Julkaistua 834: Mitä jos ostaisin veistoksen?

Vielä löytyi tietokoneelta yksi rästiteksti. Suomen Kuvanveistäjäliitto julkaisi joskus syksyllä Osto-oppaan, johon kirjoitin tekstin: 

Mitä jos ostaisin veistoksen?

Taiteenkeräilijä ja pienikin taiteenrakastaja on tottunut ostamaan maalauksia ja taidegrafiikkaa luontevasti, mutta veistosten hankkiminen kotiin ei ole jostain syystä ollut niin yleistä.
Vaikka suomalainen veistotaide on muuttunut radikaalisti viimeistään 1980-luvulta saakka, on veistotaide pysynyt muihin lajeihin verrattuna turhan pitkään jämähtäneiden stereotypioiden vankina.
Veistoksiin suhtaudutaan edelleenkin ehkä turhan juhlavasti. Veistoksia pidetään usein kalliina – mikä ei välttämättä pidä lainkaan paikkaansa. Kuvanveisto mielletään toisinaan myös vähän niin kuin äijälajiksi. Tähän liittyy luonnollisesti myös se, että suurin osa ihmisiä kuvaavia julkisia muistomerkkejä muodostaa melko pönäkän miesgallerian.
Jos maallikolta kysytään, mikä on veistos, veistos on todennäköisesti joko kivestä, pronssista tai puusta tehty kolmiulotteinen esine. Tämä ei ole enää pitkään ollut koko totuus, ja veistosten jo pelkkä materiaalinen kirjo on nykyään häkellyttävä. Takavuosina alettiin puhua ”veistotaiteen laajentuneesta kentästä”, ja tuo kenttä on nykyään todella laaja. Kuten kuvanveistäjä Jyrki Siukonen kirjoitti Suomen Kuvaveistäjäliiton tuoreimmassa yhteisnäyttelyluettelossa Tila haltuun! (2015): ”Kaiken voi halutessaan katsoa toiseksi: kasan, pinon, möykyn, jäljen, palasen, silpun, esineiden välisen tilan ja varjon. Kun kohtaan jotain kadulla, mistä tiedän, että se ei ole veistos?”
Osaan vastata hänen kysymykseensä: se on veistos, koska sen on tehnyt kuvanveistäjä ja hänellä on oikeus teostaan sellaiseksi kutsua. Joku voi sen myös ostaa ja rakastaakin sitä, kunhan sen syntytarina koetaan mielekkääksi ja sen mahdollinen esteettinen ulottuvuus syntyy joko sen ulkoisten muotojen tai tarinan kiehtovuuden myötä. 

Kuvanveiston materiaalit 

Perinteisten pronssin, kiven, betonin ja puun lisäksi kuvanveiston materiaalinen kirjo on nykyään valtavan laaja, eikä sille näy loppua uuden teknisen kehityksen myötä. Myös vanhat materiaalit kiehtovat veistäjiä enenevässä määrin.
Esimerkiksi moni ennen naisten puhdetöiksi mielletty materiaali on nykyään keskeistä kuvanveiston materiaalia: on virkkuutöitä, pitsiä, erilaisia kangastöitä, nukkeja, vaikka mitä. Moni kuvanveistäjä käyttää löytö- tai valmismateriaaleja: joku käyttää nahkaa, joku saattaa käyttää jopa narunpätkiä kadulta, joku käyttää halpakauppojen massatuotettuja valmisesineitä tai jopa suoraan tehtailta tilaamiaan, muihin tarkoituksiin tehtyjä metalli- ja muoviesineitä. Joku saattaa kerätä materiaalinsa pelkästään kirpputoreilta. Jotkut käyttävät erilaisia luonnonmateriaaleja – olen nähnyt pajunkissoistakin tehtyjä veistoksia.

Pia Männikkö osaa käyttää mestarillisesti maalarinteippiä. 

Kuinka lähestyä veistäjää? 

