Julkaistua 18: Robotti tekee taidetta

Hauskan Keravan retkeni kriittisistä tuloksista toinen, Axel Straschnoyn robottinäyttelyn kritiikki ilmestyi Kauppalehdessä 30.4. Se oli pantu 'Viikon paras' -nimekkeen alle. Kaikenlaista pelleilyähän tämä journalismi nykyään on täynnä. Mutta ei kai se niin vakavaa ole. Juttuni oli alunperin 

otsikoitu 'Kuinka rakentaa taidemaailma?', ja olihan se nyt toki aiheeseen katsoen ikään kuin filosofisesti sopivampi. Mutta näin se vain menee. Mutta ei kai sekään nyt niin vakavaa ole. Alla siis informatiivisemin otsikoituna

Robotti tekee taidetta

Argentiinalaissyntyisen, Kuvataideakatemiassakin opiskelleen Axel Straschnoyn (s. 1978) ja työryhmän robotiikkaa ja taidetta yhdistävän näyttelyn pitäisi kaiken järjen mukaan olla kansainvälinen sensaatio, mutta siellä se vain tapahtuu miltei itsekseen Savion seisakkeen kupeella – vailla sitä ihmettä, että puolen tunnin junamatkan myötä paikalle rynnisi koko pääkaupunkiseudun nykytaideväki.

Siellä se todella tapahtuu itsekseen, sillä näyttely Kuinka rakentaa astianpesukone? on kahdesta robotista koostuva kokonaisuus, jossa toinen esittää taidetta toisen sitä vastaanottaessa. Robotiikkaan on kuitenkin yhdistetty kompleksinen tekoälyprosessi, joten jähmeän koreografian sijaan on käynnistynyt prosessi, jonka tuloksia emme edes vielä tiedä. Vastaanottaja osaa esimerkiksi hämmästyä, kiinnostua tai pitkästyä – ja se osaa myös esittäjälle asian ilmaista. Esittäjän pitää siten miettiä sitä, miten pitää vastaanottajan kiinnostusta yllä, jottei se vaipuisi silkkaan välinpitämättömyyteen. Näinhän me toisinaan teemme taiteen vastaanottajina pienen vilkaisun jälkeen: ”Ai tää on taas tätä.” Straschnoy sai kutsun vuona 2008 systeemitutkija Paul Scerriltä tulla pittsburghilaiseen Carnegie Mellon -yliopistoon. Lopulta seitsemän robotiikantutkijan työryhmä lähti testaamaan ajatuksia käytännössä. Herääviä kysymyksiä on tietysti monenlaisia. Voiko esimerkiksi robotti tehdä aidosti ihmistä kiinnostavaa taidetta? Sitten on tietenkin se yksi hauska kysymys: ”Se muuten esiteltiin silloin aikoinaan Keravalla. Olitko sinä siellä?”
 

 Paul Scerri ja Axel Straschnoy (oik.).

Näyttelykuvia 40 & 41 & 42: Siellä sun täällä

Keskiviikkona 28.4. jaettiin Ravintola Lasipalatsin Palmuhuoneessa Kritiikin Kannukset runoilija Timo Harjulle. Sympattisen tuntuinen kaveri ja ainakin näytteen perustella palkintonsa väärti. Olin paikalla "viran puolesta" Kritiikin Uutisten toimittajana. Olen käynyt paikassa pari kertaa aiemminkin, mutta en ole koskaan jostain syystä osannut kiinnittää huomiota taiteeseen. Nyt huomasin aika kookkaan 1950-luvun Le Corbusierin (1887–1965):

Sitten innostuinkin katsastamaan kaikki ravintolan teokset. Joukossa oli muun muassa ihan sympaattinen Jaakko Somersalo (s. 1916–1966) ja pari Max Salmea (1931–1995). Kun kysyin teosten alkuperää hovimestarilta, hän kertoi niiden kuuluvan yhdelle omistajista, Heimo Keskiselle. Mukava pikku kokelma, joka sopii funkisravintolaan oikein hienosti. Muistakaa siis aina ravintolassakin katsella ympärillenne.

***

Helsingin tuoreimman gallerian, Showroom Helsingin avaaminen uutisoitiin kaiketikin vähän väärin. Kyseessä ei ole kuvataiteilija Jani Leinosen (s. 1978) perustama uusi galleria vaan Tuomas Zetterbergin perustama galleria, joka edustaa muun muassa Jani Leinosta. Se muu on sitten kuvataiteilija Jiri Geller (s. 1970). Hän on siis vaihtanut tallia Gallery Kalhama & Piippo Contemporarysta. Showroom Helsingissä tullaan näiden kahden lisäksi näkemään myös muiden "yhteistyötaiteilijoiden" – kuten Zetterberg minulle sanoi – näyttelyitä. Seuraavana (7.5.–6.6.) ovat vuorossa karkkivärisellä Ylisöpö!-näyttelyllään Riikka Hyvönen (s. 1982) ja Rakel Liekki (s. 1979). Nyt (16.4.–2.5.) seinillä on Jani Leinosen Tony the Tiger – jos ei joku vielä hänen pop-pakettejaan ole nähnyt.     

Taantuma ei tunnetusti ole taiteen ystävä, mutta ainakin Zetterberg vaikutti optimistiselta – uutta nuorempaa ja aidosti taidetta harrastavaa keräilijäkuntaa kuulemma riittää. Toisena galleristina toimii kuraattoriaktivistina tunnettu Aura Seikkula:

Hieman vierastan showroomin omaa statementtia: "Art for all is a compromise. Cold and absent. Not all of us are interested in art. In fact, only a few of us are. We want to be faithful to these few." On siinä sellaista elitististä hybristä, että kavahdan. Mutta katsotaan nyt sitten.

***

Aika usein isompi näyttely kannattaa katsoa useampaankin kertaan, jos vain on mahdollista. Niinpä kävin katsomassa Helsingin taidemuseon Georg Baselitzin (s. 1938) uudestaan. Suurin syy tähän oli se, että ensimmäisellä kerralla vain vilkaisin näyttelyn yhteydessä esitettävää Heinz Peter Schwerfelin (s. 1952) 52-minuuttista fimiä Baselitz (2004), vaikka se näyttikin sangen intensiiviseltä. Oli jo kiire jonnekin pois. Niinpä varauduinkin nyt katsomaan sen kokonaan. Ja hieno se olikin. Oli myös hauska nähdä, että vieressäni istui keski-ikäinen nainen, joka myös hänkin katsoi filmin kokonaan. Harva nimittäin tajuaa, kuinka vähän näitä oheisjuttuja ihan oikeasti katsotaan, jos ne vaativat vähänkin enemmän aikaa. Kun arvioin, että meitä tulee kolmen ja puolen kuukauden aikana olemaan ehkä 27, saatan jo olla optimistinen. Ja tämä on siis ihan oikeasti totta.

Filmi oli niin tiukkaa ja intensiivistä asiaa merkittävän maalarin työskentelyn perusteista, että painostin erästä maalariystäväänikin menemään museoon varta vasten vain sen takia, vaikka hän ei edes arvosta Baselitzia kovin kummoisena maalarina. Ja hän lupasi. Aion vielä tentatakin hänet. 

Arkkitehtuuria 6: Ufo on laskeutunut

Olen alusta lähtien pitänyt Kiasman arkkitehtuurista, vaikka en sen sisällä aina oikein tunnu tietävän, että missä kerroksessa nyt olenkaan. On kuitenkin yksi kulma, josta rakennus on ulkoapäin vaikuttanut aina perin oudolta. Hätkähdän edelleenkin melkein joka kerta, kun kävelen Pääpostin takaa Sanomatalolle:

Lyhyen Postikujan päässä ei jotenkin odottaisi näkevänsä isoa rakennusmassaa. Kiasma näyttää tästä kohtaa ikään kuin liian pieneen tilaan ahdetulta ufolta tai ilmalaivalta, mitä korostaa vielä näkymää dominoiva kaarimuoto.

Mutta onko tämä huono juttu? Vaikka näkymä ei missään mielessä ole kaunis, en vieläkään oikein tiedä. Olen tästä näkymästä aina myös vähän hyväntuulisen huvittunut. Harva rakennus tuo loppujen lopuksi mieleen voimakkaita assosiaatioita.

Luettua 11 & 12 & 13: Baselitz Remix / Georg Baselitz Remix / Helsingin taidemuseo.fi 1/10

Sointu Fritze & Katja Ikäläinen (toim.): Baselitz Remix. Helsingin taidemuseo 2010. [Tekstit: Janne Gallen-Kallela-Sirén, Éric Darragon, Sointu Fritze]

Jotkut näyttelyluettelot elävät vielä pitkään näyttelyn jälkeenkin. Jotkut jopa lunastavat paikkansa käsikirjastossa aiheensa peruskirjoina. Tämä näyttelyjulkaisu ei valitettavasti tule olemaan kovinkaan ikimuistoinen. "Pääartikkelin" – kuten Janne Gallen-Kallela-Sirénin esipuheessa vähän tarpeettomasti todetaan – kirjoittaja Éric Darragon tuntee epäilemättä Georg Baselitzin (s. 1938) tuotannon, mutta ei hänen sisäsiittoinen ja pikkumainen lähestymistapansa taida esimerkiksi olla omiaan tutustuttumaan ensimmäistä suomalaista isoa Baselitz-näyttelyään katsovaa katsojaa mestarin tuotantoon kovinkaan avaavasti tai edes lukijaystävällisesti. "Maakuntasarjan" artikkelin kirjoittajalla Sointu Fritzellä on itse asiassa paljon parempi ote. Mutta palaan näiden artikkeleiden sisältöön tarkemmin, kun kirjoitan näyttelystä kritiikin. 

***

Georg Baselitz Remix. Helsingin taidemuseo 2010. [Teksti: Taru Tappola]

Sitä kun on vuosia ollut umpiammattilainen, on suhde ilmaisjakelumateriaaliin hiljalleen muuttunut surullisen vieraantuneeksi. Nytpä siis päätinkin tutustua kaikkeen tarjolla olevaan materiaaliin. Museolehtori Taru Tappolan laatima 20-sivuinen pikkuvihkonen oli itse asiassa oikein hauska tiivis paketti Baselitzista. 

Tein myös sen vähän hassun havainnon, että eliitille – sille porukalle, jolla on varaa ostaa näyttelyluetteloita – tarjotaan Baselitz modernistisen herooisesti pelkässä sukunimimuodossa. Tähänhän me olemme tottuneet ns. nerojen ja mytologisten taiteilijahmojen kautta: pelkkä "Picasso" riittää. Eivät edes duunarit puhu "Pablo Picassosta" kun he puhuvat Pablo Picassosta (1881–1973). Ehkä tämä on sattumaa, mutta oikein nauratti. Ehdotttaisin, että kaikista taiteilijoista käytettäisiin aina sekä etu- että sukunimeä. Se olisi ainakin käytännön tapa murtaa turhanpäiväisiä neromyyttejä. Kielestähän moni asia alkaa. Tämän muun muassa feminismi on meille opettanut.

Toinen vähän hassu havainto oli se, että varsinaisen luettelon ostaminen tuntuu ihan turhalta, kun vertaa sen turhan snobbailevaa antia pikkuvihkosen ja museon lehden tuottamaan rahvaanomaisen informatiiviseen yhteispakettiin. Pitääkin kysyä suoraan kuluttajavalistuksellisesti: Miksi ihmeessä tuhlata rahaa turhaan luetteloon? Ja nyt en edes yritä olla ilkeä. Sillä lehdessäkin oli sellaista tärkeää luettavaa, jota luettelossa ei ollut:

***

Helsingin taidemuseon lehtihän ei luonnollisesti ole mikään "oikea lehti". Eikä tietenkään ole tarkoituskaan, koska sehän on osa museon omaa viestintää ja siis mainostamista. Mutta kannattaa sitä lukea. Nytkin on Baselitz-näyttelyn tueksi tehty kiinnostava haastattelu Baselitzin vaikutuksesta suomalaisiin taidemaalareihin: Taru Tappola on haastatellut Lotta Kjellbergiä (s. 1966), Janne Räisästä (s. 1971) ja Henry Wuorila-Stenbergiä (s. 1949). Oikeastaan olisin halunnut lukea heidän ajatuksiaan paljon pidempäänkin kuin vain yhden aukean verran. Tällaista lisää! 

Ja olihan lehdessä muutakin kiinnostavaa. Vastaavana päätoimittajana toimii Janne Gallen-Kallela-Sirén, ja hänen pääkirjoituksensa tarjoaa luonnollisesti materiaalia sen ymmärtämiseksi, mikä saa hänet tikittämään. Ja kyllähän agenda on aika selvä. Tämä mies tulee tukemaan markkinatalouteen kytkeytyvää tähtikulttia: "Mutta onko tämä järjestelmä [nykyinen apurahajärjestelmä] menestykseen kannustava, luovuutta ruokkiva, innovatiivinen, uudistava ja rohkea? Saako suomalainen taiteilija menestyä ilman, että häntä rangaistaan henkisesti sosiaalisesti ja taloudellisesti?" Näin hän kyselee ikään kuin viattoman skeptisesti, vaikka osoite on täysin selkeä. Olisi kuitenkin mukava lukea ihan konkreettisesti se, kenestä GKS mahdollisesti puhuu. Ketä on rangaistu? Olisi hyvä kuulla useampiakin esimerkkejä. Jos hän nimittäin puhuu vain kamustaan taidemaalari Osmo Rauhalasta (s. 1957), on hän mennyt auttamattomasti halpaan.

Mutta ehkä se on jo toinen tarina.

