Julkaistua 587: Dekolonisaation pitkä marssi

Perjantain Kansan Uutisten Viikolehdessä (49/14) ilmestyi toinen juttuni ko. lehteen – ja vuoden viimeinen. Kaksi näyttelyä meni temaattisesti hyvin yhteen, Marja Helanderin (s. 1965) Silence – Jaskes eatnamat (28.11.–21.12) Forum Boxissa ja Suohpanterror-ryhmän osuus Viimeinen Taiteilijat -näyttelyssä (29.11.–4.1.2015) Helsingin Taidehallissa. Saamelaisuuden ja taiteen suhteen pohdinnassa riittää varmaan vielä paljon työtä.

Dekolonisaation pitkä marssi

Lappi, Saamenmaa, Pohjoiskalotti, Barentsin alue, saamelaiset, lappilaiset? Maantiedettä, geopolitiikkaa, villin luonnon romantiikkaa, kolonialistista riistoa ja kansalaisaktivismia.
Vaikeasti jäsentyvä pohjoinen on ollut pitkään sekä talouden että taiteen innoittaja. Kuvataiteen puolella tunnetumpi sielunmaisema ja myös varsinainen maisema ovat syntyneet ei-saamelaisten tai etelästä inspiraatiota etsimään lähteneiden toimesta. Peruskuvastoa ovat Andreas Alariesto (1900–1989) ja Reidar Särestöniemi (1925–1981) – toinen sympaattinen kuin tullimies Rousseau ja toinen hullu kuin van Gogh. Vanhempi polvi saattaa muistaa Juho Kustaa Kyyhkysen (1875–1909), yhden ensimmäisistä Lapin maisemia kuvanneista maalareista.
Käsitykseni Lapista muuttui yhden kirjan myötä. Nils-Aslak Valkeapään (1943–2001) Terveisiä Lapista (Otava 1971) iski kuin Mustat Pantterit. Luin samoihin aikoihin Bobby Sealen Sanoista tekoihin (Tammi 1971), minkä jälkeen miehet olivat kuin samaa heimoa. Teoreettinen tausta tuli algerialaisen Franz Fanonin kirjastaan Sorron yöstä (WSOY 1970).
Monilahjakkuus Valkeapää oli myös ensimmäisen saamelaisen kuvataiteilijapolven keulahahmo. Toisen polven kirkkaimman tähden, isänsä puolelta utsjokista saamelaissukua edustavan helsinkiläisen valokuvataiteilija Marja Helanderin (s. 1965) ura kertoo nykyisestä saamelaistodellisuudesta. Hän on ns. city-saamelainen, ja onkin muistettava, että noin 60 % saamelaisista asuu saamelaisten kotiseutualueen ulkopuolella. Helander on ollut kahden kulttuurin tuotos, ja hänen töissään onkin usein ollut tätä pohtivaa identiteettipoliittista sävyä. Hän on hyödyntänyt sekä henkilökohtaista että kollektiivista muistia ja arkistojen aarteita – muun muassa Samuli Paulaharjun vanhoja valokuvia omista sukulaisistaan. Samankaltaista tematiikkaa harrasti pohjoiseen liittyen myös hänen kollegansa Jorma Puranen näyttelyllään ja kirjallaan Kuvitteellinen kotiinpaluu (Pohjoinen 2000).
Tuoreessa näyttelyssään Helander on liikkunut Kuolassa ja Pohjoiskalotilla tutkimassa kaivoksia, tehtaita ja patoja. Hän näyttää sen, minkälaisia jälkiä raskas teollisuus on jättänyt saamelaisten alueelle. Helander itse toteaa: "Mistä nämä rumuuden altaarit kertovat? Hyvinvoinnista, kolonialismista, elintasosta, saastumisesta. Yhtenä erottamattomana, vaikeasti hahmotettavana kokonaisuutena."

Marja Helander, Apatity, 2014.

Helander ei saarnaa. Hän on valinnut kielekseen romanttisen maisemamaalauksen perinteen, joka emotionaalisella voimallaan saattaa katsojan hämmennyksen valtaan. Tässäkin Helanderilla on edeltäjänsä, valokuvataiteilijat Esko Männikkö ja Pekka Turunen kuvasivat Neuvostoliiton hajoamisen aikoihin Kuolan niemimaata ja kaivosteollisuuden ympäristötuhoja sarjassaan Remont. Helander on kuitenkin dokumentaarisuuden lisäksi työstänyt materiaaliaan ikään kuin enemmän taiteeksi, mikä tuottaa poeettisuuden antamaa lisävoimaa. Silkan väitelauseen ja sen ymmärtämisen sijaan kuvat alistavat katsojan värisyttävän epätietoisuuden ja arvoituksellisuuden valtaan – palaan taas vuosikymmenien taakse ja muistan Yrjö Sepänmaan estetiikan luennot sekä karmaisevan esimerkin mahdollisuudesta lähestyä estetiikan käsittein keskitysleirien ruumiskasoja.

Vangitsevuuden lisäksi Helander on myös vapauttava, sillä hän osaa viljellä huumoriakin. Kahdessa videossaan hän lähestyy identiteettipolitiikkaa hirtehishuumorin keinoin. Toisessa saamelaiset menevät kauppakeskuksen saamelaisille tarkoitettuun unisex-vessaan heiluttelemaan saamelaisten lippua ja toisessa hän itse raahaa trampoliinin tunturin huipulle ja hyppii turhia hyppyjään. 
Saamelaisuutta on myös lähestytty populaarikulttuurin keinoin. Markku Laakso toi maalauksissaan Lappiin Elviksen ironisoiden postmodernistisissa maalauksissaan rock-mytologian lisäksi kultakauden taidetta. Populaarikuvastoa voi myös hyödyntää taistelevamman taiteen keinona. Suomen Taiteilijaseuran järjestämässä viimeisessä vuosinäyttelyssä esiintyy anonyyminä toimiva Suohpanterror-ryhmä (= Suopunkiterrori), joka on tuunannut tunnettua mainoskieltä ja katutaidetta kantaaottavissa julisteissaan. Ryhmä toimii aktiivisesti myös sosiaalisessa mediassa. 

Suohpanterror jatkaa taistelua maasta ja sen hallinnasta – samaa taistelua, jota jo käytiin Alattiojoen patoamista vastaan vuonna 1981. ”Kulttuurimme on sidoksissa maahan. Jos se lähtee alta, jäljelle ei jää mitään”, totesi yksi ryhmän jäsenistä Voiman haastattelussa. 
  

Suohpanterror, #skrik, 2014.

