Julkaistua 207 & Näyttelykuvia 482: Kentänreunan reunamilla

Eilen avattiin Urheilumuseossa kahden valokuvataiteilijan kiinnostava näyttely jalkapallon maisemista: Mikko Auerniityn (s. 1971) ja Harri Heinosen (s. ?) Football Landscapes (4.10.2011–8.1.2012). Kundit ovat kuvanneet juhlahetkien sijaan tietynlaisia vastakuvia jalkapallon tuottamista maisemallisista ulottuvuuksista ja löytäneet kenttiä, maaleja ja reviirien rajoja varsin yllättävistäkin paikoista:

Yyteri, 2008.

Liverpool, 2010.

Olin varsin iloinen, kun he keväällä pyysivät minulta tekstiä näyttelyn avajaisten yhteydessä julkaistavaan mittavaan kirjaan. Oli nimittäin erittäin kiinnostavaa uppoutua näiden kummallisten kuvien maailmaan. 
Eilen sitten koitti avajaisissa sadonkorjuun aika. Avajaisissa oli tunnelmaa, paljon ihmisiä ja ministeri Paavo Arhinmäki piti innostuneen puheen:

Arhinmäki puhuu, Auerniitty ja Heinonen kuuntelevat.

Tässä tekstini kirjaan:

Kentänreunan reunamilla

Maailman suosituin urheilulaji, jalkapallo, herättää suurimmassa osassa ihmisiä välittömästi runsaasti visuaalisia assosiaatioita. Kaulaliinojen ja pelipaitojen värit ovat tunnettuja. Jalkapalloa harrastamattomatkin tunnistavat useita kansainvälisiä tähtiä, ja monelle syntyy myös kuva vellovista fanimassoista, toisinaan myös jalkapallohuligaaneista. Visuaalisen mielikuvan lisäksi moni pystyy palauttamaan mieliinsä vaivattomasti jalkapallon tuottaman äänimaailman, kullekin joukkueelle ominaiset laulut, iskulauseet, rummut ja yleisön massiivisen pauhun. Jalkapallo luo värikkään ja äänekkään maailman, joka on sekä dynaaminen että nopeakäänteinen – usein myös varsin dramaattinen. Jalkapallon on myös isoa bisnestä, rikkaita ja eksentrisiä seurojen omistajia, uhkeita areenoita, luksuselämää, bisnestä, eikä pelaajien yökerhokäyttäytyminenkään ole faneille vierasta.

Valokuvataiteilijat Mikko Auerniitty ja Harri Heinonen ovat jo vuosia – sekä yhdessä että erikseen – valokuvanneet jalkapalloon liittyviä aihepiirejä, joiden kautta he lähestyvät jalkapallon maailmaa totutusta varsin poikkeavasti. He itse toteavat tekevänsä tietyllä tavalla vastakuvia sille, miten jalkapalloa yleensä kuvataan. Heidän kuvansa ovat kaukana kaupallisesta jalkapallokulttuurista ja mestarien liigan glamourista, mutta niitä leimaa kuitenkin voimakas dokumentaarisuus, jopa halu objektiivisuuteen. Metodina on juhlahetkien kuvaamisen sijaan kuitenkin lähinnä arjen katsominen ja havainnoiminen. Tähän liittyy myös voimakas poeettinen ulottuvuus, jonka voi jopa katsoa hakevan voimaansa pitkästä romanttisesta perinteestä: siinä missä 1700–1800-luvuilla harrastettiin raunioiden romantiikkaa, on nykyaikainen romantiikan kohde usein sivilisaation reuna, epäpaikka, jättömaa tai takapiha. Auerniitty ja Heinonen itse puhuvatkin takapihojen romantiikasta. Auerniitty ja Heinonen kytkeytyvät vaivatta ja häpeämättä romantiikan perinteeseen. He uskaltavat puhua kuvistaan suorastaan romantiikan maisemamaalauksen jatkajina – saksalaisen 1700–1800-lukujen vaihteen mestarin Caspar David Friedrichin maailma ei ole heille lainkaan vieras.

Auerniitty ja Heinonen eivät ole kuitenkaan mitään erikoisuuksien metsästäjiä, heidän tavoitteensa on dokumentaarisesti esittää kohteensa melko neutraalisti sellaisina kuin ne normaalille ihmissilmälle ja ihan tavallisille tarkastelukulmille näyttäytyvät. Samassa hengenvedossa romantiikan kanssa he voivatkin puhua myös realismista ja olla tavoittelematta ylimääräisiä sopivan ja tarkkaan harkitun kuvaushetken tuottamia efektejä, kuten vaikkapa dramaattista valoa erilaisine heijastuksineen ja varjoineen. Heidän mukaansa parhaat olosuhteet ovat yleensä sellaisia, joissa vallitsee pelkistetty ja tasainen, tietyllä tavalla demokraattinen valo, joka monen katsojan mielestä saattaa tuntua jopa tasapaksulta ja tylsältä, mutta juuri tällainen lähestymistapa saattaa parhaiten paljastaa tapahtumapaikan draaman ja sinne sijoittuvat – tai kuviteltavissa olevat – narratiiviset ulottuvuudet. Tyhjä vaatii usein mielikuvituksen avulla täyttämistä, läsnäolo manifestoituu usein juuri poissaolon kautta.

***

Auerniityllä ja Heinosella on takanaan pitkä historia jalkapallon kanssa. Molemmat ovat olleet myös ihan ”normaaleja” jalkapallofaneja omine seuroineen – Auerniityllä Benfica ja Heinosella Everton. Auerniitty on ollut selkeämmin valokuvataiteilija. Hän on ollut kiinnostunut sekä maisema- että arkkitehtuurikuvauksesta, jotka molemmat yhdistyvät vaikeuksitta tässäkin projektissa. Heinonen on puolestaan pitkään dokumentoinut jalkapallon jättämiä huomaamattomampia merkkejä. Hän on kuvannut seinäkirjoituksia ja tarroja: fanien vierailustaan jättämiä jälkiä tai reviirien merkkejä. Harrastus johti aina väitöskirjaan asti: liikuntasosiologinen tutkimus Jalkapallon lumo (2005) käsitteli suomalaista Everton-faniutta.

Auerniitty ja Heinonen ovat esiintyneet yhdessä jo useampaan kertaan sekä kahdestaan pitämissään näyttelyissä että yhteisnäyttelyissä. Vuonna 2006 he esittivät yleisölle sarjansa Footbal Colours, jossa he kuvasivat suomalaisia faneja tunnusomaisissa väreissään EM-karsintaotteluiden aikana. Sen jälkeen he ovat keskittyneet jalkapallomaisemiin (Football Landscapes), joissa he ovat tarkastelleet julkisen tilan ja jalkapallon yllättävän monimutkaista ja -puolista suhdetta toisiinsa.

***

Auerniityn ja Heinosen etsimet hakeutuvat usein paikkoihin, jotka tuntuvat epätyypillisiltä mutta jotka tarkemmin tarkasteltuna osoittautuvat hyvinkin tyypillisiksi. Kahden puun välinen nurmikon kuluminen saattaa kertoa siitä, että kyseessä on tärkeä paikka, jossa alueen nuorilla on tapana kokoontua pallon kanssa rakentamaan omaa sosiaalista maailmaansa. Kouliintunut silmä saattaa havaita tiiliseinässä liidulla piirretyn ja jo aikoja sitten haalistuneen maalin, ja kun katselee ylöspäin, aution kadun parvekkeella saattaa liehua alueen fanikulttuurista kertova lippu tai muu tunnus. Lyhtypylväiden ja rännien pienet tarrat rakentavat myös sosiaalisia rajoja: täällä hallitsemme me.

Euroopan jalkapallostadionit sijaitsevat usein keskustojen ulkopuolella – osin liikennejärjestelyjen takia, osin valvonnan tehokkuuden takia. Stadionit ovat ikään kuin väliaikaisia paikkoja, joiden henki manifestoituu vain otteluiden aikana, kun fanit täyttävät katsomot ja lähialueet. Muutoin niiden ympäristöä leimaa usein varsinaisen paikan hengen puuttuminen. Ne sijaitsevat usein määrittelemättömällä rajamaalla tai suorastaan joutomaalla. Ne ovat tyypillisesti ns. epäpaikkoja, joilta puuttuu identiteetti ja historia. Voisikin ajatella, että Auerniityn ja Heinosen maisemat kuvaavat yhdysvaltalaisen taiteilija Robert Smithsonin tavoin käänteisiä raunioita. Kyseessä on tietyllä tavalla raunioromantiikan vastakohta, joka kertoo siitä, kuinka modernit rakenteemme saattavat olla kuin raunioita jo ennen valmistuistaan.

Auerniityn ja Heinosen valokuvista voi lukea myös sosiaalikriittisiä ulottuvuuksia, jota he vahvistavat toisinaan satiiriakin lähestyvin keinoin. He saattavat esimerkiksi paljastaa kontrollikoneiston läsnäolon: aidat sekä valvotut ja toisinaan hyvinkin ennalta ohjatut kulkureitit stadioneiden uumeniin valvontakameroineen saattavat nekin olla heidän kuviensa kohteina.

