Julkaistua 773 & Näyttelykuvia 1038: Pedanttinen runoilija

Viime torstain Kirkko & Kaupungissa (20/16) ilmestyi juttuni Taneli Eskolan (s. 1958) näyttelystä Kaunis maa (18.5.–14.8.) Suomen valokuvataiteen museossa. Hieno näyttely, vaikka minä olisin kyllä rakentanut sen temaattisesti tiukemmin, jotta Eskolan tutkijanote olisi välittynyt paremmin. Sitä paitsi Andrey Bogushin (s. 1987) levoton näyttely ison tilan alussa jotenkin tuhosi fiilistä. Olisin kyllä antanut tilan kokonaan Eskolalle.

Pedanttinen runoilija

Valokuvataiteilija Taneli Eskola (s. 1958) tunnetaan pedanttina, mikä ei pimiössä touhuavalle ja laitteistaan kaikki tehot haluavalle valokuvaajalle ole huono ominaisuus. Eskola onkin pitkään ollut kiinnostunut valokuvaan liittyvistä paino- ja vedostusmenetelmistä. Hän on muun muassa kirjoittanut Kari Holopaisen kanssa kirjan Gravyyrioppi (Musta Taide 1995), joka käsitteli syväpainotöitä. Mustavalkoisen kuvan tekijälle esimerkiksi oikean ja kunnollisen mustan löytäminen tuntuu olevan ikuinen haaste.

Kauppatori, Helsinki. 

Tavalliselle valokuvan rakastajalle nämä ovat vain taustatöitä, jolla elämyksen intensiteetti varmistetaan. Vaikka Eskola olisi kuinka pedanttinen tahansa, katsojalle hän näyttäytyy kuitenkin ennen kaikkea mustavalkoisen kuvan runoilijana. 

Valokuvaaja leikittelee usein kuvan syvyysterävyydellä, mutta Eskola on vienyt kuviensa syvyyden vieläkin pidemmälle. Hänelle kuva ei ole vain visuaalisen havainnon tuottama oivallus, vaikka silläkin on yhden hänen esikuvansa, Henri Cartier-Bressonin (1908–2004) tavoin merkityksensä. Eskolan kuvat ovat oivaltavia, ja niistä voisi esikuvan tavoin todeta, että hän ”sekunnin murto-osassa tunnistaa sekä tapahtuman merkityksen että sen muotojen järjestymisen”. Mikään seurailija Eskola ei kuitenkaan ole. Toisin kuin Cartier-Bresson, Eskola on aina ollut kiinnostunut myös faktoista. Tässä on innoittajana toinen esikuva: I.K. Inha (1865–1930), legendaarinen kansanperinnettä tallentanut valokuvaaja ja kirjailija. Eskolan valokuvissa yhdistyy monta asiaa: kulttuurihistoria, kulttuurihistorian tallentamisen historia, ja kaiken kruunaa henkilökohtainen läsnäolo. Hyvä esimerkki tästä on hänen massiivinen Aulanko-pakettinsa: Kuva-Aulanko (Musta Taide 1997) ja Teräslintu ja lumpeenkukka – Aulanko-kuvaston muutosten tulkinta (Musta Taide 1997). Kirjaparissa on mukana sekä Eskolan väitöstutkimus että omakohtainen aiheen tallentaminen valokuvaamalla. 

Ahveniston moottorirata, Hämeenlinna, 1980.

Vaikka Eskola on sielultaan selvästi tutkija, osaa hän myös tiivistää tuloksiaan runonkaltaiseen pienempään muotoon. Tällainen oli esimerkiksi pieni ja tavattoman kaunis Tamme-Laurin tapaus (Musta taide 2001), joka oli yhtä aikaa kulttuurihistorialla varustettu valokuvateos ja essee siitä, mitä oli mennä kuvaamaan kohdettaan, yhtä Viron legendaarisimmista tammista Otepään Urvasten kylässä, sekä taidefilosofinen tutkielma taiteesta toimintana. Kirja taitaa olla ainoa valokuvataideteos, joka on saanut minut varta vasten retkelle. 

Valokuvataiteen museo on nyt koonnut saleihinsa Eskolan tuotantoa peräti viideltä vuosikymmeneltä. Kyseessä ei ole tutkittu, retrospektiivinen ja kronologisesti rakennettu näyttely, millä halutaan varmaankin korostaa hänen kuviensa elämyksellistä puolta ja niiden ajattomuutta. Mutta ei instituutio mahda sille mitään, että katsojan silmä vie väistämättä ajatukset kuluneeseen aikaan. Pelkästään vanhat Helsinki-kuvat ovat kiehtovia tässä suhteessa.

Ehkä ratkaisu on sittenkin hyvä: ei elävää ja aktiivista taiteilijaa kannata vielä lokeroida. Parempi jäädä odottelemaan uusia kiinnostuksen kohteita.

 Punainen tori, Moskova, 1981.

Julkaistua 645: Puutarhat ympärilläme

Tänään ilmestyi Kirkko ja kaupungissa (21/15) arvoini Arkkitehtuurimuseon näyttelystä Porraskiveltä puiden siimekseen (27.5.–23.8.) saakka. Näyttelystä jäi vähän ambivalentti olo, koska pidin siitä aika paljon, mutta olisin halunnut siltä vielä paljon, paljon enemmän lisää. Pelkään pahoin, että tässä alkaa nyt näkyä museoiden resurssien vähyys.

Alkuperäinen otsikkoni oli 'Kasvit ympärillemme asetettuna', mutta taitto vaati näköjään lyhyemmän otsikon:

Puutarhat ympärillämme

  

Olen puhunut sen puolesta, että arkkitehtuurikritiikki on jokamiehenoikeus. Toisin kuin esitykset tai näyttelyt, joita voimme harrastaa vapaavalintaisesti, arkkitehtuuri ympäröi meitä koko arjessamme – halusimme tai emme. Rakennusten lisäksi sekä rakennettua että meitä ympäröivää on se sauma, jolla rakennukset sidotaan osaksi luontoa: puutarhat ja maisemat. On syytä ymmärtää sitä, miten ja miksi luontoa on muokattu eri aikoina ihmiselle sopivaksi tai miellyttäväksi. Aivan samoin kuin joitain rakennuksia tulee suojella, on maisemaa ja puutarhojakin osattava vaalia. 

Puutarhat ovat sekä yleistä että yksityistä. Kaupunkien puistoja nimitetään usein ”kaupunkien keuhkoksi”. Ne ovat sitä biologisessa mielessä mutta myös ihmisen henkireikänä. Puistoissa istuskellaan rauhaisasti penkeillä, otetaan aurinkoa, heitetään frisbeetä tai nautitaan piknikistä. Kullakin niistä on oma luonne, joka heijastelee historiaansa ja uudistusten kautta nykyaikaa. Kullakin on yleensä voimakas paikan henki.

Mustion kartanon puutarha. Kuva: Taneli Eskola (s. 1958)

Arkkitehti Alvar Aalto koki kotien puutarhan kuin yhdeksi huoneista: ”Askel ryytimaasta huoneisiin olkoon paljon pienempi vastakohta kuin kadulta tai maantieltä puutarhaan.” Kotien puutarhoissa on kukkinut sekä hyöty että kauneus – usein rinnakkain. 

Puutarhojen suunnittelu on historiansa myötä kasvanut omaksi taiteenlajikseen. Silläkin on omat isminsä kuin kuten kuvataiteella. On maisema- ja muotopuutarhaa ja niillä erilaisia alalajeja. On japanilaista puutarhaa ja myyttisiä esikuvia kuten Babylonin riippuvat puutarhat, yksi maailman seitsemästä ihmeestä. 

Arkkitehtuurimuseo esittelee näyttelyssään seitsemäntoista suomalaista puutarhakohdetta 1700-luvulta aina 2000-luvulle asti – yksittäisistä puutarha- ja maisemakohteista kokonaisten kaupunginosien viherympäristöjen suunnitteluun. Näyttely on teemoitettu viiteen osaan: aika, koti ja piha, liikkuminen, mittakaava ja ympäristö.

Ylösnousemuskappeli, Turun hautausmaa, 1941. Arkkitehti: Erik Bryggman. Puutarhasuunnittelu: Carin Bryggman ja Erik Bryggman Kuva: Aukusti Heinonen.

Aihe on laaja ja monisyinen, ja olisinkin odottanut juuri tästä aiheesta varsinaista suurnäyttelyä, jossa puutarhataidetta ja maisema-arkkitehtuuria olisi valotettu vielä paljon enemmän. Liian pieneen tilaan ahdettu salitekstien ja valokuvien huohottava intensiivisyys ei myöskään tuota sitä elämyksellistä ulottuvuutta, jota puutarhat itsessään tarjoavat. 

Kotona näyttelyjulkaisun myötä illalla käyty pohdinta jäi sekin vajaaksi. Liekö syynä kulttuuri-instituutioittemme resurssien vajavavaisuus: ainakin julkaisun vaatimaton painojälki ja asu – se muistuttaa pikemminkin jotain toimikunnan selvitystä – antaisivat ymmärtää näin. Kohteiden ja teemojen esittelyn lisäksi olisin kaivannut kunnon monitieteistä johdantoesseetä lähdeluetteloineen – ja paljon lisää valokuvia. 

Moitteeni johtuu siitä, että näyttely oli todellisuudessa varsin innostava ja silmiä avaava. Halusin ilmeisesti vain malttamattomana lisää ja syvempää tietoa. Sillä, että ei näyttely ei ollut kovin elämyksellinen, ei ole suurtakaan merkitystä. Sen taustoittamana on helppo lähteä hankkimaan itse niitä elämyksiä: pääsemme helposti ja nopeasti erilaisiin puutarhoihin. Kirjastoissakin on yhtä helppoa syventää kokemusta. 

­

Julkaistua 434: Elämmekö metsästä vai puista?

Tänään oli aika riemukas päivä. Ensimmäinen juttuni minulle uudessa julkaisukanavassa näki päivänvalonsa. Kirkko & kaupunki julkaisi arvioni Sinebrychoffin taidemuseon näyttelystä Puut ovat runoja (31.5.2013–12.1.2014). Olin näyttelystä aika innoissani:

Elämmekö metsästä vai puista? 

Neljä valokuvataiteilijaa kertoo suhteestaan puihin ja puiden innoittamaan varhaisempaan taiteeseen.  

Olen matkustellut paljon Virossa, ja olen aina vähän kateellinen, koska virolaiset tuntuvat rakastavan puitaan paljon enemmän kuin me – vaikka olemmekin eläneet metsistämme. Virolaiset tuntuvat elävän nimenomaan puistaan, saavan niistä loputtomasti henkistä voimaa. Jokaisessa kylässä on myyttinen puu, jolla on nimensä ja tarinansa.
Sinebrychoffin taidemuseon tuore puuaiheinen näyttely herätti matkamuistojen lisäksi lapsuudenmuistoja. Lapsiporukallamme oli ”Jättiläisenä” tunnettu oma koivu, jonka alaoksilla meillä oli tapana viettää iltoja. 

Pentti Sammallahti: Tamminiementie, Helsinki, 2002.  

Kristoffer Albrechtin, Taneli Eskolan, Ritva Kovalaisen ja Pentti Sammallahden tuotannossa puut ovat aina näytelleet merkittävää roolia. Tekijät ovat käyneet läpi vanhaa tuotantoaan ja ryhtyneet tutkimaan puuaiheista kuvataidetta muun muassa Ateneumin taidemuseon kokoelmista. Rinnalle on tuotu vanhoja mestareita: Akseli Gallen-Kallela, Pekka Halonen, Vilho Lampi – ulkomailta aina Rembrandtia myöten. 

Kristoffer Albrecht: Kukes, Albania, 2012.

Puut ovat aina olleet maisemataiteen keskeisiä elementtejä kaikissa kulttuureissa – oli sitten kyse suomalaisesta kansallishenkeä ruokkineesta erämaatunnelmasta, kuuman erämaan keitaasta kertovista palmuista tai vaikkapa japanilaisesta kirsikankukinnan aiheuttamasta uskonnollissävyisestä juhlinnasta.

Valokuvalla on tunnetusti kyky herättää nostalgiaa, vaikka tätä ulottuvuutta onkin nykytaiteessa pidetty kyseenalaisena. Näiden neljän taiteilijan kuvat herättävät kuitenkin väistämättä jo tietyn nostalgisen perusvireen. Oli nimittäin aika, jolloin valokuvan ei tarvinnut etsiä lisäefektejä tai yrittää epätoivoisesti kieltää välinesidonnaisuuttaan ja jolloin kuitenkin osattiin olla tarkkoja ja runollisia yhtä aikaa. Nämä neljä kuvaajaa ovat sellaisia – enkä ymmärrä, miksi he olisivat jotenkin vanhanaikaisia. 

Taneli Eskola: Leningrad, 1975.

Tarkkaa ja runollista on myös näyttelyn ripustus. Teemat on viritetty hienosti, ja esimerkiksi avainhuoneessa, jossa kukin kuvaaja on laittanut esille valitsemansa lempiteoksen ja yhden oman kuvansa, tajuaa välittömästi, etteivät suuret tarinat ainakaan kuvataiteessa ole kuolleet. Eskola katsoo Axel Gallénin maalausta ja toteaa: "Männyt ovat sekä dynaamisia sommitteluelementtejä että kulkijan tienviittoja, tilan tunnun havainnollistajia. Ne sitovat yhteen maiseman lumen, rännän ja jään aistivoimaisen säätilan ja atmosfäärin.” Juuri tätä Eskola itse on omalla työllään jatkanut. 
Valokuvan ja maalauksen yhteinen nimittäjä juontuu todennäköisesti paljon mielekkäämmin tilan poetiikasta kuin teknisistä ulottuvuuksista. Valokuva ei ole ”maalauksellinen”, niin kuin nykyään on muotia sanoa. Itse asiassa ennen valokuvauksen keksimistä vedostettua grafiikanlehteä voi yhtä hyvin lähestyä valokuvauksesta tutulla terminologialla. Näin Sammallahti Rembrandtista: ”Lukemattomista muutamalla viivalla aikaansaaduista yksityiskohdista valokuvaajalle kiehtovin on mäen harjalla kulkeva hevonen vankkureineen, joka hetkellisesti on jäänyt osittain puun peittämäksi – aivan kuin valokuvan sattumaa.” Tai näin Kovalainen Amélie Lundahlista: ”Valokuvaajana tunnistan tuon kuvan taustalla olevan näkemisen hetken, sen raskaan kauneuden laadun, joka syntyy rajauksen tiiviydestä, rytmistä, sävyjen sekä mustan ja valkean yhteydestä. Eikä se lakkaa väreilemästä katsomisen kestosta huolimatta.” 
Tämän pakahduttavan kauniin näyttelyn kuvat väreilevät muistoissa vielä pitkään.

 Ritva Kovalainen: Aunus, 2009.

Näyttelykuvia 807: Puisevaa?

Toissapäivänä oli pitkästä aikaa sellainen olo, että ei ollut mitään tekemistä. Heräsin kuudelta, viimeistelin erään toimitustyön ja yhdeksältä istahdin joutilaana sohvalle. Tuskastuin ajatuksesta, että ei ole mitään tekemistä. Tuli oikein ahdistunut olo: Ei ole mitään tekemistä! 
Aikani tuskasteltuani lähetin sähköpostin Kirkko ja kaupungin toimituspäällikkö Marja Kupariselle, jonka kanssa olin jo pari kuukautta sitten erään kohun jälkeen sopinut, että voisin aloittaa heille kritiikkien kirjoittamisen. Ehdotin Sinebrychoffin taidemuseon näyttelyä Puut ovat runoja (31.5.2013–12.1.2014). Kymmenen minuutin kuluttua tuli vastaus, että antaa palaa vain.
Tulipa oikein pikkupoikamaisen innostunut olo! Uusi lehti, uusi työ. Ja naurakaa vain, kun umpivasemmistolainen ateisti kirjoittaa Helsingin ev.lut.-koteihin. Sellaisen he halusivat, kun asiaa avoimesti kysyin. Ja minä sain reilut sopimusehdot sekä yli 200.000 levikin.

Ritva Kovalainen.

Lähdin innokkaana pressiin. Paikalla olivat myös kaikki näyttelyn neljä valokuvataitelijaa, jotka olivat tutkailleet tarkasti vanhoja puuaiheisia maalauksia muun muassa Ateneumin taidemuseon kokoelmista ja verranneet niitä omiin lukemattomiin puuaiheisiin valokuviinsa – eli siis Kristoffer Albrecht (s. 1961), Taneli Eskola (s. 1958), Ritva Kovalainen (s. 1959) ja Pentti Sammallahti (s. 1950). Vertailuaineistona ja innostajana olivat toimineet muun muassa Akseli Gallen-Kallela (1865–1931), Pekka Halonen (1865–1933), Albert Edelfelt (1854–1905), Amélie Lundahl (1850–1914), Rembrandt (1606–1669) ja Ivan Šiškin (1832–1898), joilta kaikilta oli mukana siis myös teoksia.   
 

 

Kristoffer Albrecht: Nagyatád, Unkari. 2004.

Ja koska kirjoitan näyttelystä tosissani vasta joskus viikonloppuna (juttu ilmestyy vasta 16.6.), en sano siitä vielä sen enempää enkä yritä myöskään esittää älyllistä kriitikkoa vaan totean ihna silkasta innostuksesta: mielettömän hieno näyttely!
 

Taneli Eskola: Leningrad. 1975.

Väitän itse asiassa syvällä rintaäänellä, että tämä on yksi taidevuoden kohokohdista. Oli ihana nähdä pitkästä aikaa taidetta, joka on samalla sekä tarkkaa että runollista, täynnä elämyksiä ja löytämisen iloa mutta samalla täynnä sellaista syvyyttä ja taiteellisen ja kulttuurisen jatkumon ylistystä, että oikein pakahdutti.

 Pentti Sammallahti: Tamminimentie. 2002.

***

Ja tässä kaikki sankarit pressin jälkeen Bulevardin puun alla: