Näyttelykuvia 911: Retki Jyväskylään

Palaan vielä eiliseen kertomukseeni Jyväskylän taidesymposiummatkasta. Kyseinen tapahtuma liittyi Jyväskylän taidemuseossa parhaillaan olevaan näyttelyyn Space_Man_Technology_Order (23.1.–6.4.) – Stefan Nyströmin (s. 1959) kuratoimaan kattaukseen, jossa ovat Nyströmin lisäksi mukana Kaisa Lipponen (s. 1975), Ron Nordström (s. 1971), Sari Palosaari (s. 1974) ja Thomas Westphal (s. 1972).
Installaatioista ja videoteoksista koostuvan näyttelyn fokus on arkkitehtuurin, tilan, teknologian ja ihmisyyden hierarkioissa. Tätä tukee myös onnistunut ripustus, jonka luoma kerroksellinen maisema toimii hienosti.
Monilla tekijöillä on melankolisen huumorin täyttämä asenne, joten tunnelma viimeisen päälle edustavan nykytaideismin ja vähän vinksahtaneen huumorin välillä on hauska – tosin varmaan monelle tottumattomalle kävijälle vähän vaikea. 

Keskellä Stefan Nyströmin installaatio Terässulattamo maisemassa (2014). Taustalla Thomas Westphalin video Elavated Jam (2012). Edessä osa Kaisa Lipposen esinekoosteesta Vieraslaji I (2014). Kuva: Kaisa Lipponen.

Ja kun taidemaailma on kasvanut niin isoksi, että ammattilainenkaan ei enää tahdo kyetä seuraamaan kenttää kunnolla, oli ilo taas löytää jotain itselleen uutta ja raikasta. En muista nähneeni Nordströmin teoksia aiemmin, joten oli varsin metkaa syödä pitkässä pöydässä illallista seuranaan hänen viimeisen ehtoollisen versionsa hampaita kaivelevat hahmot:

Nordström on työskennellyt viime vuonna haudankaivajana – yksi versio taiteilijan arjesta –, mikä lienee osasyyllinen hänen vähän makaaberiin uskonnollisfilosofiseen tematiikaaansa.

Ja varsin makaaberia oli Kaisa Lipposenkin vieraslajien maailma: vettä, jota ei voi juoda, puu joka ei maadu ja ruokaa jota ei voi syödä. Tästä linkistä yksi vieraslajeista.

Mainio näyttely.

***

Symposiumissa Lipposen, Nordströmin ja Nyströmin lisäksi oli ihmisiä eri taiteen kentän alueilta: kuvanveistäjä Martti Aiha (s. 1952), virolaisen kulttuuripolitiikan tuntija ja Jyväskylän yliopiston tohtorikoulutettava Egge Kulbok-Lattik, tutkija-taiteilija-moniottelija Ilkka Kuukka, Jyväskylän taidemuseon kuraattori Leena Lokka, taidemaalari Juhani Petäjäniemi (s. 1956), Muu ry:n puheenjohtaja Hannele Romppanen (s. 1967), Taiteen edistämiskeskuksen johtaja Minna Sirnö, kulttuuripolitiikan tutkija Sakarias Sokka, läänintaiteilija Kirsi Pitkänen (s. 1979) ja Kuukan tavoin taiteen outo moniottelija Pekka Hassinen – Mind Less Companyn jäsen Lipposen ja Nyströmin kanssa. Mind Less Company olikin tapahtuman pääjärjestäjä.   

Sirnö, Pitkänen ja Kuukka Jyväskylän yliopiston Seminariumin karsean taideripustuksen alla. Kyse lienee Tissarin taidekokoelmasta, josta on tehty gradukin. Näin pläjäytettynä kokoelman esittäminen on silkkaa pilkkaa.

Väänsimme kaksi pitkää päivää juttua taiteilijuudesta, taiteilijan asemasta, taiteen ja instituutioiden suhteista ja taiteesta nykykapitalismin puristuksessa. Välillä aika kiihkeästikin – väliin jopa riidellen. 

En ole aivan varma siitä, mikä tällaisen suljetun symposiumin vaikutushistoriallinen rooli on, koska kyllä minä tulin saunasta yhtä puhtaana ja likaisena kuin olin ollut sinne mennessäni. Opin kuitenkin jotain alueellisista ongelmista ja tuli tutustuttua uusiin ihmisiin – siis verkostoiduttua, mikä olikin muuten yksi tärkeistä keskusteluaiheistamme, kun puhuimme taiteilijan selviytymisstrategioista, minkä unohdin edellä mainita. Tästä esimerkiksi Aiha kertoi hyviä käytännön esimerkkejä.

Sunnuntaina oli museolla yleisötilaisuus, jossa edes 15 paikalle eksynyttä sai jonkinlaisen kuvan kahden päivän puheistamme.

Kaikkineen aika hedelmällinen viikonloppu – vaikka vanhalle miehelle kolme päivää poissa kotoa on jo kohtuullisen iso annos. 

Näyttelykuvia 814: Vähän viileetä

Palaan vielä rästeihin. 19.6. kävin Forum Boxin avajaisissa. Martti Aiha (s. 1952) ja kaksi saksalaista – Tobias Grewe (s. 1976) ja Rainer Junghanns (s. 1963) – esiintyivät yhdessä nimellä Transitions (20.6.–14.7.).
Tiedotteen mukaan tekijät hakevat jollain tavalla "interaktiivisuutta, prosessia ja dialogia", mutta minulle heidän keskinäinen yhteytensä jäi kokonaan hahmottumatta – vähän viileeksi jäi koko juttu.  
Abstraktia ja konstruktivistista valokuvaa tekevä Grewe on teemoiltaan vähän kuin Ola Kolehmainen (s. 1964), mutta vain ehkä hieman tylsempänä versiona:

Junghanns oli täyttänyt yhden huoneen meriaiheisilla minimalistisilla installaatioillaan – oli valokuvaa, videota ja esiin vedettäviä (miksi?) valolaatikoita:

Hän ikään kuin "vangitsee ajan kulkua", mutta lopputulos näytti vain nykytaiteen näköiseltä nykytaiteelta. On näitä ei-vedutamaisia merikuvia nähty ehkä jo tarpeeksi.
Kieltäydyn olemasta nationalistinen, mutta Aiha oli selvästikin kiinnostavin tästä kolmikosta. Hänen uudet veistoksensa ovat jotenkin rumankauniita; niiden Kiinassa tuotettu synteettinen aine on Aihan antaman pinnan ja kiillon kanssa jotenkin perversillä tavalla kiinnostava. Olisi itse asiassa ollut hauska nähdä hänen teemaa myötäileviä piirustuksiaankin enemmän. Kolmi- ja kaksiulotteisen pinnan rinnastaminen näissä orgaanisuutta tavoittelevein mutta kuitenkin epäluonnollisten veistosten kanssa tuntui aika kiinnostavalta:

Vähän tyhmäähän se on todeta, että Aiha olisi voinut täyttää Boxin yksinäänkin ja tehdä hienon näyttelyn, mutta juuri tältä minusta tuntui.

Julkaistua 67: "Olen siirtolaissielu"

Invalidisäätiön 70-vuotisjuhlissa ilmestyi Galleria Ortonin yhdeksäs vuosikirja, jossa oli tekemiäni taiteilijahaastatteluita. Tässä niistä Martti Aiha (s. 1952). Haastattelun jouduin tekemään puhelimessa, koska molemmat matkustelimme eri suuntiin, mutta olen seurannut hänen uraansa pitkään, joten enköhän selvinnyt siitä ihan kunnialla. 

 Martti Aiha näyttelynsä ripustuksessa toukokuussa 2010. Avustamassa Olavi Pajulahti.

”Olen siirtolaissielu”

Kuvanveistäjä Martti Aiha (s. 1952) tunnetaan suuren mittakaavan kuvanveistäjänä – yhtenä harvoista suomalaisista veistäjistä, jotka ovat todellisen monumentaalisuuden taitajia. Aiha hallitsee myös materiaalin kuin materiaalin: kevyestä bambusta aina raskaaseen metalliin ja myös polumetyylimetakrylaattiin, joka myös kansanomaisemmin pleksinä tunnetaan. Mutta mikään materiaaliesteetikko hän ei ole: ”En ole materiaalilähtöinen veistäjä” hän toteaa itse. Materiaalit valikoituvat kulloistenkin ideoiden ja niiden tuottamien tarpeiden mukaan.