Moni taidemaailmaan käytänteisiin tottumaton potentiaalinen asiakas saattaa vierastaa yhteydenottoa taiteilijoihin. Hyvä neuvo on käydä ensin vakoilemassa kaikessa rauhassa. Tähän on nykyään paljon mahdollisuuksia, esimerkiksi Suomen Kuvanveistäjäliiton Galleria Sculptor Helsingissä on ainut kuvanveistoon pääsääntöisesti keskittynyt galleria Suomessa ja sillä on pysyvä myyntikokoelma, jonka veistokset vaihtuvat säännöllisesti. Sculptorin ja Kuvanveistäjäliiton henkilökunta auttavat ottamaan yhteyttä taiteilijoihin. Liitto järjestää vuosittaisen teosvälitystilaisuuden Helsingin Kaapelitehtaalla, missä on helppo tarkastella kuvanveiston uusia tuulia. Liiton kotisivuilla on luettelo kaikista liiton jäsenistä ja linkit taiteilijoiden mahdollisille kotivisuille. Pienellä vaivalla ja mielenkiintoisena iltapuhteena voit käydä vaikka kaikki kotisivut edes pintapuolisesti läpi.
Olen usein törmännyt siihen, että tottumattomat asiakkaat vierastavat suoraa yhteydenottoa heitä kiinnostavaan taiteilijaan. Kainous on turhaa. Suurin osa taiteilijoista on pelkästään iloisia siitä, että heidän työstään ollaan kiinnostuneita. Puhelinsoitto tai sähköposti tuskin loukkaa ketään. Ateljeekäynti on helppo järjestää, eikä mitään ostopakkoa tarvitse pelätä. Ammattitaiteilija on tottunut siihen, että ei jokainen käynti johda välttämättä kauppaan – eivät he loukkaannu siitä, että jäät mietiskelemään asiaa. Tiedän useitakin tapauksia, jossa asiakassuhteen syntyminen on saattanut olla pitkäkin prosessi. On siis turha aristella. 

Mikä veistoksissa maksaa? 

Kuvanveistoa pidetään usein kalliina taidemuotona, mutta laajentuneiden materiaalien myötä hintahaitarikin on laajentunut. Tämä on helppo todentaa vaikka Galleria Sculptorin myyntikokoelman avulla. Pienen veistoksen voi saada alle 1 000 euron, mutta voi siihen saada kulumaan toistakymmentätuhatta euroakin – mutta ihan sama koskee esimerkiksi öljymaalauksia.

Pirkko Nukarin (s. 1943) työhuoneella näkee pronssiveistoksen synnyn eri vaiheita. 

Veistosten hinnanmuodostuksessa materiaalikulut ovat usein merkittävä tekijä. Esimerkiksi pronssi ei ole halpaa materiaalia, ja sen varsinaisen valoksen tekee nykyään useimmiten ulkopuolinen ammattilainen valimollaan, jolloin valmistuskulut lisääntyvät huomattavasti. Sama koskee kiveä: moni kivenveistäjä – poikkeuksiakin toki on – käyttää moskan ja piikin sijaan ammattimaisia kiviveistämöitä. Itse asiassa hyvän kiven löytäminenkään louhoksilta ei ole täysin yksinkertainen asia: virheettömän ja sopivan kokoisen kiven löytäminen ei ole välttämättä helppoa, ja kivelläkin on hintansa – hintahaitarinsakin laadusta riippuen. Ja jos haluat tehdä klassista marmoriveistosta, on selvä että Italian Carrarasta hankittu maailman klassisin marmori on aika paljon kalliimpaa kuin vaikkapa naapurista saatavilla oleva Saarenmaan dolomiitti. Sama koskee puuta: tunnen yhdenkin puuta käyttävän kuvanveistäjän, joka saa kotikaupunkinsa puisto-osastolta vihjeitä ilmaisista juurakoista, mutta kun hän käyttää veistoksissaan monia puulajeja, joutuu hän ostamaan esimerkiksi käyttämänsä saarnin kitarapajalta, jolloin sen hinta erikoistuotteena on aivan eri luokkaa. Moni jalopuu on erikoisliikkeissä varsin kallista. Materiaaleille lisähintaa syntyy vielä kuljetuskustannuksista.
Lisäksi täytyy ottaa huomioon se, että kuvanveistäjän työhuoneen vaatimukset ovat usein aivan erilaiset kuin vaikkapa taidemaalarin – tarvitaan monenlaisia kalliita erikoistyökaluja ja -laitteita ja esimerkiksi useimmiten erilaisia suojavarusteita sekä kalliin huippuimurin, työterveyden takaamiseksi vaarallisten aineiden ja työvälineiden kanssa työskennellessä.
Yksi hintaan vaikuttava tekijä on veistäjän urakehitys. On tosiasia, että toiset taiteilijat ovat kuuluisampia ja menestyvät paremmin kuin toiset. Teosten hintataso nousee menestyksen ja maineen myötä, esimerkiksi juuri Kuvataideakatemiasta valmistuneiden veistäjien työt eivät maksa läheskään yhtä paljon kuin 30 vuotta alla toimineiden ja menestyneiden kollegoiden työt. Saksassa useimmat galleriat käyttävät kerrointa, joilla esimerkiksi maalareiden maalausten hintataso on helppo laskea. Tarpeeksi menestyneen taiteilijan kerroin voi olla esimerkiksi 160, jolloin öljymaalauksen hinta määräytyy kertoimen ja teoksen koon suhteen miltei mekaanisesti. Jollain toistaiseksi vähemmän menestyneillä kerroin voi olla vaikka 120.
Tinkiminen on aivan oma lukunsa. Suurin osa veistäjistä on tottunut siihen, osa jopa on hinnoitellut teokseensa pienen tinkimisvaran mukaan, mutta tinkiessä tolkku pitää olla mukana. Aggressiivinen tai ylimielinen tinkijä saa nopeasti huonon maineen, koska taidemaailmamme on aika pieni ja sana kiertää nopeasti. Jos rahaa ei ole liikaa tai tarpeeksi, on myös aina mahdollista sopia taiteilijan kanssa osamaksusta ja myös Kuvanveistäjäliiton Galleria Sculptor myy veistoksia osamaksulla, mutta siitä on myös syytä pitää kiinni, jos aikoo jatkaa elämäänsä osana taidemaailmaamme.
Veistosten hintaan vaikuttaa myös sen uniikkius. Pronssia käyttävät veistäjät ottavat teoksestaan usein useampia valoksia ja numeroivat ne signeerauksen yhteydessä. Alemmassa arvonlisäkannassa (10%) pysyminen antaa maksimissaan mahdollisuuden kahdeksan valoksen editioon. Jotkut keräilijät arvostavat pienempiä numeroita, jolloin 1/8 koetaan usein halutuimmaksi vaihtoehdoksi. Tämä on mielestäni hieman turhaa hifistelyä, koska pienempien numeroiden arvostus on alkanut varsinaisesta metalligrafiikassa, jossa laatat kuluivat, ja näin ollen pienempi numero oli konkreettisesti paremman laadun tae.
Pronssiveistoksissa näin ei ole. Ei olisi yhtään vaikeaa elää 8/8-valoksen kanssa, jos teosta aidosti rakastaa. Huonompilaatuinen se ei ainakaan ole, jos veistäjä on sen kunnolla siselöinyt, siistinyt valujäljet, ja patinoinut. Numeroidut veistossarjat vähenevät kuitenkin koko ajan, ja suurin osa veistoksista on uniikkitöitä. Toisinaan ne saattavat kuitenkin muistuttaa toisiaan, koska veistäjät varioivat teemojaan ja esimerkiksi muuntelevat uudelleen valettavissa olevia teoksiaan eri tavoin. 

Veistos kodinsisustuksena 

Silloin tällöin kuulee pilkkaa siitä, miten asiakas maalauksen sohvan värin mukaan, vaan onpa toisinaan sohvakin vaihtunut maalauksen myötä.
Taidetta ei luonnollisesti tehdä ensisijaisesti kodinsisustusmielessä, mutta sellaiseksi se useimmiten väistämättä muuttuu. Tätä on turha hävetä ja peitellä. Sisustavat ne taiteilijatkin koteja taiteellaan.
Veistos tai reliefi on kotona ilmeikäs ja loistava sisustuselementti. Pienenäkin se voi olla hyvin sijoitettuna voimakkaasti paikan henkeä luova elementti. Veistos kestää myös helposti kodissa tapahtuvat muutokset tai muuton jopa uuteen kotiin. Sitä on helppo siirrellä muutosten myötä. Veistoksen sijoittelun ja mahdolliseen jalustaan on kuitenkin syytä kiinnittää tarkkaa huomiota. Paras tapa etsiä sopiva sijoituspaikka ja ripustustapa on keskustella itse veistäjän kanssa – moni heistä on myös halukas lähtemään mukaan ripustukseen. 

Veistosten elinkaari, huolto ja ylläpito 

Monia veistoksia – varsinkin pronssisia ja kivisiä – pidetään miltei ikuisina. Esimerkiksi kuuluisa Willendorfin Venus on peräisin nuoremmalta paleoliittiselta kivikaudelta: sen iäksi on arvioitu 24 000 – 26 000 vuotta. Sama koskee jopa puuta. Maailman vanhimpana tunnettuna puuveistoksena pidetyn, Uralvuorilta löydetyn ihmishahmoa kuvaavan Shigirin idolin iäksi on arveltu noin 9 500 vuotta.
Monet veistokset ovat toki kestäviä, mutta niistä useimmat vaativat säännöllistä huolenpitoa. Ne saattavat myös vahingoittua tai likaantua. Veistosta hankkiessa onkin syytä aina keskustella taiteilijan kanssa tulevaisuuden huoltotoimista. Esimerkiksi kiillotettuja pintoja sisältävä pronssiveistos vaatii säännöllisen kiillotuksen – jopa vuosittain. Kiviveistosten pinta saattaa olla täysin käsittelemätön tai sitten se on hiottuna voitu viimeistellä erilaisilla suoja-aineilla. Kaikki tämä vaikuttaa mahdollisesti tarvittavaan puhdistukseen ja käytettäviin aineisiin. Puuveistokset ovat herkkiä lämpötila- ja kosteusvaihteluille, jotka saattavat tuottaa esimerkiksi halkeamia. Näistäkin asioista on aina syytä ottaa selvää taiteilijalta. Ja jos taiteilija on kuollut, ei sekään ole ongelma. Kuvanveistossa on pitkään elänyt mestari–kisälli-perinne, ja elää se edelleenkin jossain määrin. Esimerkiksi Kain Tapperilla (1940–2004) on nykyään ainakin viisi nuorempaa jossain vaiheessa hänen apulaisenaan toiminutta veistäjää, joilla on parhaat edellytykset korjata hänen mahdollisesti vahingoittunutta veistostaan. Monien veistäjien kollegat tuntevat työtoverinsa omaperäisetkin materiaalit ja tekniikat. Suomen Kuvanveistäjäliiton kautta tieto osaavista korjaajista tai puhdistajista löytyy yleensä helposti – ammattimainen kuvanveistäjäkuntamme on melko pieni ja viidakkorumpu on tehokas.

Uudet materiaalit ovat tuoneet mukanaan uudenlaisia ongelmia. On alettu puhua esimerkiksi teosten ”elinkaaresta”. Eräskin kuvanveistäjä antoi pajusta tehdylle ulkoveistokselle kymmenen vuoden takuun. Osa materiaaleista – esimerkiksi tietyt luonnonmateriaalit – ja tieto niiden kestävyydestä saattavat olla nykyveistäjälle itselleenkin osittain arvoitus. Uusien materiaalien kautta tulee usein tehtyä erilaisia kokeiluita, joilla ei välttämättä ole takanaan perinnettä ja tietotaitoa, johon nojata. Näistä asioista on aina syytä keskustella itse taiteilijan kanssa. On siis syytä varautua siihenkin, ettei veistoksesta tule välttämättä perintökalua. Mutta mikään ei estä sitä, etteikö elämä väliaikaisenkin teoksen kanssa voisi olla henkisesti rikasta – kunhan vain on tietoinen sen väliaikaisuudesta. 

