Kuka kenellekin mitäkin kertoo?

Seuraan aktiivisesti Lee Rosenbaumin palkittua Arts Journalin blogia, jossa hän ottaa säännöllisesti kantaa muun muassa Guggenheim-hankkeisiin ympäri maailmaa.

Tuoreessa postauksessaan (24.10.) hän muun muassa toteaa, että Guggenheimilta ei kysyttäessä suostuttu kertomaan hänelle Helsingin hankekartoituksen hintalappua. No, minähän sen hänelle s-postissa lähetin. Samaisesta blogista selviää kuitenkin yksi kiinnostava tieto, mitä meille ei puolestaan Suomessa ole kerrottu. Guggenheimin apulaisjohtaja Eleanor Goldhar oli nimittäin kertonut hänelle, että Helsinkiin tulevan Guggenheimin hankekartoitusta vie eteenpäin Cooper, Robertson & Partners: "No architects have yet been approached, but Cooper, Robertson & Partners is currently working on a space, site and program analysis, Goldhar told me." Kiva, että joku sentään jossain kertoo jollekin jotain.
Tässä vielä Wikipedian linkki ko. firmaan.

Luettua 79: Kirjamessuilla joka vuosi

Välillä tuntuu siltä, että olen pelkkä puhekone. Kun olin käynyt Inkerin kulttuuriseurassa puhumassa viime torstaina, en suinkaan saanut mennä viinakauppaan ostamaan valkoviinitötsää ja valmistautua rauhassa viikonlopun lepoon, vaan jouduin huokaisemaan, että taas on kolme esiintymispäivää edessä.

Perjantaina olin Helsingin kirjamesssuilla Viron osastolla puhumassa muutaman matkakirjailijakollegani kanssa aiheesta 'Miten löydän oman Vironi':

Lauantaina olin Rosebudin osastolla puhumassa muutama viikko sitten ilmestyneen Sankarimatkailija Tallinnan raitiovaunuissa ja trolleybusseissa -kirjani neljännen painoksen pohjalta siitä, miten Tallinna on vuosien mittaan muuttunut:

Ja sunnuntaina oli sitten vuorossa taide. Pasilan kirjasto, Minerva ja Taide olivat yhdessä järjestäneet keskustelutilaisuuden 'Kuka määritelee taiteen arvon?' Puhetta johti Taiteen päätoimittaja Pessi Rautio, ja panelisteina olivat lisäkseni taidemaalari Anna Retulainen (s. 1969) sekä FT Pauliina Laitinen-Laiho, taidemarkkinoiden asiantuntija, jolta on tänä vuonna ilmestynyt kirja Miten sijoitan taiteeseen (Minerva 2011):

Yleisöä oli tupa täynnä, mutta sekään ei saanut minua oikein käyntiin, vaikka olinkin varautunut ottamaan Laitinen-Laihon kanssa vähän yhteen. Olen nimittäin sitä mieltä, että taiteen hinnan määrittyminen on ehkä taiteen epäkiinnostavin ulottuvuus ja taiteeseen sijoittaminen taide-elämän epäilemättä vastenmielisin ulottuvuus. Tämän sain toki sanottua, mutta muu keskustelu olikin sitten melko löysää jutustelua, vaikka tuli siinä joitain ihan hyviä pointteja esiin. Varsinkin Retulaisen osalta.

Tunnelmaan ehkä vaikutti osin se, että todellisuudessa inhoan kirjamessuja, joilla olen työni puolesta ollut mukana jo 1980-luvulta alkaen. Liikaa ihmisiä, hirvittävä kakofonia eikä aikaa keskittyä mihinkään – eikä tietenkään myöskään rahaa ostaa kassikaupalla kirjoja, vaikka niitä vähän halvemmalla messuilta saisikin:

   

Vaan ostin minä messuilta tasan yhden kirjan, ja onneksi en kuitenkaan kuulu siihen varakkaaseen taide-eliittiin, joka joskus saattaa taittaa matkaa jopa helikopterilla, vaan siihen kulttuurityöläisten luokkaan, joka matkustaa messuille raitiovaunulla, sillä sain osin näiden ratikkamatkojen ansiosta jo luettuakin tämän kirjan, joka kaiken lisäksi on mielestäni paras tänä vuonna lukemani kirja:

Viivi Luikin Varjoteatteri (Tammi 2011) on niin kaunista kieltä – sekä kauniita lauseita että kauniita sanaryppäitä – että oikein pakahduttaa. Hänen omaelämäkerrallisessa romaanissaan ei oikein edes tapahdu mitään, mutta se kuvaa niin hienosti sitä, miten olla maailmassa, miten muistella, miten nähdä kulttuurihistoria kytkeytyneenä henkilöhistoriaan, miten kulkea kaduilla – nähdä, haistaa, maistaa, tuntea, kuulla – ja ennen kaikkea miten assosioida mitä kummallisimpia asioita, että oikein hätkähdin sitä, miten omituisen voimallisesti kykenen samastumaan itseäni yli kymmenen vuotta vanhemman vierasmaalaisen naisen maailmaan – ja tuo nainen on kaiken lisäksi vielä diplomaatin vaimo.

Ja kas kummaa, edellisen kerran muistan lumoutuneeni jonkun kirjailijan kielestä samalla voimalla muutamia vuosia sitten, kun luin Viivi Luikin romaanin Seitsemäs rauhan kevät (Tammi 1986). Tuolloin samastumiskohde oli romaanin päähenkilö, viisivuotias tyttö ja hänen tapansa hahmottaa maailmaa. Taidan olla siis kuitenkin inhimillinen.

Näyttelykuvia 509: Anarkistinen mestari

Sunnuntaina piipahdin kirjamessukiireiden välillä Galleria Heinossa katsomassa taidemaalari Paul Osipowin (s. 1939) tuoreinta näyttelyä (29.10.–20.11.).

Kriitikkokin voi kehittyä. Oli aikoja, jolloin ajattelin vähän ärsyyntyneenäkin, että Osipow on vähän liian eklektinen ollakseen tarpeeksi vakavasti otettava suureksi mestariksi – ikään kuin hän ei "syventäisi" teemojaan tarpeeksi. Koko 2000-luvun ajan olen kuitenkin jo ollut toista mieltä. Ehkä hän on eklektinen ulkoisten aiheiden ja tyylillisten keinojen suhteen, mutta taustalla on kuitenkin koko ajan taidemaalari – ja vieläpä vähän anarkistinen taidemaalari, joka tekee ihan mitä haluaa. Iän myötä tämä anarkistinen rohkeus on vain lisääntynyt – ja sitä kautta myös teosten intensiteetti. 

Kylilläkin toisiinsa törmäävät kollegat puhuvat tästä "tavallisesta" gallerianäyttelystä kuin jostain erityisestä tapahtumasta. Joskus on ihan ilo juoruta, kun juoru on myönteinen. Törmäsin näyttelyssä esimerkiksi Osipowin nuorempaan kollegaan Mika Vesalahteen (s. 1967), jota iältään heidän välissään sijaitseva kollega Henry Wuorila-Stenberg (s. 1949) oli suorastaan käskenyt paikalle:

Ja kirjamessuilla tapasin heti perään taidemaalari Anna Retulaisen (s. 1969), joka oli aivan yhtä innostunut. On hienoa nähdä, että vanha mestari ei ole pelkästään ikäpolvensa maalari.

Palaan vielä asiaan, koska olen kirjoittamassa näyttelystä Kauppalehteen näyttelystä lyhyttä juttua.

 Pergamon-asetelma I, 2011.