Ei ehkä olekaan ihmeellistä, että kaiken suuren keskellä veistäjä tarvitsee toisinaan vain vähän: kynän ja paperia. Monen veistäjän tavoin Aiha onkin myös armoitettu piirtäjä, mutta toisin kuin monet muut veistäjät, hänen kynänjälkensä ei näytä työskentelevän plastisen muodon ongelmissa. Hän ei luonnostele ja kehittele muotoja piirtämällä vaan käyttää välinettä ihan toisenlaisiin tarkoituksiin.

Aihan yhteydessä on usein puhuttu tietyistä ornamentaalisista muodoista ja kalligrafian merkityksestä, ja näin ajatukset hänen tuotannostaan saattavat toisinaan mennä itämaiden suuntaan. Mitään erityisen itämaista hänen ornamentiikassaan ja kalligrafiassaan ei kuitenkaan ole. ”Olen ollut aika huono hippi”, naurahtaa Aiha itse ja kertoo kiinnostuksen kalligrafiaan syntyneen siitä, kun hän huomasi aikoinaan oman isänsä käsialan kauneuden ja vastaavasti oman käsialansa puutteen. Kirjoitusharjoitukset paljastivat, että kaunokirjoittajaksi hänestä ei ole, mutta sen sijaan löytyi varma viiva, jolla oli ehjä sisäänrakennettu struktuuri. Itse Aiha lähtisi Pudasjärvellä syntyneenä etsimään lähtökohtia viivalleen pikemminkin pohjoisen luonnosta. Identiteetin etsintään on Ruotsissa vietetty siirtolaisuusnuoruus varmasti jättänyt myös jälkensä. ”Olen enempi tällainen siirtolaissielu”, toteaa Aiha itse.

Aihalle piirtäminen on kuin ajattelua ja myös henkireikä. Hänelle se ei koskaan siis välineellisty pelkäksi luonnosteluksi, vaikka toisinaan piirustus saattaakin tuottaa veistokselle lähtökohdan.

Todellisuudessa Aiha piirtäjänä tarjoa katsojalle melkoisen rohkeastikin osan luovan minänsä intiimeimmistä hetkistä. Hänen piirustuksissaan voi nimittäin totutun orgaanisen ja konstruktiivisen hahmottamisen ja niiden välisen kamppailun lisäksi nähdä myös surreaalisia elementtejä. Unenomaisten piirustusten avulla voimme ehkä jopa yrittää kurkistaa veistäjän alitajuntaan ja sen rakenteisiin.

Tällaista lähestymistapaa tarvitsee varmaan itse taiteilijakin, jonka on aina silloin tällöin rikottava naturalistinen tapa tarkastella todellisuutta, jotta saisi omia konventionaalisia näkemistapojaan ravisteltua. Näin Aiha tuntuu vähän väliä tekevän viedessään taidettaan täysin uusiin suuntiin tai palatessaan vanhoihin teemoihin uusin materiaalein ja muuttunein ajatuksin.

Sitten voi taas uudella innolla tarttua aiheeseen, joka voikin olla ihan muuta: vaikkapa retkiä kirjallisuuden tai kuvataiteen historiaan, joista voi ammentaa loputtomia haasteita sekä taiteen että ihmiselämän ikiaikaisiin kysymyksiin.

Julkista taidetta 17: Hortoilua

Maanantaisin ei näyttelyitä juurikaan ole tarjolla. Enkä muutenkaan tänään kovin paljoa taiteen eteen tehnyt. Galleria Sculptorissa kävin hoitamassa vähän näyttelyasioita – kuratoin Villu Jaanisoon (s. 1963) kanssa Suomen Kuvanveistäjäliiton 100-vuotisjuhien kunniaksi kummallista näyttelyä Julkisen veistotaiteen museo (10.8.–5.9.), josta en vielä viitsi sen enempää kertoa. Yritämme siis vähän yllättää.

Sen verran katselin uudestaan Olli Mantereen (s. 1972) näyttelyä (2.6.–9.7.), että varmistuin siitä, miten kelpo veistäjä on kyseessä. Häneltä voi odottaa vielä vaikka mitä – esimerkiksi hyviä julkisia teoksia:  

Sitten kävin palauttamassa Suomen rakennustaiteen museon kirjastoon virolaista modernia kirkkoarkkitehtuuria käsittelevän näyttelyluettelon Moodsad kirikud (2001), joka jäi vähän huonolle lukemiselle ennen kuin se jo karhuttiin pois. Taidan ostaa sen itselleni Viron arkkitehtuurimuseosta, josta sitä saa alta 10 euron – kunhan sinne taas ehdin. On muuten hauska pieni museo, jota suosittelen ehdottomasti Tallinnan matkan retkikohteeksi.

Sitten katselin kirjastosta palattuani Ville Vallgrenin (1855–1940) Topeliusta ja lapsia (1909): 

Kyseessähän on siinä mielessä hauska veistos, että se kertoo omaa tarinaansa siitä, kuinka varhain julkisista veistoksista jo alettiin riidellä. Gunnar Finnen (1886–1952) mielestäni oikeinkin hieno kilpailun voittanut Topelius-muistomerkki Taru ja totuus (1932), joka sijaitsee Espalla, koettiin liian moderniksi, ja niinpä tämä vanha veistos kaivettiin kilpailevan ryhmän toimesta esin ja valettiin pronssiin ja pystytettiin paikalleen toukokuussa 1932, siis jopa puolisen vuotta ennen kuin Finnen veistos. Kummallista meno oli jo silloin.

Muistelin myös sitä, kuinka paljon Emil Wikströmin (1964–1942) vaasalainen Topelius (1915), jonka vähän aikaa sitten näin, muistutti hengeltään tätä Vallgrenia.

Sitten jostain syystä kyllästyin hattuuni ja hylkäsin sen eräille rappusille. Aion ostaa paremman ja vähän "oikeamman" hatun. Oikein hävettää tunnustaa, että kaksi kuukautta pitämäni hattu oli Henkalta ja Maukalta. Oikeastaan ihan paska juttu:

Kunnon pork pie hat minun pitää hankkia. 

Sitten kävin Kiilan johtokunnan kokouksessa, ja koska huomasin, että siellä harrastetaan omituista keskinäistä riitelyä (olen nyt käynyt kahdessa kokouksessa ja kummassakin joku jäsen valittaa johtokunnalle jostain muusta jäsenestä!) ja varjotoimintaa muun muassa ensi vuoden 75-vuotisjuhlanäyttelyyn liittyen, lähdin pois ovet paukkuen ja ilmoitin, että lähetän perässä kirjeen ja kerron erostani. Kummallista meno on siis nykyäänkin. Itse asiassa käyttäydyin oikein huonosti ja haistatin vittua kapellimestari Pekka Haapasalolle. Mitäpä tuota salailemaan. Vähän harmittaa, mutta sen verran olen väsynyt ja itsekäs, että haluan harrastaa vapaaehtoista yhdistystoimintaa vain silloin, kun se on pääsääntöisesti hauskaa. Näin siis uusi pestini Kiilan johtokunnassa ei kestänyt kuukauttakaan. Kai minussakin jotain vikaa on.

Kävelin kotiin rauhoittuakseni, ja ihmettelin matkalla, että kuinkakohan paljon kuvanveistäjä Martti Aiha (s. 1952) on suunnitellut siitä Länsilinkin sillasta, joka tulee Jätkäsaaren eteen ja jonka hän on ainakin jossain määrin suunnitellut. Ei hän nyt tietysti mikään siltainsinööri voi olla. Mutta jään kiinnostuneena odottamaan: 

Sitten ilahduin taas Pekka Nevalaisen (s. 1951) ABC, kissa... -veistoksesta (1996) Ruoholahden ala-asteen pihalla:

Julkinen veistotaidekin voi olla siis ihan hauskaa ja ilkamoivaa – ja hyvä, että se on sitä juuri koulun pihalla, koska sieltähän niitä tulevaisuuden taiteen ymmärtäjiä tulee jos on tullakseen. Sellaista vähän ilkamoivaa taitaa olla lähellä sijatseva Dennis Oppenheimin (s. 1938) Kihlauskin (2000), vaikka en vieläkään – nähtyäni sen siis lukemattomia kertoja – ole ihan varma, että pidänkö siitä vaiko en:

Ovathan nämä timanttisormukset aika hauskoja. Mutta miksi ne ovat sellaisia, mihin ne liittyvät? Vähän kummaksi tunne jää. Mutta ehkä sekin on kiinnostavaa. 

Ja voihan sitäkin miettiä, kun uni ei tule.

Näyttelykuvia 89 & 90 & 91 & 92 & 93 & Julkista taidetta 9: Päivä Kaapelitehtaalla

Aamun yritin kasailla seuraavaa Kritiikin Uutisten numeroa. Sitten lähdin päivittäiselle uimareissulleni. Aloitin matkan Kaapelitehtaalta, jonka näyttelyissä en ole vähään aikaan käynyt. Olisi kyllä pitänyt jättää nytkin väliin.

Kaapelin galleriassa oli salzburgilaisen taiteilijayhdistys Berchtoldvillan taiteilijoiden yhteisnäyttely (12.5.–30.5.):

Näyttely oli vanhahtavaa sisäsiistiä modernia taidetta. Sillä ei ollut mitään – ei siis yhtään mitään – tekemistä lehdistötiedotteen sanojen kanssa: "Kaapelin Galleriassa nähdään moniulotteinen näyttely Uncontrolled. Näyttely pohtii sellaisia kysymyksiä kuin olemmeko vapaita, kun luomme teoksiamme? Entä kuka tai mikä meitä sitoo; yhteiskunta, jonkun toisen toiveet, oma pää, pelko, entä pitääkö politiikka ottaa mukaan?" Polopolo. Mitään sellaista ei siis ollut nähtävissä vaan pieni kokoelma satunnaista itävaltalaista taidetta. Ja suurin osa jotenkin menneen talven lumia, kuten vaikkapa Francis Khamissin (s. ?) surrealismi: 

Olisihan se kivaa olla kohtelias, kun Vantaan taiteilijaseura on saanut kaukaisia vieraita residenssiin – heidän Galleria Gjutarsissa on muuten tälle myös sisarnäyttely samaan aikaan. Mutta en minä nyt vain jaksa. Oikein tylsä näyttely.

***

Paljon pahempaa oli kuitenkin tulossa. Kaapelitehtaan Puristamossa oli Taideoppilaitos Alfa-Artin ja kahdeksan kuvataiteilijan muodostaman Oktaavi-ryhmän yhteinen lopputyönäyttely (22.5.–30.5.):

Olisihan se kivaa olla kohtelias, kun aikuiset ihmiset – nämä alfa-artilaiset eivät nimittäin ole mitään lapsukaisia – kouluttavat itseään tähän jaloon taitoon. Mutta en minä nyt vain jaksa. Oikein huono näyttely. Yritin vielä urheilla itseni kanssa ja testata näyttelyä sillä vanhanaikaisella menetelmällä, että minkä duuneista valitsisin, jos omalle seinälle ilmaiseksi saisin. En löytänyt yhtään. Lähimmäksi pääsi ehkä Leila Porthén (s. ?):

Tuli vähän mieleen ne kansalaisopiston kevätnäyttelyt, joissa kävin pienenä, kun isäni toimi sellaisessa opettajana. Mutta onhan se hauskaa, että ihmisillä on hyviä harrastuksia. 

Ja nyt on jo ihan paska olo, ja tunnen itseni hirviöksi. Miksiköhän tällaista blogia oikein täytyy pitää?

***

Eikä HIAPin projektitilassa Eeva-Mari Haikala (s. 1974) paljoa päivääni piristänyt. Hänen uusi videoteoksensa (13.–28.5.) Vie Coye (Citron) oli ehkä vähän hauska mutta ei sitten paljoa muuta. Tiedotteesta: "Taiteilija asettui päivittäin pöydällä olevan sitruuna-asetelman tekemään pienen eleen, jonka kamera taltioi." Kysynpä vain: "Miksi ihmeessä?" Tiedotteesta: "Teoksessa elottoman ja elollisen välinen raja kuitenkin hämärtyy, sillä toisin kuin perinteisessä asetelmamaalauksessa teoksessa taiteilijan keho on osa sommitelmaa. Toteanpa vain: "Puppua."

No, taidehistoriallista sivistystä tietty on: vie coye on vanha ranskankielinen nimitys asetelmalle. Mutta sehän ei tästä vielä kovin kiinnostavaa taidetta tee:

No, ehkä asiassa on nyt jotain, mitä en ymmärrä. Mutta tämän enempää en nyt yksinkertaisesti jaksa miettiä. Nyt on kuitenkin vielä paskempi olo. Tämä Haikala kun on mielestäni ihan kiinnostava taiteilijakin.

***

Jatkoin vielä matkaa Jukka Male Museoon, jossa oli Stefan Bremerin (s. 1953) näyttely (21.4–21.10), ja olipa sekin outo. Käytävägalleriassa oli sekalainen joukko Bremerin eri-ikäisiä valokuvia, ja kokonaisvaikutelma oli niin levoton, että oikein pahaa teki. Pitäisi vanhan konkarin nyt sentään osata näyttely rakentaa. Kiinnostavia sarjoja siellä kuitenkin oli. Mutta sitten kauhistuin hänen tuoreimpia töitään. Hän oli tehnyt sitä samaa, mitä niin moni taiteilija on tehnyt, leikkinyt pikkusotilailla:

Tällaiset Talviset laskuvarjojääkärit (2010) ovat ihan turhaa tekotaiteellista temppuilua, ja niin ylen tehtyä jo aikoja sitten. Paljon hienompaa taidetta Bremer on aina tehnyt, kun on pitäytynyt dokumentaarisemmassa otteessa,  kuten vaikka alttoviulusti Teemu Kupiaisen – kuuluisa katusoittaja – kanssa tekemällään Intian reissulla (2009):

Niin, että paska olo sen kuin jatkui. Hienona valokuvaajana olen nimittäin Bremeriä aina pitänyt.

***

Ja sitten vähän julkista taidetta ennen altaaseen puhaltamista. Martti Aihan (s. 1952) peräti 15-metrinen Rumba (1992) Salmisaaressa on aina ollut mittakaavallisesti harvinaisen komea julkinen veistos, joka ottaa ylväästi juuri tarvitsemansa tilan:

 

Se on myös teos, joka ei oikein muutu näkymättömäksikään niin monen muun veistoksen lailla. Katselen sitä itse asiassa aika usein, ja aina se on näyttänyt hyvältä. Se näyttää väliin niin viileän modernilta ja väliin koristeellisuudessaan niin postmodernilta. Jotenkin hieno liike sekin.

***

Kovin hyvältä ei sen sijaan mielestäni ole koskaan näyttänyt Hannu Sirenin (s. 1953) oopperalle tekemä graniittilohkare Kivinen vieras (1995), peräti kahdeksanmetrinen sekin. Se ei ole Sirenille tyypillistä minimalismia, koska sen työstöjäljet ovat niin dominoivia. Mutta mitä se on? En minä oikein ymmärrä. Tokihan se näyttää oopperan yhteydessä ihan siistiltä abstraktilta teokselta, sellaiselta kuin sen ikään kuin pitääkin näyttää. Mutta onko tällainen "näyttäminen" taiteellisesti järin kiinnostavaa? Mielestäni ei. Se näyttää myös vähän moottoriteiden varsien insinööri- tai rakennusmestarimodernismilta. En minä siitä miljoonaa mummonmarkkaa – se sen kokonaishinta muistaakseni oli – olisi ikinä maksanut:  

 

Uinnin jälkeen kuuntelin Stadikan vieressä pikkuruisessa metsässä miestä, joka soitti trumpettia:

