keskiviikko 2. kesäkuuta 2010

Luettua 32: Pietari

 

Solomon Volkov: Pietari. Eurooppalainen kulttuurikaupunki. Suom. Seppo Heikinheimo. Otava 1996.

No huhhuh. Olipa urakka. Sain vihdoin Solomon Volkovin (s. 1944) liki 600-sivuisen Pietarin kulttuurihistorian loppuun. Enpä ole pitkään aikaan – en ainakaan tänä vuonna – näin hyvää kirjaa lukenut. Volkovin tyyli on kuitenkin tietyllä tavalla ambivalenssia tuottava: hän on yhtäaikaisesti sekä häkellyttävän sivistynyt että myös pinnallisen kepeä. Hänen virtuoosimaisuudessaan on jotain epäilyttävää (liekö emigrantin amerikkalaisuutta?), mutta koska en ole saanut epäilyäni kohdennetuksi, kallistun toistaiseksi olemaan hänen puolellaan. Tässä kirjassa on nimittäin miltei kaikki, mitä pietarilaisesta teatterista, tanssista, kirjallisuudesta ja kuvataiteesta voi kertoa – tai mitä ainakin tällaisen maallikon tulee tietää. Niiltä osin kuin kuvataidetta tunnen, on Volkovin analyysi myös terävää ja osuvaa, ja koska kyseessä on kuitenkin musiikkimies, luotan siis intuitiivisesti hänen muihinkin kommentteihinsa.
Harmittaa vain se, että en älynnyt tehdä muistiinpanoja, koska kirjassa on myös sangen aforistisia tiiviitä kommenteja monen taiteilijan keskeisestä tematiikasta. Muistini on nimittäin iän tai sairauksieni myötä alkanut heiketä, ja tunnen tuskallisesti sen, mistä Joseph Brodsky (s. 1940) puhuu todetessaan kirjassaan Katastrofeja ilmassa (Tammi 1988): "Runo täytyy muistaa ennen kuin se jää eloon." Minulla on jo nyt tunne, että muistan Volkovin Pietarista aivan liian vähän. Tein aika monena päivänä niin, että ratikassa kirjaa lukiessani taitoin hyvään kohtaan hiirenkorvan (näin ei tietenkään saisi kirjalle tehdä!) ja palasin illalla kohtaan vielä uudestaan. Välillä kyse oli uudesta tuttavuudesta, kuten Nikolai Akimovista (1901–1968), Leningradin komediateatterin johtajasta, joka oli myös ilmeisen kiinnostava lavastaja ja julistetaiteilija – tässä omakuva: 

     
Välillä kyse oli vain kaskuista, kuten tänään lukemani tarina Leningradin 1960-luvun puoluepamppu Vasili Tolstikovista, joka oli todennut amerikkalaiselle delegaatiolle, joka oli kysellyt jotain Leningradin kuolleisuusluvuista, että "Leningradissa ei ole kuolleisuutta lainkaan". Ihmeellistä tuo sosialismi.
Mutta vakavasti: jos venäläinen 1800–1900-lukujen kulttuuri vähääkään kiinnnostaa, on tämä kirja silkkaa käsikirjastomateriaalia. Ja onneksi kirjassa on myös ihan oikea henkilöhakemisto. Etsittyyn kohtaan on edes helppo palata, vaikka muisti ei niin hyvä enää olisikaan.
Mutta näin siinä käy, että yhden kirjan lukeminen johtaa ties kuinka monen muun kirjan lukemiseen. Olen siis jo tänään aloittanut Joseph Brodskyn esseekokoelman Katastrofeja ilmassa. Ja muitakin Volkovin herättämiä on jo jonossa.

2 kommenttia:

  1. Hei!
    Sulkeudun suosioosi ja ihailen sinun sanansälvän käyttöä. Kirjoituksissasi tulee esille se, kuinka olet sivistänyt itseäsi kirjallisuuden parissa.

    VastaaPoista
  2. Solomon Volkovin kirja oli minunkin suosikkini vähän toista kymmentä vuotta sitten ja se liittyi minullakin Pietarin ja Venäjän sivuseikkailuihin. Lukuelämys vastaavalla tiheydellä oli Simon Schaman "Landscape and Memory". Muistaakseni Riitta Nikula kirjoitti siitä, että kuin dekkaria lukisi, mutta lukeekin vakavasti otettavaa tietokirjaa.

    VastaaPoista