Näyttelykuvia 37 & 38 & 39: Suurta, pienempää ja pientä

Tiistaina 27.4. kävin pienellä näyttelykierroksella. Isoin urakka oli tutustua saksalaisen taidemaalari Georg Baselitzin (s. 1938) näyttelyn Remix (16.4.–1.8.) sekä sen yhteyteen rakennettuun Benjamin Katzin (s. 1939) Baselitz-aiheiseen valokuvanäyttelyyn (16.4.–1.8.) Helsingin taidemuseo Tennispalatsissa.

[Nyt ne on taas vaihtanu nimeä! Helsingin kaupungin taidemuseo on siis nykyään Helsingin taidemuseo. Toimipisteet olivat välillä ikään kuin erillisiä museoita (esimerkiksi "Taidemuseo Tennispalatsi"), mutta nyt ne ovat siis muotoa "Helsingin taidemuseo Tennispalatsi". Tekis mieli sanoa jotain, mutta olkoon.]

Molemmat näyttelyt olivat sangen kiinnostavia, ja päätinkin tulla vielä nopeasti uudestaan. En nyt taida kuitenkaan kirjoittaa mitään siitä, millä tavalla ne olivat minusta kiinnostavia, koska teen Taiteeseen niistä arvostelun. Ei siis tyhjätä pajatsoa.

Sen voi tietenkin kertoa, että iso osa teoksista oli 2000-luvun uudelleenmiksauksia staran vanhemmista töistä, alla Kubistinen kaasunaamari (remix), 2007:

Ja senkin voi kertoa, että Katzin kuvat ovat ihan klasista mustavakoista dokumentaarista valokuvaa, johon ainakaan minä en koskaan kyllästy. Alla Baselitz veistosateljeessaan vuonna 1990:

***

Galerie Anhavassa esiintyi Janne Räisänen (s. 1971) näyttelyllään (8.4.–2.5.), joka kertoi selkeästi sen, ettei "Ilonan katupoika" voi enää pitkään olla liian nuori.  Ja tämän sanon ihan hyvällä. Ei kai nelkymppinen taiteilija voi enää olla se sama pursuavan energinen poika, johon suomen taidemaailma rakastui, kun kolme villiä maalaria valittiin Vuoden nuoreksi taiteilijaksi vuonna 1999. Räsisäsellä on selkeästi joku vaihe menollaan. Hän tuntuu harkitsevan enemmän ja rakentavan kuvaa tarkemmin. Tällaiset taiteilijan uran murroskohdat ovat katsojallekin tavattoman kiinnostavia. Punaisia täppiä ei teosten vieressä ollut varmaankaan galleristin ja taiteilijan mielestä tarpeeksi, ja harmittaa se yleisön turvallisuushakuinen pidättäytyminen totutussa taiteilijakuvassa minuakin. Tämä oli nimittäin oikeastaan aika hieno ja sympaattinen näyttely: 

Toivottavasti samaa mieltä olivat myös taidemaalari Jukka Mäkelä (s. 1949) ja viime vuonna hautausmaiden veistotaiteesta hienon kirja Memoria (SKS 2009) julkaissut eduskunnan intendentti Liisa Lindgren, joiden kanssa vaihdoin muutaman sanan galleriassa. Heitä näkee aika usein galleriakierroksella yhdessä. Juorupalstalle tästä asiasta ei kuitenkaan ole: he nimitttäin tutkailevat taidetta Jenni ja Antti Wihurin rahaston piikkiin. Tässä siis kaksi taiteen portinvartijaa par excellence. Eivät kuitenkaan mitään hirmuja:

Portinvartijoihin tässä katsannossa me kriitikotkin kuulumme. Ja mekin kiertelemme näyttelyissä. Niinpä törmäsin heti perään kollegaani, entiseen galleristiin Leema Kuumolaan, jonka kirjoitukset ovat viime vuosina olleet mielestäni varsin rohkeita ja näkemyksellisiä – sis hyvää kritiikkiä. 

***

Onhan se kaiken tämä jälkeen vähän kohtuutonta mennä ei-nimekkääseen galleriaan katsomaan ei-nimekkään taiteilijan vähän koristeellisia töitä:

Minussa on vähän sosiologin vikaa. Haluan esimerkiksi olla selvillä taiteen kentän rakenteesta kaikkine mahdollisine alakenttineen. Sanomatalossa sijaitseva Art Kaarisilta on esitellyt muun muassa taide- ja toimintakeskus Kaarisillan taiteilijoiden töitä. Galleria siis keskittyy erityistä tukea tarvitseviin taitelijoihin, mutta muutakkn näyttelytoimintaa on. Galleria haluaa näin myös keskustelua taiteen hierarkioista. Olen minä vähän skeptinen näiden hierarkioiden horjuttamisen suhteen, mutta yritettävähän se aina on.

Nyt (20.4.–9.5.) Art Kaarisillassa esiintyy biologian ja maantiedon opettaja Pirjo Kela (s. 1953), joka on vanhoilla päivillään kouluttautunut uudelleen taidemaalariksi Taideoppilaitos Alfa-Artissa, jonka olemusta tässä taideoppilaitosten loputtomassa kirjossa en ole koskaan oikein ymmärtänyt – enkä ole jaksanut ottaa selvääkään, koska ei sieltä mitään kiinnostavaa koskaan kaiu. Ei nytkään. Kelan kuvat ovat ihan viehättäviä huoneentauluja. Jos ne tuottavat iloa ja jos niitä saadaan myydyksi, niin onhan se hyvä vain – ja ainakin täysin legitiimiä. Kyllä tällainen taide aina sisustusiikkeen painokuvat voittaa, jos sitä rehellsesti ja asenteella tehdään.

Luettua 10 & Virossa 14: The Field of Genius

 

Kristina Norman: The Field of Genius – Geniaalsuse väli – Das geniale Feld. A Prior 2008.

Käydessäni katsomassa Tallinna taidehallissa Kristina Normanin (s, 1979) näyttelyä, ostin edulliesesti vähän vanhemman Normanin kirjan – nyt kolmikielinen kirja ilmestyi vain viroksi vuonna 2003. Kyseessä on vanhanaikaisen diaesityksen kaltainen opetusfilmi "nerouden kentästä", jossa pseudodokumentaarisesti ja humoristisesti kerrotaan Albert Einsteinin suvussa esiintyneistä nerouden kentän vaikutuksista ja siitä kuinka nämä kentät ovat aikalaisiin vaikuttaneet: muun muassa Jacob Einstein vaikutti Isaac Newtoniin. 

Kirjassa on Normanin piirustuksia ja lyhyitä tekstejä. En oikein ymmärrä sen peruspointia. Liekö sitten niin yksinkertainen, että kyseessä on vain humoristisesti tehty neromyytin kritiikki. Jos näin on, on se toki yksioikoinen, mutta sellaisenakin aika hauska. Ja oli miten oli, aika hauska kirja kuitenkin on.

PS. Se "varsinainen" taideteos on samanniminen filmi, joka esitettiin muun muassa Berliinin biennaalissa toissa vuonna. Sen pohjalta tehtiin tämä kirja. Filmiä en valitettavasti ole nähnyt.  