Tämä tarina on siis tosi. Mahtava fiilis, vaikka kundi vain selvästikin jumppasi (tätä sanaa muuten Lauri Ahlgrén (s. 1929) käytti maalarin ja piirtäjän harjoittelemisesta, kun tein hänestä haastattelua) soittaen erilaisia harjoitteita ja riffejä. No minähän innostuin ja menin Fennica Recordsiin ja ostin Erkalta 15 eurolla (!) viiden cd:n boxin Miles Davisin 1950-luvun lopun Columbia-äänitteitä, mukana muiden muassa 'Round About Midnight: 

 

Olin jo menossa kotiin, kun törmäsin bussissa vanhaan ystävääni Reneen, joka oli menossa Kaapelitehtaalle avajaisiin. No, minähän innostuin vielä lähtemään mukaan. Sielläkin soi torvi:

Kyseessä oli valokuvataiteilija Ann Pelanne (s. ?) ja hänen näyttelynsä Mariefors Blues Suomen valokuvataiteen museon projektitilassa (28.5.–5.9.). Avajaisten kunniaksi bluesia fonillaan soitti Arto Lehtola. Sympaattinen pieni näyttely hylätystä ruukinmiljööstä ja sen nykytunnelmista, jota taustoittivat hienosti Kellokosken viimeisen patruunan, tunnetun kaitafilmimiehen Totti Carlanderin (1902–2003) mustavalkoiset filminpätkät toimivasta ruukista – osa jopa 1930-luvulta. Hyvä fiilis. 

 Ann Pelanne: Aikaketju.

Ja sitten piti Lehtolan innoittamana tietty kuunnella vielä juuri ostamaani Lester Youngiakin:

Kummallinen päivä. Väliin vain vitutti rankasti ja väliin oli sitten oudon hauska fiilis. Usein tuntuu siltä, että elämäni on vain tylsää vuorotellen uimassa ja taidenäyttelyissä käymistä. Mutta onhan se sitten välillä kai jotenkin kiinnostavaakin. 

Miten päästä karkuun kuvataidetta?

Elämäni ei ole pelkkää kuvataidetta enkä halua sen sitä olevankaan. Olen kiinnostunut myös muun muassa musiikista, kirjallisuudesta, uhkapeleistä ja nykyään jopa elämäni jatkuvuudesta sen pelkän väliaikaisuuden sijaan. 

Tänään esimerkiksi halusin itselleni jonkun hyvän valikoiman tenorisaksofonisti Lester Youngin (1909–1959) keskeisiä levytyksiä. Jos tällainen himo herää, silloin mennään legendaarisen Emun luokse Viiskulmaan ja pyydetään neuvoja. Ja Emuhan myi minulle The Lester Young Storyn (Proper 2000), neljän cd:n boxin, jossa on 74 kappaletta jo jota tätä kirjoittaessani kuuntelen. Käsittämättömän hieno kokoelma, joka maksoi vain 23 euroa.

Mutta kuvataidetta ei noin vain pääse karkuun. Jazzhyllyjä selaili myös intohimoisena musiikkimiehenä tunnettu kuvataiteilija Teemu Mäki (s. 1967), jonka kanssa vaihdoin muutaman sanan (vas. Emu):   

Ja Mäen yläpuolella huomasin Jamlo Sarisalmen (s. ?) Miles Davisia (1926–1991) kuvaavan serigrafian, jota myytiin aikoinaan Davisin kiertueella. 

Ja kun lähdin pois, katsahdin vielä ulkona oven päälle, jossa on miltei Digeliuksen logoksi muuntunut kuvanveistäjä Martti Aihan (s. 1952) taideteos:

En minä näköjään pääse kuvataidetta karkuun. Mutta pitäisikö?

No nyt menen nukkumaan, mutta sitä ennen kuuntelen vielä Youngin ensimmäisen levytyksen Shoe Shine Boy vuodelta 1936. Johan muuten svengaa.

Julkaistua 29: Kelailua

Tänään julkaistiin Galleria Ortonin verkkosivuilla laatimani toukokuun taiteilijan esittely. Suuren mittakaavan kuvanveistäjänä tunnetun Martti Aihan (s. 1952) sympaattinen piirustuksiin keskittyvä näyttely voisi olla hyvä keväisen retken paikka.

Kelailua

Martti Aiha (s. 1952) tunnetaan suuren mittakaavan kuvanveistäjänä – yhtenä niistä harvoista, jotka ovat todellisen monumentaalisuuden taitajia. Aiha hallitsee myös materiaalin kuin materiaalin: kevyestä bambusta aina raskaaseen metalliin ja myös polumetyylimetakrylaattiin, joka myös kansanomaisemmin pleksinä tunnetaan. Kuvanveistäjän mittakaavojen ja materiaalien hallinnasta kertoo jo sekin, että Aiha on taiteellisen uransa lisäksi perustanut yrityksen, joka tarjoaa palveluita ympäristöestetiikan alalta, vaikkapa rakennustyömaan estetisointia tai jopa ison ylikulkusillan suunnittelua.

Ei ehkä olekaan ihmeellistä, että kaiken suuren keskellä veistäjä haluaa toisinaan vain vähän: kynän ja paperia. Monen veistäjän tavoin Aiha onkin myös armoitettu piirtäjä, mutta toisin kuin monet muut veistäjät, hänen kynänjälkensä ei näytä työskentelevän plastisen muodon ongelmissa. Hän ei luonnostele ja kehittele muotoja piirtämällä vaan käyttää välinettä ihan toisenlaisiin tarkoituksiin. Itse hän nimittää piirustuksiaan ”kelailuksi” ja suhtautuu niihin taiteenakin vähän kepeästi.

Todellisuudessa hän tarjoa katsojalle melkoisen rohkeastikin osan luovan minänsä intiimeimmistä hetkistä. Aihan piirustuksista voi nimittäin totutun orgaanisen ja konstruktiivisen hahmottamisen ja niiden välisen kamppailun lisäksi nähdä surreaalisia elementtejä. Unenomaisten piirustusten voimme ehkä jopa yrittää kurkistaa veistäjän alitajuntaan ja sen rakenteisiin.

Tällaista lähestymistapaa tarvitsee varmaan itse taiteilijakin, jonka on aina silloin tällöin rikottava naturalistinen tapa tarkastella todellisuutta, jotta saisi omia konventionaalisia näkemistapojaan ravisteltua.

Sitten voi taas uudella innolla tarttua aiheeseen, joka voikin olla ihan muuta: vaikkapa retki taiteen historiaan, josta voi ammentaa loputtomia haasteita sekä taiteen että ihmiselämän ikiaikaisiin kysymyksiin.

Näyttelykuvia 55: Kelausta

Tänään oli taas Galleria Ortonin kuukauden taiteilijan näyttelyn avajaiset, jossa minun roolini oli pitää avajaispuhe. Nyt oli vuorosssa kuvanveistäjä Martti Aiha (s. 1952), joka laittoi esiin kuitenkin vain yhden veistoksen. Pääosassa olivat piirustukset.

Kävin galleriassa jo päivällä vaihtamassa muutaman sanan Aihan kanssa, kun hän yhdessä Ortonin luottoripustajan, taidemaalari Olavi Pajulahden (s. 1944) kanssa oli työn touhussa:

Illalla pidin lyhyen ex tempore -puheen, jossa kiinnitin huomiota siihen, että usein puhutaan siitä, miten piirustukset ovat joko orgaanisia tai konstruktiivisia mutta että Aihan piirustukset ovat näiden lisäksi vielä väliin toisinaan surreaalisiakin. Ja sitten puhuin vielä vähän monumentaalisuudestakin.

Aiha itse nimittää piirustuksiaan "kelauksiksi". Mistään luonnoksista tai veistoksiin liittyvästä kehittelystä hänen piirtämisesssään ei siis ole kyse – muutamia poikkeuksia lukuunottamatta.

Sympaattinen pieni näyttely, hyvät avajaiset taas täynnä jengiä ja toivottavasti puheenikin oli ihan kelpo. 

Sitten jo karkasinkin, kun alkoi väsyttää niin vietävästi. On tätä taidetta joskus vähän liikaa.