Julkaistua 373: Leena Luostarinen

Ihan meinasi unohtua. Muutama viikko sitten ilmestyi Suomen Taideyhdistyksen jäsenlehti 2/12, jossa oli jukaistu seuraava kirjoittamani tiedote: 

Leena Luostarinen
Helsingin Taidehallissa 12.1.–3.3.2013 ja Joensuun taidemuseossa 9.3. –14.4.2013

Suomen Taideyhdistys järjestää tammikuussa Helsingin Taidehallissa Leena Luostarisen (s. 1949) mittavan retrospektiivisen taidenäyttelyn, jossa kartoitetaan Luostarisen pitkää uraa aina 1970-luvun läpimurtoteoksista nykypäivän tuotantoon.
Leena Luostarinen kuuluu siihen uusekspressionistiseen maalaripolveen, joka 1970-luvun lopulla näytti, että puheet maalauksen kuolemasta olivat jälleen kerran ennenaikaisia. Luostarisen ensimmäinen yksityisnäyttely oli vuonna 1973, ja siitä lähtien on järisyttänyt suomalaisen taideyleisön tunne-elämää voimakkailla, värikylläisillä ja usein myös salaperäisen symbolisilla maalauksillaan. Luostarinen on hakenut aiheitaan usein itäisistä ja välimerellisistä kulttuureista. Monet muistavat hänet kissapedoista, iibis-linnuista, sfinkseistä sekä niiden taustalla värisevistä fantasiamaisemista, joiden tunneviritys on vaihdellut hurjista värileikeistä vähäeleisempiin ja harmonisiin tunnelmiin.

Vesiväri Passage to India -sarjasta vuodelta 1992.

Luostarinen ei kuitenkaan ole mikään pelkkä villi ja kahlitsematon ekspressionisti. Hän on paneutunut laajalti kulttuurihistoriaan ja länsimaiseen taidehistoriaan, joihin hänen teoksensa viittaavat usein myös varsin älyllisesti ja hienovaraisesti.
Luostarinen kuuluu siihen naismaalareiden sukupolveen, joka mursi lopullisesti taidemaailmamme mieshegemonian, ja kollegoidensa – muun muassa Cris af Enehielm, Marika Mäkelä ja Marjatta Tapiola – joukosta juuri hän on eniten ollut muodostamassa suoranaista koulukuntaa. Nuorempien maalareittemme töissä Luostarisen vaikutus on näkynyt 1980-luvulta aina näihin päiviin asti. Luostarisen merkitys maalaustaiteemme kehitykselle onkin ollut varsin merkittävää. Hänen töitään voidaankin nähdä runsaasti kaikissa keskeisissä suomalaisissa kokoelmissa.
Taidehallin näyttelyyn kootaan keskeinen valikoima Luostarisen tunnetuinta ja rakastetuinta tuotantoa, mutta mukana on myös joitain yllätyksiä ja vähemmän tunnettuja töitä. Aktiivisesti edelleenkin työskentelevältä taiteilijalta nähdään myös valikoima tuoreempia töitä.
Näyttelyssä tullaan muun muassa paneutumaan Luostarisen itään suuntautuneisiin matkoihin ja tullaan esittelemään varsinaisten maalausten lisäksi myös vähemmän tunnettua materiaalia, muun muassa luonnoskirjoja. Oman osansa saa myös mytologinen materiaali – oli sitten kyse antiikin klassikoista tai egyptiläisestä kulttuurista. Luostarisen vanhemmasta tuotannosta nostetaan esiin taidehistoriallisia ulottuvuuksia sisältävää materiaalia, ja näytetään, miten Luostarinen viljeli varsin tietoisesti ja tarkkaan tutkien taidehistoriallisia kytkentöjä – ei lainkaan niin villin ekspressiivisesti, kuten kliseisemmät käsitykset antavat ymmärtää. Lisäksi on tarkoitus esittää meditatiivisempaa ja vähäeleisempää Luostarista, mikä tuli aikoinaan esiin esimerkiksi hänen lukuisissa kivitutkielmissaan. Tarkoitus on myös esitellä pienempiä, esimerkiksi paperille tehtyjä töitä. Luostarinen ei urallaan ole suinkaan ollut ainoastaan komeiden, ”museokokoisten” töiden maalari.
Luostarisen taiteilijanlaadusta on käyty runsaastikin keskustelua, ja häntä on luokiteltu väliin ekspressionistiksi, väliin romantikoksi. Väliin hän osa 1980-luvun eurooppalaista uusekspressionismia, väliin esimerkki postmodernista asenteesta. Näyttelyllä pyritään myös haastamaan mustavalkoista lokerointia ja osoittamaan sen, miten pitkä taiteilijanura parhaimmillaan ylittää tyyliin liittyvät kysymykset.

