Tv:ssäkin taidetta

Television rooli kuvataidevälineenä on jostain syystä ollut aina vähän ogelmallinen – vaikka juuri päinvastaista voisi kuvitella. Harvoin sieltä tulee juuri mitään kuvataiteeseen liittyvää, ja niinpä minullekin on valitettavasti käynyt niin, että en edes välttämättä huomaa, että jotain kiinnostavaa olisi tarjolla. Nytkin tulin ihan vahingossa katsoneeksi taidehistorioitsija Simon Schaman BBC:lle tekemän sarjan Taiteen voima (2006) viimeisen osan, joka kertoi taidemaalari Mark Rothkosta (1903–1970):

Aivan fantastinen ohjelma, jossa pohdittiin paljon sitä, miten syvällinen taidekokemus voi olla. Sitten pitikin jo surffailla, ja huomasin, että kollegani Heikki Kastemaakin oli jo sarjan ensimmäisellä kierroksella vuonna 2008 innostunut. Ja on hän muutenkin kirjoittanut Rothkosta. Nyt taisi tulla Rothko-kuume ja matka kirjastoon.

Näyttelykuvia 230: Torsoja

Eilen oli taas Galleria Ortonin kuukauden taiteilijan näyttelyn (30.11.–22.12.) avajaiset, jossa pidin avajaispuheen. Tuula Anttonen (s. 1970) oli koonnut galleriaan hienon valikoiman tuoreempaa tuotantoaan:

Puheessani kiinnitin huomiota muun muassa hahmojen rakenteellisuuteen (havainnon sijaan), fyysisyyteen (sekä aiheen että itse maalausprosessin), emotionaaliseen voimaan ja myös torson – joita oli useampia – merkitykseen taidehistoriassa. Oli suorastaan vähän innostavaa katsoa Anttosen töitä. Oikein vahva näyttely, ja niinpä gallerian yksi keskeinen sielu, yhteyspäällikkö Sirpa Viljanen saikin jo aika nopeasti laittaa punaisen täpän merkiksi siitä, että Punainen Kristus (yksi vahvoista torsoista) oli saanut uuden kodin:

Näyttelykuvia 227 & 228 & 229: Muistin kehnoudesta, osa 5.

Jatkan edelleen syksyn unohtuneiden taideasioiden perkaamista.

19.10. osallistuin Ateneumin taidemuseossa kokoelmatoiminnan vaikuttavuuttaa pohtineeseen seminaariin, jossa julkaistiin myös Teijamari Jyrkkiön ja Eija Liukkosen toimittama kirja Kokoelmalla on tekijänsä! (Valtion taidemuseo 2010). Siinä ilmestyi artikkelini 'Onko museossa silmää laadulle?'. Seminaarin paneelikeskustelussa oli kanssani Ateneumin taidemuseon johtaja Maija Tanninen-Mattila, kuvataiteilija Jyrki Siukonen (s. 1959) ja Kehyksen (= Valtion taidemuseon kehittäminen ja yhteiskuntasuhteet – huh näitä kaikkia osastoja nimineen!) vs. kehitysjohtaja Eija Liukkonen: 

Ja meillä kaikilla oli niin muu-kaa-vaa. Kyllä siinä joitain ajatuksia kaiketikin lenteli, mutta vähän sellaista affirmatiivista muminaahan nämä seminaarit ylensä ovat. Mutta toisaalta olen päättänyt olla jatkossa myönteisempi ja ajatella, että aina näissä kuitenkin tapahtuu tärkeää verkostoitumista ja joitain ideanpoikastien syntyjä. Niin, että en nyt sitten kuitenkaan varsinaisesti valita.

Sitä paitsi se kirja, joka minulla on vielä vähän kesken ja tällä hetkellä jopa väliaikaisesti – toivottavasti – hukassa, on ihan kiinnostava.

***

21.10. Kävin Helsingin Taidehallissa Viron värit -näyttelyn lisäksi studiossa katsomassa Riiko Sakkisen (s. 1976) näyttelyä Riiko Sakkisen Ensyklopedia (tarkistettu ja päivitetty laitos) (16.10.–24.11.). Sakkisen kehittelemä taidesuuntaus, turborealismi on ihan kiinnostava ja myös itseään manifestoiva, mutta onhan se toki jo vähän niin kuin keksitty moneen kertaan aiemminkin. Tämä mainosmaailman keinoin tapahtuva galleriatoiminta ei kuitenkaan ole kovinkaan tehokasta yhteiskunnallista interventiota, joten kyllä se manifestikin jää vähän showeleeksi – mutta ei kai sitä ole paljon muuksi tarkoitettukaan. Hauskasti hän oli kuitenkin installoinut ruoka- ja seksikuvakavalkadinsa niin, että screeninä toimi dyykattu pahvilaatikkoläjä:

Ehkä hän voisi harjoitella joskus sitä analyysiulottuvuuttakin vähän... sanoisinko... heuristisemmin.

***

22.10 kävin tm-galleriassa katsomassa Ylva Holländerin (s. 1955) näyttelyn Jäniksiä ja itkeviä naisia (20.10.–7.11.). Olen pitänyt joistakin näkemistäni Holländerin töistä oikeinkin paljon, mutta nyt en löytänyt mitään tulokulmaa. Maalaus oli löysää ja veistokset ehkä veikeitä mutta eivät mielestäni oikein muuta:

Se vain on niin, että joskus sitä ei saa kiinni oikein mistään. Eikä kaikki voi miellyttää kaikkia. Tämä ei vain ollut minun näyttelyni. Enkä sitten ehkä enää yrittänyt tarpeeksi.