Julkaistua 223 & 224 & 225 & Luettua 78: Puolalaista kuoleman teatteria & Suomalaisen valokuvan tie taiteen keskiöön & Keksinkertaista avantgardea

Perjantaina ilmestyi Taiteen tuorein numero (5/11). Olen ollut taas kohtuullisen ahkera, ja niinpä lehdessä oli kolme juttuani. Tässä ne:

Puolalaista kuoleman teatteria

Teatteri voi toki käsitellä samoja asioita kuin kuvataide, mutta voiko taidemuseoon tuotu avantgardeteatteriesityksen dokumentaatio olla kiinnostava? Tallinnassa siitäkin voi nyt ottaa selvää.  

Monipuolinen puolalainen teatteriohjaaja, lavastaja ja kuvataiteilija Tadeusz Kantor (1915–1990) on ainakin jonkin verran suomalaisellekin yleisölle tuttu. Hänen teatteriaan ja happeningejaan on 1980-luvulla ollut esillä kahteenkin otteeseen Helsingissä, Jyväskylässä ja Vaasassa. 
Kantorin taiteellista laatua on hieman vaikea lokeroida, koska hän itse muodosti itsestään jonkinlaisen kokonaistaideteoksen, jossa lajien rajat – tai itse asiassa pikemminkin taiteen ja elämän rajat – hämärtyivät täydellisesti. 

Kantor opiskeli Krakovan taideakatemiassa vuosina 1934–39, ja tuolloin taidemaalari opiskeli myös lavastusta. Taidemaalarina Kantor on käynyt 1930-luvulta asti monenlaisia vaiheita ja ismejä; hänen taustansa on bauhaslaisessa konstruktivismissa, joka sittemmin muuttui erilaisten surrealististen vaiheiden jälkeen informalismiksi ja sitten ehkä lähinnä uusrealismiksi tulkittavaksi esinekoosteiden ja kollaasien maailmaksi. Kaikkea leimaa kuitenkin aina kaiken kytkeytyminen kaikkeen: hänen maalauksena ovat usein teatraalisia ja toisaalta hänen teatterinsa on yhtä lailla maalauksellista. Kantor tuli tunnetuksi yhtenä klassisista rampin ylittäjistä. Yleisön ja esittäjien raja sumeni, ja toisinaan jopa mallinuket saivat hoitaa näyttelijän rooleja. Kaiken takana pohjavirettä antoi tietenkin sosialistisen yhteiskunnan todellisuus ja elämän absurdius, mikä vaikutti toki myös Kantorin omaan elämään. Hän toimi useimmiten aidosti underground-taiteilijana, sananmukaisesti maan alla. Maan päällä toimiminenhan oli sosialismissa tunnetusti aika huteraa: Kantorkin hoiti jonkin aikaa akatemian professuuria, mutta tinkimättömänä taiteilija sai tietenkin aika nopeasti potkut. 

Kansainvälistä tunnettuutta Kantor sai erityisesti Cricot 2 -teatteriryhmänsä kautta, joka toimi vuodesta 1955 aina Kantorin kuolemaan asti. Esitykset olivat vaikeasti määriteltävissä jossain happeningin ja teatterin välimaastossa. Tekstit olivat usein ”Witkacyna” tunnetun puolalaisen kirjailijan ja myös taidemaalarina sekä psykoaktiivisten huumeiden käyttäjänä tunnetun Stanisław Ignacy Witkiewiczin (1885–1939) käsialaa. Itse asiassa lähinnä juuri Kantor toi Witkacyn myöhempään maailmanmaineeseen.

Kantorin ”kuoleman teatteri” – josta hän julkaisi manifestikin – sekoittaa muistoja, valokuvia ja kuolleita henkilöitä henkilökohtaisen historian ja maailmanhistorian punokseksi. Yksi merkittävimmistä esityksistä oli Kuollut luokka (1975), joka kiersi ympäri maailmaa aina tekijän kuolemaan saakka. 

Kuollut luokka on installaationa, luonnoksina ja valokuvina myös Kumun Kantor-näyttelyssä. Näyttely keskittyy vuosiin 1960–75. Mukana muutama suurempi lavastuksena käytetty installaationomainen kokonaisuus, paljon luonnoksia ja valokuvia eri eristyksistä sekä jonkin veran Kantorin maalauksia – useimmat ns. emballageja (= ransk. ’pakkaus’), sekatekniikkatöitä, joissa on käytetty erilaisia pakkauksia ja esineitä, muun muassa Kantorille tunnusomaisia sateenvarjojen luurankoja. Näin psykoanalyyttisesti orientoituneelle katsojallekin riittää askarreltavaa. Tarjolla on myös pari dokumentaarista filmiä Kantorin tuotannosta.

Näyttely ei ole mikään megatapahtuma, jossa yritettäisiin esittää kattavaa kokonaiskuvaa Kantorin tuotannosta, mutta pienimuotoisena kurkistusreikänä Kantorin maailmaan se toimii oivallisesti. Esineet ovat myös rekonstruoinnin sijaan alkuperäisiä; eräätkin esityksessä käytetyt taitetavat tuolit löytyivät vahingossa jostain varastonnurkasta. Installoinnit ovat myös visuaalisesti yllättävän kiinnostavia: Kantorin taiteidenvälisen ominaislaadun huomioon ottaen ei liene sattuma, että teatterirekvisiitta muuttuu taidemuseoon sijoitettuna kuin installaatioiksi ja veistoksiksi.

Näyttelyn kokonaistunnelma vie hyvin elämän absurdiutta tutkineen teatterin maailmaan. Moni kulttuurisidonnainen tai idiosynkraattinen – Kantor käsittely esimerkiksi paljon omaa lapsuuttaan ja nuoruuttaan puolalaisissa pikkukaupungeissa – viittaus jää tietysti vähän hämäräksi, mutta tuo hämäryys on vähän kuin elämän hämäryyttä ja herättää myös samalla halun lähteä omille tutkimusmatkoille, mikä lienee myös yksi museoiden ja taidenäyttelyiden perustehtävistä.

Minäkin ostin jo itselleni yhden Kantorista kertovan kirjan. Se ei tosin valitettavasti ollut Kumun näyttelyluettelo, joka kuulemma on joskus tulossa, mutta Kumulle ominaiseen tapaan pahasti myöhässä – joskus Kumun luettelot ovat ilmestyneet vasta kun näyttely on jo ollut kauan aikaa sitten ohi. Jos siis suunnittelette matkaa Kumuun varta vasten Kantoriin tutustuaksenne, suosittelen täydellisemmän tuloksen saavuttamiseksi sen sijoittumista aika lähelle näyttelyn loppua.

Tadeusz Kantor – Puolalainen avantgardisti ja teatterin uudistaja
Kumu, Tallinna 9.9. – 18.12. 

***

Suomalaisen valokuvan tie taiteen keskiöön

Juha Suonpää: Valokuva on IN. Tampereen ammattikorkeakoulu / Suomen valokuvataiteen museo / Maahenki 2011.

Juha Suonpää (s. 1963) on valokuvataiteilija ja tutkija, joka on tottunut ravistelemaan omaa kenttäänsä, sen kirjoittamattomia pelisääntöjä ja rakenteita. Hänellä on sekä sosiologin että antropologin ote, joilla hän riisuu kulttuurin käytänteitä, kääntää niitä ikään kuin ymmärrettäväksi avaamalla diskursiivisia sääntöjä. Arkikielisesti ilmaisten voisi sanoa hänen osoittavan sen, miten asiat saadaan näyttämään sellaisilta kuin niiden kulloinkin on saatava näyttämään, jotta ne toimisivat halutulla tavalla – käsillä olevassa kirjassa esimerkiksi vahvistamaan valokuvauksen asemaa taiteen, ja varsinkin kansainvälisen nykytaiteen kentällä. 