Näyttelyn kuraattorina toimii taidekriitikko Otso Kantokorpi.

Näyttelyn yhteydessä julkaistaan Luostarisen uraa kattavasti kartoittava kirja, kirjoittajina taidehistorioitsija ja kriitikko Marja-Terttu Kivirinta sekä Otso Kantokorpi.

Näyttelykuvia 696 & 697 & 698 & 699 & 700 & Katutaidetta 78: Valokuvan lumoa

Palaan viime viikon rästeihin. Polaroid-näyttely on välillä vienyt kaiken aikani, mutta viime perjantaina päätin piipahtaa edes parissa näyttelyssä.

Ensin kävelin Galerie Forsblomiin, jossa oli jo ulkona puiston puolella tarjolla Bernar Venet'n (s. 1941) veistoksia (8.6.–12.8.):

Venet on taidokas vähäeleinen veistäjä, jonka yksinkertaiset kierteet miellyttävät ainakin minun silmääni, vaikka hänellä alkaakin olla jo tiettyä liian ilmeistä maneeria. Varsinaiset kolmiulotteiset veitokset tuntuivat jälleen – onhan hän Forsblom kautta jo vanha tuttu Suomessa – ihan kelvoilta, mutta litteämmät reliefimäiset muodot jäivät mielestäni liiaksi kevyen, mutta ehkä kuitenkin vähän vitsikkään jipon tasolle:

  
Mutta kai siis ihan kelpo näyttely – joskaan ei kuitenkaan mikään jättimäinen elämys tai kokemus.

***

Samaa kai voisi sanoa Cris af Enehielmin (s. 1954) näyttelystä Forsblomilla. On kuitenkin huomautettava, että olin jo vähän kiireissäni, joten en katsonut näyttelyä ihan kunnolla. af Enehielmin värimaailma on kuitenkin niin raikas ja omintakeinen, että hyvä olo näistä aina tulee:

af Enehielmillä on hallussaan sekä maalaustaiteen historia että selkeästi oma intohimoinen ote. Geisha-maalaukset ovat sekä kepeän aistikkaita että harkitun sommiteltuja. Väliin tuli vähän sellainen olo, kuin olisi katsellut sadan vuoden takaisten modernistimestareiden itämaisia tunnelmia – ja tämä ei ole moite. Tässä esimerkiksi Matka (2012):

***

Ruttopuistossa viriteltiin juuri hauskaa ympäristötaideteosta puihin. Sininen verstas – Helsingin kaupungin opetusviraston ylläpitämä nuorten työpaja – viimeisteli tekstiiligraffitejaan (12.6.–24.8.). Hyväntuulinen ja hauska idea:

Ja sitten väliin vielä pieni kadun miete lähistöltä:

Ja vähän kuvakieltäkin:

  ***

Sitten Galleria Heinoon. Tarjolla oli silkkaa valokuvataidetta. Jaakko Heikkilän (s. 1956) dokumentaariset kuvat ova aina olleet mielestäni vaikuttavia, mutta osaa hän näemmä mennä enemmän esteettisenkin alueelle (26.5.–17.6.). Hänen utuiset vesikuvansa saattavat ensin tuntua vähän liian latteilta väriskaalaltaan, mutta on niissä outoa lumovoimaa:

Sarjasta Henkeviä vesiä,  ensimmäinen osa, Venetsia, 2010.

***

Heinolla on tarjolla myös Kari Soinion (s. 1962) ihan toisenlaista kuvamaailmaa (26.5.–17.6.). Soinio tutkailee miehistä identiteettiä käyttäen yleensä itseään mallina:

Sankari voimistelee # 2, 2012.

Ensin ajattelin, että hän alkaa jo vähän toistaa itseään, mutta joku deadpan-elementti hänen töissään jaksaa kuitenkin viehättää minua. En tunne häntä henkilökohtaisesti, mutta uskon ja toivon, että mukana on voimakas ironinen ulottuvuus.