Vaikka Auerniityn ja Heinosen kuvissa ei useinkaan näy ihmisiä, ne kertovat kuitenkin voimakkaasti jalkapallon sosiaalisesta dynamiikasta, sille ominaisesta kaksisuuntaisesta liikkeestä: jalkapallo sekä yhdistää että erottaa ihmisiä – aivan samanlaisin mekanismein kuin muoti. Kaikki tämäkin lyö leimansa jalkapallon tuottamiin maisemiin. Usein kyse on varsin pienistä ja arkisista asioista, joita ei ole aivan yksinkertaista havainnoida.

Dokumentaarisen valokuvan teho on usein siinä, että se antaa katsojalle virikkeitä omaan vastaavaan havainnointiin. Niin minullekin on jo käynyt. Kun olen matkustellut Auerniityn ja Heinosen valokuvia nähtyäni esimerkiksi Viron maaseudulla, olen kuin vaistomaisesti oppinut tunnistamaan paikkoja, joissa pelataan tai on pelattu jalkapalloa, vaikka kyse olisi vain puiden reunustamasta ruoho- tai hiekkakentästä. Sellaisen kentän reunalle on aina hauska pysähtyä, koska mielikuvitus alkaa välittömästi toimia. Paikka alkaa elää, ja sen draamat rakentuvat ilman palloa ja pelaajiakin. Katsoja voi myös hetkeksi vaikkapa uppoutua muistoihinsa. Minäkin olen muistanut jo useampaankin kertaan sen kerrostalon autotallin ovet, joiden väliin yritin kierrepotkuani sijoittaa, kun naapurin Mikko tai alakerran Vesa seisoivat kuviteltujen tolppien välissä.

Olen siis kokenut jo varsin konkreettisesti näiden outojen kuvien lumovoiman. Auerniitty ja Heinonen kuvaavat omien sanojensa mukaan ”kuvia jossa ei ole ikään kuin mitään, mutta kun kuvien ääreen pysähtyy, niiden narratiivisuus lisääntyy, kuviin voi kuvitella sosiaalisen miljöön”. Omasta kokemuksestani tiedän, että juuri näin nämä kuvat toimivat. Mutta samalla niiden hiljainen ja arkipäiväinen poetiikkaa takaa sen, että kuvien merkitys ei katoa yhdellä silmäyksellä tai tunnistamisella, ikään kuin arvoituksen ratkaisemisella.

***

Ja pannaanpa taas mainostaen. Kirjassa on tekstini lisäksi Auerniityn ja Heinosen esipuhe sekä Jukka Pakkasen tunnelmainen teksti. Tätä isokokoista,  104-sivuista kirjaa saa ainakin Urheilumuseosta 30 euron hintaan:

Näyttelykuvia 422: Mikä on muuta?

Puolet näyttelystä yhdessä kuvassa.

Lauantaina kävin MUU Galleriassa katsomassa kuratoidun näyttelyn No Tricks (5.–28.8.). En oikein ymmärrä, mikä idea tällaisessa näyttelyssä on. Keväällä MUU lähetti 600 jäsenelleen kutsun näyttelyyn, ja neljän hengen jury valitsi sitten kahdeksan duunia. Haussa oli lehdistötiedotteen mukaan "muu-asenne", ja nämä kahdeksan sitä kuulemma vahvasti omaavat.

Tuli jotenkin mieleen vuonna 1972 perustettu aikansa kokeellinen taiteilijarymä Dimensio, joka on toiminut pystyynkuolleena jostain 1980-luvun alusta näihin päiviin. En suinkaan tarkoita, että MUU olisi vielä pystyynkuollut, mutta tällaisen muu-asenteen etsiminen lienee turhaa tilanteessa, jossa MUU Galleria on todellisuudessa enää galleria gallerioiden joukossa ja jossa sitä 1980-luvun muuta (MUU perustettiin vuonna 1987) on kaikkialla muuallakin pilvin pimein. Muulainen taide on ollut taide-elämämme keskiössä jo pitkään, ja jos jotain muuta haluaa etsiä, täytyy mennä jonnekin muualle.

Näyttely oli siis jotenkin motivoimattoman tuntuinen, eivätkä yksittäiset satunnaiset teokset muodostaneet mitään erityistä muulaista ilmettä, joka olisi tuottanut katsojalle mitään sen kummallisempia ahaa-elämyksiä. Ihan hauskoja duuneja oli toki tarjolla – kuten vaikkapa Sebastian Lindbergin (s. 1978) tragikoominen Koomikko, stand up -kilpailun harjoittelu videokameran ja tiskiharjan kanssa, tai Inkeri Harrin (s. 1979) Tapaaminen ilman syytä – performatiivinen teos, jossa taiteilija ilmoittaa lehdessä tapaavansa ihmisiä tietyssä paikassa ilman syytä. Olisi tosin ollut paljon hauskempaa nähdä jotain aitoa performatiivista dokumentaatiota sen sijaan, että tarjolla oli vain lehti-ilmoitus ja valokuva odottavasta taiteilijasta. Vai liekö sitten mitään tapahtunutkaan? On toki mainittava, että tällaisia "teoksen määritelmää kyseenalaistavia teoksia" (tiedotteesta) on tehty jo maailman sivu. Sama koskee Eeva-Mari Haikalan (s. 1974) eri välineillä "maalauksellisuutta" hakevia teoksia. Esimerkiksi valokuvauksen maalauksellisuus alkaa olla jo niin kliseinen teema, että en jaksaisi nähdä enään yhtään Caspar David Friedrich (1774–1840) -parafraasia. Haikalan näyttelyssä ollut teos 54 Attempts for Sulky Face sisältää nimensä mukaisesti 54:n valokuvan sarjan Haikalasta poseeraamassa Gwen Johnin (1876–1939) maalauksena. On ihan pakko rehellisesti todeta, että Haikalan teosta suurempi elämys minulle oli lukea edes Wikipedia-artikkeli Johnista, joka oli minulle aiemmin vain nimi taidehistoriasta. Että kiitos ainakin tästä virikkeestä.

Muutkin osallistujat – Mikko Kuorinki (s. 1977), Laura Lilja (s. 1975), Marika Orenius (s. 1971), Heidi Romo (s. 1969) ja Hypnobatia (Jokke Saharinen (s. 1969) & Jukka Suhonen (1963)) – olivat esillä ihan kelvoilla töillä, mutta kokonaisuus oli erityisen muu-asenteen henkimisen sijaan sisäsiisti ja vailla mitään joukkovoiman ilmentymää. Turhan tuntuinen näyttely, koska vähien näyttelyaikojen tuhlaaminen tällaiseen on täysin motivoimattoman tuntuista. Antaisivat vain tilaa kunnon yksityisnäyttelyille, jolloin taiteilijat saisivat lisää kaipaamiaan tilaisuuksia näyttää tekemistään vähän laajemmin. 600 jäsenestä luulisi sisältöjä ja näyttelyhaluja löytyvän.         

Näyttelykuvia 176 & 177 & 178 & 179 & 180 & 181: Sunnuntaina kellot kilpaa kolkkaa...

Sunnuntai on monelle perinteinen taidenäyttelypäivä. Niinpä yritin olla kovin perinteinen ja kävin jopa oikein monessa näyttelyssä.

Lauri Astalan (s. 1958) retrospektiivinen näyttely (22.9.–14.11.) Helsingin Taidemuseossa on odottanut jostain syystä jo pitkään, vaikka olenkin aina ollut Astalan vannoutunut fani. No, onneksi sentään ehdin.

Lauri Astala, Pieni spektaakkeli kuvankaltaisuudesta,  2005. Kuva: Sakari Viika.

Astalan varhaisemmat, usein hyvin runolliset pohdinnat maailman mallintamisesta eivät ole menettäneet tehoaan lainkaan, ja vaikka olinkin nähnyt kai kaikki nämä vanhemmat työt jossain yhteydessä aiemmin, tuntuvat ne täysin kuranteilta ja ovat myös säilyttäneet sen hienon käsityöläisyydestä syntyvän lisäarvon, lumon jonka vain rakkaudella tehty esine voi saada aikaan. Astalan videoista en ole kaikista niin varma. Esimerkiksi derivé-sarjan toinen Rome dérive II (2006) on lähinnä postikorttimainen ja vähän staattinenkin; varmaankaan siksi en osaa kytkeä sitä lainkaan metodisesti siihen 'dérive'-käsitteeseen ('heittäytyminen', 'ajelehtiminen'), joka on tuttu Guy Debordin ajattelusta. Sama koskee valitettavasti myös tuoreinta videota Gamelan (2010), joka on mielestäni vieläkin postikorttimaisempi – toki astalamaisen tarkka ja hieno, mutta ei kai se ole mikään erityinen pointti. Toisaalta Astalan viiden vuoden takaiset Forum Boxin näyttelyn työt tuntuvat edelleenkin aivan erityisen hienoilta. Varsinkin Pieni spektaakkeli kuvankaltaisuudesta (2005), jonka lähtökohta on eräässä Jorge Luis Borgesin (1899–1986) novellissa ilmaistussa ajatuksessa (tässä englanniksi): "In that Empire, the craft of Cartography attained such Perfection that the Map of a Single province covered the space of an entire City, and the Map of the Empire itself an entire Province. In the course of Time, these Extensive maps were found somehow wanting, and so the College of Cartographers evolved a Map of the Empire that was of the same Scale as the Empire and that coincided with it point for point." Minulla on tähän teokseen ehkä pieni erityslukkarinrakkaus, koska muistan sen hetken, kun itse luin Borgesin ajatuksen, joka kolahti niin, että päätin itsekin tehdä siitä sovituksen: kirjoittaa sellaisen matkaoppaan jostain rajatusta alueesta, että siinä olisi kaikki, olisi käyty esimerkiksi jonkun kaupunginosan jokaisessa paikassa, kuvailtu jokaikinen talo. No, enhän minä tietenkään sellaista ole saanut tehdyksi, mutta on hauska nähdä, miten täysin erilaisella tavalla Astala samaa ajatusta lähestyy. Itse asiassa Pieni spektaakkeli kuvankaltaisuudesta on ainakin äkkipäätä ajatellen hienoin suomalainen installaatio kautta aikojen. (Ohoh, näinkö piti sanoa!?) 
Sitä paitsi Astala piti 2000-luvulla vain kolme yksityisnäyttelyä, joten tämä on aika harvinaista herkkua. Siis hidas, tarkka ja paljon miettivä taiteilija. On tämä yksi vuoden tärkeimmistä näyttelyistä.  

Paula Puoskarin maalauksia.

Oli ehkä vähän kohtuutonta Astalan jälkeen mennä katsomaan "tavallisempia" galllerianäyttelyitä. Mutta oli miten oli, Paula Puoskarin (s. 1959) Narrien näyttämö (3.–21.11.) Galleria Katariinassa tuntui tunkkaiselta ja holtittomasti ripustetuilta. En jaksanut paljon keskittyä. Teosten värimaailma vaikutti satunnaiselta ja epäkiinnostavalta. Ainakaan minä en kerroksellisuuden mukanaan tuomaa mysteeriä havainnut.

***

Valokuvagalleria Hippolytessä kävi vielä huonommin. Axel Antas (s.1976 ) oli laittanut näyttelyssään Obstructed Views / Geometry of Place (5.–28.11.) esille valokuvia ja super-8 installaation, mutta kun näin jo varmaan 753. teoksen, joka on ikään kuin Caspar David Friedrich (1774–1840) -parafraasi, olin saada kohtauksen. Eikö nämä nyt voisi jo kohta lailla kieltää! Marcel Duchampin (1887–1968) pisuaarikin olisi jo tuoreempi viittauskohde. Ihan turhaa ja epäkiinnostavaa toistoa. Takahuoneen maailman vanhin puu -juttu oli tosin vähän hauska, mutta fiilis oli jo tuhoutunut: 

***

Hippolytessä oli myös esillä (5.–28.11.) gallerian julkaisema uusi kuvasalkku Ikkuna, joka oli vallan hieno. Helsingin yliopiston eläinlääketieteellisen tiedekunnan vanhan rakennuksen iroko-puusta valmistettua boxia saattoi käyttää myös vaihtokehyksenä. Sisällä kymmenen signeerattua vedosta, joissa pohditaan valokuvan kerronnallisuutta ja esittävyyttä:

Yllä esillä Anni Leppälän (s. 1981) kuva. Vaan mistäpä saisi ylimääräiset 2 700 euroa, jolla salkku irtoaisi? Ja minä raukka kun luulin, että valokuvan voima olisi ollut demokratiaa lisäävässä mekaanisessa monistettavuudessa.

***

Inari Krohn (s. 1945) on ollut minulle hauskalla tavalla aina hyvä henkinen vastus. Hän on jotenkin liian hyvä ihmiseksi ja toisaalta hänen ilmaisussaan on mukana aina sellainen ripaus naivismia, että alan kuin vaistomaisesti tuntea outoa hankausta. Mutta sitten käy aina samoin: huomaan kuitenkin pitäväni hänen töistään tavattomasti. Ne eivät ole ikään kuin minun lajiani, mutta joudun antautumaan niiden viplittömyyden ja kauneuden ja epämääräisen ihmisen kokoisuuden edessä. Tällainen elämän kitka on itse asiassa miellyttävää kokea. Näin kävi taaskin Galleria Duetossa, jossa hänen uusimpia töitään on esillä nimellä Havainto ja kokemus (13.10.–7.11). Ei niistä voi kuin nauttia:

Inari Krohn, Saaret ja virta, 2010, vesiväri ja tempera.

***

Ja vielä kuudes. Galleria Uusitalossa oli esillä Henrika Laxin (s. 1971) Transparent (28.10.–21.11.). Ilmeisesti omaa henkilöhistriaansa ja taidehistoriaa purkavassa maalaussarjassaan Lax yltyy omissa pohdinnoissaan syville filosofisille vesille aina Einsteinin yleiseen suteellisuusteoriaan asti. Hänen eksistentiaaliset pohdintansa ovat kuitenkin kiinnostavia nimenomaan suhteessa taiteeseen, ja se näkyy myös maalauksissa, joiden laaseraustekniikassa vanhempi taidehistoria kohtaa digitaalisen maailman ja arkiset perhevalokuvat onnistuneella tavalla. Ilmaisu on jotenkin jopa rohkeaakin näennäisessä rumuudessaan. Hyvä ja vähän enemmän pureskelua vaativa näyttely, jonne pyrin menemään uudestaankin – se kun on onneksi lähellä arkista päämajaani:

Ei yhtään paskempi taidesunnuntai.

Julkaistua 47: Onko kuvankäsittely käsityötä?

Tuoreimmassa Taide-lehdessä (4/10) ilmestyi myös arvioni japanilaissaksalaisen Hiroyuki Masuyaman (s. 1968) näyttelystä Mikkelin taidemuseossa. Joskus oikein pelottaa, että kuinkakohan paljon laiskalta helsinkiläiseltä jää maakuntien mielenkiintoisia näytelyitä näkemättä. No, onneksi tuli tämä nähtyä:

Onko kuvankäsittely käsityötä?

Hiroyuki Masuyama

Mikkelin taidemuseo 26.3.–5.9.

Valokuvaan liittyvistä sekä taiteellisista että teknisistä perusasioista varmaan kaikki on tavalla tai toiselle jo kyseenalaistettu nykytaidekeskusteluiden myötä. Osa syystäkin ja ikään kuin aidosti, osa pikemminkin diskursiivisen temppuilun kautta. Valokuvan alaa on väliin pienennetty – esimerkiksi totuusarvon kyseenalaistamisella – ja väliin laajennettu, esimerkiksi nykyään niin usein toistuvalla puheella ”valokuvan maalauksellisuudesta”.

Tavallaan juuri valokuvan maalauksellisuuteen liittyy myös Mikkelin taidemuseon oma löytö: he ovat nimittäin itse tuottaneet ensimmäistä kertaa Suomessa esiintyvän japanilaissyntyisen mutta Saksassa nykyään vaikuttavan Hiroyuki Masuyaman (s. 1968) näyttelyn.

On suorastaan vähän hupaisaa, että Masuyama valmistui taidemaalariksi Tokion taideakatemiasta mutta matkusti sitten Düsseldorfiin ja Kölniin opiskelemaan valokuvaa ja mediaa. Suomalaiset maalarithan, kuten vaikkapa Werner Holmberg (1830–1860), matkasivat aikoinaan Düsseldorfin koulukunnan jalkain juureen nimenomaan maisemamaalauksen oppiin.

1800-luvun klassikoihin on Masuyamakin tarttunut. Hän on tehnyt omintakeisella tekniikalla versioita Caspar David Friedrichin (1774–1840) ja J.M.W. Turnerin (1775–1851) teoksista. Masuyama on matkustellut paikoissa, joissa Friedrich ja Turner aikoinaan matkustelivat maalatessaan, ottanut tuhansia valokuvia ja sitten kuvankäsittelyohjelmalla rakentanut kuvanpalasista omia versioitaan sellaisista klassikoista kuin esimerkiksi Friedrichin Das Eismeer (1823–24). Tosin on kylä mainittava, että eihän Friedrich kai Oulussa ja Kemissä käynyt maalaamassa niin kuin Masuyama kuvaamassa. Mutta ei kai sitä niin pikkumainen ehkä tarvitse olla. Japanilaistaustaiselle kuvaajalle Kemin ahtojäät taitavat kuitenkin olla aika raju juttu.

 Hiroyuki Masuyama: Das Eismeer, 2007.
  

Samalla pikkumaisuuden välttämisen halulla en myöskään vaivautuisi näkemään Masuyaman projektia sen filosofisempana kuin se on. Toki tässä yhteydessä pitäisi puhua ”ajan ja paikan problematiikasta” valokuvaajan keskeisinä teemoina, mutta en minä tätä asiaa kovin syvähenkisesti viitsisi lähestyä. Masuyaman idea on ollut hauska ja kuvia on hauska katsoa. Valolaatikoihin installoidut huolella laaditut montaasit ovat upeita, ja se riittää ainakin minulle.

Aivan yhtä hauskoja ja myös huikean hienosti toteutettuja ovat Masuyaman muutkin leikittelyt ajalla ja paikalla. Teoksessa Sakura (2006) hän esimerkiksi kuvasi yhtä saksalaista (juuri hauskaahan tämäkin on!) kirsikkapuuta tammikuusta toukokuuhun – kukintaa edeltävästä ajasta terälehtien putoamiseen saakka – ja koosti sitten useasta sadasta otoksesta yhden intensiivisen kuvan. Aivan samalla tavalla Masuyama kokosi erilaisten luonnonkukkien elämänkaarta: tuhannet otokset päätyivät yhdeksi oudon vaikuttavaksi montaasiksi teoksessa Flowers (2004).

