Julkaistua 768 & Helsingin taidemuseon johtokunta 22: Ajaako Helsinki taidemuseonsa alas?

Eilisaamuna kirjoitin suutuspäissäni Helsingin Sanomien mielipideosastolle pikaisen kirjoituksen, jonka lehti yllättäen julkaisi jo tänään. Kiukkuni osuikin vahingossa oikeaan aikaan – jos jotain keskustelua herää. Luulin nimittäin pelin olleen jo menetetyn, mutta Aino Frilander oli tänään haastatellut ainakin lehden nettiversioon apulaiskaupunginjohtaja Ritva Viljasta: "Asiaa ei toisaalta ole myöskään lyöty vielä lukkoon, Viljanen muistuttaa. 'Virkamiesnäkökulmasta budjettivalmistelut ovat vasta alkamassa. Varsinaiset budjettineuvottelut käydään elokuussa', Viljanen sanoo."

Nyt on siis oikea aika nostaa meteliä – ja varsinkin puolueissa. Tutkailkaa oman puolueenne sivistystahtoa ja laittakaa viestejä.  

Ajaako Helsinki taidemuseonsa alas?

Helsingin taidemuseon johtokunta joutui häpeällisesti hyväksymään 10.5. kokouksessaan surullisen talousarvioesityksen vuodelle 2017. Siihen sisältyi raju leikkaus kokoelmien uushankintoihin. Tänä vuonna summa on 155 000 euroa, ensi vuodeksi on tarjolla enää 58 000. Melkein 2/3 leikkaus ei ole juustohöylä.

Pudotus on katastrofaalinen, eikä museon asema yhtenä Suomen johtavista taidemuseoista ole enää itsestään selvä. Esimerkiksi Espoollakin on enemmän rahaa hankkia taidetta kuin pääkaupungilla. 

Helsingin taidemuseo on remontin jälkeen aloittanut toimintansa vauhdikkaasti, muun muassa ennätysmäisellä yhden näyttelyn kävijämäärällä. Puitteet ovat hyvät. 

Ammottavat aukot hankinnoissa näkyvät vasta viiveellä. Jos tällainen trendi jatkuu, ei museo parinkymmenen vuoden kuluttua ehkä olekaan kovin hyvä. 

Vai onko kyse siitä, että museollakin vain antaudutaan elämysteollisuuden trendeille? OKM:n museopoliittinen työryhmä kysyikin 10.5.: Nämä tulevaisuuden näkökulmat [megatrendit ja median murros] osaksi pysäyttivät pohtimaan, onko tietoa kokoavien ja jakavien instituutioiden aika ohi."
Onko siis niin, että kunnallinen museomme halutaan vain sitoa voimakkaammin elinkeinoelämän palvelukseen ja yksityisen rahan keräämiseen?
Eduskunnan päätöksellä kaikki taiteilijatkin ovat tämän vuoden alusta yrittäjiä, siis osa elinkeinoelämää. Mutta heidän kanssaan ei taidemuseon näköjään tarvitse käydä kauppaa, vaikka he tuottavatkin museolle sen varsinaisen sisällön. 58 000 ostomääräraha pääkaupungin taidemuseolle on silkkaa pilkkaa – suhteessa esimerkiksi siihen kuinka paljon museo maksaa vuokria kiinteistöviraston tilakeskukselle.
Enkä mitenkään voi ymmärtää, että "tietoa kokoavien ja jakavien instituutioiden aika olis ohi" – jos haluamme pitää sivistystämme yllä.

Helsingin taidemuseon johtokunta 20: Avoimuutta Guggenheimiin

Helsingin taidemuseon johtokunnassa äänestettiin pitkästä aikaa 4.3.
Taustaksi lainaus johtosäännöstä: "Johtosäännön mukaisesti Helsingin taidemuseon (HAM) johtokunta ja sen alainen Helsingin taidemuseo vastaavat kaupungin kuvataidepolitiikasta ja taidemuseotoiminnasta sekä muista niille määrätyistä tehtävistä hyväksyttyjen tavoitteiden mukaisesti."
Tämä ei ole minun aikanani (varapuheenjohtaja vuodesta 2013) koskaan toteutunut. Emme ole vastanneet museon toiminnan lisäksi mistään muusta kuvataidepolitiikasta – emme Checkpoint Helsingin rahoituksesta emmekä Guggenheim Helsinki -hankkeesta. Meiltä ei ole kysytty niistä mitään. Guggenheimin etenemisestä – siis esimerkiksi kaupungin roolista neuvotteluissa – emme ole saaneet mitään tietoja.
Nyt asiat ovat muuttumassa ainakin vähän parempaan suuntaan. 
Tästä linkistä hieman sekavan (siinä oli mukana sekalaista strategiaa, joka ottaa minua oikeasti panuun ja josta olen kuitenkin välillä vähän pihalla; kannatin esimerkiksi Kirsikan esitystä, jotta se pääsisi jatkoon ja varmistaisi ainakin paremman esityksen kuin kokkareiden esitys, jos Thomaksen esitys – jota oikeasti kannatin – häviäisi, tämmosta tää valitettavasti on) äänestyksen kaikki vaiheet. Tässä Kirsikka Moringin lopulta voittanut lisäys, kun keskusteltiin ja päätettiin 16. pykälässä aiheesta "Taidemuseon toiminta Helsingin kuvataidekentässä ja kokoelmapolitiikan uusimisen linjaukset": 
"Yksi keskeisistä HAM:in johtokunnalle asetetuista tehtävistä on johtaa kaupungin kuvataidepoliittista linjausta ja kehitystä. Johtokunta ei voi suoriutua velvoitteistaan ilman avointa taide- ja museokeskustelua. Kaupungin päätöksenteon avoimuuden lisäämisestä käyty laajempi keskustelu tulee ulottaa koskemaan myös taidelaitoksia ja kaupungin taidepolitiikkaa. Avoimuutta tulee siten lisätä kaupungin ja Guggenheim-Helsinki hankkeen käymään dialogiin. 
Johtokunta esittää, että jos Helsingin kaupunki osallistuu mahdollisiin neuvotteluihin Guggenheim- Helsinki taidemuseohankkeessa, mukana neuvotteluissa voi olla myös kaupungin kuvataidepolitiikasta vastaavan Helsingin taidemuseo HAM:in johtokunnan puheenjohtaja. Jos puheenjohtaja on estynyt, neuvotteluissa on johtokunnan varapuheenjohtaja. Johtokunta toteaa myös, että sen tulee saada tietoa neuvotteluista."
En oikein pitänyt siitä, että Kirsikka muutti – tai siis lievensi – ehdotustaan kesken prosessin: "voi olla" on minulle hieman liian epämääräinen ilmaisu. Mutta näillä mennään, ja ehkä se avoimuuskin vähän lisääntyy.  

Helsingin taidemuseon johtokunta 19: Elämäni kinkkumuseon johtokunnassa eli Pyydän nöyrästi anteeksi

Helsingin taidemuseon johtokunta päätti tiistaina tiukan äänestyksen jälkeen hyväksyä museon uudeksi brändäysnimeksi Helsinki Art Museumista tulevan lyhenteen HAM. En ollut mukana kokouksessa, mikä oli työtapaturma. Olin tulossa takaisin lomalta Irlannista juuri tiistaina, ja koska tiesin, että lähdemme varhain aamulla, oletin koko ajan ehtiväni iltapäivän kokoukseen. Tajusin vasta maanantaina, että joudunkin viettämään ison osan tiistaista Oslon lentokentällä, ja ilmoitin asiasta hallinnon assistentille. Hän sai varahenkilöni – Saija Salosen – paikalle, mutta en sitten kuitenkaan ymmärtänyt keskustella etukäteen asiasta tämän kanssa. 