Myös Suohpanterror osaa käyttää huumoria, väliin pisteliästä kuten Tanja Poutiaisesta ja feikkisaamelaispuvusta tehty juliste: ”Sinä käytät pukua yhden illan, me kannamme stigmaa koko elämämme.” Väliin hauskan oivaltavaa, kun Banksyn työstä muunneltu katutaistelija heittää kukkapuskan sijaan suopunkia tai kun Edvard Munchin Huudon hahmo kokee eksistentiaalista angstiaan kaivosalueen portilla. 

Taustaksi on hyvä muistaa, että Suomi ei vieläkään ole ratifioinut ILO 169 -sopimusta jonka tavoitteena on turvata alkuperäiskansojen yhdenvertainen kohtelu muuhun väestöön nähden. Esteenä on ollut muun muassa määrittelyvallan käyttö. Kuka on saamelainen ja kuka saa määritellä, kuka on saamelainen? Poliittinen nykytaide pureutuukin usein juuri määrittelyvallan kysymyksiin. Sen pitkä marssi ei ole vielä edes loppusuoralla.

Julkaistua 539 & 540 & Virossa 118 & Luettua 128: Kohti valon ydintä & Varkain voittoon

Eilen tuli postista tuorein Taide (3/14). Minulta oli lehdessä sekä yksi kirja-arvostelu että yksi näyttelyarvostelu. Kirjajuttu vaivaa minua vieläkin vähän, koska ärsyynnyin joistain asioista, ja kun olisin vihdoin päässyt kehumaankin kirjaa (mihin olisi kyllä löytynyt perusteita), oli koko merkkimäärä jo aikoja sitten käytetty ja jouduin jopa lyhentämään juttua. Joskus vain käy näin. 

Kohti valon ydintä

Kati Lintonen, Anna-Kaisa Rastenberger ja Elina Heikka: Valokuvataiteen ydin. 1900-luvun suomalaiset valokuvat ja taidepuhe. Suomen valokuvataiteen museo / Maahenki 2014.

 

Suomalaisen valokuvataiteen – ja lisäksi muun valokuvaa käyttävän nykytaiteen – tie suomalaisen taiteen keskiöön alkaa olla kartoitettu. Perusteoksia on ilmestynyt jo 1990-luvulla: Valokuvan taide (1992), Valoa 1839–1999 (1999) ja Varjosta (1999) saa nyt seurakseen etabloidun taidemaailman keskiöön kohdistuvan peruskirjan, joka suhtautuu kaanoniin kriittisesti mutta joka tulee olemaan keskeinen tekijä uudelleen määrittyvän kaanonin synnyssä.

 Tekijöillä riittää yhteisiä nimittäjiä, etenkin määrittelyvallan käytössä, joten ongelmatonta tällaisen kirjan vastaanotto ei saa olla. Kaikki ovat toimineet Valokuvassa ja sen seuraajassa Kuvassa. Kaikki ovat työskennelleet Suomen valokuvataiteen museossa. Kaikki ovat siis olleet auktoriteetteja valokuvaan liittyvän institutionaalisen vallan, kielenkäytön ja määrittelyn prosessissa. 

Lähihistorian kirjoittaminen on vaikeaa, mutta se on vielä vaikeampaa, kun kirjoittaja itse on ollut sitä rajaamassa. Tämä näkyy varsinkin Anna-Kaisa Rastenbergerin tekstien niissä osuuksissa, joissa hän käsittelee Kuva-lehden roolia. Sävy on toki itsekriittinen, mutta en malta olla toteamatta sitä, että jos kyseessä olisi mieskirjoittaja, teksti herättäisi taatusti ajatuksen ”setämäisestä muistelusta”. 

Ajauduin tällaiseen vastakkainasetteluun jotenkin väistämättömästi, tahtomattani. Tätä pohtiessani kuitenkin tajusin, että sukupuolittavat kysymykset taitavat olla suomalaisen taiteen lähihistorian kentässä nimenomaan valokuvataiteelle ominainen ja ehkä vähän traumaattinenkin  erityisongelma. Muun kuvataiteen alueella ei 1980-luvun jälkeen tällaisia keskusteluita ole juurikaan tarvinnut käydä – ainakaan kovin akuutisti. Kirjoittajat tuovat valokuvan historiaa jännittäneen amatöörien ja ammattilaisten välisen rajapinnan hyvin esiin, mutta eivät lähesty kovinkaan analyyttisesti sukupuolikysymyksiä. 

Kirjan alkuosaan jäsennelty ”paalupaikkojen” ketju – piktorialismi, modernismi, naisten siivittämä nousukausi (alkaen Hippolyten 27 naisvalokuvaajan näyttelystä vuonna 1984) ja Esko Männikkö – tuo mieleeni jopa Esa Saarisen Länsimaisen filosofian historian huipulta huipulle (1985): juonteet, nivelkohdat, aluskasvillisuus, harmaat alueet ja katvealueet siivotaan liian tehokkaasti pois. Toisaalta, ytimeenhän – myös taidepuheen ytimeen – kirjoittajat sanovat pyrkivänsäkin. Tästä kertoo sekin, että valokuvan taidepyrkimyksissä he ottavat analyyttisesti esiin piktorialismin, jota ei Suomessa ole juurikaan ennen käsitelty. 

Kirjan rakenne on hieman outo. Jälkimmäinen osa (’Valokuvataiteen ydinkysymykset’) palaa niihin asioihin, jotka ensimmäisessä tuntuivat häviävän, muun muassa valokuvan dokumentaarisuuteen. Tekstiä tukevan kuvituksen rooli korostuu kuitenkin edeltäjiin verrattuna hyvin: siinä missä Valokuvan taide esitti kontekstittomia yksittäisiä kuvia, Valokuvataiteen ydin näyttää myös kuvia kuvista alkuperäiskäytössään, lehtien ja kirjojen sivuilla. 

Jäin kuitenkin kaipaamaan parempaa koordinaatiota ja jäsentelyä. Tämä koskee myös juttujen tasapainoa: jotkut asiat sivutaan vain tiiviillä kommentilla, joihinkin käytetään selvästikin liian yksityiskohtaisesti tilaa pitkiä sitaatteja lainaten. Omat mieltymyksetkin tuleva hassusti esiin: tutkijoiden ote esimerkiksi taiteilijoiden ja teosten arvottamiseen on kautta linjan melko hillitty, mutta purskahtelee väliin: Ulla Jokisalon samassa kuvatekstissä esiintyy peräti kahteen kertaan sana ainutlaatuinen. 

Ehkä tämä on nyt se antiteesi. Kolmessa edellä mainitussa kirjassa toimittajat olivat valokuvan perusäijiä: Jukka Kukkonen ja Tuomo-Juhani Vuorenmaa. Ja vaikka kirjoittajat ovatkin eri-ikäisiä, en välty siltä tunteelta, että tämä on myös sukupolvikirja – vähän niin kuin kahden eri-ikäisen kuvataiteen tutkijan, Marja-Terttu Kivirinnan ja Leena-Maija Rossin 1980-lukua käsitellyt Koko hajanainen kuva (1991) aikoinaan

 Elämähän on dialektiikka, joten antiteesi on aina tarpeen. Jäämme odottamaan synteesiä. 

***

Varkain voittoon 

Köler Prize 2014 

Eesti Kaasaegse Kunsti Muuseum, Tallinna 26.4.–15.5. 

Köler-palkinnosta on tullut kuin varkain Viron tärkein taidepalkinto. Siitä on tullut myös iso mediatapahtuma. Itse asiassa sen jakava museo EKKM (Viron nykytaiteen museo) ja itse palkinto ovat kuin taiteellisia interventioita taidemaailmaan. Ne ovat fiktiivinen hyökkäys, josta on tullut totta: instituutiokriittisestä performanssin kaltaisesta toiminnasta on tullut yksi Viron taidemaailman merkittävimmistä instituutioista – ja varsin lyhyessä ajassa. 

EKKM perustettiin vallattuun Tallinnan energialaitokselta vapautuneeseen rähjäiseen rakennukseen. Kaksi taiteilijaa – Marco Laimre ja Neeme Külm – valtasi tilan vuonna 2006, ja seuraavana vuonna museo aloitti toimintansa. Vallattu, varsin anarkistinen paikka on nyttemmin päässyt jo virallisen tuen piiriin, ja se on selkeästi vakiinnuttanut toimintansa – menettämättä silti perusluonnettaan. Yksi syy onnistumiseen on varmaankin se, että mukaan liittyi varhaisessa vaiheessa taidehistorioitsija, kuraattori ja kriitikko Anders Härm, joka tuntee instituutioiden metkut perin juurin. 

EKKM ja Köler Prize tuovat mieleeni välittömästi Antti Majavan, joka tuoreessa kirjassa Alaston totuus taiteesta (Into 2014) totesi: ”Jos abstrakti rahatalous ja hallinto nousevat itsearvoisiksi päämääriksi joita taide (samoin kuin tiede) palvelevat, on meillä todellinen tarve uudelle instituutiokritiikille. Eikä niinkään kävelemällä ulos instituutioista vaan marssimalla niihin ryminällä sisään.” Tähän voisimme siis Viron esimerkin avulla lisätä: ”Ja luomalla niitä itse.” 

Kuvataiteessa on viime vuosina puhuttu paljon appropriaatiosta (= omaksi ottaminen, haltuunottaminen) yhtenä nykytaiteen metodeista. Analogisesti tälle EKKM on kuin huikea meta-appropriaatio. 

Kyseessä on siis melkoinen tuhkimotarina. Mutta kuinka tämä todennetaan, kuinka varmistetaan, ettei kyse ole vain lume-ilmiöstä? Vastaansanomattomasti: viime vuoden Köler-palkinnon – ja myös yleisöäänestyskilpailun – voittaja Jaanus Samma edustaa Viroa Venetsian biennaalissa vuonna 2015. 

Eräs vanhempi virolainen taiteilijaystäväni totesi, että oleellista on myös se, että Köler Prizen avulla on laman jälkeinen yksityinenkin raha saatu mukaan taide-elämään. Tämä ei ole kuitenkaan johtanut rahan merkityksen erityiseen korostumiseen (vrt. Ars Fennica tai Carnegie): pääpalkinto tänä vuonna on 6 000 euroa, ja yleisöäänestyksen voittaja saa 1 000 euroa. Paljon oleellisempaa taitaa olla se, että esimerkiksi verkostoitumisen mahdollistava palkintoraati on valittu huolella ja kansainvälisesti: tänä vuonna mukana on suomalaisen Taru Elfvingin lisäksi muun muassa vanha kettu René Block.

Itse palkinto on sekin kuin mainio, ehkä vähän ironinenkin appropriaatio. Johann Köler (1826–1899) oli nimittäin Viron kansallisen heräämisen sankareita, ensimmäinen virolainen ammattitaidemaalari. Sitä paitsi Köler Prize kuulemma rimmaa hyvin Turner Prizen kanssa.

Köler-palkinto jaetaan nyt neljättä kertaa. Ehdokkaita on viisi: Jass Kaselaan, Kiwa, Kärt Ojavee, Johannes Säre ja ryhmä Visible Solutions OÜ (Karel Koplimets, Taaniel Raudsepp ja Sigrid Viir). Jokaiselta taiteilijalta on esillä kaksi omavalintaista teosta, yksi vanha osapuilleen kolmen vuoden sisältä ja yksi kilpailua varten valmistettu. 

Jass Kaselaan.

Jass Kaselaan (s. 1981) on Viron nuoren polven veistäjistä huikeimpia. Hän on kuin spektaakkelin ajan jälkeisten spektaakkeleiden taikuri. Hän tekee massiivisia ja emotionaalisesti vaikuttavia installaatioita, joiden sekaan katsojan on suorastaan vaikea mahtua – niin tiineiksi pelkällä omalla olemisellaan teokset tilan hedelmöittävät. Puutarhan (2012) mustuus ja tilan täyttävä sähkön ääni tuottavat paranoidin tunnelman. Puinen kirkko keskellä tilaa on kuin monumentti sille, että uskonto on redusoitu pelkäksi koneeksi – ei edes sähköenergiaksi. Toisessa teoksessaan Kaselaan on tehnyt roskisten vierestä löytyneistä pikkuisista nukeista jättimäisiä betoniveistoksia. Ja roskiksethan olivat tietenkin samasta materiaalista rakennettujen massiivisten talojen takapihoilla. 

Kiwa.

Multitaiteilija, erityisesti äänitaiteestaan ja musiikistaan tunnettu Kiwa (s. 1975) aloitti uransa omatekoisena supertähtenä – vähän kuin Viron Andy Warhol – mutta on pitkin uraansa mennyt zeniläisempään suuntaan. Niinpä hän onkin kehitellyt nothingologiaa – ei minkään tutkimista niin usein kuin mahdollista. Kun esimerkiksi printteri varoittaa, että muste on loppumassa, hän printtaa mustaa neliötä (ei mitään henkilökohtaista, Malevitš!) niin kauan, että viimeinen tuloste on valkoinen. Sen jälkeen hän jopa ilmoitti Malevitšin tavoin lopettavansa kuvataiteen tekemisen. Mutta kuten tiedämme, se ei se ole helppoa – niin kuin ei-minkään tekeminenkään Sen eteen täytyy tehdä paljon työtä. 

Kärt Ojavee.

Taide ja muotoilu ovat tunnetusti tuottaneet vaikean hankauspinnan. Kärt Ojavee (s. 1982) on tekstiilitaiteilija, joka ylittää tämän kevyesti – hän voisi vallan mainiosti olla mukana Linzin maineikkaassa Ars Electronicassa. Hän on tehnyt yhteistyötä muun muassa Tallinnan teknillisen yliopiston biorobotiikan keskuksen kanssa ja on muotoillut esimerkiksi Play Me -tyynyjä (2011), joissa meille kaikille tutu sanat – play, stop, rewind, fast forward, pause – eivät ole pelkkiä koristeita vaan todella toimivat lupaamallaan tavalla. Pehmeä elektroniikka on kudottu kankaaseen ja sisään pääse lataaman materiaalia USB-kaapelia pitkin. 

Johannes Säre.

Johannes Säre (s. 1983) kuuluu siihen joukkoon nuorempia taiteilijoita, jotka ovat jo alkaneet kierrättää ironisin kommentein vanhempaa käsitetaidetta – neokonseptualismiksi sitä taidetaan maailmalla nimittää, vaikka Särellä ei olekaan paljon yhtymäkohtia esimerkiksi Damien Hirstiin. Hänen Nimetön savurengastykkinsä (2013) oli häkellyttävä kokemus. Bassoreflektikaittuimesta tehty tykki puhaltaa täydellisiä savurenkaita ja puffauttaa samalla täyteläisen äänen. Miksi? Sitä on turha kysyä edes taidekriitikolta. Mutta sen äärellä katsoja tuli lumoutuneeksi ja viihtyi loputtoman pitkään. 

Visible Solutions OÜ.

Visible Solutions OÜ rakentaa taloudellisen toimintansa antikapitalismille ja kriittiselle konseptualismille. Toisin kuin nykyinen suomalainen luova talous -intoilu, tämä osakeyhtiö tuottaa vain kriittistä luovuutta, ei sen tuotteistettavia sovellutuksia. Vähän niin kuin Bonk Business aikoinaan. Heillä on esillä muun muassa hermeettisessä lasikuvussa Taideteos, joka koostuu vain omasta arvostaan (2013). 

Yksi nykytaidetta määrittävä tekijä lienee se, että taiteilijat yrittävät epätoivoisesti lopettaa taiteen – koskaan siinä onnistumatta. 

Ei taide sulaudu mihinkään. Kohta meillä on taas Köler-palkinnon voittaja, ja hän pitää yksityisnäyttelyn. Ja jää odottelemaan Venetsian-matkaa. Kirjoittajatkin toistavat kliseitään ja hegemonisia rakenteita ylläpitäviä ylisanoja. Näissä kuvissa ja tunnelmissa toteankin tylsästi mutta informatiivisesti, että jos haluatte tutustua siihen, mikä Viron nykytaiteessa juuri nyt on keskeistä, kiirehtikää tähän näyttelyyn.

*** 

PS. Ja nyt on kilpailukin ratkennut. Kaselaan voitti Köler-palkinnon ja Säre voitti tiukan yleisökisan. 

Julkaistua 494: Haihattelija, joka tekee mitä haluaa

Kävipä kummasti. Eilen vielä hehkutin blogissani fanittavani Esko Männikköä (s. 1959), ja sitten aloittaessani kirjoittamaan kritiikkiä Helsingin Taidehallin tuoreesta Männikön retrosta Time Flies, minussa asuva pieni kriitikko heräsi.
No, fanitan minä edelleenkin Männikköä, mutta tajusin, että kahta hänen laajaa kuvasarjaansa minun on vaikea pitää kovin merkittävänä taiteena. Toinen käsittelee maahanmuuttajia, joita Männikkö roudasi pohjoisen autiotaloihin esittämään maahanmuuttajia pohjoisen autiotaloissa. Poliittisen kannanoton sijaan koen teon aika tyhjäksi teatteriksi ja vieraaksi sille välittömälle ja aidolle – jos niin saa enää sanoa – ihmiskuvaukselle, jota Männikkö on niin hienosti tehnyt. Toinen sarja koostuu eläimistä, ja se jää minulle vain kuriositeettien tavoitteluksi. Kun Männikkö korostaa kauneutta, epäonnistuu hän mielestäni siitä, etteivät kuvat ole erityisen kauniita. Mielestäni ne jäävät pikkuhauskoiksi.
Kaikesta muusta sitten pidinkin – lopulta jopa varsin oudosta ja sekamelskaisesta ripustuksesta. 
Vähän jopa harmittaa, että nämä negatiiviset jutut korostuvat niin paljon jutussa, jonka kirjoitin tämän viikon Kirkko ja kaupunkiin (3/14), mutta jos niitä huomioita on perusteltava, vaatii se myös tilaa lyhyestä jutusta. Tässä siis juttu. Paperilehti ilmestyy vasta keskiviikkona, mutta näkyi se jo olevan PDF:nä verkossa, joten laitan sen jo tähänkin:
 

Haihattelija, joka tekee mitä haluaa

Moni suuren yleisön tuntema taiteilija joutuu juuri tunnettuutensa takia outoon vankilaan. Menestynyt taiteilija on tapana luokitella tietyn teeman ja urallaan usein vain lyhyen vaiheen tuottamaan kliseiseen lokeroon. Näin on käynyt myös oululaiselle valokuvataiteilija Esko Männikölle (s. 1959). 

Männikkö valittiin vuonna 1995 Vuoden nuoreksi taiteilijaksi ja hänen uransa – myös kansainvälinen ura – lähti rakettimaiseen nousuun. Maine syntyi pitkälti pohjoisen peräkammarin poikia kuvaavasta laajasta sarjasta Naarashauki. Männiköstä tuli pohjoisten metsästystä ja kalastusta harrastavien sekä kaljaa juovien äijien tulkki – ja maailmalla varmaankin myös laajemminkin oudon suomalaisuuden dokumentoija. 

Männikkö itse kieltää dokumentaarisuutensa ja korostaa hakevansa ensisijaisesti kauneutta. Tätä korostaa myös hänen myöhempi uransa. Hän on ihmisten lisäksi kuvannut esimerkiksi autioita taloja ja niiden hiljaista maatumista etsien ajan patinan ja inhimillisten muistojen toisiinsa sulautumista. Hän on myös kuvannut eläimiä – eikä niitäkään dokumentaarisesti vaan keskittyen yksityiskohtiin: suihin, silmiin, niskan kaareen. Männikkö itse korostaa, että ne eivät ole kuvia lajeista vaan ”kuvia jostakin”. Siis pelkästään visuaalisia kuvia. Itse koin juuri nämä kuvat ongelmallisiksi, koska niistä puuttuu se inhimillisen läsnäolon täyttämä monikerroksinen merkityslataus, joka Männikön muille kuville on ominaista. 

Sarjasta Harmony Sisters, 2007. 

 

Männikkö kuitenkin sanoo olevansa ”haihattelija, joka tekee mitä haluaa”, joten kai tämäkin on vain nieltävä osana Männikön urastaan luomaa kokonaistaideteosta. Sellaisesta pohjimmiltaan on kuitenkin kyse: Männikkö itse toteaa tekevänsä ”loputonta omakuvaa”. Hän kertoo kaikkien ottamiensa valokuvien olevan hänen omaa sielunmaisemaansa.
Männikkö on seikkailija ja romantikko. Raunioromantikkona hän on viihtynyt myös hautausmailla, joissa ihmiset taas kohtaavat toisensa ja joissa heistä muistuttavat merkit patinoituvat ja maatuvat nekin hiljalleen kuin hylätyt asumukset konsanaan. 

Sarjasta Blues Brothers, 2013.

On Männikkö ollut kantaaottavakin. Yhdessä kollegansa Pekka Turusen kanssa hän kuvasi aikoinaan Kuolan niemimaan massiivisia ympäristötuhoja sarjassa Remont. Molemmat olivat tuolloin ympäristöliikkeen aktiiveja.  

Ennen kuin Suomessa edes tunnettiin sanaa ”maahanmuuttokriittinen”, alkoi Männikkö kuvata sarjaa Organized Freedom 2. Hän kuljetti maahanmuuttajia aiemmin kuvaamiinsa autiotaloihin, kuvasi erivärisiä ihmisiä rappeutuneissa ympäristöissä. Vaikka Männikkö toteaakin humoristisesti ”sivistyksen saapuneen Pudasjärvelle” nähtyään siellä ensimmäiset tummaihoiset, en kuitenkaan ymmärrä näiden kuvien poliittista ulottuvuutta. Tuloksena on vain absurdi törmäyttäminen. Mielestäni Männikkö iski harhaan ryhtyessään ohjaamaan ja asettelemaan ihmisiä toisin kuin muussa ihmiskuvauksessaan, jossa leimaa-antavaa on ollut autenttinen paikallisuus sekä kuvaajan rento ja empaattinen asenne. 

Kaikkineen Männikön näyttely on kuitenkin hieno kooste hänen urastaan, jota se avaa moneen suuntaan – ja kuroo taas onnistuneesti yhteen häkellyttävän runsaassa ja sekamelskaisessa ripustuksessaan. 

 Sarjasta Organized Freedom, 2001.

Näyttelykuvia 893: Mies, jota fanitan

Perjantaina kävin Helsingin Taidehallissa Esko Männikön (s. 1959) ison retron pressissä. Time Flies (18.1.–2.3.) on aikamoinen tapaus, sillä Männikön kuvia ei ole pitkään aikaan nähty Helsingissä. Eikä koskaan näin paljon.

 Kuraattori Maija Koskinen ja Esko Männikkö keskustelemassa julkisesti.

Aika "päräyttävä" näyttely, sanoisivat Docventures-kundit. Minä en tuollaisia sanoja kuitenkaan käytä.

Vähän minua häiritsee se, että Männikkö haluaa liikaa korostaa kuviensa ei-dokumentaarista luonnetta ripustamalla kaikki sarjat sekaisin jättimäiseksi sekamelskaksi. Olin kuitenkin aika vaikuttunut. Toisinaan sitä samastuu taideteoksiin, mutta Männikön tapauksessa samastun taiteilijaan. Tunnistan sukulaissielun ja olen jopa vähän kateellinen (tunnustettakoon muuten avoimesti, että tästä oudosta kateudesta tunnistan usein hyvän näyttelyn – enkä ole yksin: eräs taiteilijaystävänikin naureskeli kerran juuri tätä hassua laatumittaria, joka aina vaikuttaa häneen), mutta ennen kaikkea saan rohkaisua ja myös vaikutteita. Männikön asenne elämään, kanssaihmisiin ja taiteeseen on mielestäni ihailtavaa. Hän tekee mitä haluaa, mutta on samalla kuitenkin paneutunut ja vakava.   

Mutta palaan asiaan, sillä kirjoitan tänään näyttelystä kritiikin ensi viikkoa varten.
Innostuksestani kertonee kuitenkin se, että ryhdyin näyttelyn yhteydessä julkaistun Männikkö-kirjan innostamana ja töiden aloittamisen sijaan katselemaan omia Viro-kuviani, joiden aihe on aika usein kuin silkkaa Männikköä – sillä erotuksella, että en ole kovin hyvä enkä varsinkaan valokuvataiteilija ja että käytän vain halpaa digipokkaria. Pannaan tähän kuitenkin Männikön kunniaksi kaksi ottamaani ja minulle itselleni rakasta Viro-kuvaa:

Männikkö sanoo kirjassa, ettei hän koskaan pääse aution talon ohitse. Minulla on vähän sama tunne aina, kun näen hylätyn kioskin Viron maaseudulla.
Ja tämän kundin kanssa olen käynyt jo pari kertaa Paldiskissa juttelemassa:

***

Ja aina pitää vähän urputtaakin – niin kuin Männikkökin muuten tekee. Kun menin pressiin, minua jotenkin harmitti, kun näin ovella kyltin:

  

Ensin Kataisen ja Stubbin tiedotustilaisuus Männikön kuvien edessä ja sitten Männikkö.

Olin jo unohtanut koko asian, mutta illalla näin Männikön näyttelyn uudestaan kokoomusnuken ja -robotin taustalla:

Ymmärrän toki Taidehallin resurssipulan, mutta sen verran modernisti ja puristi olen, että haluaisin pitää taidenäyttelyt taidenäyttelyinä. Toivottavasti näyttelyn kuraattori Maija Koskinen muistaa Taidehallin merkitystä käsittelevää väitöskirjaa tehdessään sen, miten aikoinaan BMW:n tuleminen sponsoriksi poisti asiakaskunnasta vuosiksi joitain taiteilijoitakin. Maijalle muistutukseksi, että Jussi Kivi (s. 1959) kirjoitti aiheesta aikoinaan hauskan jutun Taide-lehteen.

Ja ihan sama, onko asialla Kokoomus. En minä haluaisi nähdä Vasemmistoliitonkaan tiedotustilaisuuksia näyttelyn keskellä. Taidehallin klubi – niin kuin tv-uutisissa virheellisesti sanottiin – olisi aivan eri asia. Maijan seuraajalle Jan Försterille muistutukseksi, että klubi oli aikoinaan sellainen paikka, jonka taiteilijat tunsivat omakseen. Silloin siellä oli hauska piipahtaa tapaamassa tuttuja. Sen ajan voisi ihan hyvin palauttaa.

Nyt ryhdyn kuitenkin töihin.

Julkaistua 223 & 224 & 225 & Luettua 78: Puolalaista kuoleman teatteria & Suomalaisen valokuvan tie taiteen keskiöön & Keksinkertaista avantgardea

Perjantaina ilmestyi Taiteen tuorein numero (5/11). Olen ollut taas kohtuullisen ahkera, ja niinpä lehdessä oli kolme juttuani. Tässä ne:

Puolalaista kuoleman teatteria

Teatteri voi toki käsitellä samoja asioita kuin kuvataide, mutta voiko taidemuseoon tuotu avantgardeteatteriesityksen dokumentaatio olla kiinnostava? Tallinnassa siitäkin voi nyt ottaa selvää.  

Monipuolinen puolalainen teatteriohjaaja, lavastaja ja kuvataiteilija Tadeusz Kantor (1915–1990) on ainakin jonkin verran suomalaisellekin yleisölle tuttu. Hänen teatteriaan ja happeningejaan on 1980-luvulla ollut esillä kahteenkin otteeseen Helsingissä, Jyväskylässä ja Vaasassa. 
Kantorin taiteellista laatua on hieman vaikea lokeroida, koska hän itse muodosti itsestään jonkinlaisen kokonaistaideteoksen, jossa lajien rajat – tai itse asiassa pikemminkin taiteen ja elämän rajat – hämärtyivät täydellisesti. 

Kantor opiskeli Krakovan taideakatemiassa vuosina 1934–39, ja tuolloin taidemaalari opiskeli myös lavastusta. Taidemaalarina Kantor on käynyt 1930-luvulta asti monenlaisia vaiheita ja ismejä; hänen taustansa on bauhaslaisessa konstruktivismissa, joka sittemmin muuttui erilaisten surrealististen vaiheiden jälkeen informalismiksi ja sitten ehkä lähinnä uusrealismiksi tulkittavaksi esinekoosteiden ja kollaasien maailmaksi. Kaikkea leimaa kuitenkin aina kaiken kytkeytyminen kaikkeen: hänen maalauksena ovat usein teatraalisia ja toisaalta hänen teatterinsa on yhtä lailla maalauksellista. Kantor tuli tunnetuksi yhtenä klassisista rampin ylittäjistä. Yleisön ja esittäjien raja sumeni, ja toisinaan jopa mallinuket saivat hoitaa näyttelijän rooleja. Kaiken takana pohjavirettä antoi tietenkin sosialistisen yhteiskunnan todellisuus ja elämän absurdius, mikä vaikutti toki myös Kantorin omaan elämään. Hän toimi useimmiten aidosti underground-taiteilijana, sananmukaisesti maan alla. Maan päällä toimiminenhan oli sosialismissa tunnetusti aika huteraa: Kantorkin hoiti jonkin aikaa akatemian professuuria, mutta tinkimättömänä taiteilija sai tietenkin aika nopeasti potkut. 

Kansainvälistä tunnettuutta Kantor sai erityisesti Cricot 2 -teatteriryhmänsä kautta, joka toimi vuodesta 1955 aina Kantorin kuolemaan asti. Esitykset olivat vaikeasti määriteltävissä jossain happeningin ja teatterin välimaastossa. Tekstit olivat usein ”Witkacyna” tunnetun puolalaisen kirjailijan ja myös taidemaalarina sekä psykoaktiivisten huumeiden käyttäjänä tunnetun Stanisław Ignacy Witkiewiczin (1885–1939) käsialaa. Itse asiassa lähinnä juuri Kantor toi Witkacyn myöhempään maailmanmaineeseen.

Kantorin ”kuoleman teatteri” – josta hän julkaisi manifestikin – sekoittaa muistoja, valokuvia ja kuolleita henkilöitä henkilökohtaisen historian ja maailmanhistorian punokseksi. Yksi merkittävimmistä esityksistä oli Kuollut luokka (1975), joka kiersi ympäri maailmaa aina tekijän kuolemaan saakka. 

Kuollut luokka on installaationa, luonnoksina ja valokuvina myös Kumun Kantor-näyttelyssä. Näyttely keskittyy vuosiin 1960–75. Mukana muutama suurempi lavastuksena käytetty installaationomainen kokonaisuus, paljon luonnoksia ja valokuvia eri eristyksistä sekä jonkin veran Kantorin maalauksia – useimmat ns. emballageja (= ransk. ’pakkaus’), sekatekniikkatöitä, joissa on käytetty erilaisia pakkauksia ja esineitä, muun muassa Kantorille tunnusomaisia sateenvarjojen luurankoja. Näin psykoanalyyttisesti orientoituneelle katsojallekin riittää askarreltavaa. Tarjolla on myös pari dokumentaarista filmiä Kantorin tuotannosta.

Näyttely ei ole mikään megatapahtuma, jossa yritettäisiin esittää kattavaa kokonaiskuvaa Kantorin tuotannosta, mutta pienimuotoisena kurkistusreikänä Kantorin maailmaan se toimii oivallisesti. Esineet ovat myös rekonstruoinnin sijaan alkuperäisiä; eräätkin esityksessä käytetyt taitetavat tuolit löytyivät vahingossa jostain varastonnurkasta. Installoinnit ovat myös visuaalisesti yllättävän kiinnostavia: Kantorin taiteidenvälisen ominaislaadun huomioon ottaen ei liene sattuma, että teatterirekvisiitta muuttuu taidemuseoon sijoitettuna kuin installaatioiksi ja veistoksiksi.

Näyttelyn kokonaistunnelma vie hyvin elämän absurdiutta tutkineen teatterin maailmaan. Moni kulttuurisidonnainen tai idiosynkraattinen – Kantor käsittely esimerkiksi paljon omaa lapsuuttaan ja nuoruuttaan puolalaisissa pikkukaupungeissa – viittaus jää tietysti vähän hämäräksi, mutta tuo hämäryys on vähän kuin elämän hämäryyttä ja herättää myös samalla halun lähteä omille tutkimusmatkoille, mikä lienee myös yksi museoiden ja taidenäyttelyiden perustehtävistä.

Minäkin ostin jo itselleni yhden Kantorista kertovan kirjan. Se ei tosin valitettavasti ollut Kumun näyttelyluettelo, joka kuulemma on joskus tulossa, mutta Kumulle ominaiseen tapaan pahasti myöhässä – joskus Kumun luettelot ovat ilmestyneet vasta kun näyttely on jo ollut kauan aikaa sitten ohi. Jos siis suunnittelette matkaa Kumuun varta vasten Kantoriin tutustuaksenne, suosittelen täydellisemmän tuloksen saavuttamiseksi sen sijoittumista aika lähelle näyttelyn loppua.

Tadeusz Kantor – Puolalainen avantgardisti ja teatterin uudistaja
Kumu, Tallinna 9.9. – 18.12. 

***

Suomalaisen valokuvan tie taiteen keskiöön

Juha Suonpää: Valokuva on IN. Tampereen ammattikorkeakoulu / Suomen valokuvataiteen museo / Maahenki 2011.

Juha Suonpää (s. 1963) on valokuvataiteilija ja tutkija, joka on tottunut ravistelemaan omaa kenttäänsä, sen kirjoittamattomia pelisääntöjä ja rakenteita. Hänellä on sekä sosiologin että antropologin ote, joilla hän riisuu kulttuurin käytänteitä, kääntää niitä ikään kuin ymmärrettäväksi avaamalla diskursiivisia sääntöjä. Arkikielisesti ilmaisten voisi sanoa hänen osoittavan sen, miten asiat saadaan näyttämään sellaisilta kuin niiden kulloinkin on saatava näyttämään, jotta ne toimisivat halutulla tavalla – käsillä olevassa kirjassa esimerkiksi vahvistamaan valokuvauksen asemaa taiteen, ja varsinkin kansainvälisen nykytaiteen kentällä. 

Valokuva on IN on jo kolmas Suonpään iso tämänkaltainen projekti. Petokuvan raadollisuus (2002) oli vallankumouksellisen paljastava ja raadollinen kertomus siitä, miten luontokuvasta tehdään varsin suurella vaivalla ja myös aika hurjalla temppuilulla sellainen kuin sen pitää olla. Sacred Places (2007) käsitteli puolestaan turistinähtävyyksien visuaalista esillepanoa.

Nyt Suonpää on tarttunut siihen, miten suomalaisesta valokuvasta tuli taidetta ja sitten jopa kansainvälisten tähtien taidetta – tai miten sitä ainakin on yritetty sellaiseksi tehdä.

Suonpää ponnistaa sosiologian ja filosofian perusnimien ajattelun pohjalta – muun muassa Michel Foucault ja Pierre Bourdieu – ja osaa myös operationaalistaa teoreettisen pohjansa osoittaen samalla, että näiden mestarien teoreettinen ajattelu on todellisuudessa varsin käytännönläheistä tarjotessaan hyvät työkalut sosiaalisen todellisuuden rakenteiden ymmärtämiseksi.

Diskurssianalyysi ei ole helppo laji. Suonpäätä lainaten: ”Valokuvataidetta tuottavan puheen myötä tapahtuvaa merkitystuotantoa tunnistettaessa tuleekin kysyä hieman epäsuoraan, mitä lausumat kulloinkin palvelevat, kiertävät, välttelevät, sallivat, sulkevat, tottelevat tai haluavat.”

Suonpään harjoittama tekstien lähiluku tuottaa monia kiinnostavia tuloksia – monesti tietyllä tavalla jännittävän ristiriitaisia. Esimerkkinä vaikkapa se, että valokuvauksen on pitänyt sekä kieltää että säilyttää oman erityisluonteensa ja välinesidonnaisuutensa. Kieltäminen on mahdollistanut valokuvan tien nykytaiteen keskiöön ja myöntäminen taas pitänyt saatavilla sille ikään kuin varattuja, välinesidonnaisia erityisresursseja – kuten vaikkapa apurahat ja palkinnot. Jo pelkästään tässä kysymyksessä on itse asiassa runsaasti mietittävää kentän rakennetta ja valtasuhteita hahmotettaessa.

Suonpää on käyttänyt kirjassaan kahta taiteilijaa erityistapauksena: Esko Männikön ja Elina Brotheruksen urakehitys ja heidän tuotantonsa ympärille rakentunut kieli on kumpikin saanut oman lukunsa.

Oman lukunsa saa myös valokuvataiteemme kautta rakennettu Suomi-kuva. Suonpään teksti on väliin melko ruoskivaa: ”Kriitikoille ja valokuvataiteilijoille syntyy eräänlainen turistioppaan rooli, jossa muinaismetsäläisyyden, periferisyyden ja naisemansipaation esittely ruokkii mykkinä valokuvina romanttista turistista katsetta, joka määrittää Suomen kiinnostavaksi visuaaliseksi kohteeksi, Euroopan eksoottiseksi rajamaaksi, jossa miehet ovat hassuja ja naiset vakavia.”

Suonpää on myös tutkinut itse legitimaatioprosessia: sitä miten valokuvasta tuli taidetta. Hänen kohteenaan on varsinkin valokuvan taideluonteen määrittely kansainvälisyyteen suunnatussa taidepuheessa. Oman osansa saa erityisesti Timothy Personsin luoma brändi, Helsinki School. Suonpää paneutuu myös markkinointimekanismeihin, jotka ovat tuottaneet kentälle omat jännitteensä.

Suurin ongelma Suonpään kirjassa on se, että hän on itsekin valokuvataiteilija sekä opettaja, joka on käyttänyt pastissitekniikkaa opetuksessaan. Kirja on siis myös valokuvataidekirja. Näin toki päästään kliseiden äärelle ja analysoimaan niitä, mutta kirjan valokuvataiteellinen ulottuvuus peittää suotta sen tutkimuksellista otetta. Se ei oikeastaan tuo mitään kovinkaan merkittävää lisää Suonpään argumentoinnille, sillä jokainen vähänkin vakavampi nykytaiteen harrastaja pystyy tuottamaan nuo kliseet omassa päässä varsin vaivattomasti. Brotheruksen itselaukaisijan johto ja Männikön peräkamarin pojat ovat jo silkkaa taistelevaa metsoa tai haavoittunutta enkeliä.

Kaikkineen Suonpään kirja on kuitenkin merkittävä lisä suomalaisen taidekentän analyysiin. En minä itse asiassa muista moneen vuoteen näin tymäkkää puheenvuoroa asiasta lukeneeni.

***

Keskinkertaista avantgardea

Värin voima – Teoksia Tretjakovin gallerian kokoelmista

Helsingin taidemuseo, Tennispalatsi 23.9.2011–15.1.2012

Helsingin taidemuseo aloitti vuonna 2009 hedelmälliseltä tuntuvan yhteistyön Moskovalaisen Tretjakovin gallerian kanssa. Helsinkiin on valmistumassa kaikkineen viiden venäläisiä mestariteoksia esittelevän näyttelyn sarja. Meilahdessa nähtiin ensin 1800-luvun loppupuolen maisemamaalausta nimellä Maaginen maisema (2.2.–1.6.2008) ja Tennispalatsissa samoin 1800-luvun jälkimmäiseen puoliskon akatemiamaalaukseen keskittynyt Kauneuden pauloissa (21.10.2009–14.3.2010).

Kolmannen näyttelyn myötä pääsemme venäläisen taiteen 1900–30-lukujen väliseen aikaan, jolloin erilaiset avantgardesuuntaukset kisailivat keskenään ja myös yhdessä akateemisuutta vastaan.

Suomalaisen taide-elämän lähihistoriassa on katsojaa hemmoteltu venäläisellä avantgardella: Costakis-kokoelmakin on ollut esillä kahteen kertaan (Helsingin taidemuseo 1984 ja Sara Hildénin taidemuseo 1996), tuoreemmista näyttelyistä kannattaa nostaa esiin ainakin Didrichsenin taidemuseon komea Kazimir Malevitš -näyttely vuonna 2000 ja EMMA – Espoon modernin taiteen museon hieno tuplakattaus: Malevitš ja Ruutusotamies-ryhmä vuonna 2006.

Natalia Gontšarova: Jumalanäiti lapsensa kanssa, 1911. 

Odotukset Tretjakovin gallerian avantgardenäyttelylle olivatkin varsin suuret – varsinkin kun tiedossa, että Costakisin kokoelmista puolet päätyi Tretjakoville hintana siitä, että suurkeräilijä George Costakis (1913–1990) sai luvan emigroitua Kreikkaan vuonna 1977.

Jos odotukset olivat kovat, oli pettymys vastaavasti yhtä voimakas, kun kävi ilmi, kuinka keskinkertainen – ja siten myös epäilemättä tulevalta vaikutushistorialtaan vaatimaton – näyttely oli.

Jottei tulisi väärinkäsityksiä, on toki mainittava, että näyttely on epäilemättä näkemisen arvoinen ja että jokainen teos on tavalla tai toisella kiinnostava. Jokainen kelpo Marc Chagallin, Wassily Kandinskyn ja Malevitšin työ on aina syytä tilaisuuden tullen nähdä, ja usein on myös hedelmällistä seurata sitä prosessia, miten joihinkin tuloksiin on tultu – vaikka tämä olisikin vähän kuin eufemismi keskinkertaisempien teosten näyttämiselle.

Varsinaisia avainteoksia ei tässä näyttelyssä juurikaan ole. Yhteistyö Tretjakovin gallerian kanssa ei varmaankaan ole helppoa, eikä merkittävä museo hevin riisu perusripustuksensa keskeisiä töitä. Tästä kertoo esimerkiksi se, että näyttelyn ”ainoa oikea Kandinsky”, Improvisaatio 4. (1909), on itse asiassa Tretjakovin sijaan lainassa Nižni Novgorodin valtiollisesta taidemuseosta.

Aivan vastaavasti museo on ilmeisesti heittäytynyt hankalaksi Mihail Larionovin suhteen, jolta näyttelyssä ei ole työn työtä – vaikka sitä toisen kuraattorin Mikko Orasen – toinen on Erja Pusa –mukaan yritettiinkin. Tämä on sekä hämmästyttävää siksi, että Tretjakovin kokoelmissa niitä on huomattava määrä, ja varsin harmillista siksi, että hänen ja hänen kumppaninsa Natalia Gontšarovan yhteistä kehitystä olisi ollut mielekästä tarkastella rinta rinnan – varsinkin kun Gontšarova saa 14 teoksellaan näyttelystä suorastaan epätasapainoisen leijonan osuuden. Näiltä osin ei yhteistyötä voi siis liiemmin kehua. Epätasapainoa lisää vielä se, että Aristarh Lentulovin osin varsin maneeriselle ilmaisulle on uhrattu peräti viiden ison maalauksen tila. 

Aristarh Lentulov: Vasili Autuaan kirkko, 1913. 

Mutta kaikista karmivinta teosvalinnoissa on se, että Kandinskyn harjoitelman Pyhä Yrjö ratsun selässä (1914–15) viereen on lätkäisty kaksi Akseli Gallen-Kallelan luonnosta Kullervon sotaanlähdöstä (1899, 1901). Epäilemättä vuoden mauttomin taideteko. Se, että Kandinsky on mahdollisesti ottanut vaikutteita Kullervosta yhteen hylkäämäänsä ja ylimaalaamaansa teokseen, ei tee millään lailla perustelluksi sitä, Pyhä Yrjö ja Kullervo rinnastetaan näin naiivisti. Niin tyystin erilainen Kullervon tyyni ja ylevä renessanssimaailma on Kandinskyn fantasiaa ja liikettä pursuavan värileikittelyn kanssa. Ainoa yhdistävä seikka on hevonen, mikä tuskin riittää taidehistoriallisten kausaalisuhteiden argumentiksi.

Eikä paljoa mauttomampaa ole se, että mukaan on tungettu vielä yksi menneen maailman symbolistinen maalaus, Mihail Vrubelin koristeellinen, jopa ehkä vähän imelä Syreeni (1900), joka ei mitenkään liity näyttelyn teemaan tai tunnelmaan. Orasen mukaan kyse on siitä, että Vrubel opetti näitä avantgardisteja ja että teos näyttää sen, mistä on tultu. Tässä seurassa yksinäinen Vrubel näyttää kuitenkin kuin syylältä.

Mihail Vrubel: Syreeni, 1900. 

Kaikkineen näyttely on täysin vailla fokusta. Mitään erityistä näkökulmaa ei ole tarjolla. Tämä näkyy myös vaatimattomassa ja tylsiä valioaineita sisältävässä näyttelyluettelossa, jonka olisi ihan hyvin voinut jättää julkaisemattakin.

Kriitikolla alkaa olla jo suorastaan paha mieli, mutta vielä sananen ripustuksesta. Yhdessä huoneessa on otettu käyttöön Dedolight-spotit, jotka leikkaavat linssien ja maskin avulla millinterävät valonsäteet mukailemaan tarkkaan kuvapinnan rajoja. Efekti on niin raju, että teokset näyttävät kuin valolaatikoilta. Näin tuhotaan muun muassa näyttelyssä esillä oleva Malevitšin Musta neliön (1929) neljäs ja viimeinen versio. Oikein pahaa teki katsoa tätä teknistä kikkailua.