***

19.11. kävin Itäkeskuksessa uimassa ja katsoin samalla Stoassa valokuvaaja Signe Branderin (1869–1942) näyttelyn Foto Signe Brander – Kuvia Helsingistä ja helsinkiläisistä 1907–1913 (16.11.–5.12.). Kyseessä oli suppea versio siitä näyttelystä, joka oli aiemmin esillä Hakasalmen huvilassa, enkä oikein ymmärrä sen tarpeellisuutta juuri nyt, koska Hakasalmen näyttelykin oli sangen pitkäkestoinen (14.10.2009–29.8.2010) eikä siitä ole kulunut kauheasti aikaa ja sisäänpääsyltäänkin se oli maksuton. No, tajuanhan minä, että ihmistenkin luokse pitää mennä, mutta tällä tavalla jää kuitenkin näyttelyaikaa vähemmän tarjolle niille taiteilijoille, jotka sitä haluaisivat ja tarvitsisivat. 

Oli Branderin kuvia tosin taas ihan hauska katsella, ja kyllä ne vain ovat aivan fantastisen hienoja. Hieno oli myös vaatimaton ja oivaltava näyttelyarkkitehtuuri, joka pelasi vain vanhoilla puistonpenkeillä:

Samana päivänä kävin muuten Hugo Backmanssonin näyttelyssä Amos Andersonin taidemuseossa ja unohdinkin kommentoida happamasti sen näyttelyarkkitehtuuria. Se tuli mieleen tästä vähäeleisyydestä, joka voi toimia siis ihan toisellakin tavalla. Backmanssonin Afrikka-aiheisten maalausten koristeeksi oli heitetty puolihuolimattomasti kaksi palmua, jotka näyttivät ihan typeriltä ja kliseisiltä:

Hiphurraa! Nyt on kaikki syksyn näyttelyt kurottu umpeen. Olen siis kertonut ihan jokaisesta näyttelykäynnistäni. Jos oikein heittäydyn hulluksi, saatan perata vielä kesänkin unohdukset läpi, sillä tiedän, että sieltäkin löytyisi kommentoimatta jääneitä näyttelyitä. Katsotaan. Joudun nimittäin jatkamaan valokuvieni siivoamista.

Näyttelykuvia 225 & 226: Noin vain Keniaan ja Albaniaan

Kävin eilen Helsingin taidemuseon lisäksi sen vieressä sijaitsevassa Kulttuurien museossa, jossa tulee käytyä aivan liian harvoin. Se on nimittäin hieno ja rakkaudella hoidettu museo, jossa on jatkuvasti kiinnostavia vaihtuvia näyttelyä myös varsin kiinnostavan perusnäyttelyn lisäksi. Niin nytkin.

Mobiili Afrikka (20.10.2010–27.3.2011) perustuu antropologi Sirpa Tenhusen tutkimusprojektiin. Näyttelyn valokuvat on ottanut Juha Laitalainen (s. ?):

Jane pitää puhelimitse yhteyttä 26 sisarukseensa − hänen isällään oli viisi vaimoa. Kuva: Juha Laitalainen, 2009.

Kyse on siis nairobilaisen Kiberan slummin ja mobiiliteknologian suhteista. Järkyttävän suuri Kibera on Afrikan toiseksi suurin slummi, ja nyt on pakko tunnustaa: en minä ollut siitä aiemmin edes kuullutkaan. Senkin tämä näyttely siis aiheutti, että piti googlata Kiberaa oikein kunnolla. 
Selvästikin tärkeä ja mietityttävä näyttely, joka laittoi pohtimaan mobiiliteknologian hyviä ja huonoja puolia – joita molempia Tenhunen tuo esiin – vähän globaalimmasta näkökulmasta. 

Eikä ollut Kulttuurien museon toinenkaan vaihtuva näyttely yhtään sen tylsempi. Marubi-studio – valokuvia Albaniasta 1859–1952 (5.5.2010–9.1.2011) sisälsi nimensä mukaisesti valikoiman albanialaisen Marubin perheen valokuvastudion kuvia useammassa sukupolvessa. Studion perusti Italiasta Albaniaan muuttanut taidemaalari ja valokuvaaja Pietro Marubi (1834–1904):

Shkodran katedraalin rakentaminen kesti yli 40 vuotta (1856−1898), ja siitä tuli Balkanin suurin roomalaiskatolinen kirkko. Vuoden 1967 uskontokiellon jälkeen siitä tehtiin lento- ja koripallohalli. Italialaiset asiantuntijat restauroivat katedraalin vuonna 1991, jolloin Äiti Teresa pyhitti sen uudelleen käydessään Albaniassa. Pietro Marubin kuva vuodelta 1898.

Kaikkineen Marubi-studiolta on jäänyt jälkeen 150 000 kuvaa, joista monia ei ole julkaistu koskaan. Tässä näyttelyssä niistä oli mukana 71.

Tuli oikeasti halu lähteä Albaniaan. Eiköhän tämäkin kerro jotain näyttelyn kiinnostavuudesta. Luulen siis ihan oikeasti käynnistäväni Albania-projektin.

***

Hyvän taidepäivän iltakin huipentui oikein kunnolla. Taidemaalari Lauri Ahlgrén (s. 1929) piti Lallukan taiteilijakodissa pienet iltapippalot henkilöille, jotka olivat osallistuneet hänen kirjansa tekemiseen. Minä kirjoitin siihen keväällä johdantoesseen. Erittäin hauska ilta, ja oli mukava istua Ahlgrénin sympaattisessa ateljeessa ja tissutella hyviä viinejä:

Eikä ole 81-vuotias mestari juurikaan laiskistunut. Staflialla oli 1960-luvun maalaus, jota hän oli ryhtynyt parantelemaan miltei 50 vuoden jälkeen. Yksi ratkaiseva punainen elementti nimittäin tuntui puuttuvan. Muistutuksena tästä oli maalaukseen kiinnitetty sukka:

Kyllä tämä taidekin on väliin aika hauskaa.

