Julkaistua 837: Pölyistä vauvajoogaa ja sokkotreffejä

Jotensakin ottaa pannuun, että tällaisilla jutuilla minusta tulee vain ärisevä ja menneen perään haikaileva vanheneva mies, jonka olisi kohta syytä vaieta. Mutta olen aika vakuuttunut siitä, että olen oikeassa ja että museoiden ei saisi antaa unohtaa vanhoja keskeistoimintojaan – vaikka Helsingin taidemuseo saikin juuri palkintoja kaksin kappalein. Tällainen valitus oli viimeviikkoinen Yle Radio 1:n Kultakuumeen kolumnini: 

Pölyistä vauvajoogaa ja sokkotreffejä

Italialainen futuristirunoilija Filippo Tommaso Marinetti (1876–1944) kirjoitti Futuristisen manifestin vuonna 1909. Taidesuuntaus vannoi nopeuden, koneiden, teollisuuden ja väkivallan nimeen. Myös nuoruuden ihailu oli tärkeää. Futuristit tuomitsivat historian ja museot, joita manifesti vertasi hautausmaihin. He uhosivat: ”Tuhoamme museot, kirjastot ja kaikenlaiset akatemiat.”

Paradoksaalisesti on käynyt niin, että tunnemme futurismin, sen kuvaston ja ajattelun juuri siksi, että museoita on olemassa. Suomalaiset saattoivat esimerkiksi tutustua futurismiin Espoon modernin taiteen museo EMMAn näyttelyssä vuonna 2012. 

Futuristien aikakaudesta on kulunut jo sata vuotta, mutta henki tuntuu taas yllättävän samanlaiselta. Nopeus ja voima ovat edelleen valttia, vain teollisuuden on korvannut globaali digitaalinen vallankumous. Nuorisossa elää edelleenkin toivo: esimerkiksi uutta museotaan valmisteleva Amos Andersonin taidemuseo brändää itseään nuorison avulla. Muutenkin museomaailma on nuorentunut ja muuttunut vähemmän akateemiseksi: katutaide on noussut taiteen keskiöön. Vantaan taidemuseo muutti nimensä Artsiksi ja ilmoitti keskittyvänsä katutaiteeseen, Helsingin Taidehalliin on tulossa graffititaiteilija EGSin laaja näyttely ja Helsingin taidemuseo HAM kokoaa parhaillaan katutaidenäyttelyä. Amos Andersonin viimeinen näyttely Generation 2017 vanhoissa tiloissa keskittyy sekin nuorisoon ja johdattaa tietä uuteen tilaan. Esillä on muun muassa Sebastian Schultzin isokokoinen muraali, joka tekee kunniaa suomalaisille katutaiteilijoille ja graffitimaalareille. 

Jotain on kuitenkin muuttunut. Vaikka futuristien voisikin jälkikäteen sanoa olleen aikoinaan varsin hyviä brändääjiä, ei erillistä brändäämistä tuolloin ollut olemassakaan. Nykyään museot palkkaavat bränditoimistoja luomaan niille menestyksekkään tulevaisuuden brändin. Helsingin kaupunginmuseon johtaja Tiina Merisalo totesi toissapäivänä YLE:n uutisissa: ”Uuden brändin rakentaminen oli keskeinen selkäranka koko museon lanseerauksessa.” Bränditoimisto Werklig suunnitteli museolle uuden ilmeen. Sama toimisto tekee sitä parhaillaan myös Amos Rexille. 

”Brändin rakentaminen” on keskeinen taikasanamainen asia, kun museot yrittävät tehdä itsestään ”kiinnostavia” ja ”moderneja”. Syy trendiin on varmaan osin juuri futuristeissa. Museot ovat futuristeista lähtien kärsineet huonosta brändistä. Ne ovat saaneet kantaa harteillaan jämähtäneisyyden leimaa. Niiden brändi on samalla ollut selkeä. Sitä on kuvattu aina yhdellä kliseisellä ilmaisulla: Museot ovat pölyisiä. Toinen vahva brändi on ollut halveksittu rukinlapa. Näin voimakkaisiin ja elinkelpoisiin brändeihin eivät museot tule ikinä kykenemään, vaikka lapioisivat kuinka paljon rahaa bränditoimistoille. 

Onneksi brändäämisessä ja mainosmaailmassa on sentään yksi lainalaisuus, joka tulee väistämättä joskus toimimaan museoiden sisältöjen hyväksi. Tarkoitan sellaista itseironista brändäämistä ja mainontaa, jota on aina silloin tällöin nähty. Olen nähnyt mainoksia huoltoasemista, joista saa huoltoa ja autotarvikkeita. Odottelenkin innolla sitä museota, joka uskaltaa laittaa kunnolla rukinlapoja esille ja tehdä juuri siitä numeron. 