Tilaustyöt 

Ennen vanhaan veistäjillä oli tapana pitää tiukka ero tilaustöiden ja ns. vapaiden veistosten välillä. Nykyään näitä termejä ei juurikaan käytetä, mutta ero on silti olemassa.
On turhaa kunnioitusta pitää taiteilijoita vain omaa luovuuttaan ja ideoitaan toteuttavina jumalallisina luojina. Monet kuvanveistäjät suhtautuvat työhönsä varsin käytännönläheisesti ja käsityöläistä perinnettä kantaen. Veistos voi olla esimerkiksi hyvä maalatun muotokuvan vaihtoehto: eräänkin sairaalan johtavista ylilääkäreistä tehdyistä muotokuvista tuorein on pieni pronssiveistos, joka kummasti piristää johtajille pyhitetyn käytävän tunnelmaa. Eikä veistosmuotokuva tule välttämättä yhtään sen kalliimmaksi kuin arvostetulta muotokuvamaalarilta tilattu maalaus.
Moni kuvanveistäjä tekee myös hautaveistoksia, vaikka niistä ei taidehistoriassa olekaan tapana juuri puhua. Ennen vanhaan tämä oli varsin tavallista, ja esimerkiksi kävelyretki Helsingin Hietaniemen hautausmaalla on kuin retki varsin laadukkaassa veistospuistossa. Tätäkin perinnettä voi ihan hyvin pitää yllä, vaikka moderneilla hautausmailla onkin nykyään melko tiukat reunaehdot. Tuntemieni kuvanveistäjien kautta kuitenkin tiedän, että moni viranomainen on osoittanut kiitettävää joustavuutta hautakiven valinnan sääntöjen suhteen. Olen myös kuullut tarinoita siitä, miten kiinnostava haaste veistäjälle voi olla käydä keskusteluita kohteestaan, hänen luonteestaan, harrastuksistaan ja tärkeistä asioista. Eräskin kuvanveistäjäystäväni koki olevansa kuin lähimmäisensä auttaja tämän surutyössä.
Veistoksia voi sijoittaa myös omalle pihalleen. Eräs ystäväni tilasi kolmelta veistäjätuttavaltani kultakin yhden pienehkön veistoksen Lapin asuntonsa ympäristöön ja järjesti vielä erillisen julkistamistilaisuudenkin näin syntyneelle pienelle veistospuistolleen. Tällaisissa tapauksissa on tietysti syytä kiinnittää erityistä huomiota veistosten kiinnittämiseen, ettei niiden varastaminen olisi liian helppoa.

Matti Peltokankaan (s. 1952) Marilyn yksityisellä pihalla. Sittemmin se tuli testamentin myötä Helsingin Saskia ry:lle, joka deponoi sen Ortonin veistospuistoon, missä se nykyään sijaitsee.

Kyseisellä ystävälläni on myös tiukka periaate: hän ostaa teoksia vain tuntemiltaan taiteilijoilta. Kerran hän jopa pyysi minut tutustuttamaan itsensä erääseen kiinnostavaan veistäjään voidakseen sitten ostaa häneltä teoksen. Itse hän toteaa humoristisesti, että näin hän välttyy taatusti väärennöksiltä, mutta todellisuudessa kyse taitaa olla yhteisöllisyydestä: veistokset saavat lisätarinan ja uusia tuttavuuksia syntyy.
Veistäjiä ei kannata pelätä – ei edes keski-ikäisiä vahvoja äijiä. Ja sitä paitsi yli puolet veistäjäkunnastamme on jo naisia. Veistotaide on nykyään varsin vapaa luovuuden vyöhyke, josta veistosten rakastaja löytää kyllä omansa.

Otso Kantokorpi 

Kirjoittaja on helsinkiläinen taidekriitikko ja kuvanveistäjän poika. Iso osa hänen ystävistäänkin on kuvanveistäjiä.

Julkaistua 807 & Näyttelykuvia 1053: Koskettavaa

[Toistan edellisten postausten anteeksipyynnön: Huomenta, kaikki rakkaat lukijani. Pyydän anteeksi, että en ole päivittänyt blogia liki viiteen kuukauteen. Olen ollut välillä kiireinen, välillä uupunut, välillä jotenkin lamaantunut maailmanmenosta. Ja toki on myönnettävä, että Facebookissa roikkuminen on vienyt kaiken some-aikani. Nyt tyyli muuttuu. Tätähän minä oikeasti haluan tehdä. Ryhdyn taas ylläpitämään blogia – pikkuhiljaa.]

Tässä viime marraskuun kolumnini Kansan Uutisista:

Koskettavaa

Olen kuvanveistäjän poika, ja monet parhaimmista ystävistäni ovat kuvanveistäjiä. Kuvanveisto on siis minulle varsin arkinen asia. Olen nähnyt lapsesta alkaen sen, millä huolettomuudella veistäjät veistoksiaan käsittelevät. Eivät he pidä käsissään valkoisia puuvillahansikkaita niin kuin museoväki.