Näyttelykuvia 224: Etelä-Afrikkaa

Kävin jo 25.9. ensimmäisen kerran Helsingin taidemuseon Etelä-Afrikka-aiheisessa näyttelyssä Peekaboo (20.8.2010–16.1.2011) ja katselinkin sen muuten kokonaan, mutta tuolloin ei ollut aikaa katsoa William Kentridgen (s. 1955) videoita kunnolla, ja juuri ne tiesin jo etukäteen aivan erityisen kiinnostaviksi – olen nimittäin nähnyt perin juurin ihastuen Kentridgen töitä aikoinaan Tallinnan grafiikkatriennaalin yhteydessä vuonna 2004 ja myös yhden hänen hienoista duuneistaan ARS 01:ssä, joten päätin odottaa siihen, että saan koko jutun katsottua. Se tapahtui lopulta vasta eilen, jolloin kävin näyttelyn kokonaan ja tarkasti uudestaan läpi ja katsoin myös kaikki Kentridgen filmit. Yhdeksänosainen ja neljäntoista vuoden aikana valmistunut 9 piirustusta projektiota varten (1989–2003) oli ihan järisyttävän hieno:

Kentridgen hiilipiirrosanimaatiotekniikkka on aivan fantastisen taidokasta, ja niinpä seurasinkin vähän yli tunnin setin läpi lopulta aivan lumoutuneena. Varatkaa siis tähän näyttelyyn aikaa pari tuntia. Ja tehkää se. Siis ihan oikeasti. Näin hienoa yhdeksän animaatiofilmin settiä ette tule pitkään aikaan näkemään!

Näyttely oli muutenkin oikein vaikuttava, ja esimerkiksi uskoni dokumentaarisen valokuvan voimaan sai jälleen varsin voimakkaan lisävahvistuksen. Kyllä se oikeasti olemassa maailma on niin runsaasti rajumpi kuin se keksitty ja näytelty. Tässä esimerkiksi yksi Pieter Hugon (s. 1976) valokuvista Nigerian hyeenamiehistä, jotka kiertävät freakshown kaltaisesti näyttämässä kansalle, kuinka hurjia nämä pedot ovat:

Jessus, kuinka maailma onkin kummallinen paikka!

Ilman mitään ylisanailua ja kokemuksen sekä asiantuntemuksen syvällä rintaäänellä: Tämä näyttely on selkeästi syksyn taidetarjonnan kohokohtia, oikeasti aivan erityisen tärkeä näyttely.

Näyttelykuvia 221 & 222 & 223: Muistin kehnoudesta, osa 4.

Jatkan syksyn unohdusten perkaamista kuvakansioitteni avulla. 

16.10 kävin Galerie Anhavassa katsomassa Nina Roosin (s. 1956) näyttelyn (7.–31.10). Jotenkin en saanut otetta siihen enkä kyennyt sanomaan nopeasti mitään fiksua ja jäin sitten mykäksi. Oli minulla kuitenkin sellainen tunne, että nyt hänen maalaamisensa näytti seesteisemmältä kuin esimerkiksi viimeksi – ikään kuin hän olisi vähän enemmän nauttinutkin siitä. Käsitteellinen ja vaikea hän tietyllä tavalla on, mutta kyllä teokset viettelevät mukaansa miettimään sekä kuvaamisen ja kerronnan tapoja – tai kerronnan puutetta – että sitä kautta katsomisen tapoja. Olivat ne lopulta aika hienoja:    

 

Shades I (I Am Here), 2010, öljy akryylille.

Vähän kyllä ajattelin, että meniköhän tuo yliviileä ripustus jo vähän liikaakin nyyjoorkin puolelle. En oikein löytänyt motivointia moiselle suorastaan vieraannuttavalle tilankäytölle – tila ei siis oikein soinut:

***

Minulla on tapana katsoa kaikki ei-niin-oikeat näyttelyt ja marginaaliset paikat aika tarkkaankin, sillä joskus sitä oppii niistäkin aivan uusia ja omituisia asioita. 16.10. katselin myös Sanomatalon ensimmäisen kerroksen käytävälle ripustettua Riikka Juvosen (s. 1955) Tuhannen ja yhden yön tarinoiden kuvitusnäyttelyä – hän on myös kertnut tarinat omina versioinaan. Tuhat ja yksi yötä on ollut minulle aika läheinen asia, koska arabian kieli ja islamilainen kulttuuri oli aikoinaan yliopistolla pääaineeni. Mutta aikaahan siitä jo toki on. Juvosen kuvat näyttivät kuitenkin jotenkin steriileiltä ja jähmeiltä eivätkä vastanneet sitä sadunhohteen pehmeyttä, joka ainakin minulle on aina virittäytynyt ko. materiaalin kanssa:

Niin että minä taidan panna roponi toiselle tuoreelle Tuhannen ja yhden yön versiolle: muinaisen opiskelutoverini Jaakko Hämeen-Anttilan tulkinnalle, jonka on kuvittanut Heli Hieta (s. 1966).

***

Seuraavana päivänä 17.10. kävin Forum Boxissa katsomassa Johannes Kankaan (s. 1967) näyttelyä (8.–31.10), josta tulin vähän surulliselle päälle. Oli outo tunne, että olisin halunnut pitää näyttelystä enemmän kuin pidin. Kangas oli pannut esille kolme erillistä sarjaa, mutta eivät ne saaneet mitään kunnon klangia yhdessä syntymään eivätkä nyt kyllä rahkeet oikein muutenkaan riittäneet tähän yhteen Helsingin vaativimmista taidetiloista. Oli siellä ihan hienojakin töitä ja osittain onnistunutta ripustusta:

 

Mutta ei esimerkiksi tällä vihreän pläntin kikkailulla mihinkään päästy:

Väliin tuntuu siltä, että vähän nuoremmat taiteilijat eivät osaa tarpeeksi kunnioittaa näitä haasteellisia komeita tiloja. Tai voihan joku tietenkin olla perustellusti sitä mieltä, että ei niin tarvitsekaan tehdä. Rohkeasti vain toimintaan! Ehkä minä olen vain vähän modernistisesti jämähtänyt?

Näyttelykuvia 218 & 219 & 220: Muistin kehnoudesta, osa 3.

Jatkan pitkin syksyä kommentoimatta jääneiden näyttelyiden purkamista. Palaan kuitenkin vielä hetkeksi Turun kirjamessuille, jossa vierailin 2.10. Poislähtiessäni kävin VR:n lipputoimistossa ostamassa lipun ja kiinnitin huomioni erääseen hassuun yksityiskohtaan. Seinällä oli vanha kunniakirja, jossa kerrottiin siitä, kuinka Turun rautatieasema oli vuonna 1962 sijoittunut valioluokkaan VR:n liikennepaikkojen välisessä istutusten ja yleisön oleskelutilojen kuntoisuuskilpailussa:

Kunniakirjan on suunnitellut Rolf Christianson (1928–1997), joka on tehnyt ainakin 1950-luvulla oikein hauskoja matkailujulisteita. Olen oppinut viime vuosina spottaamaan pieniä visuaalisen kulttuurin yksityiskohtia vähän joka paikassa, ja on aina hauska nähdä tällaisia vähän vanhempia ja harvinaisempia juttuja ja käydä sitten tihrustamassa vähän lähempääkin:

Suosittelen tällaista harrastusta. Ei maksa mitään eikä vie varsinaisesti aikaakaan. Ja sitten tulee monipuolisesti miettineeksi visuaalisen kulttuurin historiaa. Ja pysyy jotenkin vireänä silloinkin, kun vain muuten ottaisi pannuun: täällä mä oon jossain Turussa ja haluaisin olla jo kotona ja sitten pitää vielä istua junassa, joka ei nykyään voittaisi mitään kuntoisuuskipalua – kaikki on kallista, kahvi pahaa ja vessassa haisee yököttävälle. Onneksi jäi tämä muisto.

***

8.10. huomasin hauskan yksityiskohdan Laivurinkadulla – tai itse asiassa olin huomannut sen jo aiemminkin mutta sitten unohtanut. Kultaseppä Kapi pitää ikkunassaan pieniä näyttelyitä. Nyt siellä oli lokakuun taiteilijana sarjakuvapiirtäjänä tunnettu Ruth Johansson (s. 1967): 

Sarjakuva ei ole oikein minun lajini, mutta tällaisia pieniä tietoiskuja on ihan hauska saada. Muutenkin tällainen ikkunagallerian ylläpitäminen on aina kannatettavaa toimintaa. 

***

15.10 kävin Galleria Heinossa Mikael Pohjolan näyttelyssä (18.10.–7.11.). Luulenpa, että se jäi kommentoimatta sen takia, että en heti oikein osannut muodostaa siitä kantaani. Seinän litteät duunit vaikuttivat vähän steriileiltä ja valjuilta tai yllätyksettömiltä, mutta veistoksista varsinkin keskellä lattiaa seisonut When My Ship Comes in (2010) oli varsin metka työ:

Pohjolassa on ehkä ainakin vähän jotain samaa kuin Lauri Astalassa (s. 1958), ja tunnenkin viehätystä tällaiseen maailman mallintamisen tutkailuun taiteen kautta. Kyllä tämä taisi olla ihan hyvä näyttely minunkin mielestäni. 

***

16.10. Piipahdin Galleria Art Kaarisillassa Sanomatalossa. Siellä oli Helsingin kuvataidekoulun ja erityistä tukea tarvitsevien henkilöiden taide- ja toimintakeskus Kaarisillan yhteisnäyttely Elämäni (6.–24.10). Ei ehkä ihan toimiva yhdistelmä, mutta varsinkin Kaarisillan betoniveistoksia tuottanut kurssi on tainnut olla oikein mielekäs – opettajaa en kotisivujen kautta saanut selville. Jälki ainakin oli vaikuttavaa, kuten tässä Pirkka Hytösen (s. ?) omakuvassa:

Kylpylässä, osa 2.

Vietin vielä aamupäivän Siuntion kylpylässä sen taidekokoelmia tarkastellen ja miettien myös ripustukseen pieniä muutoksia. Kaikkien tutumpien nimien lisäksi oli erittäin kiinnostavaa nähdä töitä sellaisilta taiteilijoilta, joita ei oikein edes muistanut tai sitten tuntenut lainkaan. En minä esimerkiksi ainakaan äkkipäätä muista nähneeni lahtelaiselta Antti Ukkoselta (1948–1994) mitään, vaikka olenkin todennäköisesti törmännyt häneen Dimensio-ryhmän yhteydessä. Oli miten oli, tämäkin iso maalaus oli hauska nähdä, vaikka vähän sellainen aikansa näköinen ja jähmeähkö se tosin on – kiinnostava kuitenkin:   

Tai sitten ihastuttava Egon Meuronen (1922–2005), jonka kanssa olen puhunut kerran puhelimessakin ollesani vielä Taide-lehdessä. Hän soitti minulle kerran ja kysyi neuvoa, että kannattaisiko hänen laittaa Taiteeseen oikein ilmoituskin, kun hän oli pitämässä gallerianäyttelyä. Hän epäili, että viimeistä näyttelyään oli todennäköisesti tekemässä ja halusi tehdä sen vähän komeamin. Minä sanoin, että enhän minä voi oikein jäävitöntä neuvoa tässä antaa mutta että jos siltä tuntuu, niin kai se on ilmoitus sitten laitettava. Niin hän sitten taisi tehdäkin.

Meuronen oli muuten myös tunnettu sarjakuvan pioneeri, joka palkittiin vuonna 1996 Puupäähatullakin. Sarjakuvan teon lopetettuaan hän ryhtyi akvarellistiksi, ja olikin varsin osaava sellainen, kuten tästä Siuntion työstäkin näkee:

Siuntoon siis palaamme vielä myöhemmin.

Kylpylässä

Jos eilinen päivä oli katu-uskottavuuden ja taiteen yhteyden päivä, niin tänään siirryin sitten ihan toisenlaiseen maailmaan. Lähdin nimittäin Siuntion Hyvinvointikeskukseen (ent. Siuntion kylpylä) työmatkalle, ja sain luontaiseduksi jäädä yöksi, syödä hyvää ruokaa ja käydä uimassakin. Oli muuten aika nasta uida lämpimässä vedessä ulkona pakkasessa. 

Mutta asiaan. Olen aikoinani käynyt täällä jossain seminaarissa, ja kiinnitin jo silloin huomiotani siihen, että onpa isossa talossa laaja ja kiinnostava – ja vähän outokin – taidekokoelma.

Niinpä ei ollut lainkaan vaikeaa vastata myönteisesti, kun minulta kysyttiin, että haluaisinko olla mukana prosessissa, jolla taide tuodaan enemmän osaksi asiakkaiden kokemusta. Palaan tähän myöhemmin tarkemmin, kun asia on selkiintynyt.

Koko päivän olen kuitenkin nyt saanut haahuilla ympäri taloa ja tutkia kiinnostavia taideteoksia. Isossa aulassa on vaikuttava Mauri Favénin (1920–2006) triptyykki 1960-luvulta:

Maanalaisen kerroksen käytävällä saattoi törmätä yllättäen hienoon Eino Ruutsalon (1921–2001) moottoroituun kineettiseen veistokseen, joka vieläpä toimi kaikkien vuosien jälkeen:

Tai sitten yhdessä pienemmässä aulassa Paul Osipowin (s. 1939) komeaan maalaukseen Lentävät laatikot (1970): 

Tässä kuitenkin vain jäävuoren huippua. Jatkan kierrosta huomenna ja palaan asiaan sitten myöhemmin.

Julkaistua 96: Valon ja liikkeen runoutta

Tänään ilmestyi Ilkassa arvioni Antti Maasalon (s. 1940) näyttelystä (15.11.–5.12.) Ava Galleriassa. Tämä Lehtimäen Pelle Peloton on kiinnostava taiteilija, joka seuraa tekniikan kehitystä vielä seitsemänkymppisenäkin ilmeisen herpaantumattomasti. 

 Haaveilijoiden aurinkokunta.

Valon ja liikkeen runoutta

Alajärven kaupungin kulttuuripalkinnon vastikään vastaanottanut kuvanveistäjä Antti Maasalo täytti myös ihan vähän aikaa sitten 70 vuotta. Viisaan lepoon hän ei kuitenkaan ole siirtynyt vaan juhlii työtä tehden ja on tuonut teoksiaan pitkästä aikaa Helsinkiin näytteille.

Maasalo alkaa olla jo aikamoinen grand old man suomalaisen kuvanveiston rajojen laajentajana. Hänen materiaalinaan ovat muovattavan tai veistettävän kolmiulotteisen materian sijaan sangen abstraktit valo, ääni ja liike – ja välineinään muun muassa tietokone, video, sähkö ja laser.

Maasalo on kuulunut perustajajäsenenä Dimensio-ryhmään, joka vuodesta 1972 on yhdistänyt taiteen ja teknologian kieltä toisiinsa ja jatkaa toimintaansa edelleenkin. Dimensiolaiset ovat aina osanneet valjastaa teknologian uusimman kehityksen taiteen palvelukseen, ja niinpä Maasalokin osallistuu kotoaan Lehtimäeltä Helsingin näyttelyyn päivittäin: hän nimittäin esittelee näyttelyn aina kello 17 ateljeekameransa välityksellä.

Vaikka Maasalo olisikin aikamoinen Pelle Peloton, ei hän anna tekniikan kuitenkaan syödä liikaa taiteen osuutta. Taidetta ei siis valjasteta tekniikan käyttöön, mikä tuottaisi usein vain kikkailua tai harmitonta viihdettä.

Lukuisia julkisia teoksia toteuttanut Maasalo on myös ympäristötaiteilija, jolle tekniikan käyttämisestä huolimatta juuri tietty luonnonläheisyys on ominaista, ja niinpä hän käyttääkin usein esimerkiksi tuulta, vettä, auringonvaloa ja erilaisia heijastuksia. Ympäristötaiteilijanakin hän on melkoinen pioneeri. Hän järjesti jo vuonna 1982 Lehtimäelle pohjoismaisen maa- ja ympäristötaiteen symposiumin, josta on tullut klassikko alallaan. Tämäkin toiminta on jatkunut niin ulkomailla kuin kotona Lehtimäelläkin.

Maasalon taide ei tekniikkaulottuvuudestaan huolimatta ole äänekästä tai ulkokohtaisilla efekteillä tehoaan etsivää ajanvietettä vaan hiljaiseen ja pohtivaan vastaanottoon rohkaisevaa meditatiivista taidetta. Hänen teoksillaan ei ole väitelauseiden kaltaista erityisesti avattavaa sisältöä, hän ei myöskään julista eikä liiemmälti opetakaan. Ymmärtämis- ja tulkintaprosessin sijaan katsojan kannattaa hakeutua mielentilaan, jossa ”puhdas” kokemus on rationaalista ymmärtämistä tärkeämpää. Teosten kanssa voi olla mielekkäässä suhteessa – miettimättä sen kummemmin mitään syytä siihen. Sen tulee vain antaa syntyä.

Tällaisia ovat Maasalon nyt näytillä olevat teoksetkin, joista suurin osa on melko tuoreita, mutta mukana on myös jokunen vanhempikin. Sen verran voisin moitettakin antaa, että ei Maasalon olisi missään nimessä kannattanut tyytyä näin pieneen galleriatilaan. Mikä lie vaatimattomuus vaivannut? Pienessä galleriassa jo muutamakin teos aiheuttaa tilanteen, jossa teokset alkavat häiritä toisiaan. Tällainen meditatiivinen, hitaan liikkeen ja värin veistos tarvitsee myös tilaa sille sfäärien hengitykselle, jota sen olemassaolo tavallaan kuvittaa. Maasalon teokset tulisivat todellisuudessa oikeuksiinsa sellaisissa hienoissa näyttelytiloissa kuin Helsingin Taidehalli tai Forum Box. 

 Nyanssit.