Valokuva on IN on jo kolmas Suonpään iso tämänkaltainen projekti. Petokuvan raadollisuus (2002) oli vallankumouksellisen paljastava ja raadollinen kertomus siitä, miten luontokuvasta tehdään varsin suurella vaivalla ja myös aika hurjalla temppuilulla sellainen kuin sen pitää olla. Sacred Places (2007) käsitteli puolestaan turistinähtävyyksien visuaalista esillepanoa.

Nyt Suonpää on tarttunut siihen, miten suomalaisesta valokuvasta tuli taidetta ja sitten jopa kansainvälisten tähtien taidetta – tai miten sitä ainakin on yritetty sellaiseksi tehdä.

Suonpää ponnistaa sosiologian ja filosofian perusnimien ajattelun pohjalta – muun muassa Michel Foucault ja Pierre Bourdieu – ja osaa myös operationaalistaa teoreettisen pohjansa osoittaen samalla, että näiden mestarien teoreettinen ajattelu on todellisuudessa varsin käytännönläheistä tarjotessaan hyvät työkalut sosiaalisen todellisuuden rakenteiden ymmärtämiseksi.

Diskurssianalyysi ei ole helppo laji. Suonpäätä lainaten: ”Valokuvataidetta tuottavan puheen myötä tapahtuvaa merkitystuotantoa tunnistettaessa tuleekin kysyä hieman epäsuoraan, mitä lausumat kulloinkin palvelevat, kiertävät, välttelevät, sallivat, sulkevat, tottelevat tai haluavat.”

Suonpään harjoittama tekstien lähiluku tuottaa monia kiinnostavia tuloksia – monesti tietyllä tavalla jännittävän ristiriitaisia. Esimerkkinä vaikkapa se, että valokuvauksen on pitänyt sekä kieltää että säilyttää oman erityisluonteensa ja välinesidonnaisuutensa. Kieltäminen on mahdollistanut valokuvan tien nykytaiteen keskiöön ja myöntäminen taas pitänyt saatavilla sille ikään kuin varattuja, välinesidonnaisia erityisresursseja – kuten vaikkapa apurahat ja palkinnot. Jo pelkästään tässä kysymyksessä on itse asiassa runsaasti mietittävää kentän rakennetta ja valtasuhteita hahmotettaessa.

Suonpää on käyttänyt kirjassaan kahta taiteilijaa erityistapauksena: Esko Männikön ja Elina Brotheruksen urakehitys ja heidän tuotantonsa ympärille rakentunut kieli on kumpikin saanut oman lukunsa.

Oman lukunsa saa myös valokuvataiteemme kautta rakennettu Suomi-kuva. Suonpään teksti on väliin melko ruoskivaa: ”Kriitikoille ja valokuvataiteilijoille syntyy eräänlainen turistioppaan rooli, jossa muinaismetsäläisyyden, periferisyyden ja naisemansipaation esittely ruokkii mykkinä valokuvina romanttista turistista katsetta, joka määrittää Suomen kiinnostavaksi visuaaliseksi kohteeksi, Euroopan eksoottiseksi rajamaaksi, jossa miehet ovat hassuja ja naiset vakavia.”

Suonpää on myös tutkinut itse legitimaatioprosessia: sitä miten valokuvasta tuli taidetta. Hänen kohteenaan on varsinkin valokuvan taideluonteen määrittely kansainvälisyyteen suunnatussa taidepuheessa. Oman osansa saa erityisesti Timothy Personsin luoma brändi, Helsinki School. Suonpää paneutuu myös markkinointimekanismeihin, jotka ovat tuottaneet kentälle omat jännitteensä.

Suurin ongelma Suonpään kirjassa on se, että hän on itsekin valokuvataiteilija sekä opettaja, joka on käyttänyt pastissitekniikkaa opetuksessaan. Kirja on siis myös valokuvataidekirja. Näin toki päästään kliseiden äärelle ja analysoimaan niitä, mutta kirjan valokuvataiteellinen ulottuvuus peittää suotta sen tutkimuksellista otetta. Se ei oikeastaan tuo mitään kovinkaan merkittävää lisää Suonpään argumentoinnille, sillä jokainen vähänkin vakavampi nykytaiteen harrastaja pystyy tuottamaan nuo kliseet omassa päässä varsin vaivattomasti. Brotheruksen itselaukaisijan johto ja Männikön peräkamarin pojat ovat jo silkkaa taistelevaa metsoa tai haavoittunutta enkeliä.

Kaikkineen Suonpään kirja on kuitenkin merkittävä lisä suomalaisen taidekentän analyysiin. En minä itse asiassa muista moneen vuoteen näin tymäkkää puheenvuoroa asiasta lukeneeni.

***

Keskinkertaista avantgardea

Värin voima – Teoksia Tretjakovin gallerian kokoelmista

Helsingin taidemuseo, Tennispalatsi 23.9.2011–15.1.2012

Helsingin taidemuseo aloitti vuonna 2009 hedelmälliseltä tuntuvan yhteistyön Moskovalaisen Tretjakovin gallerian kanssa. Helsinkiin on valmistumassa kaikkineen viiden venäläisiä mestariteoksia esittelevän näyttelyn sarja. Meilahdessa nähtiin ensin 1800-luvun loppupuolen maisemamaalausta nimellä Maaginen maisema (2.2.–1.6.2008) ja Tennispalatsissa samoin 1800-luvun jälkimmäiseen puoliskon akatemiamaalaukseen keskittynyt Kauneuden pauloissa (21.10.2009–14.3.2010).

Kolmannen näyttelyn myötä pääsemme venäläisen taiteen 1900–30-lukujen väliseen aikaan, jolloin erilaiset avantgardesuuntaukset kisailivat keskenään ja myös yhdessä akateemisuutta vastaan.

Suomalaisen taide-elämän lähihistoriassa on katsojaa hemmoteltu venäläisellä avantgardella: Costakis-kokoelmakin on ollut esillä kahteen kertaan (Helsingin taidemuseo 1984 ja Sara Hildénin taidemuseo 1996), tuoreemmista näyttelyistä kannattaa nostaa esiin ainakin Didrichsenin taidemuseon komea Kazimir Malevitš -näyttely vuonna 2000 ja EMMA – Espoon modernin taiteen museon hieno tuplakattaus: Malevitš ja Ruutusotamies-ryhmä vuonna 2006.

Natalia Gontšarova: Jumalanäiti lapsensa kanssa, 1911. 

Odotukset Tretjakovin gallerian avantgardenäyttelylle olivatkin varsin suuret – varsinkin kun tiedossa, että Costakisin kokoelmista puolet päätyi Tretjakoville hintana siitä, että suurkeräilijä George Costakis (1913–1990) sai luvan emigroitua Kreikkaan vuonna 1977.

Jos odotukset olivat kovat, oli pettymys vastaavasti yhtä voimakas, kun kävi ilmi, kuinka keskinkertainen – ja siten myös epäilemättä tulevalta vaikutushistorialtaan vaatimaton – näyttely oli.

Jottei tulisi väärinkäsityksiä, on toki mainittava, että näyttely on epäilemättä näkemisen arvoinen ja että jokainen teos on tavalla tai toisella kiinnostava. Jokainen kelpo Marc Chagallin, Wassily Kandinskyn ja Malevitšin työ on aina syytä tilaisuuden tullen nähdä, ja usein on myös hedelmällistä seurata sitä prosessia, miten joihinkin tuloksiin on tultu – vaikka tämä olisikin vähän kuin eufemismi keskinkertaisempien teosten näyttämiselle.

Varsinaisia avainteoksia ei tässä näyttelyssä juurikaan ole. Yhteistyö Tretjakovin gallerian kanssa ei varmaankaan ole helppoa, eikä merkittävä museo hevin riisu perusripustuksensa keskeisiä töitä. Tästä kertoo esimerkiksi se, että näyttelyn ”ainoa oikea Kandinsky”, Improvisaatio 4. (1909), on itse asiassa Tretjakovin sijaan lainassa Nižni Novgorodin valtiollisesta taidemuseosta.

Aivan vastaavasti museo on ilmeisesti heittäytynyt hankalaksi Mihail Larionovin suhteen, jolta näyttelyssä ei ole työn työtä – vaikka sitä toisen kuraattorin Mikko Orasen – toinen on Erja Pusa –mukaan yritettiinkin. Tämä on sekä hämmästyttävää siksi, että Tretjakovin kokoelmissa niitä on huomattava määrä, ja varsin harmillista siksi, että hänen ja hänen kumppaninsa Natalia Gontšarovan yhteistä kehitystä olisi ollut mielekästä tarkastella rinta rinnan – varsinkin kun Gontšarova saa 14 teoksellaan näyttelystä suorastaan epätasapainoisen leijonan osuuden. Näiltä osin ei yhteistyötä voi siis liiemmin kehua. Epätasapainoa lisää vielä se, että Aristarh Lentulovin osin varsin maneeriselle ilmaisulle on uhrattu peräti viiden ison maalauksen tila. 

Aristarh Lentulov: Vasili Autuaan kirkko, 1913. 

Mutta kaikista karmivinta teosvalinnoissa on se, että Kandinskyn harjoitelman Pyhä Yrjö ratsun selässä (1914–15) viereen on lätkäisty kaksi Akseli Gallen-Kallelan luonnosta Kullervon sotaanlähdöstä (1899, 1901). Epäilemättä vuoden mauttomin taideteko. Se, että Kandinsky on mahdollisesti ottanut vaikutteita Kullervosta yhteen hylkäämäänsä ja ylimaalaamaansa teokseen, ei tee millään lailla perustelluksi sitä, Pyhä Yrjö ja Kullervo rinnastetaan näin naiivisti. Niin tyystin erilainen Kullervon tyyni ja ylevä renessanssimaailma on Kandinskyn fantasiaa ja liikettä pursuavan värileikittelyn kanssa. Ainoa yhdistävä seikka on hevonen, mikä tuskin riittää taidehistoriallisten kausaalisuhteiden argumentiksi.

Eikä paljoa mauttomampaa ole se, että mukaan on tungettu vielä yksi menneen maailman symbolistinen maalaus, Mihail Vrubelin koristeellinen, jopa ehkä vähän imelä Syreeni (1900), joka ei mitenkään liity näyttelyn teemaan tai tunnelmaan. Orasen mukaan kyse on siitä, että Vrubel opetti näitä avantgardisteja ja että teos näyttää sen, mistä on tultu. Tässä seurassa yksinäinen Vrubel näyttää kuitenkin kuin syylältä.

Mihail Vrubel: Syreeni, 1900. 

Kaikkineen näyttely on täysin vailla fokusta. Mitään erityistä näkökulmaa ei ole tarjolla. Tämä näkyy myös vaatimattomassa ja tylsiä valioaineita sisältävässä näyttelyluettelossa, jonka olisi ihan hyvin voinut jättää julkaisemattakin.

Kriitikolla alkaa olla jo suorastaan paha mieli, mutta vielä sananen ripustuksesta. Yhdessä huoneessa on otettu käyttöön Dedolight-spotit, jotka leikkaavat linssien ja maskin avulla millinterävät valonsäteet mukailemaan tarkkaan kuvapinnan rajoja. Efekti on niin raju, että teokset näyttävät kuin valolaatikoilta. Näin tuhotaan muun muassa näyttelyssä esillä oleva Malevitšin Musta neliön (1929) neljäs ja viimeinen versio. Oikein pahaa teki katsoa tätä teknistä kikkailua.

Näyttelykuvia 508 & Luettua 77: Isänmaatonta taidetta?

Tietokilpailukysymys. Mikä lippu?

Väärin. Ei ole esimerkiksi Färsaaret. Kyseessä on Inkerin lippu. Siellä se on jossain Pietarin ympäristössä. Ja monien sukujen tarinoiden tuottamissa mielikuvissa, toisinaan jopa ilman paikallista kytkeytymistä. Olen tavannut inkeriläisiä taiteilijoita, jotka ovat kotoisin esimerkiksi Siperiasta tai Virosta. Toimin nimittäin kesinä 1994–96 opettajana – lähinnä taiteen sosiologiaa ja ympäristöestetiikkaa – Inkerin kulttuuriseuran järjestämillä inkeriläisten taiteilijoiden kansainvälisillä taideleireillä Pyhtään Kaunissaaressa.

Elämä on siis onneksi muutakin kuin silkkaa Guggenheimia. Jopa ihan vastakkaistakin – globaalista elitismistä on pitkä matka olemassaolostaan kamppailevaan yhteisöllisyyteen. Onneksi sain taas muistutuksen tästäkin maailmasta, kun minut kutsuttiin torstaina Inkerin kulttuurikahvilaan päivittämään muistojani noista leireistä – siellä järjestettin jokakuukautinen taide- ja musiikkitilaisuus. Musiikista vastasi kalevalaisen runonlaulun maailmanmestari, Ruotsissa vaikuttava Eila Pöllänen. Inkerin kulttuurikahvila järjestetään Koivussa ja tähdessä (Wallininkatu 7) joka kuun viimeinen torstai 16–18. Tilaisuudet ovat maksuttomia ja yleisölle avoimia.

Oli hauska palata noihin 1990-luvun aikoihin ja nähdä paikalla useampiakin taiteilijoita, joihin tuolloin tutustuin. Paikalla oli muun muassa Gennadi Leontjev (s. ?), taitava akvarellisti:

Syyskuu.

Ja kovan elämänkoulun elänyt aito boheemitaiteilija Eino Lappalainen (s. 1945), jonka kuvamaailma on väliin melko hurja:

Sulotar.

Ja tietenkin Nikolai Pakki (s. 1930), joka on tallentanut inkeriläishistoriaansa pitkänä yhtenäisenä kuvakertomuksena, joka on nyt julkaistu kirjanakin:

Kipeä polveni ajoi minut heti esitykseni jälkeen sänkyyn, joten Pöllänen jäi kuulematta, mutta vietin illan sitten Pakin kirjaan tutustuen. Pakki on Virossa sähköteknikon koulutuksen saanut amatööritaiteilija, joka on nyt paluumuuttajana omistautunut inkeriläisen kulttuuriperinnön tallentamiseen. Hänen naivisimiin viittaava kuvamaailmansa sopii hienosti tällaiseen projektiin, joka on epäilemättä tekijälleen terapeuttinen, yhteisölleen tärkeän dokumentaarinen ja myös tällaiselle meikäläiselle ulkopuoliselle huikeasti ymmärrystä lisäävä. Olen viime aikoina kahlannut läpi myös Kommunismin mustaa kirjaa (2001), jossa puhutaan miljoonista kyyditetyistä, joten on tarpeellista myös sisäistää tätä asiaa arkisella yksilötasolla. Pakin kirja tuli kuin tilauksesta.