Olenkin oppinut kuin luonnostaan koskettelemaan veistoksia – vaikka osaan kyllä varoa kiillotetun pronssin pintaa, johon sormenjäljet tarttuvat nopeasti, tai marmoria, joka imee lian sisäänsä. Koskettelen veistoksia yleensä gallerioissa ja toisinaan museoissakin, jos täti nurkassa katsoo sopivasti muualle. Eräs kuvanveistäjäystävistäni, erityisesti pronssisista lintuveistoksistaan tunnettu Pirkko Nukari, suorastaan suosittelee koskettamista – käden hiki on kuulemma yksi hänen hyväksi havaitsemistaan patinointiaineista.

Museoissa ja gallerioissa veistosten koskettaminen on kuitenkin kiellettyä – toisinaan erillisellä kyltillä. Turha tätä vastaan on edes kapinoida, koska vahingossakin tapahtuneet tuhot ovat pahimmillaan hirvittäviä. Esimerkiksi selfieiden otto on aiheuttanut useita onnettomuuksia, kuten tänä vuonna Portugalissa, missä Lissabonin Rossion juna-asemalla vanhan hallitsijan Dom Sebastiãon patsaan päälle kiivennyt valokuvaaja onnistui hajottamaan koko 126 vuotta vanhan veistoksen. 

Saana Murtti (s. 1974), Beyond Presence, 2013, keramiikka.

Museotkin ovat toki tietoisia kosketuksen voimasta ja venyttävät aina silloin tällöin sääntöjään moniaistisuuden suuntaan – etenkin lapsille tai näkövammaisille. Esimerkiksi alkuvuoden Auguste Rodin -näyttelyssä oli näyttelyyn ripoteltu muutama nimenomaan koskettelua varten tehty valos. Rodin onkin plastisuuden mestarina oiva taiteilija tällaiselle kokeilulle, koska sanallisessa kuvailussa on epäilemättä vaikea välittää hänen rajua veistoksellista otettaan, kun taas rutinoitunut kosketusaistin käyttäjä tajuaa varmaan nopeasti sen, mikä on fotorealistisen kuvamaisen veistoksen ja Rodinin ekspressiivisen vimman välinen ero. Minäkin yritin kosketella niitä, mutta ei kokemus normaalisti näköaistinsa varassa taidenäyttelyitä vastaanottavan kokijan mielessä ollut kovinkaan voimakas. On varmaankin niin että asiantuntijuus lisääntyy toistojen kautta. Minä näen paljon taidetta, ja siksi osaan paremmin katsoa sitä. Vaikka istunkin kuvanveistäjien työhuoneilla, en koskettele veistoksia niin usein, että osaisin antaa syvällä rintaäänellä esteettisiä arvoarvostelmia pelkän kosketuksen perusteella. 

Tätä päätin kuitenkin yrittää viime viikolla, kun kävin katsomassa ja koskemassa Art Kaarisillassa Helsingissä veistosnäyttelyä Koskettavin veistos (20.11. saakka). Kyseessä on Suomen Kuurosokeat ry:n yhteistyössä Suomen Kuvanveistäjäliiton kanssa kokoama näyttely, jossa ideana on nimenomaan koskettaminen. Muista taidenäyttelyistä poiketen teoksia täytyy saada koskettaa: ”Tarkoitus on muistuttaa, että sokealle ja kuurosokealle taidenautinto voi näköaistin puuttuessa aueta tuntoaistin avulla. Näkevän katsojan on puolestaan mahdollisuus kokea visuaalista taidenautintoa kokonaisvaltaisempi taide-elämys.” 

Pia Männikkö (s. ?), Some People Knit, 2016, maalarinteippi.

Olin päättänyt kokea näyttelyn vähän eri tavalla. Olin päättänyt etukäteen, että yritän olla katsomatta mahdollisimman vähän antaakseni kosketukselle etusijan kokemuksessa ja sen arvioinnissa. Vaan eihän se niin toimi. Näkevää pelottaa silmien laittaminen kiinni. Pelottaa hapuilla hölmön näköisenä. Pelottaa se, että tulee hajottaneeksi jotain. Pelottaa jopa sellainen poliittiseen korrektiuteen liittyvä ajatus, että tekee jotain väärää yrittäessään asettua näkövammaisen asemaan. Viime mainittu pelko meni jopa niin pitkälle, että tulin miettineeksi sitä, että olisiko valheellinen yritys asettua sokean asemaan sitä vastenmielistä kulttuurista appropriaatiota eli omimista, josta viime aikoina juuri taiteen yhteydessä on paljon puhuttu. Sitä paitsi näkevänä tiesin jo jokaista veistosta lähestyessäni sen, miltä sen taktiilinen ja haptinen kokeminen tuntuisivat. Tajusin, että näin ollen en edes kykenisi lähellekään samaa kokemusta kuin näkövammaiselle on mahdollista. Hänen kokemukseensa liittyy aivan erilainen ensimmäisen tunnistamisen momentti, joka taatusti ohjaa teokseen tarkemmin tutustumista. Sitä voin vain kuvitella mielikuvituksessani – ja todennäköisesti varsin vajaasti. 

