Näyttelykuvia 144 & Virossa 23: Kummallinen nykytaiteen museo

Merenrannassa olevan Linnahallin vieressä on jo muutaman vuoden ollut outo ja anarkistisen näköinen nykytaiteen museo, Eesti Kaasaegse Kunsti Muuseum (Põhja puiestee 35). Olen aina sen nähtyäni päättänyt pikaisesti mennä selvittämään sen luonnetta, mutta jostain kumman syystä en ole koskaan ehtinyt.

Nyt lauantaina 26.6. vihdoin sitten sinne sain mentyä. Ja varsin villi paikka tuntui olevan, niin kuin olin ajatellutkin. Sattumalta yksi paikan puuhamiehistä, kuvataiteilija ja kuraattori Marco Laimre (s. 1968) oli paikalla remontoimassa huonokuntoisen rakennuksen kattoa, ja hän kertoi paikan historiasta ja sen puolilaillisesta luonteesta:

Ja eiköhän museossa parhaillaan ollut näyttely ollut suomalainen, käsitteellinen museo sekin itsessään: nykyään Berliinissä vaikuttavan Eemil Karilan (s. 1978) Eemil Karila Kunstimuuseum 18.6.–18.7.), jossa oli useita Karilan videoita, joitain julisteita joulupukkimuseossa ja yksi installoitu huone kertomassa Karilan opiskelumenneisyydestä Tallinnassa. Hän on nimittäin valmistunut Tallinnan taideakatemiasta vuonna 2002. 

Karilan poliittissävyiset teokset sekoittavat tehokkaasti henkilökohtaista ja yhteiskunnallista – ja myös taiteessa niin vaikeaa huumoria. Karilan omin sanoin: "In their small ideological factories, artists are the laboratory and lab rats for their visionary research. Therefore, every work in this exhibition is an artist’s self-portrait. Hopefully, it is not narcissism, but pragmatism. In order to understand society, an individual must first understand his or her own role and place in it. Without understanding this, he or she will be the plaything of others until death and even thereafter."

Hieno näyttely ja vaikuttava paikka, jossa käymistä suosittelen kaikille nykytaiteen ystäville. Museo on avoinna ke–su 13–19. Talvisin paikka on ainakin toistaiseksi kiinni, koska rakennus ei ainakaan vielä ole ympärivuotisessa kunnossa. 

Eemil Karila, Tom of Lapland, video, 2010. Katso tästä myös teaser Youtubesta.

Julkista taidetta 18 & Virossa 22: Pyöräillen

Polkupyöräily on tehokas tapa ottaa kaupunkia haltuun. Väliin jopa niin tehokas, että päivän mittaan tuntuu näkevän vähän liikaakin asioita. Epävirallisemman Katutaiteen lisäksi olen nähnyt kolmessa ja puolessa päivässä jo aika monta virallista julkista taideteosta:

Laulavasta vallankumouksesta tutussa Hirveparkissa (Hirvipuisto) sijaitsee taidemaalari Kristjan Raudin (1865–1943) muistomerkki, jonka suunnittelivat vuonna 1968 muotoilija Eha Reitel (1922–2005) ja kuvanveistäjä  Kalju Reitel (1921–2004). Kalju Reitel oli poliittisesti ilmeisen vaikea pala neuvostoviranomaisille, ja niinpä hän olikin taiteilijana vähän syrjässä: hän kävi karkotettuna Vorkutassakin ja opetti sittemmin Tallinnan Pioneeripalatsissa (myöhemmin ja nykyään Huvikeskus Kullo) kuvanveistoa yli neljäkymmentä vuotta. Reiteleiden tytär, taidehistorioitsija Sirje Helme on muuten Viron taidemuseon johtaja. 

Vähän raskas ja pateettinen tämä Raudin muistomerkki on, mutta toisaalta sen rytmi on ihan hyvä.

Toomparkissa (Tuomiopuisto) sijaitsee Eestimaa ametiühingute I kongressi delegaatide mälestussammas eli Viron ammattiyhdistysten I kongresin delegaattien muistomerkki, jonka suunnitteli vuonna 1963 kuvanveistäjä Aleksander Kaasik (1908–1994). Arkkitehtina toimi Uno Tölpus. Vuoden 1919 kongressi johti pidätyksiin ja  ns. Irboskan veritekoihin, jolloin 25 delegaattia sai surmansa.

Kaasikin veistos lienee Tallinnan säilyneistä neuvostoaikaisista veistoksista lähinnä sosialistista realismia. Kovin on jäyhä.

Vuonna 2008 Kanuti aediin (Knuutinkillan puutarhaan) Mere puiesteen varrelle pystytettiin Mare Mikoffin (s. 1941) ehkä vähän hupaisakin suihkukaivoveistos Pojat sateenvarjon alla, jossa kaksi poikaa siis nimensä mukaan istuskelee sateenvarjon alla. Jos oli jähmeä pateettisuus neuvostoajan veistoksille leimallista, tuppaavat nykyvirolaiset julkiset veistokset olemaan tällaisia postmodernin leikkisiä – juuri sellaisia kuin tämä. Ihan kiva, sanoisin innostumatta liikaa. 

  
Laivastoupseerien talon päädyssä sijaitsee veistos, joka lienee taidetta enemmän kulttuuripoliittinen kiinnostacvuudeltaan. Valeri Jevdokimovin (?) Fjodor Dostojevskin (1821–1881) muistomerkki näyttäisi olevan 1800-luvulta, mutta todellisuudessa se on vuodelta 2002. Venäläisen kulttuurikeskuksen vieressä seisova veistos on Moskovan kaupungin lahja. 

Rotermannin tehtaiden korttelin portilla Mere puisteen alussa oli ennen kaksi belgialaisen taiteilijan Constantin Meunierin (1831–1905) reliefiä 1800-luvun lopulta. Toista en ole nähnyt vuosiin, joten pitää selvitellä, onko se mahdollisesti varastettu. Toinen on kuintenkin jäljellä. Ihan taidokasta aikansa plastiikkaa.  

Kadriorgin puiston kohdalla meren rannassa sijaitsee Tallinnan kuuluisin veistos, Amandus Adamsonin (1855–1929) Russalka vuodelta 1902. Siellä turistit ja paikalliset hääparit kuvauttavat itseään ja toisiaan. Russalka oli vuonna 1893 Suomenlahdelle uponnut panssarilaiva, jonka mukana meni 117 merimiestä. Taiteenahan tällaiseen ei enää oikein osaa suhtautua – sen on vähän kuin Ville Vallgrenin (1855–1940) Havis Amanda (1908) Helsingissä. Siellä se vain on paikallaan ja on aina ollut ja siellä sen kuuluukin olla.

Katutaidetta 22 & Virossa 21: Viikko 25

Olen nyt asunut kolme ja puoli päivää Tallinnassa. Päivitän kirjaani Sankarimatkailija Tallinnan raitiovaunuissa ja trolleybusseissa – tulossa on jo neljäs painos. Liikun Suomesta tuomallani halvalla polkupyörällä, ja vähän jokaisen nurkan takana on jotain kiinnostavaa – myös hienoja sapluunaduuneja:

Hitto, hulluksihan tällaisen runsauden keskellä tulee! Vaikka taitaahan tahti tästä hiljalleen jo hidastua. Se on kuitenkin todettava, että Tallinna on kolmen ja puolen päivän jälkeen kiinnostavampi sapluunataidekaupunki kuin Helsinki kolmen ja puolen vuoden jälkeen, minkä verran olen tätä lajia harrastanut.