***

Ja sitten halusin jo itsekin tuntea valokuvan lumon. Siis niin kuin omakohtaisesti. Luulen, että sain aikaiseksi melko hyvän – ottaen siis huomioon halvan digipokkarini laadun ja oman valokuvauskokemukseni ohuuden – muotokuvan Keijo Kansosesta (s. 1952) terassilla, jossa tapasin hänet Polaroidien merkeissä:

Ja kerrottakoon nyt vielä myöhempää historiaa ajatellen jotain kuraattorin arjesta ja taiteilijoiden tavasta pitää huolta uranhoidostaan. Kansonen alkaa olla jo aikamoinen legenda valokuvaajiemme joukossa, ja sain hänet penkomaan erilaisia varastojaan, jotta sieltä löytyisi joitain takavuosien Polaroideja. Lopputulos: yksi originaali Polaroid-kuva. Onneksi se tulee näyttelyyn.

Julkaistua 290: Taide ja raha

Maanantaina tuli ulos YLE 1:n Kultakuumeen kolumnini, jonka kävin viime viikolla lukemassa. Ohjelmasyistä se tuli ulos vasta nyt – normaalin keskiviikon sijaan:

Taide ja raha

Olen juuri ollut Lontoossa katsomassa megatähti Damien Hirstin (s. 1965) näyttelyä. Hirstin yhteydessä puhutaan aina rahasta. Esimerkiksi siitä, että hänen platinaisen, yli 8.000 timanttia sisältävän pääkallonsa tuotantokustannukset olivat 14 miljoonaa puntaa, ja että se myytiin mahdollisesti 50 miljoonalla punnalla.

Yksi seuraamus tällaisesta puheesta on väistämättä se, että Hirstin uskottavuus taiteilijana asetetaan usein kyseenalaiseksi. Ikään kuin hänen ympärillään pyörivä raha poistaisi teosten mahdollisen taiteellisen arvon.

Lontoolaisen The Guardian -lehden taidekriitikko Jonathan Jones kiinnitti vähän aikaa sitten myös huomiota tähän ilmiöön ja kertasi hieman historiaa: esimerkiksi renessanssimestari Rafael (1483–1520) kylpi rahassa, ja Ranskan useampikin kuningas täytti puolestaan  Leonardo da Vincin (1452–1519) rahasäkkejä, ja hän sai vielä kokonaisen linnankin, jossa säilyttää niitä. Jones päätyykin siihen johtopäätökseen, että ”taide on ollut luksusta aina siitä saakka, kun erillistä taidetta on ollut olemassa ja että tätä on jatkunut jo vuosisatoja”.

Asia ei kuitenkaan ole ihan näin yksinkertainen. Kävin Lontoossa katsomassa myös Lucian Freudin näyttelyä. Mutta ei Freudin yhteydessä ole tapana miettiä rahaa vaan ainoastaan Freudin merkitystä maalaustaiteessa – siitäkin huolimatta, että esimerkiksi venäläinen oligarkki Roman Abramovic maksoi eräästä hänen 1990-luvun maalauksestaan Christie’sin huutokaupassa New Yorkissa yli 33 miljoonaa dollaria vuonna 2008.

Roman Abramovickin on käynyt suunnitellun Guggenheimin paikalla jahdillaan.

  

Tai siirrytään Suomeen. Ankkamaalauksista tunnettua Kaj Stenvallia on pidetty varsin kaupallisena taiteilijana. Hänellä oli aikoinaan tapana myydä näyttelynsä loppuun – jopa jo ennen avajaisia. Näin tapahtui vielä aiemmin ainakin yhdessä Cris af Enehielmin näyttelyssä, joka kuulemma myytiin loppuun jopa osin hätäisillä puhelintilauksilla. En kuitenkaan muista kuulleeni kenenkään puhuvan af Enehielmin kaupallisuudesta. Muistan senkin, kuinka Rafael Wardi myi loppuun Helsingin Taidehallin näyttelynsä vuonna 1999. Eikä hätää: Taidehallin toimistohuoneissakin riitti pettyneillekin vielä myytävää, koska Wardi oli tuolloin varsin tuottoisassa vaiheessa. Ja Wardiltahan ei taatusti kukaan hänen menestystään kadehdi – onhan hän rakastettu mestari. Tili taisi kuitenkin vastata meikäläisen mahdollisesti odotettavissa olevan loppuiän palkkatuloja.

Ja jos tätä sattuu kuuntelemaan osa niistä muutamasta tuhannesta suomalaistaiteilijasta, jotka eivät koskaan tule myymään näyttelyään loppuun, tiedän että heitä ottaa pannuun. Tällä kaikella on niin vähän tekemistä heidän arkensa kanssa, vaikka tietyllä tavalla samasta taiteen kentästä onkin kyse.

Jokin tässä kuviossa mättää. Selitys on kuitenkin varsin yksinkertainen, koska taide on kapitalismissa aina myös kauppatavaraa – vaikka se olisi mitä tahansa muutakin. Ja kun markkinoilla toimitaan markkinoiden ehdolla, pitää tavaran arvossa ja sen määrittelytavassa olla isoja eroja, jotta kaikki segmentit saadaan hyödynnettyä. Rikkaita ihmisiä ei halpa taide kiinnosta – pelimiehenä löisin aika paljon vetoa sen, puolesta että miljonääri ja taiteenkeräilijä Carl Gustaf Ehrnrooth ei ole koskaan käynyt Taidemaalariliiton teosvälitystilaisuudessa, josta ihan tavalliset perheet ostavat vaikkapa 1.500 euron maalauksia – usein vieläpä osamaksulla.

Carl Gustaf Ehrnrooth puolustelee Guggenheimia Höblän keskustelutilaisuudessa noin kuukausi sitten.
  

Näin se vain toimii. Ainoastaan kallis ja nimekäs taide tuottaa tietyissä piireissä sellaista hierarkkista eroa, että sillä on sosiaalista merkitystä. Taloudelliseksi pääomaksi muuntunut taide muuntuu näin myös siis sosiaaliseksi pääomaksi.

Kapitalistisessa maailmassa taiteen kenttä romahtaisi, jos ei näitä eroja olisi. Jos taide lakkaisi olemasta luksusta, sen kulttuurinen ja sosiaalinen pääomaluonne romahtaisi, eikä sitä silloin haluttaisi tukeakaan samalla tavalla kuin nyt.

Toinen miljonääri ja taiteenkeräilijä Rafaela Seppälä vaatii taidehankinnoille verovähennysoikeutta. Tätä hän kykenee toki perustelemaan sillä, että näin taiteilijatkin saisivat paremmin elantonsa. Veikkaan kuitenkin, että ei häntäkään ole juuri teosvälitystilaisuudessa tai vähän tavallisemmissa taidegallerioissa nähty. Hänen verovähennyksensä menisivät vain kalliin taiteen ostoon.

Mutta onhan tietysti olemassa ns. tihkumisteoria, jonka mukaan ylempien tuloluokkien verotuksen lieventäminen parantaisi myös köyhempien asemaa, kun tulot ja pääomat tihkuvat tai valuvat alaspäin kulutuksen rattaissa. 

 Kaj Forsblom, Matti Apunen ja Rafaela Seppälä keskustelevat avajaisissa pari viikkoa sitten.

  

Uskokoon ken tahtoo. Tätä tihkumisteoriaa ja ison rahan taidetta yritetään nyt Guggenheimin myötä tuoda suurelta osin veronmaksajien maksettavaksi. Sitten me joudumme vielä jonain päivänä maksamaan 12 euroa siitä, että saamme mennä katsomaan Ehrnroothin ja Seppälän kokoelmista lainattuja verovähennysteoksia verorahoillamme pystytetyssä rakennuksessa.

Näyttelykuvia 237: Mestareiden jalanjäljillä

Sunnuntaina kävin Galerie Kaj Forsblomissa katsomassa Cris af Enehielmin (s. 1954) näyttelyä. Törmäsin matkalla erääseen taiteilijatuttavaani, jonka mukaan näkymä ikkunasta oli riittävä. No, minä menin kuitenkin rohkeasti sisään:

Minun mielestäni oli oikein kiinnostava kokemus. Enehielm oli ikään kuin mennyt modernin juurille tutkimaan pointillismin ja fauvismin perusasioita ja yhdistänyt siihen omaa pitkää maalarinkokemustaan, josta tulee uudelleenlöytämisen riemun rinnalle tietty varmuus. Lisäksi nämä työt näyttävät siltä kuin prosessi olisi ollut raju ja jotenkin vääjäämätön.

Tiedän, että kysymykseni on tyhmä, mutta ajankohtaisuudessaan tämä nyt tuli vain mieleeni: Miksei Cris af Enehielm ole Carnegie-ehdokas – eikä ole koskaan edes ollut? Aito maalari hän kuitenkin on.  

PS. Hitto soikoon, piti oikein tarkistaa: eivät ole muuten Leena Luostarinen (s. 1949) ja Marika Mäkeläkään (s. 1947) koskaan olleet Carnegie-ehdokkaina. Mutta valokuvataiteilija Jorma Puranen (s. 1951) on sen sijaan jo kaksi kertaa ollut ehdolla tämän maalaustaidekilpailun palkintopalleille. Mihinkähän ammattiin minä olen oikein joutunut? Vai olisiko tämä Borgesin novelli?