Näyttely on valittu osin ikään kuin taiteen ulkoisista lähtökohdista: ”Kokonaisuuden valinnassa on painotettu moniaistisuutta. Veistokset ovat eri kokoisia, eri muotoisia, erilaisista materiaaleista tehtyjä ja niissä on erilaista pinnan tuntua.” Lähestymistavalla ei kuitenkaan ole pilattu näyttelyä. Se ei sisällä vain ”kivoja” esimerkkejä jostain vaan ennen kaikkea ihan oikeaa hyvää taidetta. Kaikki veistäjät ovat ammattitaiteilijoita: Hannu Ahosola, Timo Hannunen, Tiina-Liisa Kaalamo, Antti Keitilä, Kaisu Koivisto, Harri Kosonen, Maija Kovari, Tarja Malinen, Tiia Matikainen, Saana Murtti, Pia Männikkö ja Jenni Tieaho. Näin sen pitääkin olla. Silloin harvoin kuin näkövammaisille tarjotaan luvallinen taiteen kosketus, ei sen ole syytä olla keskinkertaista tai amatöörimäistä tai vain pelkästään didaktista. Sen on syytä olla hyvää taidetta. 

Ja sain minäkin sen kaipaamani uuden nautinnon. Suurin osa ystävistäni veistää kiveä, pronssia tai puuta. En ollut koskaan aiemmin kosketellut maalarinteipistä tehtyä isoa ja muodoiltaan monipuolista veistosta. Sellaisen oli tehnyt Kuvataideakatemiasta muutama vuosi sitten valmistunut Pia Männikkö. Palasin hänen veistoksensa ääreen muutaman kerran hipelöimään lisää. Kokemus oli varsin antoisa.

Näyttelykuvia 693 & Katutaidetta 75: Valmiita taidemaailmaan

Lauantain kävin tutustumassa erityisen tarkkaan Kuvataideakatemian lopputyönnäyttelyn Kuvan kevät (11.5.–3.6.) osioon, joka sijaitsi päätalolla tiloissa. Katselin rauhassa, koska sunnuntaina minua odotti virallinen tehtävä: näyttelyn viimeisen päivän yleisöopastus.

Olen yrittänyt toistakymmentä vuotta seurata näitä akatemiasta valmistuvia nuoria taiteilijoita. Väliin tuntui siltä, että koulu on aika hakusessa, mutta viime vuosina lopputyönäyttelyt ovat näyttäneet tosi kiinnostavilta. Niin nytkin. Ainakin äkkiseltään tuntui siltä, että tämä oli paras näkemäni lopputyönäyttely. Ideat olivat raikkaita ja toteutus kautta linjan mallikasta.

Pia Männikkö (s. 1971), Kaskadi, 2012.

Noora Schroderus (s. 1982), Uudet uhkakuvat, 2012.

Etualalla Elina Autio (s. 1985), Jatkot, 2012 ja taustalla Satu Nenosen (s. 1980) maalauksia.

Mari Metsämäki (s. 1971), Kukaan ei leiki mun kanssa, 2012. Saa avata ja sulkea. Tuli mieleen se muumikirja, jossa oli reikiä.

Ville Andersson (s. 1986) oli itsekin paikalla teostensa kanssa.

Päätin sitten vielä leikkiä vähän lapsellista leikkiä ja valitsin itselleni sen kaikista parhaimman, oman lempityöni. Se oli ihan selkeästi moskovalaissyntyisen Anastasia Lobkovskin (s. 1981) 12-minuuttinen lyhytelokuva the boy who was afraid of Nothing (2012):

Lumoava ja intensiivinen tarina pienestä koulupojasta maailman ihmeiden ja universumin rakenteiden puristuksessa.

***

Ja sitten sain vielä kunnon naurut, kun akatemian ratikkapysäkkikin otti kantaa taide-elämään: