Julkaistua 696 & Näyttelykuvia 1001: Hurmion Saavuttamisen vaikeudesta

Keskiviikon Kirkko ja kaupungissa (35/15) ilmestyi arvioni Amos Andersonin näyttelystä Pyhän Teresan hurmio (21.8.2015–26.1.2016). Oli vähän tuskallinen juttu kirjoittaa. Pidin melkein jokaisesta työstä, mutta kokonaisuus jäi minulle kuitenkin kummallisen ontoksi. Tosin on sanottava, että useimmat taiteilijatuttavani, joiden kanssa asiasta olen keskustellut, olivat samaa mieltä. Vähän minua kuitenkin harmitti kirjoittaa näin, koska hyviä töitä oli niin paljon. Jo näyttelyssä minulle tuli olo, että kaikkia olisi ollut hauska tarkastella yksityisnäyttelyissä, osana jotain muuta kuin yliviritetyn tuntuista hybristä. "Vähän nysä arvosteluksi, sanoisin." Näin totesi Antti Nylén Twitterissä. Ja onhan hän ihan oikeassa, mutta tilaa oli tasan annetut 3200 merkkiä, ja koska päätin olla mediakriittinen – näyttelykin on medium, jota sellaisena voi arvioida, annoin palaa näin: 

Hurmion saavuttamisen vaikeudesta

Kymmenen suomalaista nykytaiteilijaa on lyönyt hynttyynsä yhteen tutkaillessaan hurmion osuutta taiteellisessa prosessissa. Idea syntyi Sara Oravan ja Stiina Saariston työhuonekeskusteluiden pohjalta heidän pohtiessaan taiteen ja mystiikan yhteyksiä. Taiteilijat muodostivat kuraattoriparin, joka valitsi näyttelyyn mukaan Jenni Eskolan, Jukka Korkeilan, Heli Rekulan, Seppo Salmisen, Henry Wuorila-Stenbergin, Juha T. Koskisen ja Merja Kokkosen & Antti Nylénin. 

Nimensä näyttely sai Avilan Pyhästä Teresasta (1515–1582) , joka kirjoitti muun muassa näin, kun enkeli lävisti hänen sydämensä kultaisella keihäällä: ”Se sytytti minut kauttaaltaan suureen rakkauteen Jumalaa kohtaan. Niin ankara oli tuska, että se pani minut vaikeroimaan, ja niin ylenmääräinen oli se suloisuus, jonka tämä suunnaton tuska minussa synnytti, ettei kukaan haluaisi sitä menettää, eikä sielu tyydy vähempään kuin Jumalaan.” Tätä voisi epäilemättä käyttää myös yhtenä mahdollisena pakottavan luomisprosessin määritelmänä. 

Seppo Salminen, Johannes S, harjoituksia kellarissa III, 2015.

Pyhä Teresa ei ole ensimmäistä kertaa nykytaiteen inspiroija: Juha Saitajoki teki aiheesta kolme näyttelyä ja jopa väitöskirjan (2003). Moni taiteilija hakee innoitusta Gian Lorenzo Berninin (1598–1680) legendaarisesta veistoksesta Pyhän Teresan hurmiosta – näin Saitajokikin, mutta tässä näyttelyssä välittäjähahmot ovat poissa. Taiteilijat eivät ulkoista Teresan sisäisyyttä ja hiljaisuutta kuvittamalla. Keskeiseksi teemaksi nousee näin Teresan kokemuksia muistuttava minuudesta luopuminen. Tiedotteen mukaan kuraattorit ovat valinneet näyttelyyn ”miltei masokistisella tavalla ja ehdottomuudella omaan luomisprosessiinsa suhtautuvia taiteilijoita”.
Viritys on kova, ja katsojalle annetaan lupaus päästä uskonnollista kokemusta muistuttavan taiteellisen luomisprosessin äärelle ehkä poikkeuksellisella tavalla. 

Luulen, että Teresan kokemus on myöskin parhaimmillaan katsojan kokemus. Minuus saattaa hävitä, kun pääsee taideteoksen kanssa ekstaattiseen yhteyteen, jota on vaikea kuvata. Musiikissa ilmiötä nimitettiin minun nuoruudessani ”kolahtamiseksi”. 

Sara Orava, Rosario II, 2014, tempera ja öljy kankaalle.

Tämä näyttely ei kolahtanut. Mietin hämilläni syitä, ja päädyin kahteen. 

Näyttely on täynnä hyviä teoksia. Ne jäävät kuitenkin yksittäisiksi eivätkä muodosta kokonaisuutena sellaista kaikupohjaa, jonka kautta olisin pakotettu sisään näyttelyn tematiikkaan. Niistä puuttuu yhteinen klangi. Esimerkiksi Oravan maalauksissa aloin kiinnittää huomiota siihen, miten hänen isot maalauksensa muistuttivat hurmion sijaan taiteellisia suorituksia – vaikkapa taidokasta draperiaa eli kankaiden laskosten kuvaamista, mikä taiteessa on ollut yksi perinteinen laadun mittatikku. Pienemmissä maalauksissa tämä ulottuvuus puuttui: ne olivat intensiivisiä ja kiehtovia, mutta vain itsekseen. 

Toinen syy oli temaattisen virityksen ylikorostuminen. Suuri osa ystävistäni on taiteilijoita. He kaikki tuntuvat ”suhtautuvan luomisprosessiinsa masokistisella tavalla ja ehdottomuudella”. 

Taide nyt vain on tällaista. Tämä oli yksi satunnainen ryhmänäyttely sen osoittamiseksi.

Virossa 113: Aamulla Sörkassa, illalla Virossa (ja vähän Ukrainassakin)

Palaan vielä viime torstaihin, koska päivä oli hauska ja monipuolinen sekä taiteen että muunkin elämän kannalta. Martti Jämsä (s. 1959) on pitänyt taas Kuvataideakatemiassa analogisen valokuvauksen kurssin. Hän oli pyytänyt kurssin lopuksi esseisti Antti Nylénin (s. 1973) ja minut kommentoimaan kurssilaisten harjoitustöitä. Tässä siis toistui 11.5.2012, josta olen aiemmin lyhyesti kertonut.

On se vain taas todettava, että tällaiset vierailut ovat taidekriitikon elämän suolaa. On aina yhtä innostavaa nähdä sitä, mistä tulevat taiteilijat ovat kiinnostuneita, miten he kuvia ajattelevat ja mitä he haluavat ajatuksensa toteuttaa ja miten tuon toteuttamisen vaikeudet yrittävät ratkaista. Varsinainen kritiikkitilaisuushan tämä ei siis ollut, koska osalle opiskeljoita kyse oli vain jonkin uuden kokeilusta ja harjoittelusta, eikä esimerkiksi klassinen pimiötyöskentely ole ihan yksinkertaista. Intoa kyllä piisasi, ja luulenpa ettei filmille kuvaaminen ole läheskään vielä kuollutta. Tätähän Marttikin tekee, ja hän se vasta on laitefriikki:

Tässä muuten Martin kannettava pimiö – jos joutuu kenttäolosuhteisiin:

Ja samanlainen on Anttikin, joka tässä pitää imponoivaa lyhyttä alustustaan:

Antin valokuvajuttuja voi lukea tästä hänen blogistaan, joka on tosin ollut tauolla liki kaksi vuotta. Mutta pannaan nyt vähän hiiliä hänen päälleen: hän lipsautti opiskelijoille, että kai hänen pitäisi kirjoittaa valokuvauksesta kokonainen kirjakin. Sitä odotellessa voitte tutustua tuoreeseen Nuoreen Voimaan, jossa Antti kysyy: "Miksi filmi?"
On sekin vielä todettava, että Antin kaltaisen tyypin kanssa on hieno tehdä tällaisia keikkoja. Hän on nimittäin niin skarppi ja fiksu, että kumppanille ei jää löysäilyn varaa, jos haluaa selvitä kunnialla. Tietää siis tehneensä tosissaan töitä.

*** 

Illalla vielä toisenlaisen taiteen maailmaan. Oli taas Villin Wäinön etnoklubin vuoro. Illan bändinä oli ukrainalais-virolainen Svjata Vatra (= Pyhä Tuli).

Svjata Vatra soittaa itse nimeämäänsä "tulifolkia": väliin varsin psykoottiselta kuulostavaa baltialais-slaavilaisen folkin, rockin ja minkä lie yhdistelmää. Bändin keulahahmo on ukrainalaistaustainen vetopasunisti, laulaja ja viikatteensoittaja Ruslan Trochynskyi, ja hänellä riittää mielin määrin sekä itsetietoisuutta että karismaa. Muut kolme ovat virolaisia: Madis Pilt (haitari), Juhan Suits (säkkipilli, huilu, munniharppu yms.) ja Martin Aulis (rummut). Tässä kaksi pientä videoklippiä torstailta:

Vaan ihan silkkaa nautintoa ei keikka ollut. Opin taas itsestäni jotain. Yllä näitte yleisön joukossa koko illan tanssineen Ukrainan lippuun pukeutuneen aurinkolasimiehen, joka ärsytti minua suunnattomasti. Tajusin, että minun on aina ollut helppo rakastaa kansoja, mutta valtioita ei lainkaan. Valtiollisten symbolien käyttö tällaisissa tilanteissa tuottaa minulle allergisen reaktion. Ei tullut mieleenikään yhtyä silloin tällöin kajahtaneisiin Slava Ukraini! -huutoihin (= Kunnia Ukrainalle!), vaikka kuinka tuntisin sympatiaa ukrainalaisia kohtaan. En minä huutaisi Suomellekaan kunniaa kuunnellesani Pauli Hanhiniemeä ja Hehkumoa – saati että kääriytyisin lippuun. Vaan ihan mieluusti ajelisin kolmivaihteisella vaaleanpunaisella naisten Tunturi VIP -pyörälläni kantabaariini pelaamaan Hanskin kanssa tikkiä ja tunnustaisin olevani suomalainen.
Jotenkin karmivana tunsin sen kansalliskiihkon, jonka paikalle kertyneet Suomen ukrainalaiset saivat keikalla aikaan. Siellä jossain tapahtuvan spontaanin väkivallan kuvitteleminen ei ollut lainkaan vaikeaa. Ja silti olen ahdistunut ukrainalaisten puolesta – tunne oli siis aika ambivalentti ja epämiellyttävä. Tästä rehellisesti puhuminen on käsittääkseni sitä parrhesiaa.
Mutta bändi oli silti mahtava. Tästä linkistä hyvälaatuinen esitys neljän vuoden takaa, jolloin bändi oli vielä viisihenkinen. YouTubesta runsaasti lisää. Ja bändi muuten esiintyy Kaustisilla ensi kesänä.

Ja taidankin lähteä baariin.

Näyttelykuvia 739: Posttraumaattinen stressi

Rästien purku jatkuu. Meinasi aivan unohtua yksi näkemäni näyttely: Suomen valokuvataiteen museon Polaroid (18.8.–2.12.). Avajaisia vietettiin lauantaina 18.8.:

Mukana oli näyttelyn Polaroid-kuvaajista muiden muassa Antti Nylén (s. 1973), jonka blogista – joka on kylläkin nyt tauolla – kannattaa lukea juttuja hänen Polaroid- ja muista valokuvakokeiluistaan:

Pidin avajaisissa myös puheen, jonka sisällöstä en muista mitään. Puheen jälkeen sain Antilta lahjaksi pikakuvan itsestäni puhumassa, ja sopivasti juuri tuo kuva näytti, mitä voi tapahtua pikakuvan kanssa. Jostain syystä siihen tuli kehitysvika, ja lopputulos on tässä:

Sattuipa niin, että eräs ystäväni lillui veneellään Kaapelitehtaan takana ja tarjosi kyydin vesiteitse suoraan ravintola Salven eteen:

Alkoi ilmeisesti posttraumaattinen stressihäiriö, jonka oireita Wikipediassa kuvataan muun muassa näin: "Seuraavaan luokkaan kuuluu välttämiskäyttäytyminen: henkilö välttää traumasta muistuttavia esineitä, paikkoja ja ihmisiä, saattaa eristäytyä ja kokea emotionaalista turtumusta." On se kummallista: näyttelyn rakentaminen sujui hienosti, avajaisissa oli hyvä tunnelma, mutta suuri innostus hävisi sen siliän tien. Tulipahan vain oltua mukana tekemässä tällaistakin näyttelyä. Yritän kuitenkin vielä pakottaa itseni katsomaan ko. näyttelyä kunnolla. Nuoruuteni idoli Dave Lindholm: "Silitän sitä, mitä pelkään niin, / siitä ne lähtee sielulukot pois."

Katutaidetta 67 & Julkista taidetta 57: Analogiaa ja tulevaisuutta

Perjantai kului miltei kokonaan Kuvataideakatemiassa. Valokuvataitelija Martti Jämsä (s. 1959) piti siellä analogisen valokuvauksen kurssin, ja hän pyysi suomentaja ja esseisti – ja varsin vanhanaikaisen valokuvauksen harrastajan – Antti Nylénin ja minut purkamaan opiskelijoiden tekemiä harjoitustöitä:

Oli hienoa nähdä, miten innostuneesti tänä digiaikana opiskelijat olivat suhtautuneet filmiin ja pimiötyöskentelyyn. Joku heistä myös ennusti, että tällainen tekeminen tulee varmaan jatkossakin vaikuttamaan. Oli myös hienoa nähdä, miten erilaista jälkeä he olivat saaneet aikaan. Itse asiassa minä innostuin ja ostin eräältä heistä – Venla Helenius (s. ?) – harjoitusduuninkin, koska tämä lasille kiinnitetty vedos oli niin kaunis:

Ehkä se meni vähän vitsikkäästi myös demonstraationa taidekaupan synnystä. Jatkoimme demonstroimista kuratoinnilla: valikoimalla opiskelijoiden kanssa sarjan Nylénin Polaroideja tulevaan näyttelyyn.

Ja eiköhän Polaroid-tematiikka jatkunut grafiikan laitoksella, jonka läpi jouduimme kävelemään. Siellä on nimittäin pitkään ollut perinne ikuistaa kaikki opiskelijat juuri Polaroidilla:

He ovat käyttäneet tällaista hassua Spice Girls -Polaroidia 1990-luvulta:

Ja emmehän me päässeet pelkästään kulkemaan läpi. Grafiikan laitoksella oli piknik-päivä (poikkeuksellisesti sisätiloissa), ja meidät kutsuttiin kuokkimaan:

Ja sielläkin jatkui kuvateema. Tässä tehdään kampausta aikakauslehden kuvan mukaan:

Ratikkapysäkillä alituisesta kuvaamisinnostani muistutti myös katutaideduuni:

Ja sitten jatkamaan työpäivää. Kävin katsomassa paria vanhaa ja hienoa Kari Riipisen (s. 1952) duunia:

Tuli samalla ihailtua Rikhard Rautalinin (1890–1943) Pallotyttö-veistosta. Plastisesti ja anatomisesti se on kylläkin vähän kökkö:

Taustalla näkyvä ravintolahan on White Lady, Lottien vuonna 1952 perustama ravintola, ensimmäinen I luokan ravintola, johon naiset pääsivät sisään ilman herraseuraa.

Illalla kotona iloitsin myös siitä, että oma vanha Polaroidini, 1960-luvun Swinger 20 oli löytynyt:

Mutta siihen ei valitettavasti enää saa filmiä (Polaroidille epätyypillinen rullafilmi) Polaroidin konkurssin jälkeisiltä uustuottajiltakaan. Se siis vain on.

Vaan olipa taas täydellinen taidepäivä.

Polaroidmania!!!

Tämä päivä vierähti valokuvataiteilija Martti Jämsän (s. 1959) kanssa. Olemme kokoamassa elokuuksi Suomen valokuvataiteen museolle suurta Polaroid-näyttelyä.

Ensin tapasimme suomentaja ja esseisti Antti Nylénin (s. 1973), joka on intohimoinen Polaroid-mies – lukekaa vaikka hänen blogiaan, jossa on paljon asiaan liittyvää. Uskallan jo luvata, että nyt on tulossa myös tilaisuus nähdä hänen kuviaan.

Jämsä ja Nylén ihailevat tietokoneeltani Robert Frankin (s. 1924) tekemää Patti Smithin (s. 1946) videota Summer Cannibals (1996). Katsokaa ja kuunnelkaa ihmeessä se tästä linkistä. Frank lienee yksi Jämsän nurkkajumalia ja Smith puolestaan meille kaikille kolmelle rakas. Ja miksikö mainitsin Smtihin? Hänkin on Polaroid-ihmisiä. Katsokaa vaikka tästä linkistä ja googlettakaa sitten lisää.

Sitten siirryimme Lauri Erikssonin (s. ?) työhuoneelle ja hänen monipuoliseen Polaroid-maailmaansa:

Olipa varsinainen aarreaitta! Hänenkin kuviaan tulette näkemään. Moni muistaa varmaan hänen lähiosukupolvea kuvaavan kirjansa Suomi Pictures (Nemo 2001). Nyt nähdään myös vähän toisenlaista materiaalia.

Ja sitten vielä Vertti Teräsvuoren (s. 1966) luokse. Teräsvuori on yksi niistä harvoista kuvaajista, jotka ovat käyttäneet legendaarista "myyttistä petoa", jättikokoista Polaroid-kameraa, joita on maailmassa vain viisi kappaletta. Komeaa on jälkikin – tässä nuori Teräsvuori (1993) rullautuu auki vähän vanhemman käsissä:

Nyt se tulee ensimmäistä kertaa esille.

Tätä ammattia en vaihtaisi pois.