 Hiroyki Masuyama: Flowers, 2004, yksityiskohta.

Yhden tavallaan vähän filosofisen perusjuonteen näyttelystä löysin. On jotenkin paradoksaalista, että tietokoneen avulla tehty kuvankäsittely – tai siis pikemminkin katsojalle annettu yksityiskohtainen tieto siitä – tuottaa varsin vahvan käsityöläisen tunteen katsojassa. Olen joskus miettinyt sitä, että itse kiveä hakkaavan kuvanveistäjän kädenjäljen näkyminen on usein vain illuusio, mutta silti voimakas sellainen. Masuyaman töistäkin henkii jokin vahvalla tavalla manifestoituva käsityöläisen rakkaus, vaikka ne ovatkin niin high tech. Aika kummallista.

On muuten hienoa, että maakunnallinen museokin uskaltaa tehdä omia löytöjä maailmalta. Mikään Bonanza-näyttely tällainen näyttely ei Mikkelissä varmaan voi olla, mutta uskon ja toivon, että rohkea ja omaperäinen näyttelypolitiikka tuottaa kuitenkin jonain päivänä ainakin osan ansaitusta palkkiosta. Toivottavasti ainakin hyvät yöunet sitten kun näyttely on purettu.

Näyttelykuvia 141 & Luettua 43: Hiroyuki Masuyama

Perjantaina matkustin Mikkeliin ja Mikkelin taidemuseoon kahdestakin syystä. Menin tapaamaan amanuenssi Paula Hyvöstä neuvotellakseni joistain kuvanveistäjä Johannes Haapasalon (1860–1965) kipsiluonnosten lainaamisesta näyttelyyn, jota kuratoin Villu Jaanisoon (s. 1963) kanssa Galleria Sculptoriin elokuuksi. Toiseksi menin katsomaan japanilaissyntyisen mutta nykyään Saksassa vaikuttavan kuvataiteilija Hiroyuki Masuyaman (s. 1968) valokuvanäytelyä (26.3.–2.5.), joka oli saanut lisäaikaa (5.9. saakka) kuvanveistäjä Harry Kivijärven (1931–2010) näyttelyn peruunnuttua tämän kuoleman johdosta. Kirjoittaakseni Masuyamasta juttua Taide-lehteen. Oli minulla vielä kolmaskin asia: olisin tavannut Hyvösen kumppanin, tutkija (väitellyt futisfanittamisesta) ja valokuvataiteilija Harri Heinosen (s. ?) ja keskustellut hänen uudesta valokuvaprojektistaan, josta on tulossa näyttely Helsinkiin, mutta juna-aikataulut olivat sekaisin, ja minulle tuli aivan liian kiire takaisin.

Liki puoli vuotta on tietysti aika pitkä näyttelyaika, mutta olipa Mikkelille sattunut onnenpotku, että he olivat Masuyaman maailmalta löytäneet ja että kyseessä on näyttely, joka pitkän lisäajan mainiosti myös kestää. Itse asiassa näyttely on varsin terveellinen muistutus siitä, että Helsingin ukopuolellakin on taidemuseoita ja että nekin tekevät ihan omaa salapoliisityötään siitä, mitä maailmalta on löydettävisä. Tämä vierailu on Masuyaman ensiesiintyminen Suomessa. Nyt siis joukolla Mikkeliin!

Mukana näyttelyssä on sekä videoita että digitaalisesti työstettyjä valokuvia, joissa Masuyama on muun muassa koostanut sadosta ja sadoista valokuvista hitaalla ja vaivalloisella tekniikalla J.M.W. Turnerin (1775–1851) ja Caspar David Fiedrichin (1774–1840) maalausten kopioita. Olihan häkellyttävän hienoja! Tässä malliksi Friedrichin Jäämerta (1824) kuvaava konstruktio LED-valokaapissa. Se on koottu 780 valokuvasta, jotka Masuyama on ottanut muuten oululaisissa ja kemiläisissä maisemissa:

Tässä reproduktio Friedrichin originaalista:

Erotatteko öljymaalauksen ja sadoista digitaalisista valokuvanpalasista tehdyn koosteen? On tämä siis vähän vitsikästäkin. Mutta on Masuyamalta esillä muutakin. Tässä esimerkkinä yksityiskohta (oma huono kuvani) teoksesta, jossa hän kuvasi satoja kuvia eräästä saksalaisesta kukkivasta kirsikkapuusta (sakura) – joilla on siis Japanissa aivan erityinen kulttuurinen merkitys – viiden kuukauden ajan ja koosti tuloksista sitten yhden kuvan, jossa näkyy kirsikankukkien keväinen herääminen ja sitten nopea lakastuminen:

Matkalla takaisin Helsinkiin luin junassa vielä pienen näyttelyluettelon Turner- ja Friedrich-kuvista:

Hiroyuki Masuyama: Caspar David Friedrich – Joseph Mallord William Turner. Sfeir-Semler Gallery 2007. [Tekstit: Anna Grosskoplf, Carl Friedrich Schröer]

Kaksikielisessä (saksa ja englanti) luettelossa käydään läpi Masuyaman Friedrich- ja Turner-sarjat, reprotaan työt ja näytetään myös yksistyiskohtia kuvista. Schröerin taidefilosofinen johdanto taustoittaa Masuyaman työn käsitteellisiä ulottuvuuksia. Kiinnostava pieni luettelo.

***

Koko valtakunnan ja VR:n aikataulut olivat palatessakin sekaisin, ja niinpä seisoimme esimerkiksi jossain pöpelikössä Kouvolan lähistöllä ties kuinka kauan. Kun en muutakaan keksinyt, otin Masuyaman innoittamana junan ikkunasta ties kuinka monta kymmentä pöpelikkökuvaa, joista ajattelin tehdä Photoshopilla koosteen. Enhän minä sellaiseen koskaan jaksa ryhtyä. Kunhan mainitsen tämänkin seikan vain esimerkkkinä siitä, kuinka monella tapaa hyvä näyttely voi inspiroida katsojaa. Tässä yksi satunnainen pöpelikkökuva:

Näyttelykuvia 82: Häpeämättömän romanttista

Kaiken viimeaikaisen aika vastenmielisen kohun ja väliin huonojenkin näyttelyiden seassa unohtuu helposti, että kyllä Nykytaiteen museo Kiasmassa tehdään myös tärkeää työtä ja että siellä näkee myös hyvää taidetta. Toivottavasti porukka löytää tiensä Ilja Glazunovin (s. 1930) lisäksi myös museon ylimpään kerrokseen, jossa esiintyy (30.4.–15.8.)  suomalaissyntyinen mutta Ruotsissa uransa luonut valokuvataiteilija Denise Grünstein (s. 1950). Grünstein ehti jo luoda komean uran muoti- ja muotokuvaajana, mutta viime aikoina hän on ollut pikemminkin taiteilija. Ja perinnetietoinen sellainen – hän on muun muassa käynyt kuvaamassa Tanskan Skagenissa, jonka hienoilla hiekkarannoilla niin moni maalari on valoa tutkaillut, muun muassa P.S. Krøyer (1851–1909):

Ja tässä Grünstein samoilla rannoilla (Female Gaze, 2009):

Grünsteinin maailma on melko surreaalinen, mutta samalla hänen töissään on hienoa vanhanajan oikeaa valokuvausta, kunnon vehkeet ja pitkät valotusajat ja halu etsiä valoa sen luomisen sijaan. Grünstein on kiinnostunut myös ympäristöstä ja paikan hengestä – ja myös taiteen perinteistä. Hän myös tunnustaa olevansa romanttinen ja nostalginen. Hänen töissään voi nähdä esimerkiksi kommenttia Caspar David Friedrichin (1774–1840) kuvaamaan romantiikan luontosuhteeseen – mutta naisen vinkkelistä ja ihan eri tavalla (Figure in Landscape, 2001):

Tässä muistutukseksi se Friedrichin ikoninen kuva vuodelta 1818:

Melkein meinasin vähän lintsatakin ja jättää tarjolla olleen filmin väliin. Onneksi kuitenkin terästäydyin ja katsoin Ann Victorinin Ruotsin televisiolle tekemän 14-minuuttisen dokkarin Grünsteinista. Se oli sekä informatiivinen että varsin rehellisen tuntuinen ja avasi hyvin kuvaajan menetelmiä ja keskeisiä teemoja. Grünsteinin omaa 40-minuttista videota, jossa pelattiin ihmisen hiuksilla, en kuitenkaan jaksanut – päivän kuudes näyttely – enää katsoa. Täytyy yrittää myöhemmin.

Mutta kaikkineen hieno näyttely.
Ja jälleen fantastinen sattumus: kuvataiteilijatuttuni Sanna Sarva (s. 1964) tekee hommia myös museo-oppaana, ja eiköhän hän ilmaantunut juuri sopivasti paikalle ryhmän kanssa. On aina hauska kuunnella sitä, miten taiteilija avaa toisen taiteilijan työtä. Luulenpa, että Sarva saa yleisön kysymyksiä ja reaktioita seuratessaan myös ideoita omaan työhönsä ja ennen kaikkea taiteen yhteisöllisyyteen. Olen itsekin heittänyt muutaman opaskeikan ja nauttinut niistä suunnattomasti. Mutta kyllä se työstä käy: