sunnuntai 20. maaliskuuta 2011

Näyttelykuvia 331 & 332: Mössöytyviä sukupolvia

Perjantainakin oli taas pressitilaisuus, joka muuntui sitten pieneksi näyttelykierrokseksi.
Helsingin Taidehallissa oli Lea Kantosen (s. 1956) ja Pekka Kantosen (s. 1955) näyttelyn Kodin väreilyä (19.3.–17.4.) pressi. Näyttely on samalla taiteellinen osa Pekka Kantosen Kuvataideakatemialle valmistelevasta tohtorintyöstä. Ehkä juuri tämä seikka toi näyttelyyn katsojan kannalta vähän turhaakin monimutkaisuutta, johon palaan tarkemmin myöhemmin – illalla kirjoitan siitä Kauppalehteen lyhyen kritiikin. 

Kantoset Ukko-poikansa kanssa "kodiksi" muutetussa Taidehallissa.

Sen uskallan kuitenkin jo todeta, että teoriankaipuu tällaisessa opinnäytetaiteessa on joskus tosi rasittavaa. Tämä näkyy muun muassa käsitteenmuodostuksessa. Kantosetkin ovat keksineet uuden teoriaa luovan metodin puhuessaan videokuvan sukupolvittelusta. Kyse on siitä, että materiaalia näytetään uusille katsojaryhmille ja tätä tilannetta taas kuvataan ja näytetään uusille katsojaryhmille. Kyse on siis metatasojen lisäämisestä ja ihan normaalista reflektiosta. Miksi ihmeessä sitä on pitänyt sekoittaa ottamalla mukaan sosiologiassa vakiintunut sukupolven käsitte?  
No, oli näyttelyssä parikin vaikuttavaa ja hienosti installoitua työtä, kuten ystävästä ja kollegasta Goa Zweygbergkistä (s. ?) tehty videoinstallaatio, jossa muuten hyödynnettiin ihan onnistuneesti jo vakiintunutta mallia: Erik Allardtin lanseeraamaa ja suomalaisessa sosiologiassa aikoinaan niin suosituksi tullutta nelikenttää. Mutta palaan siis asiaan.

***

Taidehallin Studiossa menivät sielläkin sukupolvet vähän mössöksi. Mari Keski-Korsu (s. 1976) oli matkustanut Yhdysvaltoihin haastattelemaan amerikansuomalaisia ja heidän jälkeläisiään. Sukupolvia oli esillä mainitusti useita, mutta ei Keski-Korsu ollut sukupolven käsitettä mitenkään operationaalistanut. Vähän sellaiseksi mössöksi nuo pienet toisiaan seuraavat ja ilmeisen strukturoimattomat haastattelut menivät. Ihmisiähän on aina hauska katsoa ja kuunnella, mutta jotain lisäarvoa hommaan olisi pitänyt keksiä, jotta se olisi kantanut myös taideteoksena. 

  Tämän lätsän oli Keski-Korsu saanut eräältä Rachelilta.

Haastattelut tulevat kaikki esiin projektin nettisivuille greenergrass.info. Toivottavasti sitten tulee lisää fokusta. Oikeastaan heräsi kysymys, että olisiko teos tällaista lyhyen (18 minuuttia) videoteoksen muotoa edes tarvinnut. Siellähän ihmiset studiossa vähän aikaa istuskelevat ja lähtevät sitten liian nopeasti pois – siis kesken kaiken.

3 kommenttia:

  1. Hyvä alaston kriitikko, eräs haastatelluista, Jack Kangas, antoi tämän lippalakin Suomeen vietäväksi. Se oli kuulunut hänen jo edesmenneen äitinsä, Rachelin työasuun. Rachel oli toivonut pääsevänsä vierailulle Suomeen. Toive ei koskaan toteutunut, mutta näin edes jotain Rachelille kuulunutta pääsi hänen vanhempiensa synnyinmaahan.

    VastaaPoista
  2. Kiitos tarkennuksesta. Siellähän se luki seinälläkin, mutta olin valitettavasti liian laiska tuodakseni sitä esiin. Sori.

    VastaaPoista
  3. Miten sitä vanhoja muistelemaan & tikulla silmään, mutta jos olisit ollut hieman vähemmän laiska ajattelija muutenkin, olisit voinut myös havaita, että teos yritti rinnastaa suomalaista siirtolaisuutta ja nykypäivän maahanmuuttoa - eli maahanmuuttoon liittyviä kiperiä kysymyksiä, jotka eivät ole hirmuisesti muuttuneet sukupolvien vaihtuessa. Siinä mielessä sukupolvilla ei ole suurtakaan merkitystä katsos. Hyvää kesää kuitenkin sulle. Yritetään tehdä parempaa tairetta teille laiskemmillekin.

    T. Mari

    VastaaPoista