Julkaistua 95: Oudosti kiehtovan yökötyksen tenhovoima päätyy uniin asti

Eilen 24.11. ilmestyi Kauppalehdessä arvioni Kari Vehosalon oudosta näyttelystä (10.–28.11.) Hirtettyjen tanssiaiset tm-galleriassa. Se oli taas näitä 1500 merkin juttuja, joihin ei paljoakaan sanottavaa mahdu, varsinkin kun pitää näköjään olla vielä jotenkin kauppalehtimäisen letkeä – mitä se sitten onkaan (otsikon oli kyllä toimitus vaihtanut raflaavammaksi, minun alkuperäinen oli 'Yökötyksen tenhovoimaa'):

Oudosti kiehtovan yökötyksen tenhovoima päätyy uniin asti 

Hygienia sarjasta Väkivaltaisen kuoleman pelko, 2010, öljy kankaalle.

Kuvataiteenkin yhteydessä on toisinaan tapana puhua ”rankkuudesta”, varsinkin jos kyse on ekspressiivisestä jäljestä, jossa väriä on sudittu paksusti ja suurella tunteella, ja jos mahdolliset henkilöhahmotkin ovat vähän vinksahtaneita. Ihan oikeasti rankkaa tällainenkin taide on kuitenkin harvoin. Eivät taiteen kuvat yleensä kovinkaan monien uniin hiivi.

Lahden Taideinstituutista pari vuotta sitten valmistunut Kari Vehosalo (s. 1982) on kuitenkin saanut aikaiseksi näyttelyn, josta herkemmät katsojat saattavat karata kesken taidenautinnon. Nautinnosta on sitä paitsi aika vaikea puhua, jos maalauksessa esimerkiksi takapuolensa paljastanut mies on ilmeisesti ulostamassa yhtä ilmeisesti kuolleen naisen päälle.

Useampikin Vehosalon maalauksista kuuluu sarjaan Väkivaltaisen kuoleman pelko, joten psykologian alueelle hän katsojaa haluaa ilmeisesti johdattaa. Toisen mahdollisen lukuohjeen antaa näyttelyn nimi Hirtettyjen tanssiaiset, joka viittaa Arthur Rimbaudin (1854–1891) runoon. Tulee mieleen eräs Rimbaudin kirje, jossa tätä toteaa, että runoilija ”saavuttaa tuntemattoman, ja vaikka hän menettäisi järkensä eikä ymmärtäisi näkyjään, niin ainakin hän on nähnyt ne!”

Silkkaa romantiikkaakin tämä toki on, mutta ehkä joidenkin nuorten taiteilijoiden on löydettävä ilmaisunsa psyyken pohjamutien kautta. Tekniikka Vehosalolla on kyllä harvinaisen kypsä. Hän maalaa esittävää mustavalkoista öljymaalausta – ei valokuvantarkkuudella vaan sillä samalla tenhovoimalla, minkä mustavalkoinen elokuva oikealla kankaalla tuottaa.

Näyttelykuvia 217: Oikeus kotiin

Tänään ajattelin kävellä Uudenmaankadun päästä päähän ja käydä kaikissa kadun gallerioissa – niin huonoissa kuin hyvissäkin, joita molempia piisaa. Aloitin sitä vaihtoehtoisimmasta päästä eli Myymälä2:sta, jossa oli serbialais-saksalaisen pariskunnan Vladan Jeremicin (s. 1975) ja Rena Rädlen (s. 1970) näyttely Right to Home (10.11.–27.11.). He muun muassa esittelivät kiinnostavaa projektiaan World Communal  Heritage, jossa kannetaan huolta sosialistisen ja sosiaalisen modernismin aikana nousseista asuinalueista, joita grynderit nykyään laittavat maant asalle. Huolena on siis yhteisöllisten asuinalueiden ja julkisen tilan häviäminen. Kannattaa tutkailla kotisivujen antia, koska sieltä löytyy neuvoja myös omien ehdokkaiden liittämiseksi tälle uudenlaiselle "maailmanperintölistalle".

Katsoin myös heidän tekemänsä videon Gazela – Temporary Shelter from 100 to 500 Years (2009), jossa kerrotiin belgradilaisen sillan alla asuneiden ihmisten kovasta kohtalosta, kun heidän leirinsä tuhottiin. Videon voi katsoa kokonaisuudessaan tästä. Enpä ole vähään aikaan nähnyt niin vaikuttavaa videota ja poliittista taidetta:

Ei olekaan siis ihme, että söpöjen kuvien katsominen ei kiinnostanutkaan enää lainkaan. Lopetin taidekierrokseni siihen paikkaan, menin DTM:ään juomaan yhden latten ja Jaloviinan. Sitten menin Iso-Roban Like-kirjakauppaan, ostin hienon ja lupaavan tuntuisen katutaidekirjan ja menin lueskelemaan sitä:

Sitten iski levoton olo ja tosi vahva halu tehdä laitonta taidetta. Aika metka taidepäivä.

Näyttelykuvia 213 & 214 & 215 & 216: Muistin kehnoudesta, osa 2., kansainvälisyyskasvatusta

Jatkan aikoinaan laiminlyötyjen näyttelyiden perkaamista, jotta saisin edes jonkinlaisen sielunrauhan.

27.9. kävin Stoassa katsomassa tekstiilitaiteilija Silja Purasen (s. 1961) näyttelyn Sattuma (21.9.–6.10.), joka oli sekä aika raju että koskettava. En olisi uskonut, että valokuvien siirto kankaalle voisi tuottaa niin saumattoman toimivaa jälkeä kuin Purasen kehittämissä tekniikoissa on tapahtunut. Hänen poliittissävyinen kommentointinsa on myös melko ravisuttavaa. Hän muun muassa tutkailee yhteiskunnan asettamia standardeja, joiden kanssa ysilöiden on kamppailtava.

Näytillä oli myös tekstiilien lisäksi hulvattoman hauska kaksiminuuttinen video, jossa Downin syndroomaa sairastava Onni Lintusaari esittelee taitojaan:

   

 Samaa aihetta Puranen oli käsitellyt myös kankaalla:

 

Kertakaikkisen hieno näyttely ja taas hyvä muistutus ainakin minulle – siis minun rajoituksilleni – siitä, että taiteenlajien kesken ei kannata harrastaa liiaan voimakasta kategorisointia. Tämän tekijän työtä kannattaa siis seurata, vaikka ei erityisest olisikaan ns. tekstiilitaiteesta lajina kiinnostunut.

