Julkaistua 572 & 573 & Näyttelykuvia 927: Taidemaalarin katoamattomat asumukset

Eilen oli Tuomo Saalilla (s. 1957) avajaiset Taidesalongissa (4.–22.10). Samassa yhteydessä julkaistiin Saalin uraa kartoittava kirja Tuomo Saali. Pidempi kuin pisin matka (Parvs Publishing 2014), jota olen ollut mukana tekemässä.

Kirjan julkistuspuheen piti taidepresidentti Tarja Halonen, jota Saali on opettanut useana vuotena:

Tekstiä kirjoittaessa oli taas hauska istuskella Kuvataiteen keskusarkistossa ja käydä useampaankin kertaan taiteilijan työhuoneella:

Saali on taas hypännyt uuteen aihepiiriin. Nyt kohteena on talo. Ja mikäpä sen vahvempi ja monikerroksisempi symboli? Näin kirjoitin kirjan toisessa johdantoeseessä – toinen oli Hannu Castrénin kynästä:

Taidemaalarin katoamattomat asumukset

Tuomo Saalin ura muodostaa selkeän syklisen muodon. Nuori taiteilija teki litografioita omasta visuaalisesta kokemuspiiristään, johon vaikuttivat populaarikulttuurin elementit: sarjakuva, rock, elokuvat ja televisio. 
Kypsempään ikään ehtinyt – ja maalaamiseen siirtynyt – taiteilija aloitti oman taidehistoriallisen odysseiansa, johon vaikuttivat myös kauempaa tulleet kuvalliset vaikutteet kuin pelkkä länsimaisen taiteen kaanon: mukana on aineksia Egyptiä ja Meksikoa myöten. 

Matkoilta yleensä palataan. Kypsään ikään ehtinyt Saali suorittaa taloaiheisissa maalauksissaan kuin kotiinpaluun, ranskalaisen filosofin Gaston Bachelardin sanoin (Tilan poetiikka, Nemo 2003): ”Sillä talo on meidän maailmankolkkamme. Kuten monesti on todettu, se on ensimmäinen kaikkeutemme. Se on todellakin kosmos sanan täydessä merkityksessä.”  

Ei kuitenkaan sovi unohtaa, että Saali on ennen kaikkea maalari. Mahdolliset kuva-aiheet ovat hänelle – niin kuin niin monelle muullekin maalarille – tekosyitä, jotka asettavat variaatiossaan ja erityisongelmissaan aina uusia maalauksellisia haasteita. 

Ikuisen paluun syklisyyttä voi maalaustaiteen kannalta katsoen lähestyä myös ”raskaimpana mahdollisena taakkana”, kuten saksalainen filosofi Friedrich Nietzsche on todennut. ”Mitä jos joutuisi kokemaan teon seuraukset loputtoman monta kertaa?”, hän kysyi. Juuri näin maalarille väistämättä tapahtuu – sekä katsoessaan omaa tuotantoaan että itselleen läheistä taidehistoriaa takautuvasti. Maalari aloittaa, innostuu, saattaa maalata hurmiossakin. Sitten hän väsyy tai kyllästyy ja lopettaa. Ja sitten taas aloittaa jostain uudesta. Väistämättähän taiteilijan työstä syntyy kronologia, jossa tapahtuu lineaarista kehitystä, mutta lopulta kyse on varsin kirjaimellisesti ikuisen paluun loputtomasta syklistä. Maalari palaa aina kaikkeen aiemmin tekemäänsä, ainakin jollain tavoin: joku asia jää kesken, joku saa uusia ulottuvuuksia, vanha ongelma saattaa saada uuden ratkaisun. 

Oikea maalari on myös taivaanrannan maalari kahdessakin mielessä: hän voi haaveilla, mutta hän myös katsoo taivaanrantaa – tai pilviä kuten Saali – maalauksellisena ongelmana, jolloin se lakkaa olemasta tietty taivaanranta tiettynä hetkenä. Siitä tulee kosminen. 

Tällaisia ovat myös Saalin talotkin: ne eivät ole omalla erityisellä historiallaan ladattuja kohteita, vaan pikemminkin yleisen uneksinnan kohteita. Ei-kenenkään koteja ja kaikkien koteja. On kuin Bachelard kuvaisi Saalin maalauksia: ”Muistojen säilyttämiseen tarvitaan jotain suljettua, joka varjelee niiden arvoa kuvina. […] Kun palautamme mieleen muistoja talosta, me lisäämme niihin uneksinnan tuomia arvoja; emme koskaan ole oikeita historioitsijoita, vaan meissä on aina hitunen runoilijaa.” Taidemaalarin poetiikka on sanojen ja niiden yhdistelmien sijaan värien ja valon poetiikkaa sekä havainnon, kuvan, mielikuvan ja esittämisen poetiikkaa. 

Uneksinnalla Bachelard tarkoittaa yöunen tai haaveilun sijaan tilaa, jossa ihminen on levossa mutta jossa hänen tietoisuutensa on valpas. Uneksinnassa siis tietoisuus on mukana. Saali maalaakin juuri näin: päivä työhuoneella saattaa kulua joko maalatessa tai toisinaan ”vain” maalauksia katsoen. Lopputulos tuottaa synteesin, joka on kuin uneksinnan korkein muoto: poeettinen uneksinta. 

Muisti ja mieikuva, 2014. Tämä talo taitaa olla Viivikonnasta, johon olen jo vuosikausia ollut syvästi rakastunut.

Saali itse kokee talojensa synnyn alitajunnasta lähtevinä lähinnä maalauksellisina ongelmina, mutta hän sallii mieluusti katsoja näkevän niissä tarinallisia ulottuvuuksia. Ja tuottaa itse maalaaminenkin tarinoita. Muistan kuinka Saali aiemmin haastattelussa kertoi minulle lapsuutensa kuvallisista virikkeistä ja otti esimerkiksi aapisen tuottaman heuristisen elämyksen: lapsena hän oli tottunut piirtämään talon frontaalisesti pelkkänä fasadina, mutta aapisessa olikin perspektiivikuva. Siis näinkin talon voi kuvata! Ei ole lainkaan haettua palata maalarin lapsuudenkokemuksiin. Eikö tässä ole havainnon ja representaation välisen ongelman synty, johon taiteilija joutuu koko uransa ajan palaamaan? Tällaisen hetken voimaa ei kannata aliarvioida. 

Saali maalaa usein taloja, jotka näyttävät olevan katoamassa: luhistumassa, rapistumassa, hylättyinä. Hänessä on epäilemättä taipumusta raunioromantiikkaankin, ainakin hiljaisuuteen ja kaipuuseen, mutta sentimentaalisuuteen asti hän ei kurkota. Ylitunteellisuus ei käy viisauden edelle – tästä pitää osaltaan huolen se, että valon ja värin ongelmat ja niiden ratkaisut lataavat sekä taiteilijalle että katsojalle niin voimakkaan haasteen, että tarinallisuus on vain kuin yksi mahdollinen sivujuonne. Eikä katoaminenkaan ole niin lopullista. Jäähän maalaus: ”Koska muistot entisistä asumuksista voidaan elää uudelleen uneksinnassa, menneisyyden asumukset elävät meissä katoamattomina", toteaa Bachelard. 

Tuli ja vesi (Allegro), 2014.

Osa Saalin taloista on syttynyt palamaan. Kun kysyin syytä ensimmäiseen, hän totesi, että ”se syttyi vahingossa, niin kuin tulipalot usein syttyvät”. Mietittyään myöhemmin tarkemmin, hän viittasi käytännönläheisesti siihen, että värit alkoivat jälleen kiinnostaa voimakkaammin: ”Yhtenä pyrkimyksenä ja ’palavana haluna’ näiden uusien maalausten kanssa on ollut halu ja kaipuu – jopa uhkarohkeasti – uskaltaa maalata värillä.” Ja paluutta tässäkin on mukana: hän kaivaa muutaman vuoden takaisen maalauksen Apokalypsi (2011), jonka punainen taivas on kuin liekeissä – sen aikaiset muut seuralaiset käsittelivät lähinnä pilviä ja valoa melko hillityllä väriskaalalla.Tuli voi siis olla myös uuden alku, feenikslintu joka rakentaa kanelipuun oksista pesän ja polttaa sen sekä itsensä – ja tuhkasta nousee nuori feeniks, joka vie tuhkat Heliopolikseen, Auringon kaupunkiin.Tuli tuo maalauksiin myös uuden dynamiikan ja rytmin.

”Jos kaikki hitaat muutokset voidaan selittää elämällä, kaikki nopeasti muuttuva voidaan selittää tulella”, toteaa Bachelard (La Psychanalyse du Feu, Gallimard 1938). Bachelardin mukaan tuli on kaikista ilmiöistä ainoa, joka voidaan ehdottomasti liittää yhtä lailla hyvään kuin pahaankin: se on sekä paratiisi että helvetti. Se on yhtä aikaa kotiliesi ja apokalypsi. Se on yhtä aikaa intiimi ja universaali. Juuri kuin Saalin maalaukset parhaimmillaan.

Timo Setälän (s. 1958) taittamassa hienossa kirjassa oli myös laatimani Saalin kronologinen tarina, mutta en nyt laita sitä tähän. Olen tehnyt ystäväni Timon kanssa jo varmaan parikymmentä taiteilijakirjaa, joten hyvältä taas tuntui. Ja jatkoa seuraa.

Näyttelykuvia 621 & 622 & Julkista taidetta 52: Retki Tampereelle

Sunnuntaina 11.3. tein retken Tampereelle, missä minulla oli yleisöesitelmä Sara Hildénin taidemuseossa Erik Enrothin (1917–1975) näyttelyssä. Tästä olen jo aiemmin raportoinut. Enrothin lisäksi oli onneksi vielä aikaa käydä kylillä kahdessa muussakin näyttelyssä.

Grafiikanpaja Himmelblaussa oli esillä hauska ryhmänäyttely Viisikko löytää jäljen (3.3.–5.4.). Lauri Anttilan (s. 1938) oppilaat – tai ainakin henkiset oppilaat – Jussi Heikkilä (s. 1952), Jussi Kivi (s. 1959), Jyrki Siukonen (s. 1959) ja Marko Vuokola (s. 1967) olivat yhdessä Anttilan kanssa laittaneet esille erilaisia tutkimusretkiensä tuloksia.

Käsitteellissävyisenäkin näyttely sisälsi aitoa huolta maailmasta ja myös tavattoman hienoja oivalluksia – näiltä taiteilijoilta se yleensä onnistuu. 

Jussi Kivihän kuvaa yleensä retkiään luonnon ja kulttuurin toisinaan hyvinkin absurdeissa välimaastoissa. Tässä hän on ryhtynyt jopa taidegraafikoksi kuvatessaan löytöretkeilyä luolissa:

Marko Vuokola oli kuvannut gallerian ikkunasta Tammerkoskea ja muuntanut vaihtuvan näkymän pikseleiksi – kuin konstruktivismia konsanaan:

Tältä se näytti livenä silloisena lauantaina minun digipokkarissani:

Kaikkineen vallan mainio näyttely. Oikein alkoi itsekkäästi harmittaa, että Suomessa on muitakin paikkoja kuin Helsinki. Nytkin osuin paikalle vain sattumalta. Kuinkahan paljon hyviä näyttelyitä jääkään vuodessa näkemättä?

***

Galleria Saskiassa oli Tuomo Saalin (s. 1957) näyttely (9.–28.3.). Saali on jatkanut romantiikan perintöä henkivää Wanderer-tematiikkaansa, mutta hän tuntuu löytävän siitä uusia ulottuvuuksia loputtomin – oli esimerkiksi hauska nähdä joissain maalauksissa useampiakin velikultia romantiikan maisemissa. Saali alkaa olla myös aika huikea pilvimaalari, jonka asteikossa muodot ja värit löytävät nekin loputtomia variaatioita:

Olen aina pitänyt tästä maalarimaalarista, ja niinpä laitankin tähän mukaan vanhan arvosteluni hänen Galleria Aman näyttelystään vuodelta 2008 (Uusi Suomi 30.3.2008) – tuli yllättäen mieleen muistini sopukoista ja johtuen nimenomaan hänen pilvimaalaustensa värikirjosta:

Vaeltaja värimeren yllä

Tuomo Saalin (s. 1957) edellisestä yksityisnäyttelystä on aikaa jo kolmisen vuotta. Nykyaikana näinkin pitkä tauko on jo riski, sillä liian hektinen taidemaailma unohtaa helposti taiteilijan olemassaolon. Saali ei taida kuitenkaan olla kovin kiinnostunut uransa hoidosta. Hän tuntuu olevan enemmän kiinnostunut väreistä.

Onkin vaikea keksiä suomalaisesta maalaustaiteesta ketään niin estotonta väri-ilottelijaa kuin Saali on. Jotkut taiteilijat nousevat maineeseen jollain tietyllä värillä; puhutaan ”Kimmo Kaivannon sinisestä” tai ”Rafael Wardin keltaisesta” – ranskalainen Yves Klein jopa patentoi oman sinisensä, vaikka sitä ei koskaan kaupallisesti alettu valmistamaankaan.

Saalille tuntuu sen sijaan käyvän väri kuin väri – ja jollain ihmeen kaupalla hänen onnistuu väistää kaikki mahdolliset karikot: hän ei ole koskaan levoton, ei falski, ja vaikka hänen teoksiaan uhkaisikin tietty sievyyden vaara, on niissä mukana aina aito maalaamisen intohimo, joka pelastaa ne harmittomasta kuvaviihteestä hyvän taiteen puolelle.

Saalin edellinen näyttely oli muinaisista kulttuureista ja kukista ammentavaa värien ilotulitusta, mutta nyt hän on keskittyneempi ja hillitympi. Hän on vaellellut Italian Dolomiiteilla, ja aihepiiri on näennäisesti varsin yksinkertainen: yksinäinen ihminen ja vuoret. Olin jo kesken näyttelyn katsomista sorvaamassa lausetta, jonka mukaan Saalin luontosuhde vuoristonsa edessä on hieman toisenlainen kuin Caspar David Friedrichin klassisessa maalauksessa Vaeltaja sumumeren yllä (1818), jossa yksinäinen vaeltaja seisoo jyrkänteellä ja tutkailee edessään avautuvaa sumuista vuoristoa, kun sitten huomasinkin näyttelyn teosten joukossa suoran Friedrich-parafraasin. Näyttelyn taidehistoriallinen kaari täydentyi kahdella pienellä teoksella, jossa kulkija seisookin sitten taidemuseossa vuorta kuvaavan teoksen äärellä.

En tiedä, teenkö Saalille vääryyttä, kun tulkitsen hänen kuitenkin tekevän näyttelyllään jotain aivan muuta kuin taidehistoriallista kommentointia. Taidehistoria luo ehkä kehyskertomuksen, mutta siihen se sitten jääkin. Samaa koskee luonnonkokemusta, luonnon esteettistä havainnointia, jota Saali epäilemättä on Dolomiiteilla tehnyt.

En katso näyttelyä kuin matkakertomusta, en koe välittömästi halua päästä Dolomiiteille tarkkailemaan vuoriston ihmeellistä maailmaa. Luonnonkokemuskin taitaa olla vain taidehistorian kertomukseen nivoutuva kehyskertomuksen säie, jonka avulla päästään rakentamaan uudenlaista maailmaa. Sitä maailmaa, jonka maalaus parhaimmillaan luo. Se ei ole vain kuva jostain, se ei ole muisto eikä väitelause maailman tilasta tai tolasta.

Se on värien kautta syntyvä oma lumoava maailmansa, jonka kanssa minulla on mahdollisuus olla kahden – jopa taiteilijan unohtaen. Se on myös hauskaa heiluriliikettä: välillä olen tietoinen taiteilijan intentioista, hänen käyttämistään kehyskertomuksista, jotka pitävät katsomiskokemuksen kiinni arkimaailmassa, ja välillä koen sen suoran ja välittömän nautinnon, jonka teos nopeasti herättää ja jolle ei sanoja tarvitsekaan löytyä.

Jos on olemassa maalaamisen riemua, on taatusti olemassa myös katsomisen riemua. Sen Saali on pystynyt aina herättämään. Niin nytkin.

***

Ja tulipa nähtyä pari julkista veistostakin. Näistä kokemuksista ei kuitenkaan jää paljoakaan lastenlapsille kerrottavaa. Kummisetäni Raimo Heino (1932–1995) on tehnyt Finlaysonin alueelle Väinö Linnan muistomerkin (1995), jonka outoa alaosaa en ymmärrä lainkaan ja jonka ilme muutenkin on varsin tavanomainen tai ehkä jopa suorastaan tylsä:

Galleria Saskian vieressä, Hiekan taidemuseon – oikein hävettää tunnustaa, että en ole koskaan käynyt siellä ammatistani huolimatta – edessä on Yrjö Liipolan (1881–1971) Kustaa Hiekan muistomerkki (1939). Sellaista klassista perusjööttiähän tämä on – ihan kelpo toki, mutta ei näistä oikein jaksa innostua: