Julkaistua 236: Näivettyykö suomalainen kuvataide?

Tänään tuli ulos YLE Radio 1:n Kultakuumeen kolumnini, jonka aamulla kirjoitin ja kävin samantien Pasilan studiossa lukemassa. Tästä aiheesta täytyy epäilemättä jatkaakin keskustelua:

Näivettyykö suomalainen kuvataide?

Kun lopetin päätoimittajana Taide-lehdessä vuonna 2005, moni kysyi, että aionko joskus kirjoittaa muistelmani. Vastaukseni oli aina ”ei”, ja perustekin oli selkeä: koin, että kuluneina vuosina ei ollut tapahtunut mitään järisyttävää. Viimeiset suuremmat vallankumoukset tapahtuivat joskus 1980-luvulla. Taiteella meni aika hyvin. Odottelin itse asiassa sitä ylvästä voittokulkua, jossa taide olisi mukana koko ajan laajemmalla rintamalla hyvän elämän rakentamisessa – alettiinhan jopa talouselämässä puhua luovuudesta.

Mutta lähinnä puheeksi tuo on jäänyt. Itse asiassa heti luovuttuani pestistäni alkoi tapahtua kummia. Kajaanissa on aina silloin tällöin puhuttu taidemuseon lopettamisesta, mutta ensimmäinen suomalainen kaupunki, joka ryhtyi tuumasta toimeen oli Savonlinna. Savonlinnan taidemuseo lopetettiin vuonna 2005.

Savonlinnalla on ollut suomalaisessa taide-elämässä erityinen asema, koska Savonlinnan taidelukio on legendaarinen opinahjo, joka on tuottanut lukuisia menestyneitä taiteilijoita. Savonlinnan historia taidekaupunkina on ollut merkittävä, ja synergia laitosten välillä on ollut hedelmällinen. Mutta kuinka käy nyt, varsinkin kun Mikkelin ammattikorkeakoulun muotoilukoulutuskin on päätetty lopettaa Savonlinnan toimipisteessä? Kuinka moni nuori haluaa lähteä taidelukioon kaupunkiin, joka viestii vain kulttuurivihamielisyyttään? Savonlinnan taidelukioon on hakeuduttu perinteisesti ympäri Suomea, mutta kuka nyt pelkän koulun takia viitsisi muuttaa kuolevaan kaupunkiin?

Savonlinnan jälkeen seuraava taidemuseonsa lopettava kaupunki saattaakin sitten olla Helsinki, koska sen taidemuseota ollaan uhraamassa Guggenheimin alttarille. En ole suorittanut tutkimusta, mutta oletan, että jos näin kävisi, Helsinki olisi Euroopan ainoa pääkaupunki ilman omaa kunnallista taidemuseotaan.

Samat kehityskulut koskevat myös taidekoulutusta ja sen vähentämistä. Tämä on ollut minulle vaikea aihe, sillä olen ollut jo pitkään sitä mieltä, että meillä annetaan liikaa taidekoulutusta, mutta en ole koskaan oikein osannut muodostaa kantaani siitä, mistä ja miten karsiminen pitäisi aloittaa. Yli kaksisataa vuosittain valmistuvaa uutta taiteilijanalkua on kuitenkin vähän liian raskas vastuu – varsinkin kun liian moni heistä päätyy kortistoon työttöminä työnhakijoina.

Nyt on sitten kuitenkin ensimmäiset lähtölaukaukset annettu opetusministeriön toimesta. Opetusministeriöhän on se valtion virasto, joka on vienyt orwellilaisen maailman ehkä kaikkein pisimmälle. Se suoltaa lausuntoja ja mietintöjä, joissa luvataan hyvää ja kaunista, kuten esimerkiksi Pertti Palttilalta tilattu selvitys Alueellisen taiteen edistäminen vuodelta 2009, jossa todetaan: ”Valtakunnallisia ja alueellisia kehittämisohjelmia laadittaessa on varmistettava, että taiteen ja kulttuurin merkitys huomioidaan nykyistä paremmin. Erityisesti taiteen edistämisen merkitys on nähtävä keskeisenä tekijänä luovien alojen yritystoiminnan kehittämisessä.”

Ja sitten kun on lausuttu jotain, vedetään matto alta. Antropologi Gregory Batesonin kaksoissidonnaisuusteorian mukaan tämä aiheuttaa skitsofreniaa. Ristiriitaisista viesteistä ja niiden noudattamisen mahdottomuudesta syntyvä dilemma aiheuttaa esimerkiksi kunnissa kollektiivisella tasolla kulttuurisen mielen pirstoutumista.

Nyt ”taiteen ja kulttuurin merkitys” on huomioitu siten, että kaksi perinteistä taideoppilaitosta on päätetty lakkauttaa. Kyseessä ovat vuonna 1965 perustettu Kankaanpään taidekoulu ja vuonna 1971 perustettu Lahden taideinstituutti.

 Kankaanpään taidekoulu.

Molempia oppilaitoksia leimaa pitkän historian ja innostavien opettajien myötä syntynyt oma erityinen henkensä, joka on helppo teloittaa lain kirjaimella mutta jonka monistaminen tai siirtäminen toiseen paikkaan on mahdotonta. Kummastakin oppilaitoksesta on tullut lukemattomia kansallisesti menestyviä taiteilijoita, ja varsinkin Lahdessa kehitys on johtanut myös siihen, että kaupungin vireä kuvataide- ja sitä kautta muukin kulttuurielämä on jatkanut voimakasta eloaan myös alueellisella tasolla ruokkien muun muassa Lahden mainetta vetovoimaisena kulttuurikaupunkina. 

Lahden taideinstituutista se on tämä tuore Ars Fennica -voittaja Anssi Kasitonnikin (s. 1978) koulutuksensa saanut. Kuva: Jukka Salminen.

Nämä ovat arvoja, joiden laadullinen mittaaminen on vaikeaa mutta joita opetusministeriön olisi syytä opetella mittaamaan. On aivan yksi lysti, jos yksittäisen tutkinnon hinta olisikin jossain oppilaitoksessa halvempi. Kysehän on siitä, että oppilaitokset ovat vain tässä skitsofreniassa kehittyneet tilastojen manipuloinnissa laadun kustannuksella. Sitä laatua, jota Kankaanpään ja Lahden lakkauttaminen tuhoaa, ei voi korvata millään.

Kuluneet kuusi vuotta ovat saaneet minut nyt toisiin ajatuksiin. Ehkä siis vielä kirjoitankin muistelmani ajasta, jolloin Suomen taide-elämä näivetettiin ja ajettiin alas. 

***

PS. Joukkovoimaa ei saa koskaan aliarvioida eikä luovuttaa näitä kulttuurisia taistoja. Jos asia kiinnostaa, käykää allekirjoittamassa alla olevista linkeistä nettiadressit Kankaanpään ja Lahden puolutamiseksi:
Kankaanpää (tätä kirjoitettaessa 2090 allekirjoitusta)
Lahti (934)

Julkaistua 235 & Näyttelykuvia 527: Inhimillistä tragikomediaa

Eilen vietetiin Galleria Ortonissa Joakim Sederholmin (s. 1969) näyttelyn (23.11.–28.12.) avajaisia, jossa pidin ehkä vähän sekavan puheen yrittäessäni tavoittaa Sederholmin monimuotoista ihmiskuvaa. Sederholm oli laittanut esille sekä veistoksia että huikean "muotokuvasarjan" sekatekniikalla toteutettuja maalauksia. Porukkaa piisasi ja tunnelma oli jälleen hyvä. Alla gallerian verkkosivuille tänä aamuna kirjoittamani esittelyteksti:

Inhimillistä tragikomediaa

Kuvanveistäjä Joakim Sederholm (s. 1969) tekee tietyllä tavalla kunniaa modernistiselle perinteelle. Hänen plastinen muodontavoittelunsa tuo toisinaan mieleen Alberto Giacomettin, toisinaan Kain Tapperin, jonka assistenttina kuvanveiston mestari-kisälliperinteen mukaisesti Sederholm onkin toiminut.

Sederholm ei ole kuitenkaan modernistisen perinteen mukaisesti lähtenyt viemään tiettyä materiaalia ominaisuuksineen, ”sieluineen” ja omaa teknistä osaamistaan kohti täydellisyydentavoittelua, vaan on myös monin tavoin koetellut ja kyseenalaistanut perinnettä – hän käyttänyt puun ja pronssin lisäksi yhtä lailla peltiä kuin keramiikkaakin. Ja vaikka hänen teoksissaan vilahteleekin tietty ekspressiivisyydelle ja surreaalisuudelle ominainen angsti, on hänen työssään mukana usein lempeä huumori ja inhimillinen myötäeläminen.

Sederholmin aiheena on usein ihminen, tunnetusti yksi taiteen haastavimmista kohteista. Tuoreimmassa näyttelyssään hän on hakenut tähän kohteeseensa lisää haastavuutta ottamalla kohteekseen muotokuvan, yhden taiteen vähiten arvostetuista alueista. Muotokuvahan on yleensä koska tilaustyö, jolle taiteelliset arvot ovat alisteisia. Sederholmin laaja muotokuvasarja M231 pitää sisällään hänen sukulaisiaan, joilla on nimi ja elinvuodet, mutta itse kuvat elävät kuitenkin omaa kuvitteellista elämäänsä. Nimi M231 viittaa genetiikkaan, haploryhmien tutkimukseen ja tiettyyn mutaatioon. Näin teoksiin tulee mukaan tietty yhtäaikaisesti abstrakti mutta myös ikään kuin erillinen, tunnistettava ja yksilöllinen elementti. 

Muotokuva kamppailee aina moneen suuntaan: sen pitää olla kohteensa näköinen, mutta sen on saatava tuo näköisyys aikaan jollain enemmällä kuin esimerkiksi pelkkä valokuva: sen on tavoitettava näköisyyden lisäksi myös luonne. Muotokuvassa on mukana usein myös erilaisia kohteensa sosiaalisesta statuksesta tai ammatista kertovia attribuutteja. Yksi Sederholmin käyttämistä keskeisistä attribuuteista on hahmojen punainen nenä, joka saa ajatukseni siirtymään klovnien tunnetusti surumieliseen maailmaan.

Koenkin Sederholmin olevan pohjimmiltaan ihmisluonteen tragikoomisuuden kuvaaja. Hänen kohteenaan on yhtälailla ylevä kuin arkinenkin, ihmisen surut ja ilot. Sederholmin ote on yhtäaikaisesti viiltävän analyyttinen sekä myös hellyttävyydelle herkistynyt.

Julkaistua 234: Kuvan ja äänen huumaa

Eilisessä Kaupalehdessä ilmestyi lyhykäinen juttuni Pink Twinsin näyttelystä Galleria Suptorissa:

Kuvan ja äänen huumaa

Pink Twins tekee sekä sisällöllisesti että teknisesti erityisen vahvaa mediataidetta

Helsinkiläinen veljespari Juha ja Vesa Vehviläinen on jo vuodesta 1997 asti toiminut video- ja mediataidetta sekä elektronista musiikkia tuottavana duona nimellä Pink Twins.

Pink Twins kuuluu kansainvälisesti tunnetuimpien suomalaistaiteilijoiden joukkoon. Duo ovat esiintynyt erilaisissa tapahtumissa ja festivaaleilla – useimmiten live-esityksillä, joissa heidän kuva- ja äänimaailmansa tarjoaa huumaavan ja hypnoottisen kokonaisuuden. 

Mutta toimii heidän taiteensa gallerioissakin. Edellisen kerran he esiintyivät Helsingissä gallerianäyttelyssä kolmisen vuotta sitten, ja nyt on taas tilaisuus nähdä kaksikon uusia suuntia.

Tuoreimmassa näyttelyssä on esillä kaksi videoteosta, ja yksi neljästä looppaavasta vinyylisoittimesta koostettu monikanavainen ääniteos, jossa musiikista vastaa nykymusiikkia esittävä yhtye Defunensemble.

Pink Twinsin kuvamaailma koostuu tietokonepohjaisesta mutta orgaaniselta vaikuttavaa tapahtumavirrasta, joka toisinaan saa ikään kuin maalaustaiteen muodon. Teos alkaa kehiä itseään auki, kasvaa ja muuntuu koetellen samalla katsojan havaintokyvyn rajoja. Samalla se ikään kun kiusaa katsojan odotusarvoja ja halua ennustaa kuvavirran tapahtumia.

Erilaisilla fraktaalikuvioilla ja muilla ohjelmoinnilla tavoitettavilla keinoillahan on taidetta tehty pitkään, ja paljon sellaista on jo tyystin unohdettukin. Pink Twinsin monumentaalinen ääni- ja kuvamaailma on kuitenkin kypsynyt sellaiseksi, että teosten oma sisäinen voima ottaa katsojan otteeseensa – ilman että tarvitsisi vain ihmetellä hienoa teknistä osaamista.

Näyttekuvia 526: Ikuisia vallankumouksellisia

Muovialan perheyritys Plastexissa uransa tehnyt Eero Ant-Wuorinen (s. 1952) on aina ollut melkoinen boheemi. Nuorempana hän piti Helsingissä älykköantikvariaattia ennen kuin siirtyi perheyrityksen myyntipäälliköksi.

Ant-Wuorinen on koko ikänsä harrastanut maalaamista, joka on hänelle yksi rentoutumismuoto. Hän piti jo antikvariaattinsa näyttelytilassa näyttelyitä, ja edellisen yksityisnäyttelynsä hän piti Laterna Magicassa vuonna 2007. Nyt hän on jälleen esillä samassa paikassa näyttelyllään Päämies (24.11.–7.12.), jossa vierailin eilen. Aiheena tässä hauskan anarkistisessa näyttelyssä on Vladimir Putin, Ant-Wuorisen ikätoveri, joka selvästikin on ottanut Ant-Wuorista pannuun:

Ant-Wuorinen on roisi ITE-taiteilija, joka osuu joskus paremmin ja joskus vähän huonommin, mutta näyttelyidea on joka tapauksessa hauska. Palaan asiaan vielä lyhyen Kauppalehden jutun muodossa. Hattua nostan, kunhan sellaisen saan taas hankittua.

***
  

Laterna Magicasta jatkoin matkaa Kumpulaan tapaamaan pitkän linjan ammattitaiteilijaa, joka on kuitenkin säilyttänyt nuoruutensa poliittisen vallankumouksellisuuden. Autotalliateljeessaan minut otti vastaan Kari Lindström (s. 1943), joka käsittelee töissään usein antikapitalistisia aiheita. Ahkerana on mies ollut, ja telineellä oli keskeneräinen iso maalaus:

Nostimme valkoviinimaljat ja juttelimme niitä näitä elämänmenosta ja taiteesta. Lindström on aina ollut poliittisesti aktiivi, eikä uhkaavasti lähenevä 70-vuotispäivä ole aktiivisuuteen mitenkään vaikuttanut. Lattialla oli valmistumassa banderolli maanantaiseen pankkimielenosoitukseen:

On pakko tunnustaa, että tällaista minä vähän ihailen.

Näyttelykuvia 523 & 524 & 525: Kriitikko näkee punaista

Tänään kävin Galerie Forsblomissa katsomassa eilen avatut uudet näyttelyt.

Raili Tang (s. 1950) on aina kuulunut mielimaalareihini, eikä pettymystä tullut tästäkään Valoa ja tulta -näyttelystä (25.11.2011–8.1.2012). Tangin abstraktit ja värikylläiset maalaukset ovat täynnä tunnetta ja myös paljon selittämättömiä asioita, jotka houkuttelevat katsomaan teoksia kaukaa ja läheltä, tutkimaan ensin kokonaisvaikutelmaa ja sitten pintaa ja siveltimenvetoja. Valtavan jännitteisiä maalauksia ja hienoa punaista:

Palaan piakkoin asiaan, koska olen kirjoittamassa Kauppalehteen juttua aiheesta.

***

Palaan asiaan myös Katja Tukaisen (s. 1969) suhteen, joka esiintyy Forsblomin studiossa nimellä Such a Lovely Place (25.11.2011–8.1.2012). Ja taas oli punaista – tosin pinkkiä:

Minulla on ollut aika paljon opettelemista tämän pinkin ja japanilaisvaikutteisen tyttömaailman kanssa, eikä se edelleenkään ole oikein minun juttuni. Tukiainen on kuitenkin aito maalari ja myös taidokas installoimaan teoksiaan, joten koulutustani on vain jatkettava. Jotensakin symppis näyttely, mutta palaan siis vähän artikuloidummin asiaan.

***

Forsblomin kolmas näyttely oli Tony Ourslerin (s. 1957) As Above, So Below (25.11.2011–8.1.2012). Olen tottunut katsomaan taidetta aika ajoin melkoisina ryöppyinä, mutta nyt kolmas näyttely oli vähän liikaa. Ourslerin edellinen esittäytyminen Forsblomilla vuonna 2007 oli melko vaikutava, mutta nyt tuli sellainen tunne, että jotain ihan uuttakin pitäisi keksiä. Tekee hän emotionaalisesti ja visuaalisesti tehokasta äänen ja kuvan yhdistelmää, mutta vähän maneeriseksi hänen hassut hahmonsa ovat menneet:

Oursleriin en palaa enää jutun myötä, mutta pannaan tähän muistutukseksi ja taustoiksi juttu, jonka kirjoitin Uuteen Suomeen (26.11.2007) hänen edellisestä näyttelystään (aika samoin fiiliksin tätäkin näyttelyä voisi lähestyä – tarkoitan lähinnä tuota viimeistä virkettä, niin pinnallista kuin se olisikin):

Beep, beep, beep...

Kaukana takana ovat ne ajat, jolloin Suomen taide-elämässä piti vain haikailla maailmantähtien perään. Esimerkiksi Tony Oursler (s. 1957), joka on epäilemättä yksi videotaiteen valovoimaisimmista kiintotähdistä 1990-luvun alusta lähtien, on Suomessakin jo varsin tuttu. Hänen töitään on nähty ARS 95 -näyttelyssä vuonna 1995 ja isossa retrospektiivissä Taidemuseo Tennispalatsissa vuodenvaihteessa 2005–06. Nyt Galerie Forsblom juhlistaa 30-vuotista taivaltaan Ourslerin pitkäkestoisella yksityisnäyttelyllä.

Oursler syntyi samana vuonna kun yhdysvaltalaiset saivat kauhistua Neuvostoliiton avaruusteknologisesta voittokulusta, ja avaruudesta alkoi kuulua ensimmäisen Sputnikin lähettämä äänisignaali: ”Beep, beep, beep...” Yhdysvaltalaiset ovat toki aina olleet avaruusorientoituneempia kuin me suomalaiset, mutta sama mytologia täälläkin on hiljalleen kasvanut.

Minäkin muistan lapsuuteni ufo-jutut ja öiset tähtitaivaan tuijotteluhetket. Ja olihan meilläkin Juhan af Grann ja Rauni-Leena Luukanen, joilla lienee sadoittain kollegoja Yhdysvalloissa. Luukanenhan esimerkiksi väitti, että saksalaiset kävivät kuussa jo 1940-luvulla ja että yhdysvaltalaiset ovat käyneet jo Marsissakin.

Osin tällaista taustaa vasten nousevat Ourslerin ”ulkoavaruudelliset” työt. Lisäksi kannattaa muistella populaarikulttuurin ja varsinkin television historiaa. Oursler itsekin muistelee lapsena uskoneensa, että elokuvissa ja tv-sarjoissa kuolevat ihmiset kuolevat oikeasti ja ovatkin näyttelijöiden sijaan kuolemaantuomittuja rikollisia, jotka ovat valinneet tämän vähän kiinnostavamman kuolintavan.

Oursler ei kuitenkaan ole mikään ufologi, vaan legendaarisesta CalArtsista (California Institute of the Arts) valmistunut taiteilija, joka tutkii ja kommentoi töissään hyvinkin kriittisesti toden ja fantasian suhdetta, mediaa, populaarikulttuuria ja moraalista maailmanmenoa.

Oursler on varsin monipuolinen taiteilija, joka tunnetaan videoiden lisäksi myös perinteisemmästä ilmaisusta ja performansseista sekä rockyhtyeestä The Poetics.

Ourslerin tavaramerkiksi on kuitenkin noussut videoiden projisoiminen mitä moninaisimmille alustoille, jotka saavat usein veistosten muodon. Teoksissa on mukana myös yleensä ääniraita, jossa hän itse tai joku yhteistyökumppani esittää Ourslerin runoutta lähentelevää tekstejä. Juuri tällaisia teoksia Forsblomin näyttelyssä on useampiakin, mutta mukana on myös sekatekniikalla paperille toteutettuja ja perinteisesti kehystettyjä töitä, joiden tematiikkaa on kuitenkin videoiden tavoin melko avaruudellista. Mukana on muun muassa teos, joka juhlistaa meteoriitin alle vuonna 1954 jäänyttä Ann Elizabeth Hodgesia.

Ourslerin teokset ovat tavattoman taitavasti toteutettuja ja voimakkaan elämyksellisiä ja avautuvat siksi varmaan sellaisellekin, jonka taideharrastus ei ole ylen vakavaa. Niissä on mukana myös ripaus huumoria, joten jos ei kaikkia ääniraitoja jaksakaan kuunnella, on kokemus todennäköisesti vajaanakin varsin palkitseva.

Julkaistua 233: Pahviveiston palkittu mestari

Eilisessä Kauppalehdessä ilmestyi juttuni Anssi Kasitonnin (s. 1978) Ars Fennica -palkintonäyttelystä Amos Andersonin taidemuseossa:

Pahviveiston palkittu mestari

Vuoden 2011 Ars Fennicalla palkittu kuvanveistäjä ja videotaiteilija Anssi Kasitonni tekee aitoa pop-taidetta, joka ponnistaa fanittamisesta ja jota katsojatkin voivat yhtä lailla fanittaa. Vailla ymmärtämisen vaikeuksia.

Lahden taideinstituutista vuonna 2003 valmistunut kuvataiteilija Anssi Kasitonni (oik. Heinonen, s. 1978) on uransa alusta asti herättänyt myönteisiä reaktioita poikamaisella asenteellaan. Kyseessä lienee sukupolvenvaihdos – tai kaksikin. Kuvanveistoa pidettiin pitkään äijämäisenä lajina, kunnes naiset valloittivat taide-elämämme viimeisen miehisen linnakkeen. Nyt tuntuu olevan synteesin aika, ja pojillekin on taas tilaa.

Kasitonni on anarkisti, joka ei taiteen säännöistä piittaa, mutta kyllä hän niistä hyvin tietoinen on. Tässäkin näyttelyssä hän osoittaa sen: esimerkiksi kultamaalatusta pahvista valmistettu Damien Hirst’s Skull (2009) ivaa taidemaailman elitistisiä hullutuksia, joiden myötä nykytaiteesta ollaan valmiita maksamaan kymmeniä miljoonia. 

Damien Hirst's Skull, 2009.

Kuvalliset aiheensa Kasitonni ottaa yleensä populaarikulttuurista ja varsinkin omasta nuoruudestaan. Hänen töissään seikkailevat sekä Ritari Ässä ja tämän auto K.I.T.T. (tv-sarja 1982–86) että suloinen avaruusolio Alf (tv-sarja 1986–90). Näin Kasitonnin tuotanto kattaa hienosti sen kuvallisen maailman, jossa 1980-luvun lapset varttuivat. Tätä samaa Kasitonni kuvittaa myös huikeissa filmeissään, joiden käsikirjoitukset ovat yhtä kökköjä kuin innoittajatkin. Ehkä juuri tietoisuus tuosta kökköydestä tekee Kasitonnista mestarin. Hän suhtautuu materiaalinsa lempeällä huumorilla, joka tasapainoilee onnistuneesti fanittamisen ja ironian välimaastossa ja hyvän maun rajamailla. 

Pet, 2009.

Kasitonnin anarkiaa lisää hänen rockmuusikon uransa – tai harrastuksena, kuten hän itse sanoo. Joka tapauksessa se myös kuuluu filmien taustalla. Hänellä on kumppaninsa Maria Stereon kanssa bändi, jonka yksinkertaisen rock-poljennon ja garage-fiiliksen myötä esimerkiksi 8-millinen filmi Planet of Sexes (2011) saa aivan uudenlaisia, rajujakin ulottuvuuksia.

Yksi Kasitonnin keskeisistä materiaaleista on pahvi. Kasitonni on ennakkoluuloton kokeilija, joka käyttää myös monenlaisia materiaaleja välittämättä niiden taiteellisesta statuksesta. Materiaalikokeiluthan eivät sinänsä ole mikään uusi asia, mutta Kasitonni on kyllä vienyt pahviveiston aivan uudelle tasolle – ilman hymyn häivääkään voi puhua pahviveistomme nuoresta mestarista, kuten aikoinaan puhuttiin Hannes Autereesta (1888–1967) ja puuveistosta.

Julkaistua 231 & 232: Laatikoitujen esineiden ajaton aika & Juhani Harri

Viime lauantain Ilkassa julkaistiin arvioni Juhani Harrin (1939–2003) näyttelystä EMMA – Espoon modernin taiteen museossa. Ja jäinpä muuten nyt kiinni pienestä – tosin aika pienestä – eettisestä ongelmasta. Totesin nimittäin aiemmassa postauksessani, että aion tuoda kirjoituksessani esiin tietyn jääviyteni kriitikkona, koska olin osa Harrin ystäväpiiriä hänen viisi viimeistä elinvuottaan, mutta unohdin koko asian kirjoittaessani juttua. Niin, että kevyt anteeksipyyntö nyt sitten tässä. 

Lopussa on laatikoituna lyhyt henkilökuva Harrista.

Laatikoitujen esineiden ajaton aika

Juhani Harri (1939–2003) on tapana liittää 1960-luvun uusrealismina tunnettuun taidesuuntaukseen, joka alkoi käyttää teoksissaan arkipäivästä tuttuja esineitä sellaisinaan. Tunnettuja kansainvälisiä tekijöitä ovat muiden muassa Yves Klein, Arman ja Daniel Spoerri.

Vaasalaissyntyinen Harri aloitti maalarina ja opiskelikin vähän aikaa Vapaassa Taidekoulussa Helsingissä, mutta jo varsin varhain 1960-luvulla hän alkoi tehdä erilaisia kollaaseja ja esinekoosteita, jotka vuodesta 1964 saivat useimmin lasiseinäisen laatikon muodon. Näistä ”boxeistaan” Harri tulikin sitten tunnetuksi.

Harrin laatikoissa vanha arkiesineistö – erilaiset käyttötavarat, nuket, laivojen pienoismallit, kirjat, avaimet, työkalun osat ja täytetyt linnut – sai aivan uudenlaisen elämän, joka ei välttämättä liittynyt niiden varhaisempiin vaiheisiin, sillä taiteilijan luova mieli synnytti niiden avulla täysin uudenlaisia maailmoja ja outojakin assosiaatioiden polkuja. 

Ballerina, 1965.
  

Harria on usein nimitetty romanttiseksi ja nostalgiseksi, varsinkin kun hänen luomansa kuvamaailma oli usein äärettömän kaunis ja hienostunut, mutta kyllä hänen työssään oli mukana paljon enemmän: teoksista saattoi usein lukea myös lempeää sarkasmia, yhteiskuntakritiikkiä ja pyrkimystä pois porvarillisesta maailmanenosta. Harrin kauneuskäsitys oli sekin varsin laaja. Vaikka hänen hillitty, ajan hampaan kuluttama värimaailmansa onkin pikaisesti silmäiltynä silkkaa charmia, totesi Harri kauneuden olevan samaa kuin mitä elämässä on: ”Minulle kaunis tarkoittaa kauneutta koko kirjossaan, myös julmuuden kauneutta…” 

Juhannusyö, 1967.
  

Harrin luomassa maailmassa onkin aistittavina paljon yöpuolen asioita, niitä alitajunnan outoja ajatuskulkuja, joista ei aina oikein osaa puhuakaan. Hänen töissään oli usein myös voimakas surrealistinen sivuvire, jota hän ei kuitenkaan halunnut mitenkään alleviivata.

Harrin työt ovat usein tarinanomaisia, ja niiden nimistäkin voi päätellä paljon kirjallisia lähtökohtia, mutta hän ei tarinoitaan koskaan selitellyt. ”Teos jatkaa elämäänsä ja muokkaa itse itseään”, totesi Harri, kun haastattelin häntä vuonna kymmenisen vuotta sitten.

Harri seurasi jo nuoresta iästä lähtien kansainvälistä taide-elämää, mutta laatikoidensa alkuperästä hän kertoi, että lähtökohtana oli kansainvälisen uusrealismin sijaan hänen vaasalaisissa osto- ja myyntiliikkeissä näkemänsä merimiesten tekemät kauniit laivalaatikot. Merimiesten ja myöskin hänen rakastamansa romanikulttuurin myötä Harri olikin sielultaan matkamies. Merimatkojen sijaan hän suoritti matkansa kuitenkin taidemaailmassa, jonka ulapat olivat tarvittaessa rannattomia.

EMMAn näyttely on ensimmäinen kattavampi katsaus Harrin tuotantoon hänen kuolemansa jälkeen. Esillä on noin 70 teosta aina 1960-luvun alusta 2000-luvulle asti.

Näyttely on huolella koottu, ja se sisältää useita Harrin avainteoksia, mutta myös vähemmän tunnettuja teoksia yksityiskokoelmien kätköistä. Se on epäilemättä yksi vuoden tärkeimmistä taidenäyttelyistä. Hiljaisessa kauneudessaan se tarjoaa myös oivan mietiskelypaikan vähän syvemmälle ja hitaammalle taidekokemukselle nykytaiteen kiihkeiden syklien keskellä. Määritellyn historian sijaan esineiden aika muuttuu ajattomuudeksi.

Juhani Harri ravintolapöydän ääressä noin vuonna 1980. Kuva: Seppo Hilpo.

Juhani Harri

Juhani Harri (aik. Wirtanen) oli vaasalaisen Palosaaren seurakunnan rovastin ja kansanedustajan Johannes Wirtasen poika. Käytyään viisi luokkaa Vaasan lyseota ja Vaasan taideyhdistyksen piirustuskoulua hän muutti Helsinkiin, jossa opiskeli vuoden verran Vapaassa Taidekoulussa Unto Pusan johdolla. Hän ei päässyt Suomen Taideakatemian kouluun mutta jatkoi valitsemallaan taiteilijanurallaan ja olikin pian yksi helsinkiläisen taide-elämän keskeisiä henkilöitä. Huolellisesti vahatuilla viiksillä varustettu lempeä boheemi oli karismaattinen hahmo, joka keräsi ympärilleen taidetta ja muutakin elämää seuraavan piirin, jonka maaginen vetovoima vain kasvoi kasvamistaan. Harria onkin usein nimitetty kokonaistaideteokseksi. Hänen taikapiirissään elämä ja taide olivat harvinaisesti yhtä ja samaa, erottamatonta.

Näyttelykuvia 522: Huumaavaa kuvaa ja ääntä

Veljesten Juha Vehviläinen (s. 1978) ja Vesa Vehviläinen (s. 1974) muodostama kuvataiteen ja musiikin välimaastossa puuhaileva kaksikko Pink Twins on yksi taiteemme kansainvälisimmistä akteista. Kaksikko liikkuu jatkuvasti ympäri maailmaa videon ja äänen kanssa erilaisissa tapahtumissa ja festivaaleilla. Tuoreimmassa näyttelyssäään (16.11.–4.12.) Galleria Sculptorissa heiltä on esillä kaksi komeaa videoprojisointia äänineen sekä yksi neljän luuppaavan vinyylisoittimen ääni-installaatio (sekä yksi vähän turhan tuntuinen lambda-vedos ikään kuin helppona myyntiobjektina). Jälki on komeaa ja emotionaalisesti voimakasta vieden katsojan ja kuulijan havaintokykynsä äärirajoille.  

Kävin eilen näyttelyssä Anssi Kastinonnin jälkeen, ja oli hauska huomata, miten Kasitonnin rosoinen käsityöläisjälki ja Pink Twinsin viimeisen päälle sliipattu tietokonejälki pystyvät molemmat tuottamaan kokijalle aika voimakkaita emotionaalisia tuntemuksia. Palaan tähänkin, kun Kauppalehteen tilattu lyhyt arvioni ilmestyy. 

Stillkuva maalauksellisesta 9-minuuttisesta videosta Amalgamator (2011).

PS. Pink Twins esiintyy kotimaisissa galleriaolosuhteissa melko harvoin. Edellisen keran he olivat esillä Forum Boxissa vuonna 2008. Kirjoitin tuolloinkin Kauppalehteen pikkuruisen jutun. Tässä se muistutukseksi:

Kuvan ja äänen tasapainoa

Videoita ja elektronista musiikkia tekevä Pink Twins eli veljekset Juha Vehviläinen (s. 1978) ja Vesa Vehviläinen (s. 1974) ovat pitkin 2000-lukua esiintyneet livenä tai esittäneet töitään ympäri maailmaa. Tänäkin vuonna kalenteriin on mahtunut muun muassa Buenos Aires, Moskova, New York ja Pariisi – mutta onpa kaksikko ehtinyt myös syyskuussa Ivalon kirkkoon, jossa he esiintyivät osana iFEMiä, Inarin kokeellisen musiikin festivaalia.

Pink Twins on levyttänyt useita CD-äänitteitä, ja vuonna 2006 ilmestyi 2:n DVD:n kokoelma Pink Twins Catalogue, johon on koottu kaikki heidän videonsa vuosilta 2001–06 sekä useita tunteja musiikkia, joka liikkuu jossain kokeellisen elektronisen musiikin, free jazzin ja hälyn välimaastossa.

Nyt Helsingissä järjestettävä näyttely on kaksikon toistaiseksi laajin esiintyminen suomalaisten seinien suojissa. Esillä on viisi tuoretta videoprojisointia musiikkeineen.

Pink Twinsin suurin voima on epäilemättä kuvan ja äänen tasapainossa. Videoita ei ole taustoitettu musiikilla tai musiikkia kuvitettu videoilla. Liikkuva kuva ja ääni muodostavat yhdessä vahvan audiovisuaalisen vallin, joka tuo mieleen omassa lajissaan Phil Spectorin emotionaalisesti voimakkaan tavan tuottaa – tavaramerkkimäisyyttä myöten.

Juuri tästä syystä viisi tehoiltaan massiivista teosta samassa tilassa on ehkä vähän liikaakin, ja toisaalta tulee väistämättä mieleen taidekontekstin tarpeellisuus tällaiselle materiaalille. Pink Twins taitaa olla kuitenkin enemmän kotonaan live-tilanteissa kuin gallerioissa.

Näyttelykuvia 521: Pahvimestari

Huh, mikä helpotus! Olin melko kriittinen Anssi Kasitonnin (oik. Heinonen, s. 1978) äskeistä Galleria Sculptorin näyttelyä kohtaan, mutta aavistin, että kyse oli ennakoimattomasti syntyneestä näyttelyruuhkasta – aiemmin varattu näyttelyaika ja yllättävä Ars Fennica -palkinto jyräsivät päälle. Olen nimittäin aina pitänyt Kasitonnin tuotannosta, mutta pidin hänen gallerianäyttelyään vähän löysänä. 

Onneksi Ars Fennican palkintonäyttely Amos Andersonin taidemuseossa (18.11.2011–30.1.2012) osoittaa, että Kasitonnilla on kaikki elementit hallussaan myös isoa museonäyttelyä varten.

Anssi Kasitonni ja pahvinen Plymouth (2009). Kuva: Jukka Salminen.

Kasitonni hallitsee sekä tekniikkansa että myös rock-asenteella varustetun huumorin – jopa ironian taidemaailmaa kohtaan. Yksi esimerkki tästä on se, että esimerkiksi minulle vanhat 1980-luvun tv-hahmot – Alf ja K.I.T.T. – eivät merkitse nostalgisesti yhtään mitään, mutta Kasitonnin käsissä ne tulevat niin hienosti käsitellyiksi, että kaikki vastustukseni tätä kökkömaailmaa kohti sulaa sen siliän tien. Kasitonnin työskentelyssä on jotain niin totaalisen vastustamatonta.

Mutta palaan asiaan piakkoin, sillä kirjoitin tänään jo heti näyttelyssä käytyäni pikaisesti Kauppalehteen tilatun arvion, joka ilmestyy huomenna.

Luettua 87: Anarkismista

Emma Goldman: Anarkismi ja muita esseitä. Savukeidas 2011.

Alkavat välillä nämä taidemaailman erilaiset – ja nykyään myös monin erilaisin tavoin kiristyvät – kahleet sekä kyllästyttää että myös hirvittää. Kiristyvässä kapitalismissa täytyy uskaltautua hakemaan vähän kauempaakin, vaikka aikojen takaa, henkisiä apuneuvoja, jotta jaksaisi yrittää taistella taiteen vapauden puolesta. 

Savukeidas jatkaa mainiota kustannuspolitiikkaansa tarjoamalla ensimmäistä kertaa suomeksi anarkisti Emma Goldmanin (1869–1940) tekstejä sadan vuoden takaa.

"Punainen Emma" oli aikoinaan yksi Yhdysvaltain pelätyimpiä naisia, ja niinpä hänet karkotettiinkin lopulta vallankumouksen alla takaisin Venäjälle – hän oli syntynyt tsaarinvallan alaisessa Liettuassa, Kaunasissa. Muutettuaan Kaunasista New Yorkiin vuonna 1885 hän liittyi anarkistiseen liikkeeseen.

Anarkismi ja muita esseitä ilmestyi alunperin vuonna 1910. Siihen on koottu tulisieluisena puhujana tunnetun Goldmanin esseitä muun muassa anarkismin perusteista, massojen problematiikasta, puritanismin tekopyhyydestä ja naisen asemasta. Kustantajan tiedotteesta: "Goldmanin ensimmäinen teos Anarkismi ja muita esseitä summaa kirjallisesti loistavissa teksteissä hänen ideologiset lähtökohtansa ja ruotii turmiollisesti amerikkalaista yhteiskuntaa. Goldman käsittelee niin politiikkaa, vankilaa, taidetta, naisten oikeuksia kuin vähemmistön etujakin − ja tietenkin anarkismia." Juuri näin. Häkellyttävää on, se miten samankaltainen maailma oli nykyiseen verrattuna jo tuolloin. Ja samaan suuntaan me olemme taas menossa, kun saamme hiljalleen hyvästellä pohjoismaista hyvinvointiyhteiskuntaa joutuessamme katsomaan "darwinistisen euron" vallan lisääntymistä. Goldman on siis täysin kurantti edelleenkin. 

Goldman ei kuitenkaan pelkästään ruoski ja raasta. Hänen ajatuksensa vapautensa saavuttaneesta ihmisestä ja toisaalta rakkauden voimasta – verrattuna tietenkin kapitalismiin rinnastuvaan avioliittoon – ovat varsin kauniita: "Rakkaus on koko elämän väkevin ja syvin tekijä, toivon, ilon ja hurmion airut. Rakkaus uhmaa kaikkia lakeja ja sovinnaistapoja – rakkaus: vapain ja voimallisin ihmiskohtaloiden muokkaaja!"

No niin, nyt olen saanut taas voimaa ja uskallan jatkaa näyttelykierroksia ja muuta taide-elämän seuraamista.

PS. Emma Goldman muistetaan usein lentävästä lauseesta: "Jos en saa tanssia, en halua olla osa teidän vallankumoustanne."

Pyrkikäämme siis kauniiseen ja nautinnolliseen elämään.

Emma Goldman noin vuonna 1911.

Guggenheim ja jätehuolto

Totesin eräässä aiemmassa postauksessani, että Helsingin Guggenheim-hankkeessa on yksi asia, joka tapahtuu täysin pimennossa julkisuudelta. Kyseessä on prosessi, jolla hankitaan se yksityinen raha, jonka voimalla hanke aiotaan epäilemättä ajaa valtuustossa läpi. Kylillähän puhutaan tietysti kaikenlaista, ja olen toistaiseksi kuullut mainittavan ainakin Poju Zabludowiczin ja Rafaela Seppälän nimen. Onpa joku arvaillut itse Aatos Erkkoakin.

Minullakin olisi yksi aika hyvä ehdokas. Yksityissijoittaja Carl Gustaf Ehrnrooth valittiin vuonna 2008 Guggenheimin säätiön johtokuntaan. Hän on sekä ilmeisen varakas että ilmeisen innokas taiteenkeräilijä. Lisäksi hän taitaa olla Janne Gallen-Kallelan-Sirénin hyvä tuttava, koska heillä on yhteisiä bisneksiäkin. Yksi Ehrnroothin bisneksistä on turkulainen pilssivesien puhdistusfirma Ekoport, jonka kotisivuilla kerrotaan seuraavaa: "Ekoport Turku Oy on yritys, joka kerää laivojen öljy- ja pilssivesiä sekä erottelee niistä kehittämänsä prosessin avulla teollisuuden poltto- ja raaka-ainetta. Lopputuote on REACH-esirekisteröity raskaan polttoöljyn normeja vastaava polttoaine."

Hieman vastaavanlainen prosessihan tämä taidekin on. Miljoonista ja miljoonista maailmalla vellovista taideteoksista erotellaan – tutkikaa distinktiota bourdieulaisessa mielessä – eliitille kelpaavaa brändäystaidetta, jonka lopputuotteesta voidaan meillekin suoda jokunen annospala.

No, miten tämä liittyy Gallen-Kallela-Siréniin? Tässä vielä firmasta: "Yritys kasvaa jatkuvasti, ja tavoitteenamme on tulla alamme johtavaksi yritykseksi. Hallituksen jäsenet ovat Carl Gustaf Ehrnrooth (pj), Janne Gallen-Kallela-Sirén, Kari Heliö, Petter Langenskiöld, Immo Sundholm, Thomas Franck sekä Edgar Alsaker." Monipuolinen mies tämä Helsingin taidemuseon johtaja. 
Tässä New York Social Diarysta kuva Guggenheimin gaalaillasta vuodelta 2009: 

Vasemmalla on muuten Ehrnroothin pariskunnan kanssa taiteesta keskustelemassa Sanna-Mari Jäntti, Kiasman tuolloinen yhteyspäällikkö ja Kiasman tukisäätiön hallituksen sihteeri, nykyinen Helsingin designpääkaupungin yhteysjohtaja. Edellytetty asu oli "black tie and Kandinsky colors". 

PS. Raviveikkauksessakin auttaa, kun tietää jotain hevosen taustoista. Yksi paikoista, joissa taide ja suomalainen raha ovat viime vuosina kohdanneet on Kiasman tukisäätiö. Se perustettiin vuonna 2008. Säätiön perustajajäsenet olivat Berndt Arell, Carl Gustaf Ehrnrooth (varapj), Pentti Kouri ja Rafaela Seppälä (pj). Ensimmäisessä hallituksessa mukana olivat myös Ami Hasan, Anne Lyytikäinen-Palmroth, Liisa Ollila ja Jussi Westergren. Myöhemmin mukaan liittyivät Carl Ahlström, Minna Koivurinta ja Poju Zabludowicz.
Nykyinen hallitus on tässä: Teppo Rantanen (pj), Ami Hasan (varapj), Carl Ahlström, Minna Koivurinta, Riitta Lindegren, Anne Lyytikäinen-Palmroth, Liisa Ollila, Pirkko Siitari ja Poju Zabludowicz (tämän julkisuutta karttelevan liikemiehen sukunimi säätiön omilla sivuilla on muuten kirjoitettu muotoon Zabludowitcz). Tänä keväänä Rafaela Seppälä teki tilaa puheenjohtajan paikalta Teppo Rantaselle, joka on Suomen Deloitten toimitusjohtaja. Myös Ehrnrooth on jättäytynyt pois säätiön hallituksesta samoin kuin Jussi Westergren. Berndt Arell on "luonnolllisesti" vaihtunut Pirkko Siitariksi. Ja Pentti Kourihan on tunnetusti kuollut.
Edustettuina ovat siis kaikki Kiasman pääyhteistyökumppanit: Hasan & Partners (Ami Hasan, Hasan & Partnersin hallituksen puheenjohtaja), Nokia (Liisa Ollila, Nokian hallituksen puheenjohtajan vaimo), A-lehdet (Anne Lyytikäinen-Palmroth, A-lehtien julkaisujohtaja) ja Deloitte (Teppo Rantanen, Suomen Deloitten toimitusjohtaja).
Kiasman tukisäätiön ensimmäinen huomattava varainkeruutapahtuma järjestettiin syksyllä 2008 Kiasman ja Guggenheimin yhteisnäyttelyä varten. 

PPS. Viaton sivustakatsoja voi vain ihmetellä, että missä ihmeessä luuraa toimistotukkufirmansa myynyt innokas taiteenkeräilijä ja eniten viime vuonna Suomessa pääomatuloja kerännyt (18,5 miljoonaa euroa) John Lindell. Hänhän muuten omisti Timothy Personsin (s. 1954) kanssa aikoinaan (1988–91) Persons & Lindell Galleryn – silloin kun taidekaupalla meni lujaa ennen kuin lama iski. Mutta ehkä hänelle riittää nykyään Serlachiuksen taidemuseon hallituksen jäsenyys – onhan sinne rakenteilla huikea lisärakennus, joka viisinkertaistaa museon nykytilat.

PPS. Tietyssä mielessä Poju Zabludowicz on kuitenkin ehkä vahvin veikkaus. Hänellä ja Gallen-Kallela-Sirénillä on yhteinen Israel-kytkentä, hänellä ja hänen vaimollaan on jo paljon taidetta omasta takaa ja myöskin Guggenheimin tavoin jo kokemusta mönkään menneestä museon perustamisesta – jopa samaan paikkaan eli Las Vegasiin. Toissavuoden helmikuussa (10.2.) uutisoitiin Las Vegas Sun -lehdessä Zabludowiczin Tamares-firman perutusta yksityisestä museohankkeesta. Tamares ("website under construction") on muuten yksi Las Vegasin isoista omistajista.

***

Mikä on sinun unelmasi siitä, minkälainen 2000-luvun uudenlainen taidemuseo voisi olla? 

Kenelle sinä haluaisit myydä – tai itse asiassa lahjoittaa, sillä sitähän tässä ollaan tekemässä – Helsingin taidemuseon? 

Näyttelykuvia 520: Hauska retki Suvilahteen

Eilen kävin Suvilahdessa tutustumassa minulle aivan uuteen galleriaan, joka aloitti toimintansa tämän vuoden maaliskuussa. Kyseessä on Make Your Mark Gallery (Kaasutehtaankatu 1, rakennus 6), kahden katutaidekonkarin perustama ja kuratoima galleria, joka keskittyy lähinnä katutaiteeseen, mutta nyt tarjolla oli Hannaleena Heiskan (s. 1973) ja Rauha Mäkilän (s. 1980) Work in Progress (Mr. Ward Forever) (5.–27.11.). Projektin kohteena on siis vähän taiteilijanakin ja valokuvaajana tunnettu valokuvamalli Tony Ward (s. 1963), joka muun muassa seurusteli aikoinaan Madonnan kanssa.

Näyttelyssä on sekä Anna Keski-Kohtamäen (s. ?)) dokumentaatiota kumppanusten kolmen päivän aiheeseen liittyvästä maalausperformanssista vuodelta 2008 että uudempaa Jussi Häyhän (s. ?) performatiivista kuvaelmamateriaalia sekä pari isompaa sekatekniikkaduunia:

 
Näyttely ei ikään kuin varsinaisena taidenäyttelynä ole ehkä kovinkaan kummoinen, mutta tässä kontekstissa se toimii vallan mainiosti – eikä se oikein olekaan elitistisemmän taidemaailman juttu, ja tuskin kumppanit sitä Kalhama & Piipolle tarjoaisivatkaan ja tuskin ne sitä huolisikaan. Katutaiteeseen erikoistuneessa galleriassa fiilis on ihan toinen. Hommassa on hyväntuulisen irrottelun makua ja camphuumoria, sellaista rosoa ja huolettomuutta, joka tempaa katsojankin mukaan. Minulla oli varmaan taiteilijoidenkin mielestä oikea tulkintakehikko käytössäni, kun rupesin muistelemaan opiskeluaikaista ystävääni, älykköä jolla oli Anne Pohtamo -leikekirja, jota hän ylpeänä esitteli. Ja oli minullakin aikoinani Juhani Palmu (s. 1944) -lööppikokoelma.

Näyttelykuvia 518 & 519: Videotaiteen esittämisen ja katsomisen vaikeudesta

Sunnuntain taideretken päätteeksi kävin vielä Forum Boxissa katsomassa kahta näyttelyä – näin kai se on tulkittava, kun näyttelyiden julisteetkin olivat erillisiä (tällä hiustenhalkomisella on muuten ihan oikeasti merkitystä, koska jos kyseessä olisi tietoisesti yhdessä suunniteltu ryhmänäyttely, muodostuisi katsomiskonteksti väistämättä erilaiseksi). 

Elena Näsäsen (s. 1968) Round (4.–27.11.) koostui kahdesta videoteoksesta, Round (2011) ja Spell Lyhykäisessä Spellissä juhlaseurue on nukahtanut kahvipöytään: (2011).

On se vain nyt pakko tunnustaa, että minä en keksinyt mitään erityisen jännittävää siinä, että joku seurue on nukahtanut kahvipöytään. Kaiken lisäksi ero stillkuvaan oli tehty alleviivaavasti sillä, että kuvauksessa oli käytetty savukonetta, jolloin vain savun liikkuminen paljasti, että kyseessä on elävä kuva. Ei sekään minusta ollut kovin jännittävää. Lisäksi tällaisissa videoissa, joissa tekijän mukaan on "narratiivi", on ällöttävää katsoa video aloittaen keskeltä ja lopettaen sitten siihen kohtaan, josta sattumalta aloitti. Näinhän siinä aina todellisuudessa käy. Siinä se narratiivi sitten on.

Vähän pidempi Round oli kahden projisoinnin duuni, jossa toisessa kuvassa mies ja toisessa kuvassa nainen kävelevät katua jurrissa ja saapuvat sitten kapakkaan, jossa he baaritiskillä juodun juoman jälkeen tipahtavat baarijakkaralta ja lähtevät pois. Tässäkin tapauksessa aloitin katsomisen noin puolivälistä ja lopetin noin puoliväliin. Näin siis lineaarisen teoksen lopun ennen sen alkua. Mitenkähän tämä vaikutti katsomiskokemukseeni?

Teos oli tunnelmaltaan kuitenkin aika metka, ja tokihan sitä tuli katsottua identtisiä filmejä sillä tavalla ajatuksia herättävästi, että miestä ja naista tulee kai katsottua vähän eri tavalla. Mutta ei nyt lopulta kuitenkaan kauhean eri tavalla. Sitä paitsi synkan olisi pitänyt olla paljon tiukempi, että tunnelma olisi ollut tiiviimpi. Nyt pienissä tapahtumissa oli sen verran heittoa, että se vain ikään kuin tahattomasti rikkoi selvästi haussa ollutta jännitettä:

***

Rita Jokirannan (s. 1958) Every Image Is a Beginning (2011) (4.–27.11.) oli puolestaan ei-narratiivinen. Tiedotteen mukaan "lähtökohtana on ohikiitävän tapahtuman tallentaminen ja sen esittäminen niin, että katsoja joutuu tulkinnassaan vertaamaan sitä omiin kokemuksiinsa ja tunteisiinsa". Usealla screenillä virtaava sattumanvarainen kuvamateriaali ei minussa kirvoittanut mitään tulkinnan halua. En myöskään löytänyt "pinnan alla piilevää uhkaa tai pelkoa, jota katse ei tavoita, mutta tunne siitä tunkee mieleen". Mieleeni ei tunkenut mitään. Korkeintaan vähän tylsä kuvien kaaos:

   

Ja sitten mieleeni tunki ärtymys. Molemmat taiteilijat olivat "lisäkoristelleet" näyttelynsä irtokuvin. Näsäsellä oli muutama stillnaamakuva Spellistä ja Jokirannalla puolestaan muutama modernistiselta taideteokselta näyttävä kuvamosaiikki videoidensa materiaalista:

Molemmat kuvasarjat olivat suhteessa teosten julkituotuihin intentioihin täysin motivoimattomia ja myös katsojan kannalta epäkiinnostavia. Vai onko kyse vain siitä, että videotaiteilijan on tuotettava myös helpompia myyntiobjekteja?

Julkista taidetta 51: Retki Konalaan

Viime sunnuntaina tein retken Konalaan (ruots. Kånala), missä harvemmin tulee käytyä. Menin jopa varta vasten katsomaan taidetta. Hilapellon puistossa nimittäin paljastettiin viime vuonna Denise Zieglerin (s. 1965) taideteos Kolme aitaa (2010), joka koostuu nimensä mukaan kolmesta aidasta, jotka on kopioitu Helsingin kantakaupungilla sijaitsevasta kolmesta aidasta:

Vallan mainio taideteos, joka sai myös tänä vuonna Ympäristötaiteen säätiön palkinnon viime vuoden ympäristötaideteoksena. Mutta en nyt kommentoi sitä nyt sen enempää, koska olin työmatkalla seuraavaa Taidetta varten. Palaan siis asiaan.

***

Samalla matkalla kävin myös Pitäjänmäellä (ruots. Sockenbacka), jossa sijaitsee Eljas, yksi Lyhty ry:n asuintaloista (Eljaksentie 9). Sen vielä keskeneräiselle mutta hienosti laitetulle pihalle on sijoitettu kuvanveistäjä Matti Peltokankaan (s. 1952) graniittiveistos Tummenevat säteet (1999):

Hienosti istuu kiviseen puutarhaan tällainen vähäeleinen, hiljaisuudessaankin voimakas ja käsinhakattu veistos. Se on myös kaikkien ohikulkijoidn nähtävissä Eljaksentien ja Joonaksenkujan risteyksessä. Kunhan ensin löydätte paikan.
Matkailu avartaa.

Luettua 86 & Katutaidetta 47: Muutaman töhryn tähden

Mikael Brunila, Kukka Ranta & Eetu Viren: Muutaman töhryn tähden. Into 2011.

Helsingin kaupunki aloitti vuonna 1998 kymmenen vuotta kestäneen nollatoleranssin graffitien suhteen. Rahaa paloi yli 20 miljoonaa euroa. Vain muutaman töhryn tähden on pamfletti, jossa tuon kampanjan vaiheet käydään läpi asiakirjamateriaalin osalta sekä haastatellen niin vartiointiliikkeen (FPS) jahtaamia katutaiteilijoita kuin kampanjan puuhahenkilöitäkin. Samalla kirja on kertomus siitä, kuinka julkinen tila on enenevässä määrin alistettu pelkän kaupallisen mainonnan käyttöön ja kuinka turva- ja vartiointipalvelut ovat lisänneet valtaansa – ja mielivaltaansa – tuon julkisen tilan kontrolloinnissa. Ja siitä, kuinka kaupunki on antanut tämän tapahtua ja kuinka tietyt virkamiehet ovat vieneet poliitikkoja kuin pässiä narussa ylittäessään monin tavoin toimeksiantonsa.

Vain muutaman töhryn tähden yhdistää taidokkaasti laajemman ja myös teoreettispohjaisen kapitalisoituvan yhteiskunnan analyysin ja arjen katutason. 

Kirjassa sivutaan myös osuvasti taidemaailman laitamia: "Graffitin taloudelliseen merkitykseen liittyy kuitenkin olennainen paradoksi: samaan aikaan kun graffitista seinässä tulee lian merkki, graffitikulttuuri suorastaan kiskotaan sisään taidegallerioihin. Itse asiassa juuri sen laittomuus ja tietynlainen 'villiyden' leima tekee siitä taidemarkkinoilla erityisen houkuttelevaa. Taidemaailmassa graffiti orientalisoidaan, mustista nuorista graffititaiteilijoista, kuten Basquiatista, tulee jonkinlaisia tarhaeläimiä, joita esitellään kesytettyinä sivistyneille taideyleisöille."

Kaikkineen aivan mainio kirja – myös hyvin tutkittu ja kunnon lähdeapparaatilla varustettu. 

Lisäksi jokainen kirjan kappale on uniikkitaideteos: kussakin on oma käsitehty "töhrynsä" kannessa.

Kirjalla on myös omat kotisivunsa.

PS. Tämän kirjoitti isä, joka on myös käynyt vierailulla poliisilaitoksella ja jonka poika – näin kauhea tapaus – on ollut FPS:n takaa-ajama. Ja siitä, mitä tuo mielivalta käytännössä oli (ja on), muistin myös viitisen vuotta siten kirjoittamani Kultakuumeen kolumnin, jonka laitan tähän vielä muistutukseksi. Tarina on tosi (lopussa mainittua Petriä myöten – hän oli etäinen puolituttuni):

Kunnes toisin todistetaan 

Poikani 19-vuotias ystävä Joonas vietti elokuussa osan Taiteiden yöstä ja syntymäpäiväjuhlistaan poliisilaitoksella. Tuloksena oli 36 euron sakot.  

Joonas oli poistumassa illalla Kiasmasta, ja poliisit pysäyttivät hänet liikennevaloissa. He tarkastivat hänen reppunsa sisällön, ja kun sieltä löytyi kaksi kangastussia, hänet vietiin laitokselle, kuvattiin ja kuulusteltiin. Ja sitten lätkäistiin sakot. 

Sakkojen perusteena oli järjestyslain 13. pykälä, jonka mukaan ”spraymaalien ja muiden toisen omaisuuden töhrimiseen hyvin soveltuvien maalien tai muiden aineiden hallussapito yleisellä paikalla ilman hyväksyttävää syytä on kielletty”. 

Poliisi ilmoitti myöhemmin Joonaksen isälle, että ”heillä oli määräykset pysäyttää kaikki tiettyyn ikäryhmään kuuluvat tietyllä tavalla pukeutuneet nuoret ja tarkastaa heidät”. 

Tunnustan avoimesti, että juridinen tietämykseni muodostuu tv-sarjoista ja elokuvista opitusta kliseistä ja omista ja epäilemättä syntyhistorialtaan satunnaisista moraalikäsityksistäni. Olen oppinut esimerkiksi tv:stä ilmaisun ”syytön, kunnes toisin todistetaan” ja pidän sitä jostain syystä oikeamielisenä ajatuksena.  

Tässä suhteessahan Joonas oli tietysti syyllinen, koska hänellä on kangastusseja T-paitojen värjäämistä varten, eikä hän varmaankaan ollut illalla menossa askartelemaan, mikä olisi järjestyslain mukaan ollut kaiketikin ”hyväksyttävä syy” tussien hallussapitoon. 

Eri asia on tietenkin se, onko kangastussi ”toisen omaisuuden töhrimiseen hyvin soveltuvaa ainetta” ja mikä kaikki muu spray-maalien lisäksi sellaista mahdollisesti olisi. Lainsäädännöllä, sen tulkinnoilla ja terveellä järjellä ei aina löydy yhteisiä kosketuspintoja. Terveellä järjellä ajatellen ainoa rangaistava hallussapito olisi ehkä repullinen spray-maaleja ilman hyvää syytä – ja jos ihan rehellinen olen, en rankaisisi siitäkään. En rankaisisi ketään pelkästään sellaisen aineen hallussapidosta, jota saa laillisesti ostaa kaupasta. 

Tähän liittyen toinen ilmaisu, jonka tv:stä olen oppinut, on ”todistustaakka”. Joonaksen tapauksessa kyse on ”käännetystä todistustaakasta”, mikä riitelee ainakin minun oikeustajuni kanssa. Joonaksen olisi pitänyt siis jotenkin todistaa, että hänellä on hyvä syy pitää hallussaan kahta kangastussia. 

Mikä oikeus yhteiskunnan valvontakoneistolla on kysellä toisten hyviä syitä? Länsimaisessa yhteiskunnassa on totuttu puhumaan ihmisestä yksilönä, hänen vapaudestaan, ja myös näiden yksilöiden välisestä tasa-arvosta, demokratiasta. Minä teen paljon asioita ilman hyvää syytä enkä useinkaan mieti erityisesti niitä syitä, jotka ajavat minut tekemään näitä asioita. Jos minulta kysytään syytä, saatan sellaisen keksiä tai sitten en. Olen tottunut elämään länsimaisessa demokratiassa, jossa hyväksyttävä vastaus voi olla vaikka muotoa ”huvikseni” tai ”muuten vain”.   

Jos mennään yleisemmälle tasolle, voi tietenkin kyseenalaistaa koko töhryjen vastaisen kampanjoinnin. Pelkästään Helsingissä on Stop töhryille -kampanjaan käytetty rakennusviraston projektibudjetin kautta 1,5 miljoonaa euroa vuodessa. Helsingin veronmaksajat ovat vuodesta 1998 alkaen maksaneet toistakymmentä miljoonaa euroa siitä, että puhdistus- ja vartiointiliikkeet ovat saaneet työllistettyä näitä puhtauspoliisejaan. Kaupunginvaltuutettu Paavo Arhinmäki on kysynyt varsin perustellusti: ”Voiko demokratia kestää sitä, että vain rahalla on mahdollisuus ostaa tilaa omille näkemyksille?”

Entäs sitten vastenmielinen profilointi? ”Tietyn ikäinen ja tietyllä tavalla pukeutunut”? Käsi sydämellä: Voitteko ikinä kuvitella tilannetta, jossa talousrikostutkija pysäyttää satunnaisen profiloinnin perusteella liikennevaloissa Bossin pukuun pukeutuneen, salkkua kantavan ja communicatoria näppäilevän sekä geelitukassaan etäisesti David Beckhamia muistuttavan 30-vuotiaan Petri-nimisen IT-bisnesmiehen, tutkii hänen salkkunsa ja lätkäisee sakot salkusta löytyvien, sisäpiirikauppoja mahdollisesti edistävien asiakirjojen takia, koska mies oli matkalla lounaalle salarakkaansa kanssa, eikä hänellä ollut hyvää syytä pitää kyseisiä asiakirjoja salkussaan. Paitsi se, että ressukka ei voi kohta enää lähettää niitä sähköpostilla. 

***

Kolumnin innoittamana tein vielä tuolloin taideteoksen kaltaisen projektin My Tag, a Work in Progress, joka julkaistiin Voimassa (06/9). Tässä linkki. Ja kuvatkin löytyvät tästä linkistä Kromin sivuilta. Pitääköhän tässä taas ryhtyä taiteilemaan?