maanantai 12. huhtikuuta 2010

Näyttelykuvia 9: Täsmällisesti ja rennosti

Nyt olen vähän malttamaton ja tulen hetkeksi kuluvaan maanantaipäivään ja palaan sitten taas huomenna – toivottavasti – keskeen jääneeseen viime lauantain taidekierrokseen. Syy malttamattomuuteeni on se, että kaiken nähnyt – tai siis ainakin sellaiseksi itseään luuleva – taidekriitikkokin saattaa joskus herkistyä aivan erityisesti. Tänään oli juuri sellainen päivä. Olen tehnyt erilaisia taidehommia Sairaala Ortonin yhteydessä toimivan erinomaisen – itse asiassa aivan fantastisen – Galleria Ortonin kanssa, josta olen kirjoittanut viitisen vuotta sitten Orton-lehteen artikkelinkin otsikolla "Tarvitaanko sairaalassa taidetta?". Kuten varmaan ymmärrätte, en siis Ortonin suhteen voi esiintyä lainkaan kriitikkona ja siten voinkin kaikessa rauhassa käyttää sellaisia ilmaisuja kuin "aivan fantastinen". Mutta muuten voinkin sitten esiintyä. Tänään minulla oli kunniatehtävä pitää tuoreimman näyttelyn avajaispuhe. Kyseessä on Juhana Blomstedtin (s. 1937) näyttely (12.4. – 7.5.). Blomstedt kuuluu niihin vanhempiin modernistisiin mestareihin, joiden tuotanto aiheuttaa minussa aina aivan erityisiä väristyksiä. Parhaiten nuo väristykset tulevat varmaan ilmi avajaispuheestani, jonka päätin poikkeuksellisesti kirjoittaa etukäteen valmiiksi. Se on itse asiassa noin 15 vuotta kestäneen "puhujanurani" ensimmäinen paperilta luettu puhe. Siksikin tilanne oli vähän jännittävä. Eikä paperista lukeminen sitten kovin hyvin sujunutkaan. Mutta siis pitemmittä puheitta:

Hyvät taiteen ystävät,
Olen ollut tässä tilanteessa viimeisen viidentoista vuoden aikana lukemattomia kertoja, mutta en ole koskaan aikaisemmin kirjoittanut puhettani valmiiksi. Nyt sen tein, ja syynkin ymmärsin, kun oikein mietin asiaa. Syy on siinä kuvassa, joka minulla on Juhana Blomstedtista taiteilijana.
Jos taiteilijan on löydettävä aiheeseensa sopiva ilmaisu aina uudestaan ja uudestaan, tulee taiteilijasta puhuvan henkilönkin asettaa sanansa ja niiden täsmällisempi muoto juuri kohteensa mukaan. Samalla pitää kuitenkin ”säilyttää rentous”, niin kuin urheilijat sanovat. Muuten suoritus kärsii pakonomaisesta yrittämisestä – tämä koskee sekä taidetta että taiteesta puhumista. Siksi luen omaa puhettani nyt ensimmäistä kertaa elämässäni paperilta. Täsmällisyys nimittäin tuottaa todellisuudessa myös rentoutta, kun ei tarvitse jännittää ja sanoa esimerkiksi sellaisia asioita kuin ”tota” ja ”niinku” tai ”äh” – samalla häveten ja siten jäykistyen.
Juhana Blomstedtin töissä nimittäin juuri täsmällisyys ja rentous yhdistyvät aivan poikkeuksellisella tavalla. Oli aiheena sitten maailmankaikkeus, arkkityyppinen kuva tai omassa päässä syntyvä satunnainen mielikuva, tekee Blomstedt siitä rennolla virtuoosimaisuudellaan aina täsmällisen kuvan, joka kuitenkin on myös kuin runo – nämä eivät siis ole toisensa pois sulkevia ominaisuuksia. Hänen taiteessaan yhdistyvätkin häkellyttävällä sekä runous että runousoppi. Näin hän tavallaan osoittaa vääräksi yhdysvaltalaisen taidemaalari Barnett Newmanin (1905–1970) usein siteeratun ajatuksen, jonka mukaan ”estetiikka on taitelijalle samaa kuin ornitologia linnuille”. Linnut eivät lentäisi yhtään sen paremmin, jos ne tietäisivät latinalaisen nimensä, mutta taidemaalari maalaa taatusti paremmin, jos hän Blomstedtin tavoin tietää, mistä kauneuden – tai minkä tahansa muun esteettisen kategorian: ylevän, harmonisen... – on eri aikoina ja eri kulttuureissa katsottu syntyvän. Taide on nimitäin aina myös kommunikaatiota, vaikka se olisi mitä tahansa muutakin. Siinä on silloin myös aina mukana ajallinen ja paikallinen konteksti. Näin ajatellen teos täydellistyy vasta silloin, kun on myös katsoja, joka siihen voi uppoutua.
Blomstedtin teokset tuottavatkin voimallisesti juuri sitä uppoutumaan houkuttelevaa mielihyvää, jota Immanuel Kant (1724–1804) edellyttää, jotta voisimme – tai jotta meidän kannattaisi – suhtautua teokseen siten, että voimme suorittaa siitä arvioinnin (Beurteilung). Tekisi mieleni sanoa, että Blomstedtin kaikki teokset herättävät tällaista mielihyvää ja pitävät sitä myös yllä.
Tätä mielihyvää on melko vaikea kuvailla, sillä kuvittelukykymmehän leikkii todellisuudessa melko vapaasti, ja toisinaan vain tulee sellainen tunne, että juuri tämä teos on tarkoitettu minun käsitettäväkseni. Minulle käy Blomstedtin kanssa usein näin. Kantilaisittain prosessia voisi kuvata niin, että teoksen tuottamaa mielihyvää tuntiessamme tiedonkykymme leikkivät vapaasti ja sopusointuisesti. Silloin teos on kaunis. Ja sellaisen teoksen tuottavasta taiteilijasta voi sanoa, että hän on hyvä taiteilija. Blomstedtista näin voi sanoa.

Yksi syy käydä Galleria Ortonin avajaisissa kerran kuukaudessa on se, että siellä tapaa aina hauskoja ihmisiä – kuten vaikkapa Artekin legendaarisen galleristin Ann-Mari Arhippaisen, joka tässä tutkii Blomstedtin kuvamaailmaa.

PS. Joskus jopa kriitikollakin tuntuu olevan vähän liikaa vauhtia. Jouduin nimittäin lähtemään Blomstedtin avajaisten jatkoilta ravintola Salvesta kesken kaiken, koska minun piti vielä ennen yötä saada valmiiksi Tuomo Rosenlundin (s. 1976) tulevan kirjan (Miehet puhuvat tunteistaan) johdantoessee, johon vielä siis palaan. Salven kuuluisten silakoiden sijaan söin etanat. Edes jotain hitautta.

2 kommenttia:

  1. Blogin hallinnoija on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  2. Hei Otso,
    muuten ihan jees kirjoitus, mutta.. Mä en ole mikään helvetin kivenhakkaaja! Kivenhakkaajat tekee rakennushommia, jalkakäytävien reunuskiviä yms.(enkä myöskään liity millään tasolla vapaamuurareihin). Eihän jotain Maija Helasvuotakaan sanota puusepäksi, metsuriksi tai puunhakkaajaksi. Olisit nyt vaan kutsunut ihan perinteisesti kuvanveistäjäksi. Perkele.

    t. Laura Könönen

    ps. Kaikki tämä hirveä vääryys hyvittyy kutsulla Mänttään..

    VastaaPoista