Helsingin taidemuseon vanhaa wau-arkkitehtuuria.

Tässä ote pöytäkirjan pykälästä kolme "Taidemuseon visuaalisen ilmeen ja markkinointinimen uudistus":

– Taidemuseon johtokunta päätti esittää kaupunginhallitukselle hyväksyttäväksi taidemuseon uudistetun visuaalisen ilmeen sekä taidemuseon uudeksi markkinointinimeksi HAM.

– Pöydällepanoehdotus: Kimmo Sarje ehdotti, että asia pannaan pöydälle ja että asia päätetään johtokunnan ylimääräisessä kokouksessa 23.4.2015. Pöydällepanoa kannatti: Christian Järnefelt

– 1. äänestys. JAA-ehdotus: Esityksen mukaan, EI-ehdotus: Ehdotan, että asia pannaan pöydälle ja että asia päätetään johtokunnan ylimääräisessä kokouksessa 23.4.2015.

Jaa-äänet: 3 Marko Lipponen, Thomas Wallgren, Pauli Waroma

Ei-äänet: 3 Christian Järnefelt, Kirsikka Moring, Kimmo Sarje 

Tyhjä: 1 Saija Salonen

Äänestyksen tulos: Esityksen mukaan. Puheenjohtajan ääni ratkaisi.

Vastaehdotus: Christian Järnefelt teki vastaehdotuksen: ehdotan, että nimi HAM korvataan nimellä Heta. Vastaehdotusta kannatti: Saija Salonen

– 2. äänestys. JAA-ehdotus: Esityksen mukaan, EI-ehdotus: Vastaehdotus: nimi HAM korvataan nimellä Heta.

Jaa-äänet: 3 Marko Lipponen, Thomas Wallgren, Pauli Waroma

Ei-äänet: 2 Christian Järnefelt, Saija Salonen

Tyhjä:2 Kirsikka Moring, Kimmo Sarje

– Äänestyksen tulos: Esityksen mukaan.

Christian Järnefelt ja Kimmo Sarje jättivät päätökseen eriävän mielipiteen.

Christian Järnefelt: Jätän eriävän mielipiteen.

Kimmo Sarje: Eriävä mielipide, museon nimi: En kannata HAM-nimeä. Se on mielestäni populistinen, kielellisesti kyseenalainen ja voi kääntyä taidemuseota vastaan.

Helsingin taidemuseon uutta wau-arkkitehtuuria.

Kollegani, toveri Sarje kirjoitti tänään Helsingin Sanomissa asiassa osuvasti, muun muassa näin: "Suomalaisittain HAM voi kuulostaa lennokkaalta nimeltä. Mutta entä kansainvälisesti? Englannin sanakirjan mukaan sanan "ham" merkityksiä ovat muiden muassa "kinkku", monikossa "reidet" (hams), "huono näyttelijä", "amatööritaiteilija", adjektiivina "huonosti näytelty", verbinä "näytellä huonosti", "näytellä liioitellen" ja "liioitella". Tällaisia mielleyhtymiä hyvin palkatut brändinikkarit haluavat tuputtaa Helsingin taidemuseolle. Tämä aprillipila museon nimenä on riski ja voi muodostua kansainvälisen vinoilun puujalaksi."

Olen Sarjen kanssa täsmälleen ja varsin voimakkaasti samaa mieltä. 
Nyt on siis nöyränä pakko tunnustaa, että olen osasyyllinen tähän hullutukseen. Jos olisin ollut paikalla, olisi asian pöytäämisehdotus voittanut äänestyksen, ja olisimme saaneet lisäaikaa paremmalle harkinnalle. Pyydän tätä kaikilta anteeksi.

PS. Vähän myöhemmin. Tässä vielä verrokkilista osuvista autonnimistä, muun muassa Mitsubishi Runkkari ja Mazda Huora.

Julkaistua 576 & Helsingin taidemuseon johtokunta 18: Suuri ja mahtava lautakunta?

Eilen ilmestyi uusi Vasen-lehti (2/12). Tästä aiheesta oli pyydetty juttu, ja pelkäänpä, että tämän asian kanssa vielä tulevaisuudessa tullaan painiskelemaan paljonkin. Helsingin hallitsevat oikeistopuolueet, kokkarit ja vihreät, ovat nimittäin aika vallanhaluisia tässä suhteessa. Ja silloin ei sisältö paljoa paina. [Tässä vielä linkki aiheeseen liittyvään elokuiseen postaukseeni.]

Suuri ja mahtava lautakunta?

Helsingin taidemuseon johtokunta sai taidemuseon muuttamaan lausuntoaan Kulttuuritoimen organisointia sekä yhteistyön malleja ja prosesseja selvittäneen työryhmän raportista, jossa ehdotettiin muun muassa taidemuseon ja kaupunginmuseon johtokuntien yhdistämistä. Johtokunta vastusti yhdistämistä äänin 5–1 (+ 1 tyhjä kokoomuslainen). Kaupunginmuseon johtokunnassa kävi toisin. Siellä lausunnon takana seistiin äänin 6–3. 

Taustalla väijyy tietysti ajatus ja huoli mahdollisesta superlautakunnasta. Esimerkiksi Oulussa, jossa tällainen on, alkutahdit käynnistyivät juuri näin. Nyt siellä on enää yksi museo, ja Oulun taidepiirit ovat varsin järkyttyneitä siitä, että Oulun taidemuseossa esiteltiin tänä kesänä taiteen sijaan dinosauruksia.

Superlautakunta ei ole tällä hetkellä varsinaisesti agendalla, mutta ei ole epäilystäkään, että se tulee sitä olemaan ja että takana tulevat olemaan ensisijaisesti kokoomus ja vihreät, Helsingin kunnallispolitiikan suurimmat. Syy on sisällön sijaan epäilemättä poliittinen: keskittäminen tuottaa aina väistämättä isoimmille voittoa – kuten olemme päivittäistavarakaupassa nähneet. 
Samassa kaupassa – kumpi se sitten onkin – olemme nähneet myös sen, miten sisällöt samanlaistuvat, miten volyymi murskaa laadun. 

Erillisissä lautakunnissa edustajat saattavat paneutua alaansa, ja mukaan voi myös ottaa osaamisalueen eksperttejä. Superlautakunnissa luottamusmiespaikat keskittyisivät puolueiden kärkiehdokkaille, koska niiden painoarvo lisääntyisi huomattavasti. Näin sekä demokratia että asiantuntemus vähenisivät. 
Superlautakunnat ovat myös poliittisen kulttuurin kannalta huono vaihtoehto. Jos lautakuntapaikkoja jaetaan harvoille ja valituille kärkinimille, mistä kumpuaa se kaikupohja ja voima, jota demokraattinen liike tarvitsee. Missä opetamme ihmisiä hoitamaan yhteisiä asioitamme demokratian pelisääntöjen mukaan eikä poliittisten lehmänkauppojen kautta? Miten varmistamme sen, että puolueet saavat spesifiä, sisältöihin keskittyvää informaatiota omaan toimintaansa?

Helsingin taidemuseon johtokunta 17: Kohti dinosauruksia?

