hetkellisesti silkkaa Afrikkaa. Toissapäivänä oli Afrikka-aiheisen ARSin pressitilaisuus. Väkeä oli teatterin täydeltä:

Tilaisuus oli luonnollisesti tylsänpuoleinen, mutta itse näyttely oli monipuolinen ja kiinnostava. Oli myös hauskaa, että se oli saatu ottamaan kontaktia tilaansa ja ympäristöönsä. Tässä esimerkiksi eteläafrikkalainen Mary Sibande (s. 1982) ja hänen veistoksensa The Reign (2010), joka oli hienosti kontaktissa ikkunan takana olevan suomalaisen ratsastajapatsaan kanssa:

Eilen aamulla kirjoitin sitten Afrikka-aiheisen radiokolumnin ja ryntäsin heti sen mikrofoniin luettuani Pasilasta kirjasto 10:een kirjoittamaan Kauppalehteen ARS11-juttua, jotta se ehtisi tämän päivän lehteen. Ja siellähän se aamulla sitten oli. Luettuani juttuni uudestaan kirjoitin heti perään Ilkkaan toisen ARS11-jutun, jonka lähetin lehteen tänään, joten emmeköhän kohta palaa siihenkin. Tässä kuitenkin Kauppalehden jutut – yleisempi pohdinta Afrikasta puhumisen vaikeudesta ja pienenpieni kritiikinpoikanen:

Katselmus, joka ei ole katselmus

Suomen suurin nykytaiteen näyttelyinstituutio, ARS, toteutuu nyt kahdeksannen kerran. Näyttely on ensimmäistä kertaa maantieteellisesti rajattu: aiheena on afrikkalainen nykytaide tai pikemminkin Afrikka nykytaiteessa.

Vuonna 1961 aloitettu Ars on toteutettu niin harvoin ja ilman säännöllistä rytmiä, että sitä on oikeastaan aika vaikea pitää oikeana instituutiona. Nyt tämä ei-instituutio on valinnut teemakseen aiheen, jota ei sen omasta mielestä ole edes mielekäs aihe.

Afrikkalaista nykytaidetta esittelevän ARS11:n lehdistötilaisuudessa Nykytaiteen museo Kiasman johtaja Pirkko Siitari totesi nimittäin vähän ylpeästikin, että tämänvuotisella näyttelyllä ei ole lainkaan alanimekettä eikä siinä niin muodoin esiinny sanaa ’Afrikka’.

Miljardin ihmisen kansoittaman ja 54 itsenäisen maan palapelittämän mantereen nykytaidetta ei kai voikaan lähestyä kattavan katsauksen muodossa. Ratkaisu on ollut se, että keskitytään joihinkin näkökulmiin. Tässä tapauksessa muistiin, esittämiseen ja globalisaatioon.

Saivartelu on kuitenkin vain retoriikkaa, jonka avulla puolustusasema tulee rakennetuksi. Taiteenharrastaja tietää, että muisti, esittäminen ja globalisaatio sisältävät suurin piirtein kaiken, mitä taide aiheinaan voi pitää.

Mistä tämä Afrikasta puhumisen vaikeus kertoo? Epäilemättä huonosta omastatunnosta, todennäköisesti myös tietämättömyydestä ammentavasta pelosta. Osin kyse on mallioppimisesta. Postkoloniaalisessa maailmassa on muodostunut uudenlainen perinne: puhumisen vaikeudesta ponnistava antropologis-filosofinen puheenparsi, jossa pitää aina silloin tällöin myös muistaa esittää nöyrää ja kysyä: ”Kenellä on oikeus puhua Afrikasta?” 

Oikeutta tai ei, niin ainakin maailman taidemuseot haluavat tätä nykyä puhua Afrikasta. Kansainvälisen taidemaailman mekanismit ovat jo pitkään toimineet niin, että tietyt maantieteelliset alueet ovat kulloinkin trendin harjalla. Ja eiköhän tämä liity myös talouden rakenteisiin, koska esimerkiksi Kiina ja Intia ovat olleet niin prominentisti esillä tässä kuviossa. Tätä taustaa vasten kannattaa muistaa, että esimerkiksi matkapuhelinten käyttö kasvaa juuri nyt nopeiten Saharan eteläpuolisessa Afrikassa…

Voi olla, että Helsingin taidemuseo tyhjensi osan pajatsosta viime syksyn isolla eteläafrikkalaista taidetta sisältäneellä näyttelyllä, mutta toisaalta Kiasma tulee jyräämään näyttelyinstituution voimalla. Tennispalatsissa kävi 24 687 ihmistä tutustumassa Etelä-Afrikkaan, kun Kiasmassa yritetään epäilemättä lyödä edellisen Arsin kävijäluvut: vuonna 2006 kävijöitä oli 185 333.

Raamit huonot, taide hyvää

Vaikka ARS11:n ympäriltä kuuluisikin löysää ja epämääräistä postkoloniaalista muminaa, on tarjolla oleva taide onneksi kiinnostavaa. Kuraattorit ovat olleet ahkeria ja löytäneet monia hyviä taiteilijoita.

Vahvin alue tuntuu jälleen kerran olevan valokuva – sekä dokumentaarisessa muodossa että ironisen ja provokatorisen poseeraamisen välineenä.

Kamerunilainen Samuel Fosso on kuvannut itseään erilaisissa Afrikan kulttuurihistoriaan voimakkaasti vaikuttaneissa roolihahmoissa. Mukana ovat muun muassa Muhammad Ali, Martin Luther King ja Miles Davis.

Italialaisesta senegalilaiseksi itsenä muuntanut Maïmouna on kuvannut islamilaista mystiikan maailmaa aivan järkyttävän kauniina veistosmaisina figuureina.

 Maïmouna, Gelitilla Al wilada, värivalokuva alumiinille, 2007.

Helsingin taidemuseon Etelä-Afrikka-näyttelystä tuttu Pieter Hugo on kuvannut sitä absurdia ghanalaista kaatopaikkamaailmaa, jonne osa maailman digitaalisesta jätteestä päätyy.

Ja puhutaan valokuvan totuusarvosta mitä tahansa, on valokuva hieno väline entuudestaan tuntemattomien ilmiöiden esittelyyn. Minä ainakin olin aivan lumoutunut kongolaisen Baudouin Mouandan rajuista kuvista, joilla hän kertoi kongolaisesta sapeur-keikariperinteestä.

 Baudouin Mouanda, sarjasta S.A.P.E., Congo Brazzaville, 2008. 

Melkein kaikkein taiteilijoiden töistä löytyy paljon uusia tulokulmia afrikkalaiseen todellisuuteen, mutta kaksi mukana olevaa suomalaista, Laura Horelli ja Elina Saloranta, jäävät omine Afrikka-muistoineen tässä seurassa luvattoman ohuiksi.

Julkaistua 144: Kaksi punaista rubiinia

Enpä ole taatusti ennen kirjoittanut seuraavaanlaista lausetta: "Laitoin kellon soimaan seitsemältä miettiäkseni Afrikkaa." Nytpä kirjoitin, ja totta se on. Heräsin varhain kirjoittamaan YLE Radio 1:n Kultakuumeen kolumniani, jonka kävin aamulla nauhoittamassa ja joka sitten tuli ulos iltapäivällä: 

Kaksi punaista rubiinia

Tällä viikolla avautuu Nykytaiteen museo Kiasmassa tuorein Ars-näyttely, jonka aiheena on afrikkalainen nykytaide. En ole vielä juurikaan tutustunut näyttelyn ympärille rakennettuun sanalliseen kontekstiin, niihin teosten lukuohjeisiin, joita järjestävä taho haluaa ihmisille antaa. Voisin kuitenkin lyödä aika paljon vetoa, että useammassakin kohden tullaan toteamaan varsin painokkaasti, että taiteellisessa mielessä ei tällaista monoliittia kuin ’afrikkalainen nykytaide’ ole olemassakaan ja että kattavaa katsausta afrikkalaiseen nykytaiteeseen ei voi järjestää. Vaikka afrikkalaisesta nykytaiteesta ei tietyllä tapaa olisi siis edes mielekästä puhua, niin silti tällainen näyttely järjestetään. Mistäköhän tällainen ristiriita johtuu?

Yksi selitys on varmaan se, että yleisesti käytetyissä ja hyväksytyissä luokittelujärjestelmissä sellainen maanosa kuin Afrikka on olemassa. Se on maailman toiseksi suurin maanosa, ja siellä asuu yli miljardi ihmistä. Sitä on siis loogisesti mahdollista käyttää taiteenkin viitekehyksenä. Täytyy muistaa, että on olemassa vahva perinne, jossa taidetta esitellään sekä kansallisessa että maantieteellisessä kontekstissa. Ei siitä niin vain luovuta, niin kuin ei miesten kravatistakaan. Toisaalta nykytaiteeseen on jo muodostunut aika voimakas vastaperinne, jonka mukaan varsinkin kansallista kontekstia tulee välttää tai jopa suorastaan halveksia. Tällöin syntyy nykyään usein sellainen vähän absurdikin tilanne, että näytetään esimerkiksi serbialaista taidetta, joka kieltää serbialaisen taiteen olemassaolon mahdollisuuden. On siinä ns. tavalliselle katsojalle ymmärrettävää!  

Edelleenkin käydään keskustelua siitä ainoasta oikeasta Tarzanista. Ja sehän oli tietenkin Johnny Weissmuller.

Toinen selitys on se, että oli Afrikka olemassa tai ei, se elää aika voimakasta elämää miltei kaikkien länsimaisten ihmisten mielikuvissa. Ja tällaisilla populaarimytologian mielikuvillahan ei tarvitse olla minkäänlaista tekemistä totuuden kanssa. Sekä populaarikulttuuri – elokuvat, Tarzan, Mustanaamio tai vaikkapa Afrikan tähti -peli – että sotia ja nälkää rakastava media ovat rakentaneet mieliimme kuvan vähän pelottavasta ja sellaisena varsin kiinnostavasta ”pimeästä” maanosasta. Muistot tällaisista kokemuksista ovat aika vahvoja: minunkin oli helppo palauttaa mieliini Afrikan tähdestä kaksi punaista rubiinia, kolme vihreää smaragdia ja neljä keltaista topaasia, vaikka en ole pelannut kyseistä peliä yli 30 vuoteen.

Yksi uusimman Arsin teemoista onkin muistaminen. Niinpä minäkin ryhdyin Afrikan tähden lisäksi muistelemaan muutakin lapsuuteni ja nuoruuteni Afrikkaa.

Minun oli helppo esimerkiksi palauttaa mieliini se 1970-luvun kesä, kun olin Finnairin rahtivarastolla kesätöissä. Niille, jotka jäivät sinne vakituisemmin, oli tulossa jännittävät ajat. Tietyn ajan vakituisessa työsuhteessa oltuaan alkoi nimittäin saada vapaalippuja ja silloin oli initiaatioriitin kaltaisesti matkustettava Amsterdamiin ”panemaan neekeriä” – niin kuin tuolloin sanottiin. Ja tietysti tarinoita kerrottiin yhdestä Reiskasta, joka oli saanut ensimmäiseltä reissulta juuri neekerisankkerin, häijyn sukupuolitaudin. Nykyäänhän tuollaista nimeä ei luonnollisesti enää tunneta, vaan kyse on lokeronivusajoksesta (lat. Lymphogranuloma venereum).

Tässä tarinassa itse asiassa yhdistyy parikin keskeistä Afrikkaan liittyvää suhtautumistapaa. Sukupuolitaudit, nykyään varsinkin HIV, ovat totta ja sellaisena myös mitä tehokkainta rakennusmateriaalia stereotypioille. Varsinkin niille stereotypioille, jotka tuottavat ’afropessimisminä’ tunnetun diskurssin, jolla tästä ”mustasta” maanosasta ollaan totuttu puhumaan: nälkää, kuivuutta, heimosotia, AIDSia, hulluja diktaattoreita…  

Toinen merkittävä ulottuvuus on erotisointi. Eurooppalaisilla on jo ainakin 1700-luvulta asti – tuolta ajalta on nimittäin kotoisin ensimmäinen Tuhannen ja yhden yön tarinoiden käännös eurooppalaiselle kielelle – ollut taipumus suhtautua ei-eurooppalaisiin kulttuureihin aidan toisena puolena, jossa ruoho on paljon vihreämpää ja jossa voi temmeltää mielin määrin. 

Ei-eurooppalaisten kulttuurien erotisoiminen ei myöskään ole ollut mikään miesten yksinoikeus. Tai mistä minä toisaalta tiedän, mitä kuuluisan valokuvaajan Leni Riefenstahlin (1902–2003) päässä liikkui Sudanissa.

Tällaisten mielikuvien syntymisen kannalta katsoen on siis kuitenkin täysin yhdentekevää, ovatko kertomusten elementit totta vai tarua. Mutta toisaalta juuri se, että ne ovat olemassa, on jo sellaisenaan merkittävä konteksti – esimerkiksi juuri nykytaiteelle.

Aika usein kuulee puhuttavan taiteen turhuudesta, koska se ei ole totta. Mutta eikö olekin niin, että suurin osa maailmaamme ja muun muassa arkisiin valintoihin vaikuttavista asioista ei ole totta sellaisessa objektiivisessa mielessä kuin esimerkiksi uskomme tieteen tulosten olevan.

Maailmaa muutetaan aika harvoin huutamalla: ”Tuo ei ole totta!” Mielikuviin vaikutetaan paljon tehokkaammin vielä vahvemmilla mielikuvilla – juuri sellaisilla, joita vain hyvä taide voi tuottaa.