***

Samaan aikaan Purasen kanssa Stoan parvella oli Sini Sinisalon (s. 1978) näyttely Kesän hattarat (20.9.–7.10.).  

Sellaista pikkukivaa ja tyttömäisen vaaleanpunaista ns. suttumaalausta, joista osa kuitenkin toimikin ihan pirteästi. Amatöörimäisen epätasainen silti:

Mutta amatöörihän hän onkin, eikä siinä ole mitään moitittavaa.

***

Kävin 27.9. myös lempikirjastossani Kirjasto 10:ssä, jossa on aina tarjolla pikkunäyttelyitä – hyvinkin kiinnostavia toisinaan. Niin nytkin – siis niin kuin periaatteelisella tasolla. Enpä olisi uskonut, että katselen joskus Vihdin 4H-yhdistyksen valokuvanäyttelyä suurella mielenkiinnolla! 

Ihminen on (20.9.–3.10) oli Vihdin 4H-yhdistyksen Kansainvälisyysklubin valokuvanäyttely. 14–18-vuotiaat nuoret esiintyvät itse luomissaan henkilöhahmoissa, joiden tarinoiden kautta avataan kansainvälisyyden teemoja. Varmaan ovat stereotypiatkin tulleet tutuksi. Huikean hauska ja ilmeisen toimiva idea. Ammattilaisapua valokuvauksen puolelta on antanut Olga Poppius (s. 1981). Lisää vain tällaisia projekteja! 

***

Pieni välihuomautus kuvien ja symboliikan voimasta ja toisen kulttuurin visuaalisen maailman lukutaidosta. Pizzasta ja kebabista on tullut varmaankin peruuttamaton osa suomalaisuutta – ja siitä, että niitä paikkoja pitää yleensä aina joku maahanmuuttaja. Näin on tässäkin Helsinginkadun paikassa:

 

Oikein meinasin nauruun purskahtaa, kun näin tämän paikan. Omistaja on viisaana kauppamiehenä tajunnut, että vastenmielisinkään suomalainen juntti ei tee mitään hyökkäyksiä leijonan suojeleman paikan kimppuun. Tulee päinvaston mieluusti syömään, vaikka henkilökunta puhuisikin murtaen suomeaan.

***

2.10. piipahdin Turun kirjamessuilla esintymislavalla puhumassa Tallinna-aiheisista kirjoistani. Jonkin verran sitten kiertelin osastojakin. Siuron shamaani, vimmaisen hieno runoilija J.K. Ihalainen jaksaa aina yllättää. Nyt hän oli koonnut Turkki-teemaisen osaston ja järjestänyt siihen pienen tadenäyttelynkin. Olen aina ollut vannoutunut Jyskyn fani, ja jälleen taas syystä:

Seval Senerin (s. 1977) Uudelleenjärjestetyt sarjat oli kiinnostava pieni näyttely, jonka teoksissa taiteilija yhdistää hienvaraisesti sekä klassista islamilaisen taiteen kuvastoa että nykytaidetta. Minulle ihan uusi tuttavuus, mutta kotisivut kertovat, että varsin monipuolisesta tekijästä ja itse asiassa ennen kaikkea veistäjästä on kyse. Hän on myös taidokas paperinleikkaaja: 

Näin peräkylillä asuva runoilijakin voi tehdä ihan fantastista ruohonjuuritason kansainvälisyyskasvatusta!

***

Nyt välillä töihin ja uimaan. Jatkan sitten taas unohdusten auki kerintää.

Näyttelykuvia 209 & 210 & 211 & 212 & Virossa 30: Muistin kehnoudesta

Minua on koko ajan vaivannut se, että aloittaessani bloggaamisen päätin kokeilla sitä, että voisiko kriitikko kertoa kaiken mitä näkee ja lukee – siis kaiken taiteeseen liittyvän. Ei se oikein tahdo onnistua, ja olen koko ajan ollut tietoinen siitä, että on useampiakin näkemiäni näyttelyitä, joista syystä tai toisesta unohdin kirjoitaa tai joihin en saanut sellaista otetta, että sanat olisivat ryöpsähtäneet noin vain – ja sitten ne vain jäivät. 
Minulla on tietokoneellani kymmeniätuhansia valokuvia, ja kun ryhdyin tänään siivoamaan niistä turhia pois, huomasin taas joitain näyttelyitä, joiden kommentoimattomuus on suorastaan hävettänyt minua. Tässä nyt ne kaikki elokuun lopulta alkaen. Eihän taide mihinkään sitä paitsi vanhene – ei ainakaan pitäisi.

***

Elokuun lopulla asuin vielä vähän aikaa Tallinnassa. Kävin Tallinnan Taidehallissa 29.8. katsomassa Siim-Tanel Annusin (s. 1960) näyttelyn Raha ja poeesia (4.8.–5.9). Olen vähän tuttukin Annusin kanssa vuosien takaa, ja siksi olikin hirvittävän hauska yllätys, että hän osui paikalle itsekin aivan sattumalta:

Annus ja tutun rahan yksityiskohta – ainakin vanhemmille lukijoille.

Näitä rahajuttujahan Annus on esitellyt Retretissäkin viime kesänä, joten mitään erityisen uutta ei tullut nähtyä, mutta lievästä liikakoristeellisuudestaan – tämä liittyy siis maalaustekniikkaan – huolimatta idea on toimiva, ja mukana oli myös vähän rankempia poliitisia kannanottoja Molotov–Ribbentrob-sopimukseen liittyen, joten kokemus oli ihan kiinnostava. Kiinnostava tekijä tämä varhaisen virolaisen performanssin (jo) grand old man – hänhän tuli jo neuvostoaikana tunnetuksi muun muassa rituaalisista tuliperformansseistaan, joita hän ei enää tee – on aina ollut.

***

Kun kuvanveistäjä Villu Jaanisoon (s. 1963) ja minun kuratoimaa veistosnäyttelyä Julkisen veistotaiteen museo (11.8.–5.9.) – josta en myöskään koskaan tainnut kertoa sen kummempia – purettiin Galleria Sculptorissa sain samalla seurata sitä, miten Anne Meskanen (s. 1966) rakensi omaa näyttelyään Käsitöitä (8.–26.9.). Avajaispäivänä 8.9. kaikki oli aamulla vielä vähän levällään, mutta hyvältä näytti. Meskanen on aina ollut kiinnostunut erilaisista hybrideistä, jotka tuottavat väliin aika outojakin tunnelmia ja joissa useimmiten on kuitenkin mukana jonkinlaista huumoria – eikä pelkästään mitään vitsejä:

Oikein kiinnostava näyttely, mikä varmistui, kun onneksi kävin katsomassa sen myöhemmin täysin valmiinakin.

***

Ja on tässä ollut pitkin syksyä kaikenlaisia taiteeseen liittyviä tapahtumiakin, joista en ole syystä tai toisesta ehtinyt tai viitsinyt kirjoittaa. Yksi tällainen oli Suomen Kuraattorien Yhdistyksen 10.9. Kiasman auditoriossa järjestämä seminaari Kone nimeltä kuraattori: Paikoillanne, valmiina, NYT – Suunnitelmasta valmiiksi. Minulla oli siellä puheenvuoro, jossa kerroin itsenäisen kuraattorin työstä. Tässä omaa puheenvuoroaan esittämässä intendentti Arja Miller Nykytaiteen museo Kiasmasta:

Ei ollut mikään veret seisauttava seminaari, ja jäin edelleen hyvin epätietoiseksi siitä että, pitäisikö minun hakea yhdistyksen jäsenyyttä. Onhan tässä tullut kuratoitua aika paljon 2000-luvulla, minkä huomasin, kun jouduin nyt ensimmäistä kertaa listaamaan kaikki kuratointini – keskityin nimittäin puheenvuorossani konkretian kautta siihen, miten erilaisia kuratoinnit aina ovat, eikä mitään yhtenäistä mallia prosessin kulusta kannata edes haikailla – mikä halu monella tuntui olevan aika voimakas. Tässä nyt kuitenkin se lista:

– Ikuinen paluu. Suomen Kuvanveistäjäliitto, Korkeasaari 2001. [Radoslaw Gryta, Jussi Heikkilä, Anu Kiiskinen, Kaisu Koivisto, Olo, Pekka Pitkänen, Jyrki Siukonen, Ossi Somma, Anu Tuominen]

– Neljä veistäjää messuilla. Helsingin kirjamessut 2002. [Pekka Kauhanen, Ukri Merikanto, Matti Nurminen, Heimo Suntio]

– Turhat pojat. Helsingin Taidehalli, Lönnströmin taidemuseo, Mikkelin taidemuseo 2003–04. [Juhani Harri, Jorma Hautala, Pekka Kauhanen, Matti Kujasalo, Ukri Merikanto]

– Silmä ja mieli. Nykytaiteen museo Kiasma 2004. [Yhdessä Marja Sakarin kanssa] [Annette Arlander, Tuija Arminen, Pirjetta Brander, Teuri Haarla, Ritva Harle, Gun Holmström, Markus Konttinen, Marcus Lerviks, Ulla Liuhala, Jaakko Niemelä, Kirsi Peltomäki, Outi Pienimäki, Ossi Somma, Vertti Teräsvuori]

– Neljä taiteilijaa Keravalla. Keravan taidemuseo 2004. [Pekka Hepoluhta, Matti Kujasalo, Matti Peltokangas, Timo Setälä]

– Tapani Mikkonen & Matti Peltokangas: Taidenäyttely. Galleria G 2005.

– Hevosvoimaa. Taidemuseo Meilahti 2006. [Yhdessä Pessi Raution kanssa]

– Sisäpiha – Lallukan taiteilijoita Lapualla. Lapuan taidemuseo 2008. [Soledad Chuaqui, Outi Heiskanen, Hannele Kylänpää, Kuutti Lavonen, Jaakko Niemelä, Antti Ojala, Matti Peltokangas, Heimo Suntio, Senja Vellonen]

– Tuunattua Tuuvaa. Mikkelin taidemuseo 2009.

– Salvelan kesä. Galleria Orton 2010.

– Julkisen veistotaiteen museo. Galleria Sculptor 2010. [Yhdessä Villu Jaanisoon kanssa]

***

14.9. kävin Vihdin Galleria Pictorissa avaamassa Aimo Kanervan (1909–1991) hauskan pikkunäyttelyn Valkjärven kesiä (14.9.–2.10). Kyse oli siis Vihdissä parissakin paikassa paljon aikaansa viettäneen Kanervan lähinnä Vihti-aiheisista teoksista. Näyttely olikin oikein kiinnostava – kyllä se mestari on mestari nopeissa luonnostyyppisissä piirustuksissa ja akvarelleissaankin. Oli myös hauska nähdä näyttelyssä paljon vanhoja tuttuja. Tässä muun muassa hieno taidemaalari Tapani Tamminen (s. 1937) Kanervan omakuvan kanssa – jotain epäluuloista habituksellista yhtäläisyyttä heissä muuten on (kai se oli vitsi?):

Avajaispuhekin sujui oikein hyvin, koska sain vähän tuoretta kaskuiluakin mukaan käytyäni ensin haastattelemassa ystävääni ja antikvaarista kirjakauppiasta Eeva Kanervaa, Aimon tytärtä, joka oli isänsä mukana monilla Vihdin matkoilla. Sain muun muassa kerrottua Aimon ensimmäisen kommentin hänen tutkittuaan mahdollisia maalauspaikkoja Vihdissä: "Eihän täällä ole mitään maalattavaa!" No, jotainhan sittenkin löytyi.