Meinasi täällä pöpelikössä unohtua, että ennen lähtöäni tänne oli viime keskiviikkona syksyn ensimmäinen Helsingin taidemuseon johtokunnan kokous. Pöytäkirja tästä linkistä. Käsittelimme museon lausuntoa Kulttuuritoimen organisointia sekä yhteistyön malleja ja prosesseja selvittäneen työryhmän raportista. Minä esitin, että emme voi antaa puoltoa, koska en voi hyväksyä raportissa esitettyä Helsingin taidemuseon ja Helsingin kaupunginmuseon johtokuntien yhdistämistä. Kimmo Sarje (s. 1951) kannatti vastaehdotustani. Kokoomuksen Jukka Seppinen esitti kuitenkin pöydällepanoa, ja tähän päädyttiin lopulta yksimielisesti, jotta jäsenet saisivat vielä miettiä asiaa. Ylimääräinen kokous pidetään ensi torstaina, jolloin en pääse paikalle, mutta uskon ja toivon, että varamieheni Saija Salonen toimii viisaasti.
Ja miksi vastustin? Siksi, että koen johtokuntien yhdistämisen olevan askel kohti kokkareiden ja vihreiden toivomaa superlautakuntaa, joka vähentäisi demokratiaa ja antaisi pirulle pikkusormen: kaikkien asioiden yhdistäminen helpottuisi taas askeleen verran, ja pelkona tässä on esimerkiksi Oulun valitsema suunta. Kun Oulussa museotoimi yhdistettiin, nähdään taidemuseossa nyt ensimmäistä kertaa taiteen sijaan dinosauruksia.

Olen sitä mieltä, että taidemuseon johtokunnan on helpompi omana itsenään sitoutua taidemuseon kehittämiseen ja hankkia toimessaan myös lisää asiantuntemusta. Kahden laitoksen yhteisessä johtokunnassa tämä sitoutuminen olisi selvästi vähäisempää, koska hallittavia asioita tulisi runsaasti lisää. Lisäksi museot ovat selvästi erilaisia: kaupunginmuseo on muistiorganisaatio, kun taas taidemuseo suuntaa muistin lisäksi enemmän tulevaisuuteen ja on mukana uudistamassa kaupungin taidepolitiikkaa. Tehtävät ovat siis varsin erilaisia, ja luulenpa, että kaupunginmuseon johtaminen on populistisesti katsoen kivempaa, kun saa nostalgisesti olla rakentamassa omaa menneisyyttään. Taidemuseon johtaminen on puolestaan paljon ristiriitaisempaa, koska siinä joutuu venyttämään omaa joustavuuttaan avoimen ja ennustamattoman nykytaiteen ja tulevaisuuden suhteen. Pelkona tästä johtuen on myös se, että yhteisen johtokunnan kokouksissa taidemuseo voisi jäädä helposti alakynteen, jos joistain asioista tulisi keskinäistä kilpailua.
Museo esittää puoltamista vedoten muun muassa suunnitteilla olevaan yhteiseen kokoelmakeskukseen. Ymmärrän synergiaedut, mutta tämä järkevä hanke on edennyt hyvin ilman johtokuntiakin, joten en pidä sitä lainkaan kelvollisena argumenttina.
Toki minä ymmärrän senkin, että museot eivät todellisuudessa kaipaa johtokuntia lainkaan, koska niissä amatöörit yrittävät toisinaan sössiä operatiivisissa asioissa, jotka eivät kuulu heille, ja mitä kauempana johtokunta on ytimestä, sitä helpompi sitä on pitää pelkkänä kumileimasimena. Tätähän ei kukaan koskaan sano ääneen, mutta näin se vain on.
Elämme kuitenkin kunnallisessa demokratiassa, ja haluan pitää tämän seikan aidosti toimivana. Siksikin tein vastaehdotuksen.
Nyt vetäydyn pöpelikköön tekemään ihan omia hommiani.

Julkaistua 537 & Helsingin taidemuseon johtokunta 16: Pitäisikö taiteilijallekin maksaa?

Eilen vietin varsinaisen Rakasta taiteilijaa -päivän. Kevään toiseksi viimeinen kolumnini Yle Radio 1:n Kultakuumeessa tuli poikkeuksellisesti jo tiistaina: 

Pitäisikö taiteilijallekin maksaa?

Isossa-Britanniassa on alkanut kampanja nimeltään Paying Artists. Kyse on siitä, että taiteilijallekin pitäisi maksaa – varsinkin jos hänen töitään esitetään julkista tukea saavissa instituutioissa. Tosiasia nimittäin on, että usein vain taiteilija on se ainoa taidemaailman toimija, jonka työstä ei makseta. Ei museotyöntekijälle koskaan ilmoiteta, että ”valitettavasti meillä on niin pieni budjetti, että meillä ei ole varaa maksaa sinulle työstäsi”. Taiteilijalle näin sanotaan usein – niin Isossa-Britanniassa kuin Suomessakin.

Ongelma on tiedostettu Suomessakin jo aikoja sitten, ja kuvataiteilijoiden tekijänoikeusjärjestö Kuvasto onkin laatinut näyttelykorvausten hinnaston: jos taiteilijalla esimerkiksi on kuukauden pituisessa näyttelyssä yksi maalaus, hänen olisi saatava siitä näyttelykorvausta 58 euroa. 

Jotkut tahot maksavat korvauksia, jotkut eivät. Toisten kanssa on neuvoteltu erivapaus. Kaikki taiteilijat eivät ole allekirjoittaneet sopimusta Kuvaston kanssa, ja toisinaan käykin niin, että ison yhteisnäyttelyn järjestäjät maksavat korvauksen vain niille taiteilijoille, joilla sopimus on. Muut saavat nuolla näppejään, koska heille ei ole ”pakko maksaa”. Kaupalliset galleriat on jätetty kokonaan tämän systeemin ulkopuolelle. 

Jotain mätää tässä on. Ajatellaanpa nyt vaikka kesänäyttelyä, jota käy maksullisesti katsomassa 10 000 ihmistä. 10 euron pääsymaksulla liikenteessä on 100 000 euroa, josta taiteilijoille – siis itse koko asian varsinaiselle substanssille – ei liikene pahimmillaan senttiäkään. 

Asiat ovat todellisuudessa vieläkin huonommin: taiteilija joutuu useimmiten jopa maksamaan siitä, että saa töitään esille. Eikä kyse ole pelkästään tuotantokustannuksista, jotka voisi edes jotenkin ”luonnollisesti” langettaa taiteilijoille. Kyse on myös siitä, että taiteilija joutuu usein maksamaan jopa niistä fasiliteeteista, joita esimerkiksi museoilla tulisi yhtä lailla ”luonnollisesti” olla tarjota. Miten museo, jolla ei ole museon laitteita, voisi olla ihan oikea museo? 

Muistan jo viidentoista vuoden takaa tilanteen, jossa eräs taiteilijaystäväni kutsuttiin merkittävään aluetaidemuseoon pitämään näyttelyä. Kyseessä oli tyypillinen nollabudjettinäyttely, johon sisältyi lähinnä vaatimaton avajaistarjoilu – mutta koska museolla ei ollut teknisiä vaatimuksia täyttäviä videotykkejä, joutui ystäväni vuokraamaan ne itse. Hän on videotaiteilija, ja laajaan näyttelyyn tarvittiin aika paljon kalustoa. Taiteilija joutui tietenkin myös hoitamaan kaikki kuljetukset omalla kustannuksellaan. 

Miksi taiteilijat suostuvat tähän? Miksi museot, joilla ”ei ole rahaa”, saavat taiteilijan maksamaan vielä osan ikään kuin moraalisesti tai jonkinlaisen reilun kaupan säännöillä tarkastellen itselleen kuuluvasta osuudesta? Perussyy on varmaankin se, että taiteilija tarvitsee sekä julkisuutta että ansioluetteloonsa hyviä merkintöjä ­– varmistaakseen vähätuottoisen uransa jatkuvuuden. Näyttely merkittävässä taidemuseossa lisää esimerkiksi mahdollisuutta saada apurahoja, jotka nekin todellisuudessa useimmiten käytetään lähinnä velkojen maksuun – ei suinkaan boheemielämään. 

Taiteen edistämiskeskus on tehnyt ansiokasta tutkimustyötä taiteilijoiden asemasta. Tuorein tällainen tutkimus on tänä vuonna ilmestynyt Kaisa Rensujeffin selvitys Taiteilijan asema 2010. Siitä selviää muun muassa se, että vuonna 2010 noin 3 000 kuvataiteilijastamme työttömyysjaksoja oli kokenut 32%. Tai että pelkästä taiteellisesta työstä saatujen veronalaisten vuositulojen mediaani oli 5 000 euroa – veronalaisten kokonaistulojen mediaani oli 16 000. Suurin osa taiteilijoista joutuu nimittäin tekemään jotain muutakin työtä voidakseen tehdä taidetta. Tuolloin muuten kaikkien suomalaisten palkansaajien ansiotulojen mediaani oli 32 500 euroa. 

Taiteen edistämiskeskus voisi mielestäni tehdä tutkimuksen myös siitä, miten taiteilijoille heidän töittensä esittämisestä yleisölle todellisuudessa on maksettu. Kun päättäjille on tarjota kovaa dataa, siis oikeita tutkittuja lukuja, on keskusteluyhteys paremmin avattavissa. 

Isossa-Britanniassa on tehty tutkimusta aiheesta. On selvitetty, että 71% kuvataiteilijoista on viimeisen kolmen vuoden aikana osallistunut julkisesti rahoitettuun näyttelyyn ilman minkäänlaista korvausta. Samana aikana 63% taiteilijoista on joskus torjunut näyttelykutsun, koska heillä ei ole ollut varaa osallistua.

Puhun tästä asiasta, koska tunnen sen ja ennen kaikkea koska tunnen piston sydämessäni. Olen koko 2000-luvun ajan toiminut sivutoimisena kuraattorina. Tunnen piston, koska minulle on aina maksettu työstäni, johon on liian monta kertaa kuulunut se, että ilmoitan taiteilijalle: ”Liksaa ei sitten valitettavasti ole luvassa.” 

Tähän täytyy saada aikaan muutos. Ensimmäinen askel olisi instituutioiden saaman julkisen tuen sitominen asiallisiin näyttelykorvauksiin.

***

Niille, jotka haluavat tutustua asiaan paremmin, tässä linkkejä: Paying Artists -kampanjan sivusto, Mark Brownin artikkeli The Guardianissa (26.5.), a-n:n Paying Artists -julkaisujen sivut [a-n: "Founded in 1980, a-n the Artists Information Company is acknowledged as a leading UK agency supporting the practice of visual and applied artists"] ja Rensujeffin selvitys pdf:nä.

Itse asiassa taidankin tässä nyt ehdottaa, että Suomen Taiteilijaseura tai Taiteen edistämiskeskus tai molemmat yhdessä tekisivät pikaisesti Suomen nykytilanteesta tarkan empiirisen selvityksen: mitkä instituutiot Suomessa mitenkin taiteilijalle maksavat? Mikä on niiden virallinen kirjattu politiikka? Tätä voisi täydentää myös taiteilijoilta kerättävillä tapaustutkimuksilla. Tällä tavoin voisi taiteilijakunnan saada tietoisemmaksi koko maan tilanteesta ja sitä kautta vaikkapa esimerkiksi kesänäyttelypaikat aitoon kilpailutilanteeseen siinä vaiheessa, kun näyttelyohjelmia laaditaan. Jos taiteilijat alkaisivat aktiivisesti kieltäytyä niistä näyttelyistä, joista taiteilijan pitää vain maksaa, luulisi tilanteen ainakin hiljalleen muuttuvan. Jo yksikin – varsinkin nimekäs – kieltäytyminen taatusti noteerataan. Avoin vertailtavissa oleva tieto saisi museotkin miettimään omia käytäntöjään, koska tuskin kukaan niistä kaipaa huonoa imagojulkisuutta.

***

Rakasta taiteilijaa -päiväni jatkui vielä illalla Helsingin taidemuseon johtokunnan kokouksessa. Käsittelimme taidemuseon talousarvioehdotusta 2015 ja taloussuunnitelmaehdotusta vuosille 2015–2017. Tämä meni jo aiemmassa kokouksessa ehdotuksestani pöydälle. Nyt palasimme siihen. Museon esityksessä taiteilijoilta ja taideopiskelijoilta olisi poistettu ilmainen sisäänpääsy ja korvattu se noin 20 euron hintaisella, ammattilaisille tarjotulla vuosikortilla. Tein vastaesityksen, että ajatuksesta luovutaan ja entistä ilmaispolitiikkaa jatketaan. Perusteina muun muassa se, että ilmaisuudella annamme voimakkaan myönteisen signaalin sille ryhmälle ihmisiä, jotka museon varsinaista substanssia ovat luomassa ja että täten pidämme yllä hyviä suhteita taiteilijakuntaan, mikä on taatusti yksi museon keskeisistä tavoista varmistaa ja kehittää tulevaisuuden toimintaansa. Tätä kannatettiin yksimielisesti. Ja johtokunnan hyvä tahto sen kuin jatkui. Kokoomuksen Jussi Salonranta teki vastaesityksen sille, että ilmaisista päivistä olisi luovuttu kokonaan ja että yksi päivä [tarkemmin: päivän osa] kuussa täytyy olla ilmainen. Tätäkin kannatettiin yksimielisesti. Ja aina vain jatkui: lisäsimme jopa yhden ilmaisryhmän, kun vihreiden Kirsikka Moringin varajäsen Erja Väyrynen ehdotti ilmaisryhmiin lisättäväksi Kuvataideopettajat ry:n. Tätäkin kannatettiin yksimielisesti. Näin sitä yli puoluerajojen tehtiin yleisötyötä – ja esityksemme nuijittiin pöytään päätöksinä. Demareiden Kimmo Sarje (s. 1951) lisäsi vielä fiksun puheenvuoron, jossa hän totesi, että esimerkiksi taiteilijakuntaa kohtaan tästä ilmaisuudesta täytyy tehdä myös myyntivaltti ja mainostuskeino – [se distinktiivinen tekijä, josta Bourdieukin on puhunut – kirj. lis.].

Pitkästä aikaa tunsin olevani tekemässä kunnallispolitiikkaa!

Eiköhän tässä ryhdytä ajamaan kokonaan pääsymaksutonta taidemuseota. 

PS. Olenpas minä, hitto soikoon, seurannut huonosti aikaani. STS:n toiminnanjohtaja Petra Havu huomautti äsken vähän vielä paremmasta sopimuksesta, Ruotsissa vuodesta 2009 voimassa olleesta MU-sopimuksesta. Tästä linkistä lisätietoja. Ja tästä linkistä ruotsia taitaville. Ja tässä vielä numerofaktaa Suomen tilanteesta: "Ilmaisen työn tekeminen on suuri ongelma myös suomalaisille taiteilijoille. Tällä hetkellä kotimaiset taidemuseot eivät tekijänoikeuskorvauksien lisäksi maksa kuvataiteilijoille juuri mitään palkkioita näyttelyn tekemisestä. Vuonna 2012 Suomen 55 taidemuseoissa pidettiin 447 näyttelyä, ja niissä vieraili yli 1,5 miljoonaa kävijää. Kuvasto maksoi samana vuonna tekijänoikeuskorvauksia kaikille taiteilijoille yhteensä vain 107 306 euroa. Taidemuseot työllistävät museoalan ammattilaisia, mutta niiden näyttelyistä ei juuri kerry tuloa kuvataiteilijoille, joiden luovaa työtä näyttelyt kuitenkin esittävät."

Helsingin taidemuseon johtokunta 15: Kluuvin gallerian kohtalo, osa 7. eli viimeinen osa eli R.I.P.