Julkaistua 17: Vanhojen kirjojen vankkumaton tietopankki

En ole toistaiseksi kokenut elämässäni sen pahempaa asiaa kuin ystävän kuolema. Näin taas tapahtui, kun Kaarle Ervasti kuoli. Lähti ystävä, kollega ja auttaja. Toisinaan puhutaan lempeistä ja viisaista ihmisistä, mutta ei heitä todellisuudessa paljon ole. Kaarle oli yksi heistä. Hän oli myös rautainen ammattilainen, ja esimerkiksi parintuhannen niteen taideteoreettisesta kirjastostani varmaan puolet on häneltä kotoisin. Kirjoilla voi ehkää rakentaa itseään, mutta ystäviä ei voi keräillä. Tätä juttua (Helsingin Sanomat 28.4.) kirjoittaessani itkin: 

Vanhojen kirjojen vankkumaton tietopankki

Antikvaarinen kirjakauppias Kaarle Ervasti kuoli 61-vuotiaana kotonaan Helsingissä 21.4.2010 Alzheimerin taudista johtuneeseen sairauskohtaukseen. Hän oli syntynyt Helsingissä 6.11.1948. Ervasiin piti ryhtyä psykologiksi, ja hän ehti jo toimiakin assistenttina Helsingin yliopiston psykologian laitoksella. Kirjaharrastus muuttui kuitenkin ammatiksi, kun Ervasti keväällä 1976 avasi Helsingin Torkkelinkatu 4:ssä antikvaarisen kirjakaupan. Kaikkineen 33 vuotta toimineesta antikvariaatista kehittyi hiljalleen alansa legenda.
Ervastin asiakaskunta oli heterogeenistä: asiakkaina oli niin kulmien kundeja, läheisen Helsingin kuvataidelukion oppilaita, yliopistojen professoreita kuin vakavampia kirjanharrastajia ympäri Helsinkiä ja lopulta ympäri Suomea.
Vaikka Ervasti ei yllättäen itseään kovin sosiaalisena henkilönä pitänytkään, tarjosi hänen liikkeensä ja hänen aina lämmin ja intensiivinen läsnäolonsa puitteet kohtaamispaikalle, jossa monenlaiset ihmiset saattoivat vaihtaa ajatuksiaan kirjallisuudesta – esimerkiksi lauantaisin sinne alkoi kokoontua oikein lauantaiseura.
Yksi Ervastin erikoisaloista oli scifi. Hän julkaisikin vuonna 1982 suomen kielellä julkaistun tieteis-, utopia- ja fantasiakirjallisuuden bibliografian nimellä Aikataika – Fantastica Fennica 1867–1981. Lisäksi hän oli perustamassa lyhytikäisestä laatukustantamo Nostromoa vuonna 1990.
Antikvariaatti oli kuitenkin kaikki kaikessa. Ervasti kasvatti koko ajan uusia lukijasukupolvia, joiden kehittymistä hän ehti ilokseen myös seurata. Hän oli rakentamassa useita eri alojen merkittäviä kokoelmia. Yleisölle näkymättömäksi jäi se työ, jota hän teki kollegoiden parissa. Hän oli antikvaarisen alan vankkumaton tietopankki, joka myös auliisti jakoi tietämystään. Nykyään toimii useampikin antikvaarinen kirjakauppias, jota Ervasti on avustanut ensiaskelten otossa.
Ervastin jäädessä eläkkeelle vuonna 2009, hän sai Kirjakauppaliiton ja Suomen kustannusyhdistyksen myöntämän Vuoden kirjateko -tunnustuksen.
”Kirjoilla ihminen rakentaa kokoelman lisäksi itseään”, totesi Ervasti eräässä haastattelussa.

Julkaistua 16: Maalari maalaa lapsia

Sitä voisi ajatella, että kriitikko on loppupeleissä kiinnostunut vain teksteistään, mutta kyllä se harmittaa, kun kirjoitat hienosta näyttelystä, eikä julkaistussa jutussa sitten jostain tilaongelmista johtuen ole kuvan kuvaa. Näin kävi arviolleni Antero Kahilan (s. 1954) näyttelystä, kun se kaksi viikkoa kirjoitamisen jälkeen ilmestyi Kauppalehdessä 27.4. Itseltänikin löytyi vain suttuisia räpsäisyjä, mutta tässä edes sellainen: 

Maalari maalaa lapsia

Käyn nykyään uimahallissa miltei päivittäin, ja kun suihkussa ja saunassa katson kanssaihmisiäni, tunnen jotenkin olevani perusasioiden äärellä. On suorastaan vaikea olla tarkastelematta saunassa vastapäätä istuvaa kasikymppistä jäntevää äijää – niin kaunis näky sellainen on. Taidenäyttelyssä tätä samaa tunnetta tunnistaa harvoin, mutta toisinaan sekin on mahdollista – kuten nyt taidemaalari Antero Kahilan (s. 1954) tuoreimmassa näyttelyssä.

Kahilan kohteena on äijien sijaan lapsi. ”Ihminen ja ihmisyys on mitta ja lähtökohta näyttelylleni”, toteaa Kahila itse. Tämä selkeä ja yksinkertainen aihe on kuitenkin juuri se aihe, jossa oikean maalarin kyvyt loppupeleissä mitataan. Näin oli jo renessanssin aikana ja näin on nykyäänkin – eikä siihen mitään muutosta tarvita. Ihminen on myös aihe, johon ei oikeastaan voi eikä tarvitsekaan kyllästyä, kunhan vain itse taiteilija on tarkkana manerisoitumisen vaarojen kanssa.

Kahila osaa väistää karikot jo senkin takia, että hän on ottanut viime vuosina uutta vauhtia barokkimaalari Caravaggion (1571–1610) kautta. Perusasioihin lienee syytä muutenkin palata, mutta Kahila on tehnyt sitä aivan erityisellä huolella.

Aivan erityisellä huolella Kahila suhtautuu myös omiin malleihinsa. Kuvat eivät kuitenkaan ole poseerauksia, vaan pinnalle nousee pikemminkin ylevää kaihtava herkkyys ja haavoittuvuus, joka on todellisuudessa hirvittävän kaunista. Tällaista en ole pitkään aikaan joutunut tunnustamaan.

Virossa 13: Kriitikkokin tekee työtä

Kriitikko ei pelkästään kiertele ympäri kaupunkia katselemassa näyttelyitä ja juttelemassa vastaan kävelevien taiteilijoiden kanssa – vaikka se työhön kuuluukin. Kriitikko kirjoittaa työkseen. Ja muutakin kuin kritiikkiä, koska pelkällä kritiikillä ei elä. Tänään käytin aamupäivän kirjoittaakseni Arkkitehti-lehteen artikkelin virolaisesta kuvataitelijasta ja arkkitehdistä Leonhard Lapinista (s. 1947). Olin itse asiassa tosi ilahtunut, kun sellainen minulta taannoin tilattiin. Ilahtunut olin myös siitä, että sain kunnolla tilaa: 5 000 – 7 000 merkkiä eli kolmisen liuskaa. Sellaiseen tilaan pystyy jo sijoittamaan muutaman ajatuksenpoikasenkin. Olen aika nopea kirjoittaja, ja siinähän se juttu parissa tunnnissa valmistui. Sitten menikin taas aikaa lyhentämiseen, koska olin innostunut vähän liikaa. Se on aina vähän surullinen vaihe, mutta parempi se on itse tehdä kuin antaa jollekin toiselle. Tietää ainakin itse deletoimansa sanat.