Ja kun katselin tilaisuudessa huoneen seiniä kortavia muistorasioita, joita seurassa on tehty, tajusin myös sen, että näitä yksilöiden tarinoita olisi syytä kuullaa vähän enemmänkin:

Menkää rohkeasti käymään Wallininkadulla! Toimisto on arkisin avoinna 10–16.

PS. Julkaisin aikoinani myös vähän laajemman artikkelin taideleirikokemuksistani inkeriläisten kanssa. 'Miten taide voilla inkeriläistä?' ilmestyi silloisen professorini Matti Sarmelan juhlakirjassa Kaukaa haettua – Kirjoituksia antropologisesta kenttätyöstä (Suomen Antropologinen Seura 1997). No, antropologia minusta ei sitten tullut, mutta eivätköhän nuo taideleirikokemukset tehneet minusta omalta osaltaan paremman taidekriitikon.

Toimiva taidemuseo vai "hienoa arkkitehtuuria"?

Eilisessä YLE:n Stradassa (Guggenheim-osuus on katsottavissa tästä linkistä) oli kyselty Helsingin kaupunginvaltuuston jäseniltä heidän kantaansa Guggenheim-hankkeeseen. 85:sta valtuutetusta oli tavoitettu 51, joista 24 oli Guggenheimin kannalla, 14 vastusti Guggenheimia ja 13 ei osannut sanoa kantaansa, kun kaikkea tietoa ei vielä ole käytettävissä. Näyttää siis toistaiseksi aika pelottavalta.

Olen lähettänyt kaikille valtuutetuille kaksi Guggenheim-hanketta taustoittavaa postaustani (toteutumattomista hankkeista ja Bilbaosta) ja saanut myöskin jonkin verran kuittauksia. Se mikä näyttää todella pelottavalta, on henkilökohtaisen päätöksenteon argumentointi. Eräskin valtuutettu totesi, ettei hän ”ajattele asiaa niinkään taidemaailman kannalta (koska siihen minulla on vähemmän kompetenssia). Sisällöllä on merkitystä, mutta henkilökohtaisesti toivotan tervetulleeksi myös hienon arkkitehtuurin.”

Näillä siis mennään. Kuinkahan moni 85:sta valtuutetusta tajuaa, että prosessissa ollaan luopumassa omasta taidemuseosta ja hankkimassa tilalle ennustamaton ja osin hallitsematon lainabrändi ja kivaa arkkitehtuuria? Kuinkahan moni valtuutettu aikoo tuota kompetenssiaan lisätä? 
On tässä näköjään vielä työsarkaa.

PS. Onneksi edes yksi valtuutettu on uskaltanut tulla Guggenheimin pimeästä kaapista ulos. Tuomas Rantanen (vihr.) totesi ko. Stradassa haastateltuna, että "tämä brändi ei ole hyvin perusteltu, se ei ole hintansa väärti". 

PPS. On tässä itselläkin vielä työsarkaa. Äskettäin löysin surffallessani aivan vahingossa jo Helsingin seuraajaehdokkaan – samoin kuin Helsinki sai seurata mönkään mennyttä Vilnaa. Ja olisipa se pitänyt arvatakin! Guggenheimin johtaja Richard Armstrong kävi nimittäin viime vuonna scouttaamassa Kiinan maaperällä. Tässä linkki People's Daily Newsiin 7.6.2010.

Hieman Bilbaon tuhkimotarinan kääntöpuolta

Eihän tässä saa enää nukuttuakaan kunnolla. Viime yönäkin aloin nukkumisen – tai Kommunismin mustan kirjan (2001) lukemisen – sijaan pohtia Guggenheim-vouhotuksen eri ulottuvuuksia. Lopulta ryhdyin surffailemaan ja päädyin seuraavanlaiseen koosteeseen:

Hieman Bilbaon tuhkimotarinan kääntöpuolta

Helsingin Guggenheim-projektia on julkisuudessa perusteltu Bilbao-efektillä. Osittain tämä perustuu Frank Gehryn arkkitehtuuriin, joka esimerkiksi toissapäivän Helsingin Sanomissa oli lumonnut entisen journalistin Matti Apusen hehkuttamaan imelimmän tähän asti lukemani suomalaisen Guggenheim-apologian. Osin into perustuu tietenkin Guggenheimin brändiin – onhan se niin ihmeellistä, että yksi maailman kuuluisimmista taidemuseoista on osoittanut kiinnostusta pientä Suomeamme kohtaan. 

Olen aiemmin todennut julkisuudessa, että Guggenheimin brändi on ollut koko 2000-luvun laskusuunnassa. Helsingin Guggenheim-hankkeen puuhamiehet ovat olleet hyvin tietoisia Guggenheimia ryvettäneistä seikoista – franchise-periaatteella toimivan maailmanvalloituksen epäonnistumisista ja Guggenheimin edellisen johtajan Thomas Krensin herättämästä monipuolisesta kiistanalaisuudesta – ja ovat vedonneet siihen, että nykyisen johtajan Richard Armstrongin myötä ongelmat ovat hävinneet. 

Thomas Krens, jota toimittaja Jerry Saltz on nimittänyt "pitkäksi kulttuuriseksi painajaisuneksemme".

Kaiken pitäisi olla nyt toisin. En olisi tästä kovin vakuuttunut, sillä tuntuuhan tämä franchise-toiminta, joka sinänsä jo sellaisenaan heikentää museon uskottavuutta kansainvälisen taidemaailman silmissä, jatkuvan täysin vanhaan malliin Armstronginkin myötä, mutta ennen kaikkea mikään ei poista sitä, että jo tapahtuneet asiat vaikuttavat joka tapauksessa nykytilanteeseen. Näin tapahtuu nimenomaan mielikuvien tasolla, ja juuri mielikuvistahan brändi pitkälle syntyy. Tässä suhteessa Guggenheim ei 2000-luvulla ole pärjännyt kovinkaan hyvin. Joitain hajahuomioita Bilbaosta:

1) Vasta vuonna 2008 alettiin baskimaassa puhua Bilbaon pysyvien kokoelmien hankintapolitiikasta. Esimerkiksi vuosien 1996–98 välisenä aikana Krensillä oli käytössään 96 miljoonaa euroa baskirahaa, jolla hän kartutti kokoelmia. Nyttemmin on käynyt ilmi, että hän käytti rahaa varsin huikentelevasti, osti ylihintaista taidetta ja kartutti kokoelmia satunnaisesti ja lähinnä henkilökohtaisen makunsa mukaan siltä pohjalta, missä sattui kulkemaan ja ketä tapaamaan ja varsinkin kenen taiteilijan henkilökohtaisesti tuntemaan. Lukekaa tästä linkistä Elizabeth Nashin artikkeli The Independentistä 24.10.2008.

2) Bilbaon Guggenheimin taloudenpito ei muutenkaan ole ollut varsin onnistunutta. Vuonna 2008 museo joutui erottamaan talousjohtajansa Roberto Cearsolon, Helsingin hankekartoitusryhmässä istuvan Bilbaon johtajan Juan Ignacio Vidarten ”oikean käden”, joka tunnusti huijanneensa museolta vuosien mittaan 500 000 euroa. Lukekaa tästä linkistä Elizabeth Nashin artikkeli The Independentistä 18.4.2008.

Bilbaon Guggenheimin johtaja Vidarten hymy hyytyi rajusti vuonna 2008 hänen kuultuaan alaisensa tempuista.

3) Kolmas talousskandaali – tai itse asiassa skandaalien sarja – juontuu huonoista valuuttakaupoista taidekauppojen yhteydessä. Museonjohtaja Vidarten – hän muuten se mies, jolla on veto-oikeus Helsingin Guggenheimiin – valuuttakaupat ovat tuottaneet tiettävästi Bilbaon Guggenheimille kahdeksan miljoonan euron tappiot. Museo alkoi ostaa dollareita – joilla kansainvälistä taidekauppaa on totuttu käymään – kiinteään hintaan vuonna 2002 odottaen, että dollari tulee päihittämään euron. Aivan oma huikea lukunsa on Richard Serran veistosinstallaatio The Matter of Time, jonka kaupan yhteydessä kärsittiin kaikkineen 7 000 000 euron valuuttatappiot.  Se minulle jäi toistaiseksi epäselväksi, että onko tuo seitsemän milliä lisättävä vielä tuohon kahdeksaan milliin. Lukekaa tästä linkistä Roger Atwoodin artikkeli Artnewsissä (Summer 2010). 

Richard Serra: The Matter of Time.

  

4) Bilbaon Guggenheimille on suunniteltu satelliittimuseota lähellä sijaitsevaan Urdaibaihin. Luonnonsuojelualueelle suunniteltu museohanke on herättänyt runsaasti paikallista vastustusta. Syinä ovat olleet sekä baskikulttuurin suojelu, luonnonsuojelu että kovat taloudelliset ajat. Helsingin projektia on perusteltu sillä, että nyt tutkitaan sitä, minkälainen olisi 2000-luvun museo. Kummallista kyllä Guggenheimin nykyinen johtaja Armstrong on käyttänyt samaa kikkaa Urdaibain tapauksessa. Hän on eräässä konferenssissa ilmoittanut halunsa siitä, että ”Urdaibain laajennus on 2000-luvun ensimmäinen tärkeä taidemuseo”. Lukekaa tästä linkistä Giles Tremlettin artikkeli The Guardianista 29.6.2010.

5) Ja sitten vielä taide, josta Helsingin Guggenheimin tapauksessa ei ole lainkaan päästy keskustelemaan, vaikka projektiin pitikin olla menemättä arkkitehtuuri edellä, niin kuin Janne Gallen-Kallela-Sirén alkuvuodesta totesi. Bilbaon Guggenheimin tuorein kohu on noussut näyttelypolitiikasta, kun kreikkalainen ökyrikas ja myös Guggenheimin säätiön kanssa touhuava liikemies Dimitris Daskalopoulos sai museon käyttöönsä yksityiskokoelmiensa esittelyyn (The Luminous Interval, 12.4.–11.9.2011). Tällaiset turhamaisuusnäyttelyt (engl. vanity exhibition, vanity show) ovat epäilemättä kasvava trendi taidemaailmassa, jossa julkinen raha korvautuu hiljalleen yksityisellä ja vakava kuratointi keräilijöiden satunnaisesta mausta kertomisella. Taidemuseoiden ja säätiöiden hallituksiin ja johtokuntiin kootaan rikkaita taiteenkeräilijöitä, joiden kokoelmia on siten kiva esitellä taideyleisölle. Olihan meilläkin jo Kiasmassa merkkejä tästä, kun Berndt Arell – tuskin se Pirkko Siitarin idea oli – keräsi rikkaiden etelähelsinkiläisten kavereidensa brittitaidekokoelmia joutavanpäiväiseen ”vuoden päänäyttelyyn” Cream (10.9.–7.11.2010). Nyt kun näyttelystä on kulunut jo vuosi, voimme kai kaikki huoletta todeta, että se ei jättänyt mitään jälkiä suomalaisen taide-elämään. Lukekaa tästä linkistä Artinfon artikkeli 21.10.2010 tai tästä linkistä James Wagnerin ärhäkkä artikkeli 24.12.2010 tai tästä linkistä The Los Angeles Timesin (10.10.2010) taidekriitikon Christopher Knightin vähän laajempi analyysi turhamaisuusnäyttelyistä 10.10. Ja jos aikaa on enemmän, lukekaa tästä linkistä Sarah Douglasin varsin kiinnostava artikkeli Artinfosta 13.4.2011. Siinä kerrotaan Daskalopoulosista ja kahdesta Abu Dhabin boikottiin osallistuneesta taiteilijasta (Thomas Hirschhorn ja Paul Pfeiffer), jotka boikotista huolimatta kuitenkin esittäytyivät Bilbaossa.

***

Meillä ei ole mitään syytä olettaa, että Guggenheimin menossa olisi jotain muuttunutta. Ainakaan minä en halua, että Guggenheim näyttää meille mallia siitä, minkälainen voisi olla 2000-luvun taidemuseo. Helsinkiläisenä veronmaksajana minä haluaisin, että Helsingin taidemuseo uskoisi itseensä ja näyttäisi itse mallia siitä, minkälainen tuo museo voisi olla. Jos kerran intoa ja rahaa on, niin miksi ihmeessä sitä ei käytetä omaan brändäämiseen.

***

PS. Toivottavasti Apunen ja moni muukin alkavat hiljalleen tajuta, miksi Guggenheim hakeutuu niin outoihin paikkoihin. Bilbao oli täynnä tyhjää, Abu Dhabi täynnä rahaa – ainakin tähän viikkoon asti – ja Helsinki puolestaan täynnä hyvää uskoa. 

***

Jatkuu seuraavassa numerossa...

PPS. Cearsolo sai petoksestaan oikeudessa 32 kuukauden vankeustuomion. Samassa Artinfon uutisessa viitataan myös Serran teoksen hankinnan valuuttatappioihin, jotka olisivatkin Vidarten myöntäminä "vain" 4,2 miljoonaa euroa.

PPPS. Tässä vielä tuore linkki Georgina Adamsin The Art Newspaperin päivitykseen (24.10.2011) Abu Dhabin Guggenheimin pysähtyneistä rakennustöistä ja peruutetuista urakkasopimuksista. Museonhan piti avautua vuonna 2013, mutta sittemmin on tähdätty vuoteen 2015, mikä sekin alkaa tuntua epätodennäköiseltä – kuten itse asiassa koko museon valmistuminen.

Näyttelykuvia 507 & Julkista taidetta 50: Ja taas Guggenheim...

Päivä ilman Guggenheimia alkaa olla jo harvinaisuus. Eilen olin tilaisuudessa, jonne Helsingin apulaiskaupunginjohtaja Tuula Haatainen ja Helsingin taidemuseon johtaja Janne Gallen-Kallela-Sirén olivat kutsuneet Suomen Taiteilijaseuran kautta kuvataiteilijat keskustelemaan Helsingin tulossa olevasta kulttuuristrategiasta ja Guggenheim-hankkeen etenemisestä. Paikalla oli myös Guggenheimin säätiön apulaisjohtaja Ari Wiseman. Yleisöä oli noin 70 henkeä.

Niin oli taas pitkää kuin leveääkin. Kun ei ole mitään asiaa, niin sitten pelataan pelkällä retoriikalla. Tuula Haataisella ei tosin ollut käytössään edes sitä. Hän piti alkuun parinkymmenen minuutin tylsän powerpoint-esityksen tulevasta kulttuuristrategiasta:

Haatainen puhuu taustalla, GKS näpyttelee tietokonettaan ja Wiseman miettii mitä miettii, koska Haatainen puhui tilaisuuden kielestä poiketen suomeksi. Toimittaja Jonni Roos kuuntelee ja miettii varmaankin ylihuomisen Stradaa ja epäilemättä myös sitä, miksi GKS kielsi YLEn porukkaa kuvaamasta koko tilaisuutta.

Haatainen näytti liturgisia ranskalaisia viivoja kaupungin kauniista visioista ja luki ne sitten ääneen. Turha veto muutenkin, koska ei häntä selvästikään ollut kukaan tullut kuuntelemaan. 

Sitten GKS piti oudon palopuheen, jossa hän posket punaisina veikkasi parempia aikoja koko taiteilijakunnalle – kaupungin taidehankinnat tulevat hänen mukaansa "substantiaalisesti" lisääntymään. Hän osoittautui vauhtin päästyään täysiveriseksi demagogiksi – tai ainakin sellaiseksi pyrkiväksi:

Guggenheim-hankkeesta GKS tietenkään mitään faktoja kertonut, koska niinhän meidän on annettu ymmärtää, että on syytä odotella selvityksen valmistumista, ennen kuin oikeisiin kysymyksiin voidaan oikeasti vastata. Sen hän antoi kuitenkin selvästi ymmärtää, että Helsingin taidemuseo saa mennä, jos on mennäkseen. Sen tehtävät saadaan kyllä hoidettua ilman museotakin. On vain järjestelykysymys.

Wiseman tuntui yllättäen joukon sympaattisimmalta esiintyjältä, mutta ei hänelläkään ollut oikein mitään sanottavaa, ja niinpä hän tyytyi lopuksi kertoilemaan Guggenheimin menneistä ja tulevista näyttelyistä.

Sitten oli yleisön vuoro. Muutamia vähän kriittisiäkin ja itse asiasa oikein hyviäkin kysymyksiä kuultiin, mutta ne olivat tuomittuja valumaan hanhenselkäosastoon. Sitten suorastaan huvitti, kun taitelijat Osmo Rauhala (s. 1957) ja Nanna Susi (s. 1967) käyttivät Guggenheim-myönteiset puheenvuoronsa.

Ensin nousi todistamaan Nanna Susi...

... ja sitten oli Osmo Rauhalan vuoro.

En voinut välttyä siltä ajatukselta, että GKS oli tilannut aseenkantajansa paikalle – joko siksi, että tilaisuuden kiihtymisen varalla olisi kaksi myönteistä puhujaa tai vieraskoreasti siksi, ettei Wisemanille tulisi suotta yksinäinen olo. Tiedä häntä? Kiihtymisestä ei kuitenkaan luonnollisesti ollut mitään vaaraa, koska tilaisuus käytiin Haataista lukuun ottamatta englanniksi. Tämä itse asiassa loukkaa minun käsityksiäni demokraattisuudesta ja läpinäkyvyydestä, koska esimerkiksi minun penkkirivissäni istui kaksi vähän vanhempaa taiteilijaa, jotka eivät juurikaan englantia puhu. Toki tilaisuudessa olisi saanut puhua suomeksi, jota STS:n puheenjohtaja Hanna Ojamo (s. 1978) olisi sitten "yrittänyt tulkata" suomeksi, kuten hän asian ilmaisi. Kuka sitä sitten kehtaisi junttimaisesti häiriköidä tilaisuutta huonolla englanninkielen taidollaan ja osoittautua julkiseksi karvaturriksi?

Kaikkineen tilaisuus oli täysin turha, ja luulenpa sen perustuneen strategiaan, jossa ihmisille vain halutaan antaa tunne siitä, että heitä kuunnellaan. 

Haatainen sanoi jossain vaiheessa, että "mitään salaisuuksia ei ole". Kyllä minä ainakin yhden salaisuuden tiedän satavarmasti. Koska kaupungilla ei missään tapauksessa tulee olemaan varaa tämän hankkeen kokonaisrahoitukseen – varsinkin kun keskustakirjaston kilpailuhankekin on jo julkistettu–, täytyy yksityistä rahaa olla tavoitteena tosi paljon – ehkäpä suorastaan "substantiaalisesti". Näitä neuvotteluita ei käydä kädenkäänteesssä ja ne ovat varmasti epäilemättä olleet jo pitkään käynnissä. Niistä meille ei kerro kukaan, koska ne ovat tietenkin liikesalaisuuksia. Niinpä voimme vain arvailla, kuka on se kolmas henkilö, joka Jussi Pajusen ja GKS:n lisäksi haluaa monumentin itselleen. Kylillä tietenkin puhutaan yhtä sun toista. Mutta niin isoa pätäkkää sisältäviä masseja ei tässä maassa montaa ole...

***

Kriitikko ei silmälleen mahda mitään. Niinpä spottasin tilaisuuden jälkeen vanhan raatihuoneen ovensuusta reliefin:

Vaikeasti luettavissa olevassa reliefissä kerrotaan, että "tässä talossa kokontui Helsingin kaupunginvaltuusto ensimmäisen kerran 12. tammikuuta 1875". Jos nyt oikein asiaa tulkitsen – Helsingin taidemuseon julkisten veistosten sivuilta tämä puuttuu –, kyseessä on Leila Hietala-Hämäläisen (s. 1934) duuni vuodelta 1974. Ihan hirveän hyvä se ei ole. Liikaa liian vaikeasti luettavaa tekstiä ja voimaton figuratiivinen ulottuvuus.

***

Ja siten pääsi onneksi hetkeksi ihan elävän nykytaiteen pariin, kun jatkoin matkaa Galleria Sculptoriin Anssi Kasitonnin (s. 1978) näyttelyn Anssi Show (26.10–30.11.) avajaisiin:

Taiteilija kättelee luomustaan Pastori Alfia (2008–11).

Anssilla on asennetta. Anssi on rock. Mutta vähän enemmän Anssin olisi pitänyt tähän näyttelyyn satsata. Liekö Ars Fennica pakottanut jättämän liikaa paukkuja varastoon? Vähän liian huoleton välityön maku nyt kuitenkin jäi. Ei ollut totutun intensiivinen. 

***

Joudun kuitenkin vielä lyhyesti palaamaan Guggenheimiin. Lauantainen blogikirjoitukseni Guggenheimista sai Iltalehden toimittajan soittamaan minulle. Verkkosivuilla julkaistiinkin eilen pieni juttu Guggenheimin kokemista vastatuulista otsikolla 'Guggenheim-projektit tuomittuja epäonnistumaan?'. Ja huomasinpa taas, että näissä puhelinhaastatteluissa tulee olla erityisen tarkkana. Juttu alkoi minua siteeraavalla virkkeellä: "Freelancerina toimivan taidekriitikko Otso Kantokorven mukaan valtaosa ihmisistä ei ollut koskaan kuullutkaan Guggenheimista, ennen kuin sen ilmoitettiin harkitsevan tuloaan Helsinkiin." Mitään näin tyhmää en toki sanonut vaan totesin, että hankkeesta ei ollut tihkunut mitään etukäteistietoa, ennen kuin se tuli tammikuussa esiin kuin kirkkaalta taivaalta. Että näin. Juttu oli muuten ihan asiallinen, ja sain tuotua esiin myös minua vaivanneen vaikenemisen kulttuurin:

"Taidepiireissä mukana oleva Kantokorpi harmittelee sitä, että Guggenheim-keskustelussa tuntuisi vallitsevan pelon ilmapiiri.

- Kukaan ei halua joutua huonoon valoon taidepiireissä. Tämä on valitettavasti johtanut siihen, että julkisuuteen päätyy hyvin erilaisia kommentteja kuin taideväen sisällä käydyissä keskusteluissa, huomauttaa Kantokorpi."

PS. Hitto, on minun vielä kerrottava yksi insidentti tuosta Guggenheim-tilaisuudesta vaikka meinasin häveliäästi jättää väliin. Kesken palavan esityksensä GKS kääntyi minua kohti – ja en ollut siis sanonut yhtään mitään tai keskeyttänyt esitystä – ja kysyi: "Vai mitä Otso – eller hur." Ja sitten hän kääntyi yleisön puoleen jotakuinkin seuraavin sanoin: "Otso on ollut yksi kovimmista Guggenheim-kriitikoista. Tätä kundia minun on pitänyt kestää jo seitsemän vuotta, mutta ei hän saa maaperää allani liikahtamaan tuumaakaan." Ja sitten vielä ikään kuin YLE:n ryhmälle – jolta oli jo kielletty kuvaaminen– : "Kuvatkaa häntä. Hän on niin fotogeeninen." 
Kai tämä oli tulkittava huumoriksi? Omituinen tapaus kuitenkin.  

Katutaidetta 47: Kriitikon vapaapäivänä

Kriitikko viettää vapaapäivää yleensä maanantaisin, kun miltei kaikki taidepaikat ovat kiinni. Jos vierotusoireet ovat kuitenkin pahat, voi aina mennä kadulle – vaikkapa Isoroballe, missä katugalleria on aina auki:

Sitten voi eksyä R-kioskille ostamaan tuoreinta Suomen Kuvalehteä ja ajautua taas yön lähetessä miettimään sitä, että tulikohan sitä valittua ihan väärä ala ja väärät vaikutuskeinot:

Tänään nimittäin käydään Tuula Haataisen, Janne Gallen-Kallela-Sirénin ja Suomen Taiteilijaseuran toimesta taas julkista keskustelua Helsingin Guggenheimista, jota alan olla aivan liian täynnä, joka sopukkaa myöten. Kaipaan lomalle – vaikkapa Vitebskiin.

Näyttelykuvia 506: Älä kiiruhda

Sunnuntaina varasin aikaa Helsingin Taidehallin näyttelylle Slow (15.10–20.11), jossa esiintyi neljän taiteilijan ryhmä: Ilkka Halso (s. 1965), Pertti Kukkonen (s. 1954), Jaakko Pakkala (s. 1948) ja Lauri Rankka (s. 1950). Kyse oli tekemisen ja myös katsomisen mahdollisesta hitaudesta. Tiedotteesta: "Eri materiaaleja ja tekotapoja käyttäviä taiteilijoita yhdistää kiireettömästi etenevän, käsityöläismäisen prosessin arvostaminen. Hitaasti tekemiseen liittyy eri vaihtoehtojen pohtimista ja viipyilevää reflektointia. Käsityönä valmistetun uniikin taiteen tekeminen vaatii myös ammattitaitoa, joka kehittyy hiljalleen, vuosikymmenien kuluessa."

Vähän hypettämiseksi nyt kyllä menee, sillä eiköhän suuri osa taiteesta ole juuri tällaista. Kun Taidehalli ilmoittaa, että "näyttely tarjoaa mahdollisuuden pysähtyä nautiskelemaan hitaasti syntyneen taiteen hiljaisuudesta", minussa herää heti vastarinta, koska koen, että tämän mahdollisuuden täytyy olla ylipäänsäkin taiteen missio. Tuloksena on kuitenkin se, että virittäydyn aivan erityiseen kokemukseen. 

Sitä ei kuitenkaan seuraa, ja ainakin siis minun tapauksessani käyttöohje menee pieleen. Ensinnäkin näyttely on aivan liian ahnaasti ripustettu. Töitä on liikaa ja siksi liian tiheässä, jotta pystyisin lähestymään niitä jonkinlainen kontemplatiivisuus mielessäni:

Lisäksi ripustus on myös turhan levoton, mikä vain vaikeuttaa keskittymistä.

Toiseksi, ryhmän kokoonpano ei tunnu järin onnistuneelta. En tiedä projektin taustoista kuitenkaan mitään. Liekö taiteilijat ystävyksiä, jotka ovat päättäneet pitää yhteisen näyttelyn jakaakseen kuluja ja sitten istuneet viinilasin ääreen ja miettineet aasinsillaksi jotain teemaa? Näin voisin ainakin kuvitella. Erottavia tekijöitä tuntuu vaakakupissa olevan joka tapauksessa enemmän kuin yhdistäviä. Kukkosen veistokset menevät välillä niin voimakkaasti teollisen muotoilun suuntaan, että ne vieroittavat minua kontemplatiivisuuden ulottuvuuksista. Vähän sama koskee Halson valokuvia, joita leimaa kaikessa käsityöläisyydessäänkin tietty kiiltävä kliinisyys, joka mielestäni vähentää niiden mahdollista poeettista ulottuvuutta. Toisinaan lopputulos ei yksinkertaisesti tunnu olevan kaiken nähdyn vaivan väärti. Niinpä huomaankin ryhtyväni täysin kerettiläiseksi, ja alan miettiä sitä, että olisi ollut hienoa nähdä Rankalta ja Pakkalalta laaja yhteisnäyttely. Heidän teostensa äärellä nimittäin herkistyin aivan selvästi.

Helsingin Sanomien kriitikko Anu Uimonen vaikutti minua paljon tyytyväisemmältä.

Ehkä tämä oli vain kertomus siitä, miten annetut esitiedot ja niiden kautta syntyneet odotukset voivat vaikuttaa katsomiskokemukseen väliin aika ikävälläkin tavalla. Odotin vähän jännittyneenäkin jotain aivan erityistä tapausta ja sitten näinkin vain "ihan tavallisen", joskin kelvollisen taidenäyttelyn, jossa oli teoksia, joista pidin – myös Kukkoselta ja Halsolta – ja teoksia, joista en erityisemmin pitänyt. Kokonaisuus ei kuitenkaan ollut temaattisesti pätkääkään kiinnostava.

Lauri Rankan Kiipijät (2011) kuului niihin teoksiin, joista pidin.

Pertti Kukkosen öklönväriset Sininen hahmo, Pinkki hahmo ja Valkoinen hahmo (2011) kuuluivat niihin teoksiin, joista en erityisemmin pitänyt.

***

Taidehallin Studiossa oli tarjolla videoteos, joka oli aika slow: Hannu Karjalaisen (s. 1978) Towards an Architect (2010). Tässä taustatarina tiedotteesta: "Karjalaisen teoksessa keskinkertainen ja epäonnistunut arkkitehti saa maistaa omaa lääkettään. Rangaistusvälineenä ovat seinämaalit, joiden sävyt ovat mestariarkkitehti Le Corbusierin sveitsiläiselle Salubra-tapettitehtaalle kehittämästä väripaletista. Le Corbusierin harmoniaa edistäviä värejä on edelleen saatavana, ei tosin tapetteina, vaan seinämaaleina."  

Viisiminuuttisessa videoteoksessa värit valuvat hiljalleen arkkitehdin päähän. Ei tämä nyt ehkä mikään maailmoja mullistava teos ollut, mutta fiilis oli metka. Vähän sellaista korkeakulttuurista deadpan-huumoria, joka keikkuu jossain älyllisen viihteen rajoilla.

***
  

Niinpä menin sitten kotiin ja otin oman hitausannokseni kuvataiteen sijaan Georg Otsin biisistä Älä kiiruhda (1968), joka on omassa Ots-listassani ehdoton ykkönen. Tässä linkki Harri Marstion hienoon versioon Aki Kaurismäen elokuvasta Varjoja paratiisissa (1986; Otsin versio Youtubesta oli hävinyt taivaan tuuliin – minä soitin oman vinyyliversioni).