Nyt Kluuvin galleria on sitten haudattu. Museon johtokunta teki tänään päätöksen. Äänestys ja sitä edeltänyt keskustelu oli aika monimutkainen asia, mutta alla tiivistelmä, jotta faktat ja nimet jäisivät aikakirjoihin:
Museon esitys Kluuvin gallerian siirtämisestä Tennispalatsiin syksystä 2015 alkaen tästä linkistä.
Minä tein vastaehdotuksen, joka kuului osapuilleen näin [en nyt muista ihan tarkkaa sanamuotoa]: "Esitän, että Kluuvin gallerian toiminta, konsepti ja sijainti säilytetään ennallaan ja sen toimintaa päinvastoin tehostetaan, jotta sen täysi potentiaali saataisiin vuosien jälkeen koetteelle."
Sitten puheenjohtaja Thomas Wallgren teki oman vastaehdotuksensa, jonka sisältö selviää tästä linkistä Wallgrenin blogista [pieniä säätöjä oli tehty kokouksen esitykseen].  
Minä en voinut hyväksyä Wallgrenin ajatusta, jonka mukaan museo jatkaisi tilan vuokraamista, mutta etsisi yhteistyökumppanin, ikään kuin alivuokralaisen: "Taidemuseon etsii taiteen alalta yhteistyökumppania tai yhteistyökumppaneita, jotka ovat valmiita ylläpitämään galleriatoimintaa tai muuta vastaavaa toimintaa Kluuvin gallerian nykyisissä tiloissa ja ottamaan vastuun toiminnan aiheuttamista kustannuksista." 
Minulla ei ole uskoa tällaiseen järjestelyyn, enkä usko että se olisi koskaan edes voinut olla toteutettavissa, ja katsoin myös, että Kluuvin gallerian ainutlaatuisessa konseptissa museon mukanaolo on ollut oleellista.
Äänestysääntöjen mukaan Walllgrenin ja minun esitykset pantiin ensin vastakkain, ja minun ehdotukseni voitti äänin 6–3. En nyt edes muista kuka mitenkin äänesti.
Sitten minun esitykseni pantiin vastakkain museon esityksen kanssa, ja äänestys meni 5–3 minun esitystäni vastaan. Wallgren äänesti tyhjää. Museon esityksen puolesta äänestivät seuraavat johtokunnan jäsenet: kolme kokkaria – Jussi Salonranta, Sirpa Kivilaakso ja Elisa Koposen varajäsen Marko Lipponen –, persu Valentina Ahlavuo ja vihreistä Pauli Waroman varajäsen Teemu Korpijärvi. Kluuvin gallerian säilyttämisen puolesta äänestivät lisäkseni demareiden Kimmo Sarje ja vihreiden Kirsikka Moring. Itse asiassa olin ennen äänestystä vielä aika luottavainen: olin varma, että Wallgren äänestää tiukan paikan tullen gallerian säilyttämisen puolesta, ja samoin pääsin kuukausi sitten – jolloin museon esitys pöydättiin – siihen käsitykseen, että Ahlavuokin olisi sen säilyttämisen puolesta. Näin olisimme voittaneet äänin 5–4.
Tällaista on demokratia.
Voi tietenkin olla, että toisin taktikoituna tilanne olisi voinut olla monimutkaisempi: Wallgrenin esitys olisi voinut pärjätä paremmin kuin minun esitykseni. En kuitenkaan pidä pelien pelaamisesta, enkä kokenut Wallgrenin esitystä realistisena. Joten näin mentiin ja näin tapahtui.
Olen surullinen ja häpeissäni siitä, että olen mukana johtokunnassa, joka lopetti Kluuvin gallerian vuodesta 1968 alkaneen historian. Mielestäni kyse on nimenomaan lopettamisesta, ja pidän pelkkänä haudan häpäisynä museonjohtaja Maija Tanninen-Mattilan ajatusta, että galleria voisi jatkaa jopa samalla nimellä Tennarin sisällä. Siitä tulee vain museon studio, ja yli 40 vuotta rakentunut brändi – jota Tanninen-Mattilakin piti puheenvuorossaan ainutlaatuisena jopa kansainvälisesti – hiipuu hiljaa pois.

Helsingin taidemuseon johtokunta 14: Kluuvin gallerian kohtalo, osa 6

Olen ollut sekä vähän sairas että myös työkiireiden uuvuttama, joten en ole paljoa tätä blogia päivitellyt. Tärkeä muistutus kuitenkin:
Huomenna Tennispalatsissa järjestetään Helsingin taidemuseon johtokunnan ja museon yhteinen, kaikelle yleisölle avoin keskustelutilaisuus, jossa on mahdollista tuoda esiin kantojaan Kluuvin gallerian tulevasta kohtalosta. Tilaisuus alkaa klo 16.00 ja kestää kaksi tuntia. Puhetta johtaa johtokunnan pj. Thomas Wallgren. Museon johtaja Maija Tanninen-Mattila kertoo siirtoesityksen taustoista ja esittelee myös uusien tilojen tulevia ratkaisuja.

Lienee käynyt selväksi, että vastustan Kluuvin gallerian siirtoa – tai itse asiassa olen sitä mieltä, että kyse ei ole edes siirrosta, koska ei se yksinkertaisesti ole siirrettävissä.
Päätös asiasta tehdään keskiviikon johtokunnan kokouksessa. Veikkaan, että äänestys tulee olemaan aika tiukka. Tiukka nimenomaan siksi, että Kokoomuksen kannasta tuskin on mitään epäilyä, ja heitähän johtokunnassa istuu peräti kolme.
Vielä ehtii tykkäämään – taisi muuten olla ensimmäinen kerta kun suostuin kirjoittamaan tuon sanan nykymerkityksessään – Kluuvin gallerian puolesta -fbsivustoa (tällä hetkellä 2083 peukkua) tai allekirjoittamaan verkkoadressin, jossa tällä hetkellä on 564 nimeä.

Helsingin taidemuseon johtokunta 13: Kluuvin gallerian kohtalo, osa 5

On se luojan lykky, että taidemaailmammekin pystyy herättämään tarvittaessa instituutioiden ulkopuolista aktivismia – silloin kun tarve on ja kun instituutioidemme normaalitilainen hyväntahtoisuus on ihmisten mielissä koetteella.
Helsingin taidemuseon halu siirtää Kluuvin galleria Tennariin on herättänyt melkoisen taidekansalaisliikeen: on omat Facebook-sivut, joissa tykkääjiä on tätä kirjoitettaessa jo 1846, on nettiadressi, jonka on tähän mennessä allekirjoittanut 318 ihmistä.
Ja nyt on sitten vielä uusi yhdistys: Kluuvin gallerian ystävät, joka perustettiin Kalevalanpäivänä Musiikkitalon kahvilassa. Uuden yhdistyksen puheenjohtaja on kuvataiteilija Hanna Ojamo (s. 1978), ja hallitukseen kuuluvat lisäksi kuvataiteilijat Ari Saarto (s. 1961) ja Juha-Pekka Väisänen (s. 1966) sekä kulttuuritoimittajat Paula Holmila ja Heikki Kastemaa. Paula Holmilan fb-sivuilta lisäinfoa. Sieltä löytyy muuten myös kriitikko Leena Kuumolan hyvä kolumni aiheesta Hbl:ssä 1.3.2014.  

Keskustelua Musiikkitalon kahvilassa. Uuden yhdistyksen hallituksesta Ojamo, Holmila ja Kastemaa (oik.).

Uuden yhdistyksen hallituksen jäsen JP Väisänen ehti jo kirjoittaa räväkän blogikirjoituksen aiheesta. Tässä linkki.

Helsingin taidemuseon johtokunta 12: Kluuvin galleria, osa 4

Keskustelu Kluuvin gallerian kohtalosta jatkuu. Päätös gallerian tulevaisuudesta tehdään Helsingin taidemuseon johtokunnassa 19.3.
Eilen nettiin perustettiin adressi puolustamaan galleriaa. Tästä linkistä pääset allekirjoitamaan tuon Heikki Kastemaan viisaan hillitysti laatiman adressin.

