Julkaistua 548 & 549 & 550 & Näyttelykuvia 924: Virossa 128: Käsitteellisiä liukumia & "Ihmisen sisäinen kuva" & Värin ja merkityksillä ladattujen esineiden grammatologiaa

Olen jo kolmatta viikkoa ollut Saarenmaalla, muun muassa tällaisissa maisemissa:

Aino Kallas vietti kesän 1907 näillä main Sõrvenniemen lähellä, Salmen kunnan Järven kylässä.

Taide on siis ymmärrettävästi saanut jäädä vähän sivummalle muun elämän ja väliin myös ei-minkään-tekemättömyyden tieltä. Vaan tein minä töitäkin ennen matkaa ja piipahdin viime maanantaina Helsingissäkin avaamassa yhden näyttelyn. Alla tuloksia.

***

Heimo Suntio (s. 1955) ja Minnamari Toukola (s. 1982) avasivat eilen Berliinissä Suomesta Galleriassa yhteisen näyttelyn Conceptual Shifts (6.–27.9.). Tein heille esittelytekstin:

Käsitteellisiä liukumia

Taidemaailmassa vallalla ollut taiteilijoiden luokittelu on murentunut – oli sitten kyse materiaaleista, tekniikoista tai tyyleistä. Taidemaailman sukupolviakaan ei taida enää olla – ei siis kuiluakaan. Perinteet pysyvät, mutta jo pitkään myös vanhemmat ovat oppineet nuoremmilta.
”Minulla oli näyttely tulossa ja oli kiire. Pyysin Minnamaria tekemään joitain osia teosten rakenteisiin, ja huomasin, että hän teki osan paremmin kuin itse olisin tehnyt”, muistelee Suntio. ”Nyt me olemme tässä tasavertaisina kollegoina.”

***

On vaikea määritellä Heimo Suntion (s. 1955) ja Minnamari Toukolan (s. 1982) lajityyppiä. Suntio oli nuorena konstruktivistinen maalari, mutta sittemmin hän ei ole vierastanut mitään välinettä: hänen installaationsa voi koostua pronssivaluista, löytöesineistä, valokuvista ja videoista. Toukola valmistui Kuvataideakatemiasta taidemaalariksi, mutta suurin osa hänen teoksistaan muistuttaa veistoksia. Hän kierrättää teoksissaan löytömateriaaleja, jotka ovat toisinaan silkkaa kadulta löydettyä roskaa. Tausta on epäilemättä osin materiaaliestetiikassa, mutta voiko kadulla lojuva langanpätkä herättää halun löytää langanpätkästä sielu – siten kuin puuveistäjä toisinaan yrittää löytää puun sielun. Toukolaa kiehtoo pikemminkin määrittelemättömyys.
”Käsitteellisiä liukumia on vaikea ymmärtää ja esittää”, totesi Ludwig Wittgenstein. Juuri tätä Suntio ja Toukola tekevät. Molemmilla on taipumus kierrättää materiaaleja, mutta lähtökohdat ovat erilaisia. Suntio saattaa sisällyttää teoksiinsa kirjallisia elementtejä ja merkityksellä ladattuja käyttöesineitä, mutta Toukola ”muuntaa aineiston toiseksi, sen habitus ei ole enää mukana”, toteaa Suntio.

Eilen tuli Berliinistä jo ensimmäinen ripustuskuva. Kuva: Jere Alajeesiö.

Sekä Suntio että Toukola ovat käsitteellisiä, mutta taustalla vaikuttaa kieliopin lisäksi myös runousoppi, joka viime kädessä mahdollistaa liukumat. Teos ei koskaan ole pelkästään idean yksioikoinen kuva. Molemmat ovat myös armottoman ahkeria ja taitavia käsityöläisiä – ”kädet ovat mukana koko ajan”, sanoo Toukola –, mikä sekin vahvistaa liukumaa. Muoto hioutuu sisällön erottamattomaksi säikeeksi sen sijaan, että se olisi vain kliininen toteutus.
Yhteistä on myös asenne, jonka molemmat tunnistavat toisissaan. Näin Suntio: ”Pidän hänen tavastaan olla olemassa ja liittää se taiteen tekemiseen. Tuossa totaalisuudessa on jotain hienoa: hän on ehdoton ja sivistynyt samaan aikaan. Yleensähän vain moukkamaisuus ja ehdottomuus kulkevat käsi kädessä.” Samaa voin minäkin sanoa Suntiosta, jonka olen tuntenut 1990-luvulta lähtien. Olisikohan tässä nyt metatason käsitteellinen liukuma, jonka kautta heidän teoksiaan olisi hedelmällistä pohtia?

***

Niin, että kaikki nyt vain joukolla Berliiniin! Siellä on nimittäin hauskaa, voin vakuuttaa, koska kävin siellä viime syksynä ja nautin suunnattomasti – taidetta vain oli vähän liikaa.

***

Viime maanantaina avattiin Galleria Ortonissa Petteri Cederbergin (s. 1976) näyttely (1.–26.9.). Kävin sunnuntaina ripustamassa sitä:

Taiteilija muistelee teostensa nimiä ripustuksen jälkeen.

Maanantaina vietimme avajaisia, joissa pidin puheen. Osan siitä varmaankin muistin, kun kirjoitin Saarenmaalle palattuani kirjoitin tämä esittelytekstin gallerian verkkosivuille:

”Ihmisen sisäinen kuva”

Kuvataiteilija Petteri Cederberg (s. 1976) on valmistunut Kuvataideakatemian maalaustaiteen osastolta vuonna 2011 – opiskeltuaan sitä ennen myös Taidekoulu Maassa.
Ensitutustumiseni Cederbergin työskentelyyn tapahtui kuitenkin muun kuin maalauksen välityksellä. Näin hänen töitään ensimmäistä kertaa Tallinnan Taidehallissa Tallinnan IV piirustustriennaalissa vuonna 2012. Isoa ja aika villisti ripustettua piirustusinstallaatiota katsellessani tuumailin tuolloin, että tämä nuori taiteilijahan selvästi ajattelee piirtämällä – prosessoi tuntemuksiaan, maailmankuvaansa ja läheisiä ihmisiään – yrittäen kuitenkin tavoittaa oleellisen virityksen melko vähillä elementeillä. Hänen toisinaan vähän sarjakuvamaisemmat, toisinaan herkän utuiset piirustuksensa ovat ulkoisesta muodostaan riippumatta hyvin latautuneita, ja syykin on selvä: useimmiten kohteena on ihminen. Kyse ei kuitenkaan ole kohteen näköisyydestä tai taiteilijan näköhavainnosta. Cederberg ei pyri realistiseen kuvaukseen. Kohteena ei ole jokin tietty ohikiitävä heti hetki tietyssä paikassa. Cederberg ei siis pyri impressioihin. Kohteena ei ole kuvattavan tai kuvaavan ryöppyävän voimakas ja pidäkkeetön tunnetila. Cederberg ei siis myöskään pyri ekspressiivisyyteen. Mihin hän sitten pyrkii? Taiteilijan omin sanoin: ”Ehkä maalausteni hahmot edustavat ihmisten sisäistä kuvaa – kaikessa moninaisuudessaan. Tilastojen ja tutkimusten keskiarvoinen ihminen on ainoa kuvitteellinen otus tässä maailmassa. Kaikki tämän keskimääräisen ulkopuolella on todellista.”
Hieman paradoksaalisesti Cederberg tavoitteleekin ulkoisesti ei-niin-näköisillä piirustuksillaan nimenomaan todellisuutta. Ja onnistuu siinä hyvin. Todellisuus syntyy niistä välittyvän intensiteetin kautta. Piirustukset ovat kuin vastaansanomattomia.
Tämä intensiteetti korostuu vielä enemmän Cederbergin Galleria Ortonissa esittämissä maalauksissa. Piirrosjäljen ja sommittelun lisäksi väri tuo ihmiskuvaukseen uuden vaikeasti hallittavan ulottuvuuden. Värien vuorovaikutuksen mukanaan tuoma psykologinen elementti on viritettävä kohdalleen. Väreillä on helppo miellyttää, ja väreillä on myös helppo alleviivata kulloistakin tematiikkaa liian yksinkertaistavasti. Tähän Cederberg ei selvästikään pyri. Ilmaisu on kuitenkin vähäeleisempää kuin Cederbergin piirustuksissa. Vaikka piirrosjälki olisikin tarkkaa, vaatii maalaus tavallaan vieläkin keskittyneempää otetta: jossain siellä fantasian syövereissä piilevä monimuotoinen tunne ei saa tulla maalatuksi yli.

Muiston kuva, 2014, akryyli kankaalle.

Tiedän, että Cederbergin kuvaamilla ihmisillä on usein esikuvansa hänen omassa henkilöhistoriassaan, mutta se, keitä nuo ihmiset ovat, on katsojalle täysin yhdentekevää. Oleellista on se, että me kaikki olemme osallisina samanlaisissa tuntemuksissa ja ihmissuhteissa ja kykenemme tunnistamaan sen intensiteetin, jolla elämää on toisinaan hyvä elää – ja kuvata, kuten Cederberg tekee.

***

Niin, että kaikki nyt vain joukolla myös Ruskeasuolle!

***

Jo vähän aiemmin olin kirjoittanut luettelotekstin Anu Tuomisen (s. 1961) tuoreimpaan näyttelyyn Väri/Färg (16.8.–11.10.) uudelle Konsthall Märstalle Sigtunassa:

Värin ja merkityksellä ladattujen esineiden grammatologiaa

Totesin yli kymmenen vuotta sitten Anu Tuomisesta, että hänen työnsä on kuin ”grammatologian poetiikkaa”. Viittasin tuolloin Jacques Derridan muotoilemaan kirjoittamisen tieteeseen, jonka lähtökohtana oli idean ja kirjoittamisen välisen erottelun ja hierarkian purkaminen. Poetiikalla viittasin luonnollisesti runousoppiin, en runollisuuteen – olihan Tuomisen ensimmäisen kirjankin nimi Kuvan sijamuotoja (2001). Tuominen on myös itse useammassakin haastattelussa korostanut logiikan osuutta työssään.
Tuominen ei lähesty värejä väriteorioiden kautta, vaikka hän koulutuksensa kautta onkin tietoinen niiden asemasta taiteen historiassa. Silti hänen työtään voi kuvailla suuren gurun Johannes Ittenin sanoin: ”Kuvalliset, älylliset ja henkiset kysymykset monistuvat ja kietoutuvat toisiinsa värejä tutkittaessa.” Juuri monistamista ja kietouttamista voisi pitää eräinä Tuomisen keskeisistä metodeista. Siteeraan vahvistukseksi vielä suomalaisen väriteorian opetuksen grand old mania, Harald Arnkilia: ”Visuaalisiin kokemuksiimme on aina sekoittuneena kulttuurisia, sosiaalisia ja emotionaalisia ulottuvuuksia.” Tuomisen käyttämä kirpputorimateriaali on täynnä näitä ulottuvuuksia, mutta hän ei vahvista tai alleviivaa niitä – ei käytä niitä sentimentaalisesti tai nostalgisesti hyväkseen vain miellyttääkseen yleisöään. Hän pikemminkin kietouttaa nuo nostalgian tunteet mukaan teoksiin yhtenä säikeenä, joka uudessa ympäristössään tuottaa muistamisen sijaan oivalluksen.

Degrees, 2010.

Tuominen on väliin humoristinen ja aina oivaltava, mutta hänen teoksissaan ei ole kyse siitä, että niiden arvoitus tai kompakysymys pitäisi jotenkin ”ratkaista”. Hän itsekin toteaa sellaisen teoksen olevan vastaanotettuna jo heti kuollut. Tuominen ei esitä kysymyksiä, joihin olisi yksioikoinen oikea vastaus tai tulkinta, niin kuin taideteoksessa usein oletetaan olevan. Hän pikemminkin näyttää sen, miten moniulotteinen ja harhaanjohtavakin mahdollisten tulkintojen maailma voi olla – silloin kun uskalletaan lähteä uteliaan assosiaation viitoittamille sivupoluille tai kun halutaan paneutua asioihin ”juurta jaksain” ja huomataan, että maan alle piiloutuvan juuren päästä pilkistääkin aivan eri lajia oleva arkitodellisuuden ilmentymä. Näin syntyvä inkongruenssi – huumorin usein käyttämä asioiden yhteensopimattomuus – muuntuukin silkan huumorin sijaan myös taikatempuista tutuksi hämmästyksen maailmaksi. Ja ammattietiikan mukaan taikatempun salaisuuttahan ei koskaan saa kertoa.
Kun Tuominen kirjoittaa punaisen sinisellä värillä, on kuin hän tekisi kokeen: ”Oli vaikea ajatella kahta väriä yhtä aikaa, sanana ja värinä. Se piti kirjoittaa itse, että näkisi molemmat värit yhtä aikaa.” Tuominen haastaa Ludwig Wittgensteinin ajatuksen: ”Kun meiltä kysytään ”Mitä ’punainen’, ’sininen’, ’musta’, ’valkoinen’ merkitsee?” voimme tietenkin heti osoittaa tämän värisiä esineitä, – mutta siinä onkin kaikki: Pitemmälle ei kykymme selittää merkityksiä ulotu.” Tuntuu siltä, että Tuominen pääsee vähän pitemmälle. Toisaalta enhän voi tietää sitä, että näkevätkö muut katsojat Tuomisen teokset samalla tavalla kuin minä. Meillä kullakin on oma – täysin yksilöllinen ja siten satunnainen –  henkilöhistoriamme ”kulttuurisine, sosiaalisine ja emotionaalisine ulottuvuuksineen”. Mieleeni tulee jälleen Wittgenstein: ”Onko normaalisti näkevällä ja värisokealla sama värisokeuden käsite?” Tuominen vie työnsä jatkuvasti tällaisten kysymysten alueelle. Juuri siksi hän on epäilemättä käsitetaiteilija par excellence, mutta ei totutun viileällä, analyyttisellä  ja älyllisellä tavalla. Hänen töissään on mukana aina voimakas runollinen ulottuvuus, ja hän itsekin tunnistaa niiden esteettiset pyrkimykset ja myöntää olevansa kiinnostunut kauneudesta. Oikean elämän tavoin tähän kauneuteen kuuluu kuitenkin myös rumuuden ja määrittelemättömyyden estetiikka. Näin hän totesi istuessamme baarissa, esitellessään minulle päällään olevaa, kirpputorilta löytämäänsä epämääräisen oranssia paitapuseroa – ”En osaa edes nimetä tätä väriä”, hän totesi – ja vihreitä muovisandaaleita, jotka hän oli hankkinut alun perin jotain vihreyttä tutkivaa teosta varten. Samalla katsoimme vastapäisen kiinalaisen ravintolan punaisia markiiseja, joissa luki keltaisella tekstillä ja kuvalla ravintolan nimi Punainen aurinko – hän kiinnitti myös huomiota siihen, miten ruma punainen oli, varsinkin kun se oli vilkasliikenteisen kadun pölyttämä.

Landscape Painter's Colour Box, 2006.

Siinä Tuomisen metodi. Valpas katse, utelias mieli. Joka-aamuinen käynti kahvilassa. Jokapäiväinen käynti kirpputorilla. Hän työstää esinekoosteitaan lähinnä kirpputorilöydöksillä. Olen käynyt yhdessä hänen työhuoneistaan (lue: varasto), ja ymmärrän miksi yksi hänen taiteellisista ongelmistaan on jatkuva tilantarpeen lisääntyminen.
Tuomisen tuhannet ja taas tuhannet kirpputorilöydöksensä kasautuvat, yhdistyvät, muuntuvat, janoittuvat, sarjoittuvat ja luokittuvat arkemme visuaalisen maailman kaikille alueille. Samalla hän kysyy isoja kysymyksiä: Miten kirjoitetun äänelliseen asuun liittyy kuvallinen elementti? Miten kuvan tai värin näkemiseen liittyy kaiken koetun, luetun ja kuullun muistaminen? Miten näennäisesti erilaisten maailmojen asiat kytkeytyvätkin todellisuudessa toisiinsa?

***

Niin, että kaikki nyt vain joukolla vielä Sigtunaan!

***  

Nyt sulkeudun suosioonne ja palaan muun muassa näihin maisemiin:

Paitsi että tulen minä ensi viikolla lukemaan seuraavan radiokolumnini Pasilaan. Sitten palaan heti muun muassa näihin maisemiin:

Tässä talossa, Kaarman lukkarilassa, Aino Kallas vihittiin kesällä 1900. Se olisi, hitto soikoon, juuri nyt myynnissä, mutta kuka lahjoittaisi ahkeralle mutta säästämiskyvyttömälle kriitikolle kirjoitusstipendinä 110 000 euroa!

Näyttelykuvia 797 & 798 & 799 & 800 & 801: Sunnuntaikierroksella

Sunnuntaina lähdin pitkästä aikaa kunnon näyttelykierrokselle – kuitenkin vain kävelymatkojen päähän.
Aloitin Uudenmaankadulta. Helsingistä Nurmekseen 2000-luvun alussa muuttanut Anssi Mikael Okkonen (s. 1969) esitteli lyijykynäpiirustuksiaan Galleria Dixissä nimellä Aika (20.4.–9.5.). Okkonen tutkailee karjalaista kulttuuria ja sen menneisyyttä sekä tulevaisuutta, aikaa – lähinnä ihmisen kautta. Ja sattuihan itse taiteilijakin olemaan paikalla, koska hän piirtää performatiivisesti tiettyinä päivinä:

Okkosen kynänjälki on yhtäaikaisesti herkkä ja tarkka, sellainen, jonka avulla maallikko huokailee, että "kylläpä mies osaa piirtää". Ja niinhän hän osaakin, mutta pelkkä hyperrealistinen, pikkutarkka ja näköisyyttä tuottava piiperrysjälki ei sellaisenaan vielä ole kovin kiinnostavaa. Okkosella on kuitenkin sanomaa: "Erityisesti henkilökuvat kiehtovat minua ja haluankin niillä tuoda esille kysymyksiä ihmisenä olemisen mysteeristä. Idealismi, toivo paremmasta tulevaisuudesta sekä rauhanominen rinnakkaiselo luonnon kanssa ovat läsnä teoksissani. Näyttelykokonaisuus on siis kuvaus uuden sukupolven elämänuskosta ja kasvamisesta vastuulliseen, tiedostavaan aikakauteen.”

Henkilökohtaisemmin ladatut kuvat olivatkin selvästi voimakkaampia kuin sellaiset esimerkiksi ortodoksisuuteen liittyvät dokumentaariset kuvat, joka jäivät vain ikään kuin pinnaksi. Ehkä Okkosen pitäisi vielä tarkentaa fokusta – ja toisaalta ehkä uskaltautua vähän sisemmälle myös symbolisen alueelle. Aika sympaattinen näyttely kuitenkin. Sitä paitsi taiteilija, jolla on kolme suomenhevosta, ei voi olla ihan väärässä.

***

Galleria Jangvassa oli tarjolla interaktiivisuutta. Ensin meinasin väsyneenä väistää koko jutun, mutta sitten kuitenkin rohkaistuin. Minna Alaluusuan (s. ?) ja Tuomas Tuomirannan (s. ?) näyttely Leikit (5.–21.4.) esitteli erilaisia vuorovaikutteisia mediainstallaatioita.
Istuin muun muassa pöydän ääreen ja tein itsestäni valokuvan ja tietokoneen avulla omakuvan:

 
Printin sain mustoksi. Tulos heijastui myös sitten seinälle:

Tässä tiedotteesta: "Peilipöytämäisessä teoksessa käyttäjät pääsevät muokkaamaan omakuviaan taiteilijoiden omakuvapaleteilla, väriteoriapaleteilla sekä Pantonen vaikutelmapaleteilla. Käyttäjä voi luoda valintansa mukaisen omakuvan esimerkiksi Rembrandtin tai Picasson omakuvan tai kevään muotisävyjen väreissä. Teos opettaa samalla käyttäjälle taidehistoriaa, värioppia ja antaa mahdollisuuden Pantonen designväriyhdistelmien käyttöön."
No, en minä nyt tiedä tuosta toteutuksesta. Yllä vasemmalla oleva kuvani on tehty Kazimir Malevitšin (1878–1933) paletilla, mutta en minä sitä kyllä tunnistanut Malevitšiksi. Enkä oppinut mitään.
Sitten piti vielä kokeilla kehon avulla action paintingia:

En minä nyt oikein tiedä. Vähän sellaiseksi pikkuheurekaksi kokemus jäi. Mutta olihan se kivaa. Ja sitten pitikin illalla vielä vähän miettiä, että voisiko taide olla vain kivaa. Mihinkään ratkaisuun en pohdinnoissani kuitenkaan päätynyt.

***

Galleria Amassa oli tarjolla Jaakko Mattilan (s. 1976) monilla eri tekniikoilla toteutettuja maalauksia ja grafiikkaa (6.–28.4.). Mattila on ilmeisen innoissaan eri tekniikoista, muun muassa öljystä, alkydeistä, akvarelleista ja metalligrafiikasta. Mukana on vähän edellä mainittua action paintingiakin. Abstraktit teemat ovat hillittyjä ja jälki usein kuulaan herkkää. Eri tekniikat hajottivat kokoelman yhtenäisyyttä, mutta toisaalta juuri tuo monimuotoisuus lisäsi vahvuutta, koska kaikkea leimasi kuitenkin Mattilan tietty hienostuneisuus ja vähäeleisyys:

   Pallo, akvarelli.

Aukko, öljy kankaalle.

Puhtautta ja harmoniaa olin löytävinäni. Pienen ja suuren jännitettä. Vähän ehkä vapauttavaa tyhjyyttäkin. Ainakin näyttelystä jäi seesteinen ja hyvä fiilis.

***

Galleria Sculptorissa oli esillä Heimo Suntio (s. 1955), joka oli lähestynyt veistotyötään varsin kirjallisesti näyttelyssään Strindbergrummet i en okänd rymd (17.4.–5.5.). Suntio on Strindberginsä ja Kierkegaardinsa lukenut – ja päälle vielä Merleau-Pontyakin, ja tämä teki kerronnalliset työt minulle ensin vähän vaikeiksi. Yirin nimittäin liikaa mielessäni avata ja tulkita monista elementeistä koostuvia installaatioita ja koin suotta turhautumisen tunnetta. Suotta siksi, että eräässä toisessa galleriassa myöhemmin tapaamani taidemaalarituttu vain nauroi huoltani ymmärtämisestä ja totesi pitämästään näyttelystä, että "sutjakka näyttely". Ja oikeassahan hän oli: ei Suntio ole lähtenyt illustroimaan mitään vanhojen äijien ajatuksia vaan on antanut tiettyjen teemojen suodattua omien assosiaatioidensa kautta monipuolisiksi kuviksi ja melko runollisiksi tarinoiksi, joissa on ripaus romantiikkaa, ripaus itseironiaa ja paljon sellaista yksinäisen hahmon öisiä mietteitä, jotka jalostuvat säikeiksi osana isompaa historiallista linjaa. 

    

Käytettyjä materiaaleja oli pronssista löytömaterialin kautta puuhun, ja olipa yhden veistoksen materiaaleissa mukana myös runo:

Eräs toinen taiteilijatuttavani oli todennut minulle aiemmin, että "Suntion paras näyttely". Täytyypä melkein yhtyä tähän ajatukseen. Ripustuskin oli onnistunut: ei mitään erityisiä optimaalisia tarkastelupisteitä, ei lukusuuntaa. Näin katsoja sai haahuilla ja hakea assosiaatioita ja näkökulmia. Hämärää se oli Strindbergin okkultismikin. Tällaisen hahmon sisään Suntio on tehnyt tutkimusmatkaansa:

 Strindberg Drottninggatanilla 1912. Ehkä viimeisellä kävelyllään.

***

Taidekierros loppui Forum Boxiin, jossa oli esillä kolmen taiteilijan näyttely. Anu Tuominen (s. 1961) on käynyt paljon Jäämerellä Varanginvuonolla ja kerännyt kiviä sekä meren tuomaa tavaraa. Hän on rakentanut niistä tuttuja omanlaisia maailmojaan, jossa kivet muuntuvat leiväksi ja lihaksi, pienet esineet maisemiksi ja jossa yhteydet katkeilevat ja yhtyvät uudella logiikalla uudestaan. Tuominen on nerokas taiteilija, eikä ideoiden ehtymisestä ole tietoakaan.

Emma Rönnholm (s. 1984) osuus koostui esine- ja tilateoksista, joiden lähtökohtina ovat toimineet kirjat, tekstit ja kommunikaation haasteet. Yhtäaikaisesti nokkelaa ja syvällistä. Tässä nuori tekijä, josta kuullaan vielä paljon.

Ja vielä toinen vähän aikaa sitten valmistunut veistäjä, Laura Könönen (s. 1980), joka käy materiaalinsa kimppuun vähän brutaalimmalla otteella ja vähemmillä sanoilla sekä assosiaatioherätteillä – mutta väkivahvasti:

Kaikkineen mainio kokonaisuus, ja käydessäni siellä olivat kaikki taiteilijatkin paikalla, koska oli ns. taiteilijatapaaminen. Niinpä minä siis tapasin heidät – vasemmalta Tuominen, Rönnholm ja Könönen:

Oikein hyvä taidepäivä.

Näyttelykuvia 674 & Julkaistua 299 & 300 & 301: Jiri Geller matkalla maailmanmaineeseen & Muotoilun ja kuvataiteen rajat & Kierrättämisen riemusta

Toissa-aamuna lähdin Helsinki Showroomiin katsomaan Jiri Gellerin (s. 1970) näyttelyä Sugared (5.5.–10.6.) ja tekemään hänestä pientä haastattelua Kauppalehteen. Juttu pitikin kirjoittaa heti tunnissa, jotta se ehtisi eiliseen lehteen, minkä se sitten tekikin. Alkuperäinen otsikko oli 'Sokerihumalan asteet':

Jiri Geller matkalla maailmanmaineeseen

Jiri Gellerin hiotuista veistoksista löytyy myös aina särmää. Tuoreimmassa näyttelyssä ilmapallo ja läskimaha kertovat samaa tarinaa sokerihumalasta.

Lähinnä kuvanveistäjäksi luokiteltava Jiri Geller (s. 1970) on melkoinen kummajainen taidemaailmassa. Hän on punkkariasenteella ladattu anarkistinen taiteilija, mutta erottuu esimerkiksi Anssi Kasitonnista varsin sliipatulla jäljellään. Perfektionistiset veistokset ovat kuitenkin silkkaa käsityötä sen sijaan, että ne olisivat kotoisin kiinalaisesta hikipajasta tai Andy Warholin Tehtaan kaltaisella työhuoneelta. Gellerillä on hopeasepän koulutus, mutta käsityöläisyys ei sinänsä ole hänelle erityisen tärkeää.

– Ei se ole mikään arvo sinänsä. Eikä sillä, että olen oppinut manipuloida jalometallien molekyylejä, ole paljoakaan tekemistä nykyisten materiaalieni kanssa. Kaikki on täytynyt opetella työn myötä. Käsityöläisyys on vain työkalu, jotta pystyn toteuttamaan ideani. Yksityiskohdat on kuitenkin aina ratkaistava itse – niin kuin prosessin myötä tulevat ongelmat. Eri asia olisi tietenkin, jos minulla olisi varaa maailman parhaisiin tekijöihin.
Gellerin tuoreinta näyttelyä leimaa hänelle ominainen velmu ristiriita. Hän tehnyt keveitä ja samalla räiskyviä pysäytyskuvia ilotulituksesta. Mukana on myös iloisen pirskahtelevia pääkalloja ja yksi ilmapallo, jotka ovat täynnään sokerihumalan epätodellista tunnetta. Ja kaiken keskellä spotti valaisee jalustaltaan valuvaa läskimahaa. Tunnelma on yhtä aikaa kepeä ja kuitenkin aika ahdistava.

Geller itse kokee läskimahan tarinan keskeiseksi tekijäksi, vaikka naurahtaa samalla, että galleristi Tuomas Zetterberg on todennäköisesti ihmeissään juuri sen kanssa. Kuka nyt sellaista haluaisi olohuoneeseensa?

– Läskimaha on tärkeä tässä näyttelyssä, jossa päin silmiä vittuilun taso on kuitenkin alempi kuin aiemmin.

Kokonaistunnelma on epätodellinen sekoitus raskautta ja kepeyttä. Geller muistuttaa tavallaan vanhoja pop-taiteen klassikoita, mutta samalla hänen töissään on jotain viiltävää.

– Jos minun pitäisi lokeroida itseäni, niin kai minä olen sitten pop-surrealisti. Mutta ei minulla taiteen puolella ole varsinaisia esikuvia. En seuraa taide-elämää vaan keskityn omaan tekemiseeni.

Gellerillä on kuitenkin lämmin suhde edeltäjiinsä.

– Kyllä esimerkiksi Alvar Gullichsenin työ silloin 1990-luvulla on ollut tärkeää. Ilman Allua ei olisi välttämättä mahdollista tehdä nykyään tällaista. Ei ainakaan niin helppoa.

Geller on hiljalleen noussut vakavasti myös kansainväliseksi tekijäksi, josta on ilmestynyt juttuja erilaisissa trendilehdissä. Googlettamalla selviää myös nopeasti, että hänet on huomattu blogeissa ympäri maailmaa. Näin on hän selkeästi saavuttamassa myös erään poliittisen tavoitteensa.

– Yritän miettiä sellaisia aiheita, että kuka vaan missä päin maailmaa tahansa pystyy sen tajuamaan. Sitä joutuu miettimään sellaisiakin asioita, että tunnistaako joku intialaisen pikkukylän asukas Gene Simmonsin (eräs Gellerin vanhempi aihe). Arabimaista en ole vielä ihan varma.

Se on kuitenkin varma, että Geller on jo huomattu maailman taidekeskuksissa.

***

Jutun yhteyteen oli tilattu pieni kainalojuttu, ja päätin vähän raapaista kuvataiteen ja muotoilun rajanpinnan ilmeisen ikuista ongelmaa. Kunhan nyt nostin tämän edelleenkin keskustelua tarvitsevan asian taas esiin:

Muotoilun ja kuvataiteen rajat

Jiri Gellerin hopeasepän koulutus ei ole pehmittänyt hänen taiteilijauraansa. Muotoilijat törmäävät jatkuvasti siihen, että ns. puhtaamman taiteen hiekkalaatikko pysyy suljettuna. Keramiikka- ja tekstiilitaiteilijat ovat tottuneet siihen, että he ovat ihan oma kategoriansa. Poikkeuksia on vähän. Niitä, joita kutsutaan kansainvälisiin – tai edes kotimaisiin – nykytaiteen näyttelyihin, ei juurikaan ole. Ja kun taiteilija on toisenlaiseen sarjaan päässyt, on hänellä usein tapana hylätä toisenlainen menneisyys.

Joitain poikkeuksia säännöstä toki on, kuten nykytaiteemme menestyvää keskipolvea edustavat Kim Simonsson (keramiikka) tai Anu Tuominen (tekstiili). Tähän ongelmaan on Gellerkin törmännyt, mutta itsetunto alkaa olla kohdillaan:

 – Olen minä sitä kokenut urani ajan jossain määrin. Nykyään toki vähemmän. Minulla on jo sellainen CV, että siinä on paha huudella.

Kyllä yleisölläkin on vielä opiskeltavaa ennakkoluulojensa kanssa.

***

Aloitin eilen myös Kauppalehden kolumnistina. Kerran kuussa pitäisi pohtia taideasioita 1500 liuskan jutulla – siis ei kovinkaan monella sanalla:

Kierrättämisen riemusta

Miksi taidetta kerätään ja mitä sille käy?

Sotheby’s myy 22.–23. toukokuuta arviolta yli 20 miljoonalla punnalla taidetta 1960-luvun kuuluisan playboyn, saksalaisen Gunther Sachsin (1932–2011) kokoelmista, muun muassa pop-taidetta warholeineen päivineen. Sachshan tuli kuuluisaksi aikoinaan muun muassa Brigitte Bardotin aviomiehenä (1966–69). Riiureissunsa hän suoritti heitellen helikopterista ruusuja Bardotin Rivieran huvilalle.

Sachs & Bardot.

  
Taidepiireissä on alettu puhua ”turhamaisuusnäyttelyistä” – trendistä, jonka myötä museot esittelevät rikkaiden keräilijöiden yksityiskokoelmia sen sijaan, että kuratoisivat asiantuntevia teemanäyttelyitä. Bilbaon Guggenheimissakin esiteltiin viime vuonna viisi kuukautta kreikkalaisen miljonäärin Dimitris Daskalopoulosin kokoelmaa – onhan hän myös Solomon R. Guggenheimin säätiön johtokunnan jäsen.

Moni taidemuseo rakentuu yksityisille kokoelmille. Silkkaan altruismiin on kuitenkin useimmissa tapauksissa turha uskoa. Taide tuottaa runsaasti sosiaalista pääomaa. Se pyhittää keräilijänsä nimen ja tuottaa kauniin monumentin. Itse asiassa ihan kohtuullisella hinnalla.

Sachsin kokoelman ”hajoamista” on kauhisteltu. Muistan kun olin antikvariaatissa töissä. Saimme ostaa erään häkellyttävän hienon kirjakokoelman. Syy oli keräilijän viimeinen toivomus: ”Ei perheeni ole näistä kiinnostunut. Haluan, että kaltaiseni saavat kerätä näitä samoja kirjoja samoista antikvariaateista kuin minäkin. Tuntea samaa löytämisen riemua.”

Taidettakin voi kierrättää. Kyllä niitä warholeita museoissa piisaa.

Tällaista warholia olisi nyt kaupan.

Näyttelykuvia 652 & 653 & 654 & 655 & 656: Paluu arkeen

Keskiviikkoyönä palasin Lontoosta, ja torstaina odotti taas suomalainen taidearki. Torstaina nimittäin avattiin suurten gallerioiden näyttelyitä.
Galerie Forsblomissa esiintyy Leena Luostarinen (s. 1949) uusilla maalauksillaan (13.4.–6.5.):

Teemat olivat tuttuja, itäistä ja eteläistä romantiikkaa ja valoa. Sävyt olivat kuitenkin melko hillittyjä, eikä Luostariselle ominaista hurjaa intensiteettiä juurikaan ollut tarjolla. Liekö taiteilija tehnyt paluuta vanhoihin teemoihin iän tuomalla rauhalla ja viisaudella, hakenut niihin näin uutta näkökulmaa? 

Palaan asiaan kohta, kun Kauppalehteen viikonloppuna kirjoittamani juttu ilmestyy.

Prinsessa, 2012.

Forsblomille totutusti suuri tila oli omistettu kansainväliselle tähdelle. Beijingissä vaikuttava, arkkitehtikoulutuksen saanut Chen Jiagang (s. 1962) oli laittanut esille suuria valokuvavedoksia (13.4.–6.5.). Näissä vanhoja teollisuusmaisemia ja luontoa kuvaavissa, hämyisissä laatukuvissa poseerasi joukko kaunottaria. Aikamoista melodraamaa, kuten tulevassa Kauppalehden jutussani tulen toteamaan.

 Itse taiteilija toisena vasemmalta.

 

 Waiting, 2008.

Komeaahan jälki oli, mutta kuitenkin jotenkin tyhjää.

***

Forsblomin studiossa oli pieni valikoima Tanya Akhmetgalieva (s. 1983) hauskoja ompeluteoksia (13.4.–6.5.) – vähän kuin risteytys Anu Tuomista (s. 1961) ja Ulla Jokisaloa (s. 1955):

Akhmetgalieva viehätti minua jo vuosi sitten samassa galleriassa, ja tunne oli edelleen sama. Hyvä taiteilija, jolla on myös sanomaa.

***

Ja sitten toiseen ns. huippugalleriaan. Galerie Anhavassa oli esillä Pertti Kekaraisen (s. 1965) uusia Tila-sarjan töitä (12.4.–6.5.). Tässä galleristi, jonka kengät näkyvät myös kekaraisen vieressä olevassa kuvassa:

   

Kekaraisen työt vaikuttivat raikkailta – taiteilija on selvästi löytänyt uutta otetta. Palaan tähänkin asiaan, kun Kauppalehteen jo kirjoittamani juttu joskus ilmestyy – olin siis viikonloppuna aika ahkera. Sen verran vielä totean, että kun kommentoin Kekaraiselle, että hänen töissäänhän on vähän Piet Mondrian (1872–1944) -tyyppisiä vaikutteita, hän vastasi: "Muista, että en minä ole valokuvataiteilija koulutukseltani vaan maalari ja veistäjä." 
 

TILA (transparent, red), 2010.

Anhavan studiossa oli Pamela Brandtin (s. 1950) pieni näyttely (12.4.–6.5.), josta pitivät myös hänen kollegansa Carolus Enckell (s. 1945) ja Thomas Nyqvist (s. 1955):

Ja niin minäkin. Brandtin töissä on kummallinen lumovoima. Hänen vihreänsä ja ruskeansa ovat väliin suorastaan rumia, mutta ne ovat sitä sellaisella rumankauniilla tavalla, että se riisuu minut aina aseista. Niissä on jotain viettelevää. Hän on outo ja omalaatuinen taiteilija, jonka symboliikka on on samalla yksinkertaista ja sitten kuitenkin moniselitteistä:

 A Non-Button, 2011.

Julkaistua 51, 52 & 53 & Luettua 51: Ars Fennica 1990–2010

Vähän aikaa sitten ilmestyi Ars Fennica -palkinnon 20-vuotisjuhlajulkaisu, johon minultakin – jotenkin vähän yllättäen, koska olen aina suhtautunut koko palkintoon avoimen kriittisesti – pyydettiin kolme juttua. Kaksi niistä käsitteli palkinnonsaajia ja se kolmas ajatuksiani itse palkinnosta. 

Kirsti Karvonen & Timo Valjakka (toim.): Ars Fennica 1990–2010. Henna ja Pertti Niemistön Kuvataidesäätiö 2010. [26 eri kirjoittajaa]

Ensimmäinen juttuni käsitteli vuoden 1999 palkinnonsaajaa Markus Copperia (s. 1968):

”Kunnon jytinöitä”

Kuvanveistäjä Markus Copper (s. 1968) tuli tunnetuksi taiteilijana, joka laajensi veistäjien immateriaalista materiaalivalikoimaa psyyken ja alitajunnan lisäksi täysin uusille alueille. Hän altisti itsensä lisäksi myös katsojan vaaran tunteelle veistoksillaan, jotka saattoivat sisältää giljotiinin, erilaisia kidutusvälineitä tai räjähteitä.

Sittemmin Copper löysi myönteisemmänkin tavan kuvata maailmaa, mutta teosten emotionaalinen voima on vain lisääntynyt. Kun katsoja on kerran kokenut Copperin moniaistisesti vaikuttavan veistoksen, sitä ei yleensä unohda. Seitsemän meren arkkienkelissä (1998) jättimäinen ryhävalas lauloi arvoituksellista valtameren syvyyksissä kaikuvaa lauluaan – Copperin versiossa Kotkan kirkon uruista kootulla veistoksellisella soittolaitteella. Kurskissakin (2004) oltiin merenpinnan alla. Kakofoninen veistos kommentoi traagista sukellusveneonnettomuutta yleisemmällä tasolla mutta toi sen myös ihmisen psyyken herkimmille alueille. Miltä minusta tuntuisi olla suljettuna meren pohjaan ja kuunnella turhaan pelastajien kumuksi muuttuvaa kolistelua? Miltä minusta tuntuisi hukkua?

Copperin merenpinnan voi toki tulkita päivätajunnan rajapinnaksi. Jossain siellä tuolla puolen on jotain niin isoa ja toisinaan kammottavaakin, ettei sille löydy yhtä sanaa kuvaamaan, yhtä aistia sitä kokemaan. 

 Markus Copper: Kursk, 2004.

Copper on kuitenkin myös ihan konkreettiseen jälkeen pyrkivä käsityöläinen ja veistäjä, joka ei myöskään veistotaiteen traditiota kiellä – tämän paljastaa sekin, että Valaanpyyntiasemassa (2009) oli mukana vanhemman kollegan Kain Tapperin (1930–2004) entinen kilpavene.

Copperin materiaalivalikoima on laaja. Niin käsityöläinen kuin hän olisikin, hän ei käytä ääntä ja liikettä – vaikkapa paineilmaa ja sähköä – siksi, että tutkisi niitä jotenkin niiden itsensä takia. Hän on itse joskus todennut pyrkivänsä tuottamaan ”kunnon jytinöitä herkistämään ihmisiä silloin tällöin”. Syntyvä liike on siis lopulta sielunliike. Niin voimakas ja niin vastustamaton, että veistotaiteessamme on harvoin sellaiseen kyetty.

***

Toisen henkilöjutun kohteena oli Anu Tuominen (s. 1961), vuoden 2003 voittaja:

Kuvan kieltä ja kielen kuvia

Kuvataiteilija Anu Tuominen (s. 1961) saattaa näyttää katsojalle kieltä. Se voi olla poikkijuovaisista lihaksista muodostuvan elimen lisäksi kitaran, lukon tai hävyn kieli tai kaikkea niitä ja järjestelmä, jonka avulla voi ilmaista ajatuksia kielellisiksi merkeiksi nimetyillä abstraktioilla.

Tuominen työstää esinekoosteitaan kirpputorilöydöksillä. Olen käynyt yhdessä hänen työhuoneistaan, ja ymmärrän nyt miksi yksi hänen taiteellisista ongelmistaan on jatkuva tilantarpeen lisääntyminen.

Tuomisen tuhannet ja taas tuhannet kirpputorilöydöksensä kasautuvat, yhdistyvät, muuntuvat, janoittuvat, sarjoittuvat ja luokittuvat arkemme visuaalisen maailman kaikille alueille. Tuominen on kirjoittanut teoksiinsa liittyen kirjankin Kuvan sijamuotoja (2001, 2. p. 2009), jossa hän on yhtä aikaa sekä runoilija että runousopin harjoittaja ja myös grammatologi, kokeilija kirjoittamisen tieteen saralla. Miten kirjoitetun äänelliseen asuun liittyy kuvallinen elementti? Miten kuvan näkemiseen liittyy kaiken luetun yhtäkkinen muistaminen? Miten näennäisesti täysin erilaisten maailmojen asiat kytkeytyvät kulttuurisesti toisiinsa?

 Anu Tuominen: Likaisia värejä 1, 2000.

Tuominen on väliin humoristinen ja aina oivaltava, mutta hänen teoksissaan ei ole kyse siitä, että niiden arvoitus tai kompakysymys pitäisi jotenkin lopullisesti ”ratkaista”. Hän ei esitä sellaisia kysymyksiä, joihin olisi yksioikoisen oikea vastaus tai siis tulkinta, niin kuin taideteoksessa usein oletetaan olevan. Tuominen pikemminkin näyttää sen, miten moniulotteinen ja harhaanjohtavakin mahdollisten tulkintojen maailma voikaan olla – silloin kun uskalletaan lähteä uteliaan assosiaation viitoittamille sivupoluille tai kun halutaan paneutua asioihin ”juurta jaksain” ja huomataan, että maan alle piiloutuvan juuren päästä pilkistääkin aivan eri lajia oleva arkitodellisuuden ilmentymä. Näin syntyvä inkongruenssi – huumorin usein käyttämä asioiden yhteensopimattomuus – muuntuukin silkan huumorin sijaan myös taikatempuista tutuksi hämmästyksen maailmaksi. Sopivathan ne asiat sittenkin toisiinsa! Miten hän sen teki?

***

Kolmas juttu oli sitten sellainen vähän köykäinen – ja ehkä vähän muka-kriittinenkin – pohdiskelu palkinnosta itsestään. Tästä ei nyt jälkipolville tarvitse niin kauhiasti kertoilla:

Tarvitseeko taide palkintoja?

Taiteen kentän toimijoiden keskuudessa on perinteisesti vallinnut – varmaankin kantilaiseen estetiikkaan ja ajatukseen epäitsekkäästä nautinnosta pohjautuvana – ajattelu, jossa kaupallisuuden lisäksi on vierastettu menestystä. Menestys on taiteessa ollut yleensä sallittua vain pitkän uran tehneille taiteilijoille, joiden on katsottu ansainneen sen vasta ankaralla työllä ja pyyteettömällä uhrautumisella luovuuden alttarille.

Tällainen asenne on toki vähän koominen, koska kuitenkin elämme markkinataloudessa ja vähintäänkin rahataloudessa, vaikka yrittäisimmekin jollain tavoin pysytellä porvarillisen maailman ulkopuolella, niin kuin taiteessa usein tehdään. Kaikessa koomisuudessaankin asenne on kuitenkin syvään juurtunut, tunnistan sen itsessänikin varmaan viikoittain.

Olen aina suhtautunut Ars Fennica -palkintoon tietyllä varauksella. Minua ärsyttää se, että sitä mainostetaan ”pohjoismaiden suurimpana”, koska minulle taiteen laadun mittarit ovat aina kvalitatiivisia eivätkä koskaan kvantitatiivisia. Raha ei siis mielestäni saa olla menestyksen mittari, kun taiteesta puhutaan.

Samalla kuitenkin tunnistan ajattelussani piilevän virheen mahdollisuuden. Kuinka olenkaan riemuinnut esimerkiksi siitä, että minulle hienon ja myös johdonmukaisesti laatunsa säilyttäneen tuotantonsa kautta läheiset taiteilijat Markus Copper (1999), Anu Tuominen (2003), Roi Vaara (2005) ja Jussi Kivi (2009) ovat tuon palkinnon saaneet. Tiedän myös sen, mihin nuo palkintorahat menevät. Ne menevät taiteen tekemiseen. Olen tehnyt viidentoista vuoden aikana satoja haastatteluita taiteilijoiden työhuoneilla ja sen olen ainakin oppinut, että taiteilijat ovat tavattoman ahkeraa väkeä.

Olen myös nähnyt, etteivät hyvät taiteilijat palkinnoistaan ylpisty vaan jatkavat työtään entistä suuremmalla innolla ja siis ainakin jonkin aikaa paremmilla resursseilla. Monelle palkinto on mahdollistanut esimerkiksi jonkun pitkään suunnitellun projektin toteuttamisen.

Onhan sekin myönnettävä, että jokainen uutiskynnyksen ylittävä taidetapahtuma on koko taiteilijakunnan ja taiteen etu. Kyllä sen asian puolesta kelpaa näinä aikoina taistella kaikin mahdollisin tavoin. Myös rahalla.

Joskus viihdekin on ihan hauskaa. Kyllä kapakoissa vuosittain pieniä vedonlyöntejä tai ainakin veikkauksia järjestetään palkinnonsaajasta. Kympin olen kerran voittanutkin.

***

Itse kirja oli minulle sitten varsin positiivinen yllätys. Pahahan tässä on liikaa kehuskella kirjaa, johon on itsekin kirjoittanut, mutta sanon nyt ainakin pari sanaa. Suurin osa teksteistä on kiinnostavaa tai ainakin luettavaa, ja palkinnon historia valottuu monelta kantilta. Kirja ei myöskään ole mitään pönäkkää juhlapuhetta vaan pääosin ihan oikeaa ja rehellistä taidehistorian materiaalia, joten kyllä se ansaitsee ehdottomasti paikkansa taiteenharrastajien käsikirjastossa. Siinä on paljon oleellista asiaa suomalaisesta nykytaiteesta ja sen teemoista. Se on toki todettava, että tällaiset 2000 merkin taiteilijaesittelyt, joita siis itsekin pari kirjoitin, ovat aivan liian lyhyitä. Kyllä niitä liuskoja voisi yhtä taiteilijaa kohden olla edes toinen, jotta voisi ihan oikeasti paneutua vähän taiteilijan teemoihinkin. Mutta tällaista tämä on nykyään.

Näyttelykuvia 52 & 53: Museo meren rannassa

Luentokeikkani ansiosta sain vihdoin tutustuttua Kuntsin modernin taiteen museoon, joka on toiminut nyt kolme vuotta Vaasan sisäsatamassa, aivan rannassa sijaitsevassa entisessä uusrenessanssisessa tullipakkahuoneessa (1875). Oikein pieni sympaattinen museo, jonka kaksi kerrosta tarjoavat riittävän tilan ja jossa ei kuitenkaan ole eksymisen tai umpikyllästymisen vaaraa.

Nyt toisessa kerroksessa oli Teoksia Henna ja Pertti Niemistön nykytaiteen kokoelmasta (27.3.–23.5.). Olen aina jotenkin vähän vierastanut Niemistöjen tiettyä taideruhtinasmaista mahtailevuutta – tapasinkin Henna Niemistön (1933–2004) pariin otteeseen – jättitaidepalkintonsa kanssa.  Kyse on siis Ars Fennicasta. Mutta mitäpä tässä itkemään, kun taidetta tuetaan.

Sitä paitsi heidän Hämeenlinnan taidemuseoon deponoimansa kokoelma on mittava ja sangen hieno. Kyllä sen näki tästäkin pienestä kattauksesta, jossa esitellään Ars Fennican saaneita tai ehdolla olleita taiteilijoita säätiön kokoelmista. Kyllä näille kaikille olisi ison palkinnon suonut. Oli esimerkiksi ilahduttavaa, että Anu Tuominen (s. 1961) sen aikoinaan sai:

 

Tuoreimman Ars Fennican sai Jussi Kivi (s. 1959), mikä myös ilahdutti minua. Kiven palkintonäyttelyssä (27.3.–23.5.) oli esillä edustava valikoima hänen retkeilyteemojensa tuloksia: valokuvia, piirustuksia, muistiinpanoja ja muutamia esinekoosteita:

No puolueellihen minä olen, koska kirjoitin Kivestä Ars Fennica-kirjaan esittelyn ja myös Kuntsille lyhyen tekstin ilmaiseksi jaettavaan esitteeeseen. Sen museo oli unohtanut lähettää minulle, ja niinpä luin sen uudestaan nyt museokahvilan kahvikupin ääressä. Joskus sitä ilahtuu omasta tekstistäänkin yllättävän paljon. Nyt tuli sellainen tunne, että olin saanut Kiven teemat puristettua varsin ymmärrettävään pakettiin – ja nimenomaan ns. tavallista museovierasta silmällä pitäen, niin kuin toimeksianto oli:

”Tunneli loppuu aina kesken”

Kuvataideakatemiasta vuonna 1982 valmistuneella helsinkiläisellä kuvataiteilija Jussi Kivellä (s. 1959) pysyy tarvittaessa pensselikin kädessä, mutta ei hän maalauksistaan ole kovinkaan tunnettu. ”Eniten minua kiinnostaa maisema”, Kivi kuitenkin itsekin toteaa, mutta se ei tarkoita sitä, että hän matkustaisi esimerkiksi säännöllisesti Kolille maalausvälineet mukanaan. Pikemminkin hän saattaa tutkailla karttaa, ja päätellä tiettyjen merkkien perusteella, että juuri tuolla saattaisi olla kiinnostava paikka. Tai sitten hän saattaa lukea hyvinkin monenlaista historiaa ja päätellä että joistain asioista jää luontoon tietynlaisia merkkejä, jotka voivat olla kiinnostavia ja joita voi käydä etsimässä ja dokumentoimassa eri tavoin. Ei Kivi ole outo vieras edes Kansallisarkistossa tai Sota-arkistossakaan. Pitkän kokemuksen tuottama päättelykyky tuottaa tässäkin lajissa tuloksia: usein juuri siellä, minne Kivi matkustaa – tai pikemminkin retkeilee – sitten saattaakin olla juuri sitä, mitä Kivi lähti etsimään.
Retkeilykin vaati erilaisia taitoja – nuotion sytyttämisen lisäksi paikkojen historiallisen merkitysten ymmärtämistä, jota taiteen avulla voi vielä jalostaa, ja niinpä Kivi on kirjoittanut aiheesta jopa kirjan: Kaunotaiteellinen eräretkeilyopas (Taide 2004, 2. painos 2009).
Mutta mikä Kiven kiinnostuksen varsinainen kohde on? Maisema on ehkä sillä tavoin rajoittava ilmaisu, että mieleen tulee usein lähinnä ne suomalaisen taiteen kultakauden korkealla sijaitsevat paikat, joissa lukemattomat taiteilijat ovat käyneet vahvistamassa saman paikan olemusta vaikkapa ns. kansallismaisemana. Kiven kohteena on pikemminkin paikka, erilaiset paikat. Arkkitehtuurin yhteydessä on puhuttu usein paikan hengestä (genius loci), mutta eiköhän Kivikin ole nimenomaan etsimässä paikan henkeä – riippumatta siitä, onko kyse luonnonmaisemasta tai kulttuurimaisemasta.
Itse asiassa Kiven retket suuntautuvat usein juuri luonnon ja kulttuurin raja-alueille – sinne mistä ”luonto alkaa” – miten sen kukin on määritellyt – tai sinne missä luonto on juuri jättämässä historiaa alleen – lopulliseen pimentoon, jossa esimerkiksi yksinäinen piilossa oleva vanha kaivostunneli tai linnoitustöissä syntynyt kaivanto odottaa kokijaansa.
Kivi tietää myös, miltä tuntuu seistä kylmässä yössä ja ottaa pimeästä hohtavasta kaatopaikasta valokuvaa. Valokuvan isäksi Kivi tekee muistiinpanoja ja taideteoksia eri tekniikoilla: hän kirjoittaa, piirtää, kartoittaa ja videoi.
Mutta mikä se paikan henki sitten oikein on? Kivellä on työsään epäilemättä osin provokatiivinenkin juonne: ”Tämä on kyllä kauniimpaa kuin moni muu, jota kauniimpana pidetään”, hän saattaa todeta. Näin hän myös ravistelee niitä annettuja ehtoja, joilla luonnonkauneutta yleensä arvostetaan – usein liikoja miettimättä. Epäilemättä Kivi haluaa lisätä – tai tarkentaa – tätä miettimistä. Kivi haluaa myös löytää salaperäisyyttä, tiettyä jännittävyyttä, jota paikkoihin kätkeytyy. Hän toivookin aina vähän poikamaisesti, että luola olisi isompi: ”Tunneli loppuu aina kesken.”
Paikan hengestä on usein todettu, että sitä ei voi synnyttää. Paikan merkittävyys tai merkityksellisyys syntyy tiettyjen historiallisten ehtojen kautta, jos on syntyäkseen, mutta ei sitä oikein voi valmistaa. Kyse on pitkästä prosessista, jossa myös kirjallisuus, kuvataide ja musiikki näyttelevät omaa osaansa. Kaikki me osaamme asennoitua esimerkiksi tietynlaiseen visuaaliseen kuvastoon ja jopa musiikkiin, kun kuulemme ilmaisun ”Pariisin siltojen alla”. Jokainen osaa liittää sen myös jollain tavoin romantiikkaan. Tätäkin prosessin hallitsemattomuutta Kivi tietyllä nimittäin tarkoitti paikan suojelushenkeä.  tavalla kyseenalaistaa, sillä taiteilijana hän on luomassa uusia merkityksiä sen sijaa että vain tukisi vanhoja. Taitelijana hän ei siis pelkästään tutki paikan henkeä, hän on paikan henki – alkuperäisessä merkityksessään genius loci.
Kun Kivi esittää katsojalle paikoista syntynyttä aineistoa, on täysin ymmärrettävää kysyä, että mikä tässä nyt sitten on taidetta. Onko Kiven yksittäinen piirros tai luonnos taideteos? Näin on syytä ajatella, mutta sama piirros voi myös olla osa laajempaa installaation kaltaista kokonaisuutta. ”Ei minua todellisuudessa kiinnosta se, että onko joku taidetta, minua kiinnostaa itse se aihe, paikat”, toteaa Kivi sillä vapaudella, joka taiteilijalla on ja joka hänelle on syytä myös sallia, sillä juuri se vapaus tuottaa edellytykset katsoa esimerkiksi ympäristöämme jollain aivan uudella tai totutusta poikkeavalla tavalla.