Verkkokirjoittamisessa on ainakin se hyvä puoli, että saa käyttää juuri niin monta merkkiä kuin tarvitsee. Eri asia on sitten se, jaksaako niitä merkkejä kukaan lukea. Kuvia ainakin pitää olla. Tässä siis Lapin viime kesänä Wäinö Aaltosen museon näyttelynsä pressitilaisuudessa:

Katutaidetta 10: Jana Caravaggiosta Banksyyn

Olen joskus vuosia sitten kirjoittanut tekstin, jossa ilmoitin ryhtyväni "harrastelijanykytaiteilijaksi". Silloin minua harmitti se, että nykytaide oli ikään kuin murtanut modernismin sääntöjärjestelmät, tuonut taiteen arkeen ja arjen taiteeseen ja toiminut kaikin tavoin emansipatorisena liikehdintänä, mutta samalla taide elitististyi koko ajan. Yhden demokraatissen asian nykytaide oli ainakin hävittämässä. Ennen vanhaan kaltaiseni keski-ikäiset ihmiset – tosin useammin naiset – kerääntyivät maaseudun idyllisile kansakouluille, joissa ihanat baskeripäiset taiteilijat opettivat heitä piirtämään ja maalaamaan havainnosta. Tällaisia asioita kutsuttiin "maalauskursseiksi". Mutta missä ovat "nykytaidekurssit"? Kuka opettaisi minulle herkän merenranta-akvarellin tekemisen sijaan sen, miten osaisin joillain nykytaiteellisislla keinoilla kuvata "stereotyyppisiä visuaalisia tunnistamisen koodeja, jotka edelleen määrittelevät sukupuolta ja seksuaalista suuntautumista"?

Ei kai kukaan. Niinpä päätin ryhtyä itseoppineeksi harrastelijanykytaiteilijaksi. Mutta tarkemmin asiaa ajateltuani päätin harpata askeleen vielä eteenpäin. Miksen siirtyisi suoraan ohi senkin, modernismin tyyliin jo varsin etabloituneen nykyvaiheen, ja vapauttaisi itseäni kokonaan? Näin sitten teinkin. Päätin ryhtyä harrastelijakatutaiteilijaksi. Sitten tajusin, ettei etuliitettä enää tarvittu. Kadulla ei ole sääntöjä, jotka erottavat ammattilaiset ja harrastelijat. Niinpä siirryin siis suoraan "katutaiteilijaksi" ilman mitään etuliitteitä, ja tunsinkin itseni heti vapaaksi. Tavattoman vapaaksi. Ja yllättäen huomasin myös sen, miten minulla oli vapauden lisäksi omituinen vallantunne.

Mutta taide vaatii ponnisteluja. Kävinkin heti yhdessä firmassa käyttämässä erästä laitetta. Ja eiköpähän sielläkin jatkunut se iloinen viime päivien asia, että tunnun törmäävän taiteilijoihin vähän missä tahansa. Vastoin yleistä luuloa he eivät nimittäin juurikaan istu kapakoissa vaan pikemminkin tekevät töitä. Sain heti vaihtaa kuulumisia kahden taiteilijatuttuni kanssa: oli hauska tavata sekä taideaktivistina ja kuvanveistäjänä tunnettu Helena Hietanen (s. 1963) että vanha undergroundaktivisti ja -legenda Mattijuhani Koponen (s. 1941) samassa paikassa. Koposen kanssa keskustelimme kylläkin taiteen sijaan lähinä rappeutuvien ruumiittemme ylläpitovaikeuksista.

Ja sitten vain hankkimaan taiteilijatarvikkeita. Nyt minullakin on muun tilpehöörin lisäksi oma X-Acto-veitseni:

Ja taiteilijatarvikekaupassakin oli nimen omaan vain taiteilijoita! Ostoksilla olivat sekä kuvanveistäjä Matti Peltokangas (s. 1952) – jonka hienoon kirjaan olen muuten pari vuotta sitten kirjoittanut tekstit – että taidemaalari Juha Hälikkä (s. 1966), joka kertoi lähtevänsä Roomaan katsomaan Caravaggiota (1571–1610):

Caravaggio sain minut tajuamaan, että jotkut asiat taiteessa eivät taida koskaan muuttua. Ehkä minun katutaitelijanakin tulee pitää samaa mekanismia yllä. Menköön Hälikkä katsomaan Caravaggiotaan, minä lähden sitten joskun katsomaan Banksyn (s. 1973?) duuneja paikan päälle. Tässä yksi hienoimmista, joka taitaa muuten nimen omaan tutkailla "stereotyyppisiä visuaalisia tunnistamisen koodeja, jotka edelleen määrittelevät sukupuolta ja seksuaalista suuntautumista":

Oikein odotan, että kykyni riittäisivät jo isompiin duuneihin.

Näyttelykuvia 36 & Virossa 12: Take Care

Eilen [tämä on kirjoitettu 22.4. mutta jäi vähäksi aikaa lepoon] palasin Amos Andersonin taidemuseoon, jossa olin yrittänyt aloittaa suomalaisvirolaiseen nykytaidenäyttelyyn Take Care (9.4.–24.5.) tutustumisen jo yli viikko sitten. Nyt olin päättänyt kuitenkin keskittyä vain johonkin. Katselin ensin uudestaan Liina Siibin (s. 1963) valokuvamuotokuvasarjan Naiset mahtuvat pieneen tilaan (2007–09). Kuvataiteilija Jaana Kokko (s. 1972) puhui Tallinnassa tavatessamme niistä nimenomaan muotokuvina, mutta kyllä minun on todettava, että muotokuvissa hahmoilla olisi korrektia olla yksilöivä nimi termin "nainen" sijaan tai lisäksi. Tällaisena minä koen teoksen pelkäksi feministiseksi kannanotoksi – tosin aika tehokkaaksi sellaiseksi, sillä naiset todellakin näyttävät tekevän töitään aika pienessä tilassa. Että on tämä ainakin sillä tasolla tehokas duuni, joka panee ajattelemaan. Mutta ei näistä oikein muotokuviksi ole.

Marko Mäetammin (s. 1965) raa'at arkidioraamat Pieniä esineitä (2009) – häkkiin sullotut nukkekodin varusteista tehdyt tragediat – ovat vähän sellaista run-of-the-mill-nykytaidetta, jota näkee jo ehkä vähän liikaa:

Ehkä nämä duunit edustavat juuri sitä eleenomaista edistyksellisyttä, johon alan olla jo vähän kyllästynyt. Teosten informaatiosisältö on vaatimaton, esteettinen affirmaatio miltei olematon ja poliittista vaikutusta ei niillä varmaankaan tule olemaan. Ne jäävät vähän niin kuin traagisella tavalla pikkuhauskoiksi, ja sellaisina kaikkineen taideteoksina varsin vaatimattomiksi. 

Ainoa teos, jonka varsinaisesti päätin lopulta nähdä, oli Jaana Kokon video Lukupiiri (2010):

Puolituntinen luuppina pyörivä video oli onneksi juuri loppumassa, joten saatoin katsoa sen rauhassa alusta loppuun asti keskittyen – ilman että olisin ollut turhasta odottamisesta ärtynyt. On olemassa sellaisia luuppeja, joihin voi heittäytyä kesken kaiken, mutta tämä duuni ei kuulu niihin. Sillä on nimittäin ihan oikea rakenne ja draamallinen kaari, joka vieläpä toimii. Tällaisissa töissä pitäisi itse asiassa aina olla kapula, jolla katsoja voisi säästää aikaa ja virittäytyä paremmin.

Mutta onneksi keskityin. Kokon video on aika hieno. "Kokeellisessa näytelmäelokuvassa" – kuten Kokko itse teosta nimittää – esiintyy neljä hyvin erilaista naista lukupiirissä, joka keskittyy Hannah Arendtin (1906–1975) poliittiseen ajatteluun. Kyse on tietysti naiseudesta ja politiikasta, mutta kyllä poliittisuutta sivutaan laajemminkin ja varsin ajankohtaisilla teemoilla – teoksessa muun muassa kysytään sitä, mikä on paikallisuuden ja nationalismin välinen ongelmallinen harmaa alue. Sitä minäkin kyselen nykyään vähän väliä. Lisäksi Kokon teoksessa on mukana aimo annos huumoria. Nämä naiset ovat jotenkin itseironisia ja väliin käsittämättömän hauskoja. Siksi puoli tuntia menee lopulta kuin siivillä – kunhan jaksaa asettua.

Muuta en sitten katsonutkaan vaan juoksin suoraan pois. Ja ikävä kyllä aavistelen, että en enää kolmatta, neljättä ja viidettä kertaa jaksa näyttelyyn mennä. Saihan sieltä ostaa eurolla vihkosen, jossa oli videotöiden synopsikset. Siis tähän sitä on menty, ajattelin kiukuissani ja varastin vihkosen. Tai olenhan minä vähän niin kuin kriitikko.

PS. Kai se nyt tuli selväksi, että tällaisissa näyttelyissä ei yksinkertaisesti ole mitään valtakunnan järkeä. Kukaan – ja tarkoitan siis ihan oikeasti, että ei kukaan – vietä 4–5 tuntia museon yhdessä huoneessa, eikä kukaan katsoja tiedä, kuinka kauan esimerkiksi Teemu Mäen (s. 1967) tunnin pituista videota pitisi odotella, että pääsisi näkemään sen alusta. Kai se nyt sentään olisi tarkoitus? 

Luettua 9: Artnews 4/10

Kun olin lukenut Taiteen tuoreimman numeron, iski halu kansainvälistyä, kun siitä on viime aikoina niin kovasti puhuttu. Niinpä menin Akateemiseen kirjakauppaan ja ostin tuoremman Artnewsin. Omituinen suvaitsevaisuuden aalto näköjään jatkaa jylläämistä sisälläni: kaiki jutut olivat tavalla tai toisella kiinnostavia – paitsi ehkä kritiikit, jotka jäivät vähän pieniksi ja näkemyksettömiksi.

Erityisen ilahtunut olin tietenkin siitä, että lehdessä oli iso juttu katutaiteilija Swoonista (?), joka kävi vähän häiritsemässä edellistä Venetsian biennaaliakin. Oli myös vähän pelottava lukea juttua Edgar Degas'n (1834–1917) pronssiveistoksista. Häneltä kun on ikään kuin löydetty "elinaikana tehtyjä kipsejä", joita on nyttemmin valettu pronssiin ja myyty hirvittävillä miljoonasummilla. Ja asiantuntijat eivät uskalla sanoa mitään, koska pelkäävät yhdysvaltalaisia oikeusjuttuja ja jättikorvauksia. Muistin elävästi, kuinka taidekauppias  Erkki Minkkinen, joka tuli kuuluisaksi Salvador Dalí-väärennöksistään, kertoi kerran seurueellemme kapakassa, kuinka oli myynyt aidon Degas´n Bill Gatesille kahdella miljoonalla. En tuolloin uskonut tarinaa lainkaan, mutta ehkä kyse oli juuri yhdestä näistä valuista. 

Lukijan on kuitenkin syytä tietää, että Degas esitti elinaikanaan näyttelyssä vain yhden vahaveistoksen (kuva alla) eikä koskaan valattanut pronssiin yhtäkään veistosta. Eiköhän olisi yksinkertaisempaa pitää kaikkia Degas-pronsseja joutavanpäiväisenä paskana ja unohtaa ne tykkänään? 

Mutta se minun on vielä nationalistiksi tuomitsemisen uhallakin sanottava, että eipä tarvitse Taiteen yhtään hävetä Artnewsin rinnalla.

Kriitikon pyhäkin on arkea, joka on kuitenkin useimmiten kuin yhtä juhlaa

Aamupäivän vietin Lallukassa haastatellen taidemaalari Lauri Ahlgrénia (s. 1929). Kolmen tunnin session aikana opin taas vaikka kuinka paljon taiteemme lähihistoriasta. Olen jossain aiemminkin todennut, että taitelijoiden työhuoneilla vietetty aika on tehnyt minusta taidekirjoittajana paljon kypsemmän. Kyllä se taas varmistui. Näiden vanhempien kettujen kanssa istumisessa on vielä se hyvä puoli, että vanhat kliseet tulevat aina välillä kunnolla pöllytetyiksi. Nytkin Ahlgrén kertoi minulle sen, miten hänen opettajansa Sam Vanni (1908–1992), joka tavallaan vei Ahlgrénin mukanaan Suomen Taideakatemian koulusta Vapaaseen Taidekouluun, ei Vapaassa suinkaan opettanut mitään abstraktin taiteen tekemistä – nyt eletään siis vuotta 1954 – vaan silkkaa maalarin perusammattiopetusta. Kyllä minä olin aina luullut asian olleen ihan toisin.

Oli myös hauska nähdä, miten vanhan mestarin staflia on edelleen kovassa käytössä:

Ahlgréniin siis palaan vielä kevään mittaan.

***

Lallukasta matkasin Kirjasto 10:een palauttamaan yhtä levyä ja lainaamaan jotain uutta. Matkalla pysähdyin Kiasmassa vain käydäkseni vessassa, mutta eiköpähän museon edessä ollut kiinnostavaa toimintaa. Työtön ja nälkäinen joulupukki kerjäsi Kiasman edessä:

Paikallahan oli tietysti videokameransa kanssa taiteemme moniottelija ja ikiliikkuja Erkki Pirtola (s. 1950):

 

Joulupukki osoittautui sitten toivokkalaiseksi monitaiteilija Marko Kaiposeksi (s. 1967), ITE-mieheksi josta Pirtola kirjoitti taannoin Voimaan artikkelinkin. Siinä hän muun muassa kertoi, kuinka "Kaiponen tekee 'häirintäperformansseja' suoraan kaduilla. Tai vaikkapa asuntomessuilla, joilla hän veti joulupukkina perässään raskasta Asuntovelkataakkakivirekeä." Tässä siis oli häirintä käynnissä. Kiasman vartiomieskin kävi hätyyttämässä Kaiposta pois, koska kyse oli "Kiasman alueesta". Jäin sitten odottamaan poliiseja, jotta saisin kamerani kanssa ehkä tehtyä nopeasti jonkun lehtijutun. Kun ei poliiseja alkanut kuulua, aloin riidellä Pirtolan kanssa – toki hyvässä sovussa, koska olemme kuitenkin kavereita. Ilmoitin paheksuvani sitä, että hän kirjoittaa oman galleriansa (pari vuotta Töölössä toiminut Mutageeni, joka on juuri lakannut toimimasta) taiteilijoista lehtijuttuja juuri, kun heillä on näyttely päällä. Sanoin, että se on journalismin etiikan vastaista. Pirtola totesi, ettei ole journalisti. Kai minun olisi pitänyt kääntyä Voiman päätoimittajan Kimmo Jylhämön puoleen ja kirjoittaa lehden keskustelupalstalle asiasta. En kuitenkaan ollut jaksanut. Sanoinkin Pirtolalle, että halusin vain tuoda tämän joka tapauksessa esiin, varsinkin kun hän oli tehnyt Johannes Setälän (s. 1941) kanssa aiemmin saman tempun. Ja kysyin, että miltä se tuntuisi kun Kaj Forsblom kirjoittaisi oman galleriansa näyttelyihin liittyen Helsingin Sanomiin juttuja. Kyllähän Pirtola ymmärsi. Ja toki minäkin toisaalta ymmärrän, ettei Pirtola ole Forsblom. Mutta kun rajat on vain vedettävä. Ei ole mahdollista, että hyvät jätkät saavat rikkoa sääntöjä vain sen takia, että ovat hyviä jätkiä. Kyllä se harmaa alue tulee vastaan aika nopeasti. Jääviyssääntöjä ei nimittäin tehdä sen takia, että ihmisiä epäiltäisiin, vaan sen takia, ettei ihmisiä tarvitsisi epäillä.  

***

Kävin kahvilla poliisia odotellessa, ja eiköhän performanssitaiteilija Irma Optimisti (s. 1952) kopauttanut olkapäätäni ja antanut minulle miehensä Pekka Luhdan (s. 1954) – performanssitaiteilija hänkin – aivan uunituoreen kirjan:

Kirja näytti sangen kiinnostavalta, ja koska olen muutenkin aina pitänyt Luhdan teksteistä, vaikka – tai ehkä suuri siksi – niitä leimaakin omituinen paatos ja kryptisyys, niin enköhän palaa siihen kohta. Luhdan teksteissä on aina ollut aitoa asennetta.

***

Poliisi ei sitten koskaan tullut. Mutta ulos mentyäni tuli heidän sijaansa performanssitaiteemme grand old man Roi Vaara (s. 1953), jonka kanssa piti vaihtaa kuulumisia. Hän myös selasi läpi mukanani olleen Artnewsin tuoreimman numeron:

Kiasma ilmoitti kymmenen vuotta sitten haluavansa kaupunkilaisten olohuoneeksi. Mehän huomasimme yhtäkkiä, että olohuone olikin muodostumassa Kiasman edustalle – aurinkokin kun paistoi. Ryhdyimme suunnittelemaan jo performanssia, jossa toisimme paikalle sohvakalustoja, ja alkaisimme elää siinä taide-elämää – kun ei poliisejakaan ollut näköjään luvassa häiritsemään. Ja trafiikki vain jatkui. Sisällä oli käynnissä virallinen Là-bas-biennaali (22.–25.4.), mutta ulkona alkoi elää taiteilijavirta. Seuraavana paikalle saapuivat kuvataiteilija Minna L. Henriksson (s. 1976) miehensä Sezgin Boynikin – Istanbulista valmistunut situationisteja tutkinut sosiologi, vähän taiteilija hänkin – ja tuoreen Rosa-vauvansa kanssa. Henriksson ja Boynik ovat yhdessä toimittaneet sangen kiinnostavan kirjan Contemporary Art and Nationalism (2008), josta vaihdoimme muutaman sanan. Salaa kadehdin vähän Boynikin hattuakin:

Perhe oli tulossa Helsingin Taidehallista katsomasta kuvanveistäjiä ja menossa Ateneumin taidemuseoon katsomaan Caj Bremerin (s. 1929) hienoja valokuvia. Henriksson oli pitänyt – kuten minäkin – Hanna Jaanisoon (s. 1974) Pyhäjärvi-teoksesta, jonka aiemmasta versiosta olen joskus kirjoittanutkin.

Keskustelu kävi ristiin rastiin vilkkaana:

Tällainen päivä voi tuntua miltei täydelliseltä. Henkisiä virikkeitä tulee suorastaan liikaa, mutta on se vain hienoa, että voi tavata saman päivänä kasikymppisiä taiteilijoita ja kolmikymppisiä taitelijoita ja ymmärtää heidän tekemisiään myös samassa jatkumossa ja ihan samassa maailmassa. Nyt oli jo pakko päästä lepoon. Mutta sitä ennen päätin vielä Hanna Jaanisoon ja Minna L. Henrikssonin innoittamana kirjoittaa runon. Tässä se:

Suomen kaikki Pyhäjärvet aakkosjärjestyksessä

Pyhäjärvi

Pyhäjärvi 

Pyhäjärvi

Pyhäjärvi 

Pyhäjärvi

Pyhäjärvi 

Pyhäjärvi

Pyhäjärvi 

Pyhäjärvi

Pyhäjärvi 

Pyhäjärvi

Pyhäjärvi 

Pyhäjärvi

Pyhäjärvi 

Pyhäjärvi

Pyhäjärvi 

Pyhäjärvi

Pyhäjärvi 

Pyhäjärvi

Pyhäjärvi 

Pyhäjärvi

Pyhäjärvi 

Pyhäjärvi

Pyhäjärvi 

Pyhäjärvi

Pyhäjärvi 

Pyhäjärvi

Pyhäjärvi 

Pyhäjärvi

Pyhäjärvi 

Pyhäjärvi

Pyhäjärvi 

Pyhäjärvi

Pyhäjärvi 

Pyhäjärvi

Pyhäjärvi 

Pyhäjärvi

Pyhäjärvi

Pyhäjärvi

Pyhäjärvi 

Pyhäjärvi 

Pyhäjärvi

Hetken aikaa suunnittelin vielä runoa "Suomen kaikki Pyhäjärvet pohjoisesta etelään". Tai entä sitten "Suomen kaikki Pyhäjärvet suuruusjärjestyksessä"? Päätin kuitenkin jo mennä sänkyyn lukemaan Artnewsiä.

Arkkitehtuuria 5 & Näyttelykuvia 35 & Virossa 11: Pikkukaupungissa

Eilisen päivän vietin sattuneesta syystä matkaoppaana Virossa. Ryhmässäni oli nelisenkymmentä libristiä. Matkustimme paikallisjunalla Keilan 10 000 asukkaan pikkukaupunkiin, Tallinnasta kaksikymmentäviisi kilometriä länteen. Kun ihailimme 1956 valmistunutta kulttuuripalatsia, paikallista stalinistisen arkkitehtuurin helmeä ja nykyään viimeisen päälle kunnostettua "kermakakkutaloa" – näinkin Virossa sanotaan – päätin spontaanisti tehdä testin.

Pyysin niitä, joiden mielestä se oli "hieno", nostamaan kätensä pystyyn. Paria lukuunottamatta kaikki nostivat kätensä. Sitten pyysin niitä, joiden mielestä se oli "mautonta kitschiä", nostamaan kätensä. Muutama käsi nousi, mutta yksi vastaajista kuului aiempaankin joukkoon. Hänen mielestään se oli "sekä hieno että mautonta kitschiä". Näin minullekin muuten on käynyt – varsinkin viime aikoina, kun olen ryhtynyt keräämään moisia rakennuksia valokuvaamalla. Osa niistä on nimittäin myös tuomittu aika nopeasti häviämään, kuten Tallinnan elokuvatyöntekijöiden talo Narvan maantiellä.

Kävimme myös sisällä, jossa tutustuimme juhlasaliin. Yläkerrassa oli paikallinen koululaisten näyttely ja alakerrassa talolla toimivan taidekerho Sirlettin näyttely, jossa oli sekä aikuisten että lasten piirustuksia ja maalauksia. Alla 12-vuotiaan Riin Maiden akryylilla ja guassilla toteutettu omakuva, jossa on tutkittu valokuvan käyttöä ja sävyjen kanssa pelaamista maalauksen pohjana. Ei huono:

Sitten jatkoimme matkaa Keilan keskiaikaiselle kivikirkolle, joka on Harjumaan suurin keskiaikainen maaseutukirkko. Kirkollakin minua vielä pohditutti stalinistisen arkkitehtuurin outo viehätys. Jos se on ikään kuin anakronistista, niin miksei sitä ole muutkin kertaustyylit – muun muassa Helsingin empirekeskusta? Ja entä sitten sekatyylit? Keilan keskiaikaisessa kirkossakin on goottilainen torni 1850-luvulta. Mikä keskiaikinen kirkko se muka on?

Mutta sympaattinen kirkkohan se toki on. Ja sisällä on muuten hieno 1630-luvun restauroitu alttaritaulu, jonka me myös näimme.

Mutta voi sitä visuaalisen kulttuurin kirjoa! Keskusaukion bussipysäkin katoksesta spottasin vielä ennen lähtöämme Keilan lähellä sijaitsevan Leholan baarin tyttöjen illan mainoksen:

Vielä ehtii. Tapahtuma on nimittäin 7.5. Yhtä helposti ja halvalla sinne pääsee Helsingistä kuin vaikkapa Tampereelle.

Katutaidetta 9: Viikko 16

Mitää kovin ihmeellistä en viikolla löytänyt. Oli aika paljon töitä, enkä flaaneraillut kaupungilla kovinkaan paljon – enkä varsinkaan oudoissa paikoissa. 

Toisinaan tarrat sattavat olla hyvin vaatimatomia ja myös erittäin huomaamattomassa paikassa. Alla olevaa "Luokkasotaa" olisi vähän suurellista nimittää tarrataiteeksi, mutta vähän sellainen veikeä olo tuli sitäkin katselessa. Joku nuori kuitenkin vielä miettii vanhaa marxilasta käsitettä:

POZ tarkoittaa ainakin tuolla maailmalla HIV-positiivista. Siitä on tullut myös adjektiivi, joka tarkoittaa vähän samaa kuin aikoinaan cool. Erilaisiin POZ-juttuihin olen törmännyt stadissa aiemminkin, joten olen myös miettinyt, että voisikohan se olla myös signeeraus, taiteilijanimi:

Ja nyt osoitan avointa aukkoa yleissivistyksessäni, jos näin on. Kukahan tämä herra nyt sitten on:

PS. 26.4.2010. Osoitinkin todella suuren aukon sivistyksessäni. Vaikka minäkin olen ollut nuori, minullakin on ollut angsteja, minullakin on ollut pää sekaisin ja minäkin olen lukenut aika paljon kirjoja. Herrahan on tietysti kulttikirjailija William S. Burroughs (1914–1997). Kiitos anonyymille kommentoijalleni avusta.

Viikon helmi löytyi Rikhardinkadun kirjaston julkisivusta, mutta vähän piilosta nurkassa vesirännin takana:

Ja alla sama vähän isompana. Kyseessä on maalattu keraaminen laatta, joka on sitten jollain aineella kiinitetty seinään. Olen silloin tällöin aiemminkin törmännyt tällaisiin mutta en kovinkaan usein:

Tämä töölöläisen jakelukaapin Chaplinhan se tavallaan komein oli, mutta ehkä sitten kuitenkin vähän ilmeinen ja siksi helpon sympaattinen ja vähän lattea:

Jossain yleisöosastokirjoitukessa viime viikolla joku valitti Kampin sotkuisuutta. Pylväät ovat kuulemma täynnä julisteiden riekaleita ja haalistuneita sekä revittyjä tarroja. Kävelin tänään Kampin läpi Kiasmaan, ja tottahan tuo tavallaan on:  

En kuitenkaan jaksaisi pelihousuja asian puolesta repiä. Kaikilla asioilla on kääntöpuolensa ja erilaiset vastavuoroisuutensa. Nyt elämme tällaisessa umpikapitalistisessa kultuurissa, jonka ymmärtäminen vaatii rajoen piirtämistä, joka tuo nuo rajat toisinaan rumastikin näkyviin. Onnellinen ja ihmisten ehdoilla elävä kaupunki ei tällaiselta näyttäisi, mutta sellaiseen ei päästä siivoamalla omaehtoiset viestit pois näkyvistä. Sellaiseen ei päästä vartioliikkeiden ja töhrykampanjoiden kautta. Sellaiseen päästään paljon monimutkaisempien poliittisten prosessien kautta. Väliin tuntuu kuitenkin siltä, ettei se ole mahdollista. Onkohan vallankumous mahdollinen?