Helsingin taidemuseon johtokunta 11: Kluuvin gallerian kohtalo, osa 3

Näkyy olevan varsinaista pöhinää tuolla somessa Kluuvin gallerian tulevasta kohtalosta. Gallerian puolesta taistoon lähtenyt taideaktivistiporukka on perustanut fb-ryhmän Kluuvin gallerian puolesta: tästä linkistä sisään. Näkyy olevan tykkääjiä jo 817!  

Helsingin taidemuseon johtokunta 10: Kluuvin gallerian kohtalo, osa 2

Helsingin taidemuseon johtokunta käsitteli eilen illalla kokouksessaan museonjohtajan esityksestä Kluuvin gallerian siirtämistä Tennispalatsiin. Tästä linkistä tuo varsinainen esitys. Olin varautunut pitämään tunnin puheenvuoron, jossa olisin siteerannut minulle tulleita sähköposteja ja Facebookissa käytyä keskustelua – esimerkiksi Paula Holmilan sivujen ryöppyävää sananvaihtoa. Onneksi näin ei lopulta tarvinnut tehdä, koska johtokunta päätyi yksissä tuumin ja hyvässä hengessä jättämään asian pöydälle. Lupasin tehdä johtokunnalle tiivistelmän käydyistä keskusteluista ja saamistani viesteistä. Seuraava kokous on 19.3., ja silloin asia menee äänestykseen. Tekemieni havaintojen perusteella tilanne on tällä hetkellä nykäsmäisesti ilmaistuna fifty-sixty. 

Yleiskuva Milja Viidan näyttelystä Kluuvin galleriassa. Kuva: Tarja Nurmi, jonka blogissa Arkkivahti on ansiokasta keskustelua aiheesta.

Johtokunta päätyi siihen, että se järjestää yhdessä museon kanssa julkisen keskustelutilaisuuden ennen seuraavaa kokousta. Näin kaikki ne näkökannat, jotka vielä ovat kuulematta, saavat tilaisuuden tulla esiin. Olkaa siis valppaita. Kokouksen tarkkaa päivämäärää ei vielä päätetty, mutta varmaankin se asettuu osapuilleen maaliskuun 10. päivän tietämille. Infoan siitä myöhemmin tarkemmin. Vetoan nyt siihen, että nyt on aikaa lähettää lisää kommentteja. Jos ette pääse paikalle itse, otan kommentteja mieluusti vastaan s-postilla (otso.kantokorpi@hotmail.com) ja lupaan esitellä niitä ko. keskustelutilaisuudessa. 
Huomisen Stradassa on myös muutaman minuutin pätkä aiheesta. Haastateltavina ovat museonjohtaja Maija Tanninen-Mattila sekä taiteilijat Antti Tanttu (s. 1963) ja Milja Viita (s. 1974), jolla parhaillaan on galleriassa näyttely (14.2.–2.3.). Siis tv:n ääreen huomenna! Ja galleriaan viikonloppuna! Yksi tapa näyttää gallerian tarpeellisuus on käydä siellä.

Stilli Milja Viidan videoteoksesta Sirius Passet.

Materiaalia kerätessäni törmäsin myös taidehistorian professori emerita Riitta Nikulan kolumniin Yliopisto-lehdessä (5/06). Tuolloin kahdeksan vuotta sitten galleriaa yritettiin siirtää linja-autoaseman tiloihin. Nikulan kolumni oli mielestäni niin vaikuttava ja myös edelleen täysin kurantti, että päätin tänä aamuna soittaa hänelle ja pyytää lupaa julkaista se uudelleen tässä blogissani. Nikula suhtautui asiaan myönteisesti, joten tässä tuo aikoinaan hänen itsensä vähän surumieliseksi mieltämänsä sangen viisas kolumni uudelleen virinneen keskustelun pohjaksi:

Taiteen tilat

Kun Pohjois-Esplanadin kulmakorttelissa nousee Unioninkadulta sinisen portin takaa aukeavat kapeat portaat, pääsee historiallisten talojen takapihalle. Harmaassa betonimaisemassa on joskus komeita veistoksia. Siniseen rautakehykseen sommiteltu lasiovi johtaa vaaleaan aulaan, josta tumma tiikkipintainen hissi vie vihreän ja punaisen kerroksen läpi neljänteen, vaaleaan kerrokseen, Kluuvin galleriaan.
Vasemmalla aukeaa suurempi marmorinvaalea tila, jossa pehmeästi kaartuva kangaskatto tasoittaa valon. Oikealla ulkovalo tulvii isoista ikkunoista pienempään, korkeaan saliin. Näissä kauniissa huoneissa on saanut kohdata uusinta taidetta jo 38 vuotta. 
Kluuvin virastotalokorttelin 1968 valmistuneen saneerauksen suunnitteli Aarno Ruusuvuori (1925–1992), 1960-luvun suomalaisen arkkitehtuurin tiukan modernismin väkevin runoilija. Historiallista arkkitehtuuria hän kunnioitti julkisivuissa sekä Lars Sonckin ja Valter Jungin vanhassa Privatbankenin pankkisalissa säilyttämällä, mutta korttelin sisäosissa suunnittelemalla uudet tilat tiukkamittaisesti vanhan vastakohdaksi. Korttelista tuli monen aikakauden jännitteinen sommitelma.
Viime vuosina Kluuvin galleria on ollut erityisesti nuorten taiteilijoiden suosiossa. Gallerian tilat ovat olleet suopeat yllättävillekin yrityksille, sekä valoa hohtaen että pimennettyinä. En keksi toista yhtä herkästi kuvataiteelle viritettyä tilaa. Kluuvin galleriaa voi verrata hyvin soivaan kamarimusiikkisaliin. 
Nyt kaupunki haluaa siirtää Kluuvin gallerian toiminnan vanhan linja-autoaseman tiloihin. Huhun mukaan suunnitelmaa perustellaan sillä, että Kampissa liikkuu enemmän ihmisiä. Ihmisten ja rahojen virrat johtavat kaupungin kehittämistä. Toisinkin päin tämän voisi ajatella.
Tärkeimmät taidekokemukset ovat usein äärettömän yksityisiä. Taidenäyttelyn merkitystä ei voi mitata kävijämäärällä. Sitä paitsi Kampissa on jo Tennispalatsissa erinomainen monitoimimuseo. On vaikea kuvitella, että bussiin kiitävien espoolaisten työmatkareitti olisi kokeilevan taiteen paras ympäristö. 
Ohikulkijoiden määrillä mitaten parasta taiteen tilaa ovat teiden risteyksiin Suomessa viime vuosina rakennetut kiertoliittymät. Ymmärrän nyt, että niihin on sen vuoksi survottu mitä huvittavimpia virityksiä autoilijoiden iloksi.
Ruusuvuoren suunnittelema galleria Katariina, joka avattiin Katariinankadulla 1970, sai toimia vain vähän aikaa Kaupungintalokorttelissa. Viime aikojen puheet Senaatintorin ja Kauppatorin välisten kortteleiden elävöittämisestä herättivät lapsellisessa mielessäni haaveen siitä, että Ruusuvuoren suunnittelema paikka saisi niiden ansiosta uuden julkisen tehtävän. Nyt halutaan sen sijaan sulkea toinenkin 1960-luvun arkkitehtuurin erityinen ihanuus. 
Kulttuurihallinnon arkkitehtuurin ymmärrys tuntuu hankalasti laahaavan. Nuoret arkkitehdit ovat jo monta vuotta tehneet kilpailuihin huikeita versioita 60-luvun teemoista ja vanhan tavaran kauppa pyörittää kiivaasti ajan viimeisiäkin muovikippoja. Jos Kluuvin galleria nyt hävitetään, joudutaan kymmenen vuoden päästä turhan hankalasti rakentamaan sen uutta tulemista kaupungin hienoimpana paikkana kohdata intensiivisesti ja intiimisti uutta taidetta. 

***

PS. Nyt tämä jätkä lähtee katsomaan Milja Viidan näyttelyä ja sieltä suoraan toiseen vaikeasti löydettävään ja huonosti merkittyyn sisäpihamestaan eli Yrjönkadulle uimaan. Sinnekin mennään kaikkien näiden löytöesteiden yli ihan sitä itseään substanssia varten – ja vähän samalla tavalla nautiskellen ja kuitenkin hartaana kuin taiteenkin äärelle. 

Helsingin taidemuseon johtokunta 9: Kluuvin gallerian kohtalo

Helsingin taidemuseon johtokunnassa on ensi viikon keskiviikon kokouksen esityslistassa kohta, jossa museonjohtaja esittää Kluuvin gallerian toimintojen siirtämistä Tennispalatsiin syksystä 2015 alkaen. Esitykseen voi perehtyä tästä linkistä.
Olen sitä mieltä, että esitys tulee johtokuntaan vähän liian nopeasti, eikä asiasta ole keskusteltu tarpeeksi. Tiedän jo etukäteen, että esitys tulee herättämään johtokunnassa eriäviä mielipiteitä. Puheenjohtaja Thomas Wallgren on ottanut tänä aamuna asiassa jo varovaisesti puoltavan kannan: tästä linkistä hänen tuoreeseen blogikirjoitukseensa.
Jo pelkästä aikataulusta johtuen aion ehdottaa asian jättämistä pöydälle. Olen sen verran historiatietoinen ihminen, että todellisuudessa karsastan koko ajatusta. Kyse on sekä arkkitehtuuri- että taidehistoriasta – tai itse asiassa laajemminkin kulttuurihistoriasta. Kluuvin gallerian tila on Aarno Ruusuvuoren modernismin helmiä vuodelta 1967. Se on myös Suomen ensimmäinen galleriaksi suunniteltu tila.  Se on tavattoman kaunis taidetila, ja muun muassa sen valaistus on poikkeuksellisen hieno.

Kaija Mäenpää (s. 1960) Kluuvin galleriassa vuonna 1993.

Kluuvin gallerian vaikutushistoria Suomen taiteeseen on ollut mittava. Siitä on tullut tietyssä mielessä pyhä paikka. En ole kovin uskovainen, mutta tällaiseen pyhyyteen minun on helppo samastua. 
Kluuvin gallerian linja on ollut tukea nuorta ja kokeellista taidetta, enkä ole lainkaan vakuuttunut siitä, että linja jatkuminen taattaisiin uuden ratkaisun myötä. Näinhän esityksessä luvataan, mutta kaikki se, mille annetaan periksi, yleensä rapauttaa tai liudentaa – siis helpottaa – tilannetta tulevien huonojen ratkaisujen suuntaan. 
On totta, että Kluuvin galleriassa on käynyt aivan liian vähän ihmisiä, mutta koen, että näin on vain annettu tapahtua. Kluuvin galleriaan ei ole satsattu tarpeeksi, jolloin noidankehä ja itseään toteuttava profetia ovat varmistuneet. Mielestäni pitäisi tutkia ja hahmotella sitäkin ratkaisua, että Kluuvin gallerian potentiaali pantaisiin koetukselle nimenomaan kehittämällä sitä nykyisessä paikassaan. Kun substanssi on tarpeeksi kova, kyllä yleisö löytää oudonkin paikan. Sijaitsivathan Artek ja Forsblom aikoinaan kerroksissa samalla alueella, eikä yleisöstä ollut pulaa.
Olen myös sitä mieltä, että gallerian siirron tuottama imagotappio olisi museolle liian raskas. Kuinka moni taiteilija, jolle paikka on ollut rakas, alkaisi inhota brutaaleja päätöksiä tekevää museota? Ja nyt puhun taiteilijoista, jotka ovat syntyneet aina 1940–luvusta 1980-luvulle, enkä pelkästään sentimentaalisten muistojen vanhasta polvesta. Taideinstituutiot tarvitsevat sitoutumista taiteilijoihin ja heidän mielipiteisiinsä. 
Olen tässä vähän soitellut puhelimella, ja olen tietoinen joistain mielipiteistä, mutta haluaisin tietää vielä enemmän. Syy tähän kirjoitukseen onkin se, että ennen mitään päätöksiä haluaisin kunnon keskustelua. Pyydän siis kommentteja tähän blogiin, jotta voin referoida niitä ensi viikon kokouksessa. Voitte myös kommentoida suoraan johtokunnan puheenjohtajalle Thomas Wallgrenille (thomas.wallgren@iki.fi) tai minun sähköpostiini (otso.kantokorpi@hotmail.com). Sen voin taata, että viestit menevät ensi viikolla perille.

Helsingin taidemuseon johtokunta 8 & Guggenheim Helsinki 53: "Ett klart strukturfel"

Tuli taas eilen annettua radiolausuntoja. Pääosassa en kuitenkaan ollut minä (Vas), vaan Helsingin taidemuseon johtokunnan puheenjohtaja Thomas Wallgren (SDP). Haastateltuina olivat myös Kirsikka Moring (Vihr) ja Jussi Salonranta (Kok).
Ylen (Huvudstadsregionen) Christoffer Gröhn soitti tehdessään juttua Helsingin taidemuseon johtokunnan roolista kaupungin taidepolittisessa päätöksenteossa. Tästä linkistä voitte lukea Wallgrenin varsin kannatettavat huolenaiheen ilmaisut asiasta. Moring ja minä lähinnä peesattiin. 
Näin minä:
"Direktionens vice ordförande Otso Kantokorpi (VF) anser också att direktionen borde ha sagt sitt om de båda projekten.
– Amos Andersons nya konstmuseum är inget problem för mig, där har inte skett någon dold tjänstemannaberedning, vilket däremot har skett gällande Guggenheim. Direktionen borde ha informerats bättre, nu har vi istället fått läsa om Guggenheim i tidningarna. Det finns ett klart strukturfel.
Kantokorpi tror att tjänstemännen inte vill ta med direktionen eftersom det försvårar beslutsgången."

Myös sivitys- ja henkilöstötoimen apulaiskaupunginjohtaja Ritva Viljasta haastateltiin. Hän sanoi muun muassa: "Amos Andersons nya konstmuseum och Guggenheimmuseet har inte behandlats i direktionen eftersom det i det här skedet bara har varit fråga om tomtreserveringar."
Tämähän ei pidä lainkaan paikkaansa. Tontinvaraus meni toki sääntöjen mukaan lautakunnan ja hallituksen kautta, mutta vuodesta 2011 jatkuneessa G-prosessissa on ollut koko ajan kyse paljosta muustakin – ja nimen omaan kaupungin kuvataidepoltiikasta – kuin pelkästä tontinvarauksesta, ja New Yorkin ja Helsingin välistä vipinää on ollut runsaasti. Kaupungin johdossa on ainakin kaksi korkean tason virkamiestä, jotka haluavat Guggenheimin ilmeisen kuumeisesti – Jussi Pajunen ja Ritva Viljanen. Heillä ei tunnu olevan suurtakaan halua keskustella asiasta ilmeisesti kumileimasimeksi tulkitsemansa johtokunnan kanssa.
Ongelma täsä kumileimasisessa on se, että tehtävänmääritys kuuluu hyvin selkeästi, täysin yksiselitteisesti näin:
"Johtosäännön mukaisesti Helsingin taidemuseon johtokunta ja sen alainen Helsingin taidemuseo vastaavat kaupungin kuvataidepolitiikasta ja taidemuseotoiminnasta sekä muista niille määrätyistä tehtävistä hyväksyttyjen tavoitteiden mukaisesti."
Jostain kumman syystä Viljanen tulkitsee asian tehtävänantoa suppeammin: "Förordningen hänvisar till stadens konstmuseums konstpolitik." Viljasen tulkinta on käsitykseni mukaan täysin virheellinen: ei johtosäännössä sanota "stadens konstmuseums konstpolitik" vaan "stadens bildkonstpolitik".
Ja jostain vielä paljon kummemmasta syystä Kokoomuksen mandaatilla istuva Jussi Salonranta peesaa Viljasta:
"Direktionsmedlem Jussi Salonranta (Saml) anser däremot att projekten inte hör till direktionens ansvarsområde. 
– Jag ser det inte som problematiskt att projekten inte har behandlats i direktionen. Jag har också fått all information jag behöver, konstaterar Salonranta."
Onhan se tietenkin jollain tavoin sympaattista, että on olemassa sellaisiakin harvinaisia kokoomuspoliittikkoja, jotka eivät halua ottaa vastaan heille tarjottua valtaa, mutta samalla se on perin juurin kummallista. [Tällaista asennetta korkeisiin virkamiehiin nimitetään kai nykyään "herkällä korvalla kuuntelemiseksi". Minulla ei ole sellaisia korvia, kun kyse on kunnallisen demokratian päätöksentekoprosesseista ja niiden läpinäkyvyydestä. Toisaalta: enhän minä olekaan varsinainen poliitikko.]
Onneksi ainakin Wallgren, Moring ja Valentina Ahlavuo (PS) haluavat lisäkseni kantaa vastuuta johtosäännön mukaisesti – kantaa siis vastuuta Helsingin kuvataidepolitiikasta, jota Guggenheim-hanke mitä suurimmassa määrin on.

Helsingin taidemuseon johtokunta 7 & Näyttelykuvia 863 & 864 & 865 & Virossa 101 & Guggenheim Helsinki 39: Joukolla Tallinnaan, osa 2

Junassa matkalla Tampereelle.
Palaan vielä viime viikon perjantaihin, Helsingin taidemuseon johtokunnan syysseminaariin.
Vaikka olimmekin seminaarimatkalla, ei se tarkoittanut rankkaa yöbiletystä ja pitkiä aamu-unia. Kello 8.30 istuimme jo Viru-hotellin seminaarihuoneessa jatkamassa laivalla aloitettuja pohdintoja museon tulevaisuudennäkymistä:

Sitten matkasimme Tallinnan uuteen merimuseoon – nimeltään Lennusadam – tutustuaksemme tsaarinaikaisen vesitasojen hangaarin huikean betonirakenteen uusiokäyttöön museona. Ja kyllä se olikin komea paikka:

Itse perusnäyttely oli makuuni vähän turhan mililtaristinen, mutta kyllä se laivoista tykkäävä pikkupoika herää taidekriitikossakin. Oli sitä paitsi hauska katsella sitä, millä innolla Tuomas Rantanenkin, kaupunginhallituksen edustaja johtokunnassa, syöksyi tilaisuuden tullen varsin ripeästi sukellusveneen sisään. 
Georgialaisern lounaan jälkeen siirryimme Talinnan Taidehalliin – Tallinna Kunstihoone, missä johtaja Karin Hallas-Murula otti meidät vastaan ja kertoi Taidehallin toiminnasta ja profiilista. Itse asiassa kokoonnuimme Taidehallin alakerran galleriassa, Kunstihoone galeriissa, koska itse halliin rakennettiin seuraava näyttelyä. Kävimme kuitenkin myös hallin tilat läpi:

Nina Sillantaka ja Valentina Ahlavuo katsovat Karin Hallas-Murulan osoittamaa Taidehallin kattoa.

Taidehallin galleriassa oli hauska liikkuvien veistosten yhteisnäyttely – nimeä en valitettavasti muista, ja Taidehallin kotisivut ovat tätä kirjoitettaessa kumma kyllä päivittämättä:

Valentina Ahlavuo taiteen kuivapesussa.

Sitten kävimme vielä nurkan takana Taidehallin toisessa galleriassa, Linnagaleriissa, missä oli Anna-Stina Treumundin (s. 1982) näyttely (12.9.–6.10). Treumund on lesboproblematiikkaa käsittelevän taiteen uranuurtajia Viron nykytaide-elämässä. Kokemuksellisesti näyttely oli kyllä vähän viileä ja ohut.   

Taidemuseon johtaja Erja Pusa ja Treumundin piiskaavaa taidetta.

Sitten piipahdimme vielä vanhan ystäväni Leonhard Lapinin (s. 1947) työhuoneella, koska se sattuu olemaan juuri Taidehallin yläkerrassa:

***

Siinä se.
Ja mitä me sitten opimme? Aika paljon Viron taide-elämästä, mutta palaan mieliaiheeseeni G:hen, johon olen todellisuudessa perin juurin kyllästynyt: Guggenheimin sijaan meidän tulisi verorahoillamme tukea omien instituutiottemme mahdollisuuksia luoda aidosti kansainvälistä brändiä – jos sellaista nyt kerran sitten pitää olla. Miksi ihmeessä me emme siinä onnistuisi, kun paljon pikkaraisempi ja myös köyhempi Viro on tehnyt sen museomaailmassa 2000-luvulla jo kahteen kertaan? European Museum Forum valitsi Kumun Vuoden eurooppalaiseksi museoksi vuonna 2008. Lennusadam sai Europa Nostra grand prix'n tänä vuonna. Taidealan ammattilaisena voin vielä todeta, että Kumu on laadukkaalla näyttelypolitiikallaan esimerkiksi pakottanut minut käymään siellä säännöllisesti – jo useamman vuoden ajan. Vähän samalla tavalla kuin monet taiteilijat tunsivat aikoinaan – ja osin vieläkin – olevansa miltei pakotettuja käymään Tukholman Moderna Museetissa. Tämänkin me voimme naapureitamme ajatellen saada aikaiseksi ja ihan itse.
Onhan se nyt piru, ettemme me muka pystyisi samaan! Jos vaikka annettaisiin Helsingin taidemuseolle rohkeasti koko Tennispalatsi käyttöön ja edes osa Guggenheimin haluamista lisäresursseista ja unohdettaisiin koko Guggenheim välittömästi. 
Mitä jos vallattaisiin museo? Mitä jos ryhdyttäisiin heti hommiin? 

***

No hyvä on, oli meillä työn lisäksi ihan hauskaakin, ja lopussa jäi peräti tunti omaa aikaa. Lähdin Kauppakeskus Solariksen Biomarketiin katsomaan, että löytäisinkö esimerkiksi jotan vähän erikoisempaa luomulihaa. Eipä löytynyt mitään ihmeellistä, mutta kassalla näin tutun miehen erilaisista levynkansista. Oli pakko mennä sanomaan päivää ja antamaan tunnustus niistä musiikkinautinnoista, joita olen häneltä vuosien mittaan saanut. Ja sitten vielä kehtasin ottaa valokuvankin tästä heebosta:

 

Kyseessä on virolaisen rockin legenda, maailmanluokan kitaristi Riho Sibul. Vähän minua hävettikin tällainen teinityttömäinen fanittaminen, mutta tiedän kokemuksesta, että tuntemattomilta ihmisiltä saatu palaute tuntuu joskus aivan hirvittävän hyvältä.
Kuunelkaapa vaikka tästä linkistä Ultima Thulen ja Riho Sibulin Kassitapp livenä vuodelta 2007.
Niin että aika onnistunut reissu kaikkineen.