Sitä odotellessa joudun vain ihmettelemään museoita, joiden pitää yrittää esittää uudistumistaan kaikin muin mahdollisin keinoin kuin satsaamalla voimavaransa veret seisauttavien näyttelyiden tekemiseen. Taidemuseoissa on esimerkiksi tarjolla vauvajoogaa, gourmet-kokkaamista ja sokkotreffejä – jopa hiljaisia diskoja. Resurssipulansa kanssa kamppailevat museot ovat ympäri Suomea satsanneet henkilötyövuosia ja muitakin paukkuja enenevässä määrin yleisötyöhön ja markkinointiin – ja tietenkin yritysyhteistyöhön, jolla niitä vajavaisia resursseja on yritetty paikkailla. Usein tämä tapahtuu sisältötyön kustannuksella. Näyttelyajat pitenevät ja valmiiden näyttelyiden ostaminen muista museoista lisääntyvät. 

Museoinstituutio on selvästikin kriisissä. Yksi syy tähän on se, että menestyksen osoittamiseen on edelleenkin käytössä se helpoin mahdollinen numeerinen mittari: kävijämäärä. Laadullisiakin mittareita on esimerkiksi Suomen museoliiton toimesta yritetty kehittää, mutta edistys tässä suhteessa on ollut kehnoa. 

Kävijämääriä laskiessa on syytä muistaa, että 40 000 kävijän näyttely voi jättää kulttuuriimme paljon voimakkaamman jäljen ja muuttaa rajummin ja pysyvästi ihmisten elämää kuin 140 000 kävijän hyvin brändätty näyttely, joka perustuu sille, että ”ollaan mukana” jossain, missä ”kaikki muutkin” ovat mukana – oli näyttely sitten mitä tahansa höttöä tai pelkkää vanhan toistoa näyttävässä paketissa ja kosiskelevalla oheisohjelmalla varustettuna, siis silkkaa tomua.

Julkaistua 308 & 309: Kiinan imu & Futurismi oli aikansa huomiotaloutta

Eilisessä Kauppalehdessä ilmestyi kaksi juttuani. Kolumnissani pohdin Kiinan roolia taidemarkkinoilla. Olen surffaillessani törmännyt aika häkellättyviin juttuihin Kiinan kasvavista markkinoista. Tässä esimerkiksi linkki The Guardianin juttuun viime huhtikuulta. Luulenpa, että tulemme hämmästelemään vielä monia asioita – eikä pelkästään myönteisessä mielessä. 

Kiinan imu

Törmäävätkö taidemarkkinat koskaan satuuratiopisteeseen?
Tuskin ainakaan lähiaikoina, sillä kiinalaiset ovat kaupallisen taideharrastuksensa vasta aloittaneet, ja jo nyt he hallitsevat peräti 41% maailman huutokaupoissa käytävistä taidemarkkinoista.
Luku on uskomaton, mutta ehkä sitä saa ymmärrettävämmäksi, kun ottaa huomioon sen, että Kiinassa asuu nykyään maailman suurin dollarimiljonäärien joukko: heitäkin on nimittäin jo yli miljoona!
Jos et ole tutustunut Qi Baishin (1864–1957) 1940-luvun tuotantoon, et tiedä maailman huipputaiteesta kovinkaan paljoa. Mutta ei silti syytä huoleen: ei hänestä kukaan muukaan suomalainen mitään tiedä – en minäkään, taideammattilainen, ollut koskaan kuullutkaan hänestä. Mutta jokin on pielessä, kun emme Qi Baishia tunne, sillä hänen 1940-luvulla Kiinan politiikan suurmiehelle Chiang Kai-shekille maalaamansa perinteinen esittävä maalaus myytiin Beijingissä huutokaupassa viime vuonna 65 miljoonalla dollarilla.

Tässä 65 miljoonan dollarin maalaus.

Merkittävän taidemarkkina-asiantuntijan Artpricen listoilla olikin viime vuoden hintarankingissa ensin kaksi kiinalaista taiteilijaa ja vasta kolmannella tilalla Andy Warhol. Jostain käännekohdasta tämä kertoo.
Länsimaat osaavat kuitenkin peesata: Sotheby’s on avaamassa Hong Kongiin isoa galleriaa, jossa järjestetään sekä myyntinäyttelyitä että kokoelmanäyttelyitä sellaisille keräilijöille, joilla ei ihan vielä ole varaa perustaa omaa museota. Osalla keräilijöistä on kuitenkin menossa jo toinen museo.
Nyt vain nopeasti suomalainen taidegalleria Hong Kongiin!

***

Ja sitten kritiikkini EMMAn futurisminäyttelystä. Pressi oli jo muutama kuukausi sitten, ja juttu oli välillä hukassa, joten vähän myöhään se ilmestyi. Mutta kiirehtikää katsomaan, jos ette näyttelyä ole nähneet. Sunnuntaihin asti on vielä aikaa.  

Futurismi oli aikansa huomiotaloutta

Futurismi halusi tuhota museot ja itseään varhaisemman taiteen, mutta museoonhan se itsekin lopulta päätyi.

Viime vuosisadan merkittävistä ismeistä futurismi oli suuntaus, joka onnistui käyttämän mediaa parhaiten hyväkseen. Italialaisen monitaiteilija Filippo Tommaso Marinettin (1876–1944) käynnistämä liike sai varhaiset manifestinsa julki kansainvälisessä lehdistössä, ja sen jälkeen manifesteja riittikin vuosien mittaan loputtomasti – ja aiheesta kuin aiheesta.
Futurismi oli myös monitaiteisin kaikista ismeistä: mukana olivat muiden muassa runous, kuvataide, musiikki, teatteri, tanssi, elokuva, muotoilu, arkkitehtuuri – ja jopa gastronomia.
Kubismi oli pilkkonut aihettaan osiin ja yrittänyt esittää sitä samanaikaisesti monista näkökulmista, mutta futurismi yritti mennä pidemmälle. Se yritti saada mukaan dynamiikan, liikkeen, nopeuden, voiman ja vauhdin – väkivaltaa unohtamatta. 

Tullio Crali (1910–2000), Hävittäjälentokone II, öljy vanerille, n. 1936. 

Väkivaltainen uuden nimeen vannominen tuotti nykyään vähän huvittavaakin vanhan inhoamista: futuristit muistetaan vaatimuksesta ”tuhota museot”, nuo menneen ajan – eli passeismin, kuten he asian ilmaisivat – pystyyn kuolleet muistomerkit. He jopa vaativat historiallisen Venetsian tuhoamista, jotta sen tilalle voitaisiin rakentaa voimakas teollinen ja sotilaallinen Venetsia, joka hallitsisi Adrianmerta.
Ei olekaan siis ihme, että futurismi kytkeytyi myös monin tavoin voimantuntoiseen fasismiin, ja heidän perustamansa puolue liitettiin myöhemmin osaksi fasistijärjestöä. Tämän asian kanssa italialaisilla taidehistorioitsijoilla lienee vieläkin iso työsarka edessään, mutta suomalainen taiteenharrastaja voi onneksi mennä museoon ja nauttia aikansa taiteen hedelmistä, väliin lempeästi hymyillenkin. 

”Uusi elämänrytmi” 

Varhaista futurismia ei Suomessa ole liiemmin nähty, joten EMMAn näyttely on yksi vuoden taidetapahtumista. Pieteetillä koottu näyttely sisältää paljon töitä futurismin yhdeltä suurimmalta kuvataiteilijalta Giacomo Ballalta (1871–1958), mutta mukana on paljon muutakin. Laajassa näyttelyssä on tarjolla paljon ennennäkemätöntä, ja vaikka tarjolla ei olisikaan niitä kaikkein ikonisimpia töitä, on näyttelyn avulla luotavissa hyvä kokonaiskuva futurismin synnystä ja kehityksestä.
Suomeenhan futurismi ei juurikaan vaikuttanut, vaikka Olavi Paavolainen sitä käsittelikin kirjassaan Nykyaikaa etsimässä (1929). Paavolainen ei pitänyt futurismin varsinaisia taiteellisia saavutuksia merkittävinä, mutta hän tajusi omaan selvänäkijätyyliinsä sen arvon ”henkisenä virtauksena”: ”Sen julistukset uudesta elämänrytmistä, sen oppi teknillisten keksintöjen ja koneen esteettisistä arvoista, sen vaatimukset uuden maailmankuvan ja uuden tuntemis- ja näkemistavan siirtämisestä taiteeseen ovat olleet käänteentekevät.”
Tätäkin me voimme nyt käydä Espoossa arvioimassa.

Näyttelykuvia 605: Museonvihaajat museossa

Ja taas puretaan rästejä. Käytyjä näyttelyitä on kertynyt jo toistakymmentä, mutta aloitetaan yhdestä viime torstailta. EMMA – Espoon modernin taiteen museossa avattiin italialaista futurismia vuosilta 1909–44 käsittelevä näyttely Uusi taide – nopeus, vaara, uhma (2.3.–10.6.).

Sain tilaisuuden kirjoittaa siitä Kauppalehteen jutun, joten palaan asiaan kohta, mutta on todettava, että tämä on epäilemättä yksi vuoden tärkeimmistä taidehistoriallisista näyttelyistä. Mikään mestariteosten loputon kavalkadi se ei ole, mutta tavattoman kiinnostava ja sympaattinen. Oli myös hauska tutustua aivan uusiin – siis minulle uusiin – taiteilijoihin, kuten vaikkapa tšekkiläissyntyinen Rougena Zátková (1885–1923), jonka muotokuva liikkeen perustaja Filippo Tommaso Marinetista (1876–1944) tässä:

Marinetti Soleil, öljy kankaalle, 1920.

Mutta palaan siis piakkoin asiaan, kunhan juttu ensin ilmestyy.

Muistakaa silti futuristien maksiimi: "Tuhotkaa museot!"

Gerardo Dottori (1884–1977): Liikkeessä, öljy kankaalle, noin 1926.

Monia näistä teoksista ette tule todennäköisesti enää koskaan näkemään. Siis museoon siitä!