Julkaistua 706 & Näyttelykuvia 1010: Tarinat tilastojen takana

Keskiviikon Kirkko & Kaupungissa (41/15) ilmestyi juttuni Tellervo Kalleisen (s. 1975) ja Oliver Kochta-Kalleisen (s. 1971) näyttelystä 101 kaikkien puolesta Helsingin Taidehallissa (17.10.–22.11.). Annettu tila loppui vähän kesken, koska olisin halunnut olla vähän kriittisempikin: näyttelyn ulkoinen olemus oli nimittäin vähän kotikutoinen – ehkä kiireellä tehty. Ei sillä toisaalta niin suurta merkitystä ollut, koska sisältö imaisi niin voimakkaasti mukaansa. 
 

Tarinat tilastojen takana

Opiskelin 1980-luvulla sosiologiaa ja muistan sen valaistumisen hetken, jolloin päätin olla loppuelämäni vastaamatta mielipidemittauksiin. Harjoittelimme empiirisen sosiaalitutkimuksen menetelmäkurssilla kyselyiden tekoa sekä tulosten esittämistä ja arvioimista. Tajusin melko nopeasti, että eivät ihmiset ole kovinkaan mustavalkoisesti mieltä jostain asiasta. Muutenkin uskoni kvantitatiivisiin menetelmiin ja tilastotieteeseen  mureni – lähipiirissäni ei esimerkiksi ollut yhtäkään perhettä, jolla oli 1,6 lasta.
 

Muistot tulvahtivat mieleeni, kun katsoin Tellervo Kalleisen ja Oliver Kochta-Kalleisen tuoreen näyttelyn pääteosta 101 kaikkien puolesta (2015), jossa sata suomalaista ihmistä kertoo videoklipeissä taustoja antamiinsa samaa mieltä/eri mieltä -vastauksiin. Julkisesta keskustelusta poimitut 30 teemaa liikkuvat laajalla skaalalla maahanmuuttajista armokuolemaan, susikysymykseen, rakkauden merkitykseen sekä voin ja margariinin eroihin. Ihmiset on valittu tilastollisen poikkileikkauksen periaatteella: mukana on 51 naista, 11 asuu Helsingissä ja kolme Lapin läänissä jne.

Poikkileikkaukseen voi toki suhtautua lähinnä huumorilla, ja sellaiseksi sen valinta on tulkittavakin. Kalleiset eivät yritä tehdä empiiristä sosiologiaa vaan pikemminkin tarjota kurkistusluukun sosiaaliseen todellisuuteen sellaisena kuin se muotoutuu kunkin yksilöllisen ja siis satunnaisen henkilöhistorian myötä – sisältäen myös ristiriitoja, joita ei numeroilla koskaan kykene tavoittamaan ja joita harvoin pääsee sanomaan. 
 

Annan vastaansanomattoman käytännön esimerkin teoksen haastatteluista. Kun akateemisesti koulutetulta, ns. tieteellisen maailmankatsomuksen omaavalta henkilöltä kysytään, uskooko hän kuolemanjälkeiseen elämään, hän vastaa ymmärrettävästi itse kysymykseen kielteisesti, mutta eksyy sitten haastattelussa miettimään sitä, miten hän leikkaa perunoita ja vihanneksia täsmälleen samalla tavalla kuin hänen edesmennyt äitinsä. Mitä on siis kuolemanjälkeinen elämä? Mitä ylipäänsä tarkoittaa elämä? Elääkö hänen äitinsä hänen arjessaan, esimerkiksi keittiössä? Missä muualla hänen äitinsä saattaa elää? 

Kalleisten teos on täynnä harmaita alueita, jotka monet johdattavat katsojan vääjäämättä omiin mielipiteisiin, niiden muodostumisen syntyhistoriaan – tarinoihin jotka eivät useinkaan tunnu käyvän kovin hyvin yksiin mielipiteiksi nimitettyjen väitelauseiden kanssa. 

Näyttelyssä on toinenkin teos, joka saattaa katsojan nopeasti miettimään omaa henkilöhistoriaansa. Se, miten asiat olivat (2015) sisältää videoklippejä, jossa ihmiset muistelevat hylkäämiään mielipiteitä. Minäkin ryhdyin välittömästi inventoimaan. Montaa en keksinyt, mutta kaksi tuli mieleeni. Toinen tuntuu vieläkin vähän kiusalliselta, enkä edes kerro sitä tässä. 

Onneksi teoksiin haastatellut ihmiset kertovat rohkeasti elämästään. Taide on tunnetusti taitolaji, ja yhteisöllisessä taiteessa yksi keskeinen taito on epäilemättä luottamuksen luominen. Tämän Kalleiset selvästikin osaavat.

Turhaa seminaarielämää

Tuli käytyä taas yhdessä turhassa seminaarissa. Kuvasto ja Kiasma järjestivät keskiviikkona iltapäiväseminaarin Taide ja taiteilijat murroksessa. Kyse oli siis taiteilijan asemasta muuttuvassa mediamaailmassa.
Valtion taidemuseon ylijohtaja Risto Ruohonen avasi tilaisuuden ja esitti muun muassa optimistisia ajatuksia museon säätiöittämisestä. Aika näyttää.
Tapahtuma käynnistyi sen kiinnostavimmalla annilla, kun vähän aikaa sitten väitellyt Pauli Rautiainen puhui 'Taidelainsäädännöstä taiteen edistäjänä Suomessa':  

Oleellista oli varmaan se, että Rautiainen ei puhunut "omassa asiassaan", ei siis mainostanut mitään, vaan kykeni tutkijana erittelemään juridisen ja taidemaailman diskurssien eroja ja yhtäläisyyksiä hedelmällisessä tavalla ja tuoden olennaista problematiikkaa esiin.
Muu menikin sitten enemmän tai vähemmän omien asioiden mainostamiseksi, eikä mitään varsinasta keskustelua syntynyt. Oliver Kochta-Kalleinen (s. 1971) kertoi sinänsä kiinnostavan tarinan siitä, mitä tapahtui, kun Complaint Choirsin annettiin mennä maailmalle ilman mitään tekijänoikeusvalvontaa, mutta ei kyennyt nostamaan esimerkkkiään juurikaan yleisemmälle tasolle. Ja kun aikataulu tökki, ei ensimmäiselle paneeliskeskustelulle (taiteilijat Jani Leinonen (s. 1978), Anne Koskinen (s. 1969), Merja Puustinen (s. 1963), Santeri Tuori (s. 1970)) jäänyt mitään aikaa.
Kahvin jälkeen mentiin sitten jo myötähäpeän puolelle, kun Jari Muikku, jota olen aikoinani pitänyt varsin kunnioitettavana tutkijana, antoi oikein paraatiesimerkin sliipatusta amerikkalaismallisesta myyntimiespuheesta nykyisen työnantajansa, Digital Media Finlandin mainosmiehenä – ja näytti tosi typerän mainosvideon kiihottavana esimerkkkinä lisätystä todellisuudesta (augmented reality). Omaa asiaansa vähemmän sliipatusti – siis sympaattisemmin – esitteli Sanna Marttila Aalto-yliopiston medialaboratoriosta. Asia oli Avoin GLAM, jonka "tavoitteena on kartoittaa yhdessä suomalaisten kulttuuriperintöorganisaatioiden kanssa mitä mahdollisuuksia ja haasteita sisältöjen avaamisessa ja jakamisessa on, sekä keinoja joilla voidaan edistää sisältöjen laillista ja luovaa uudelleen käyttöä. Ja sitten, kun museolehtori Sanna Hirvonen alkoi esitellä Kiasman avoimen tiedon projekteja, päätin saaneeni tarpeeksi ja lähdin kesken pois.
Ja miksi kaikki oli turhaa? Siksi, että paikalla olisi pitänyt olla joku ärhäkkä vastapooli, joka olisi kyseenalaistanut ja problematisoinut sitä kaikkea ihanaa, jota oli tarjolla miltei kritiikittömästi. Porukkaakin oli paikalla teatterin täydeltä, joten keskustelulle olisi ollut tilausta. Tähän ei kuulemma sitten kyennyt paneelikaan, joka päätti samassa kokoonpanossa tilaisuuden puhumalla lähinnä asioiden vierestä – näin minulle kertoi eräs taiteilijaystäväni, jolle soitin, kun halusin kuulla vielä raportin siitä, mistä mahdollisesti jäin paitsi. 

PS. Jotta ymmärtäisitte puheeni myötähäpeästä, tässä Lynx Exciten lisätty todellisuus -mainos, joka sai Muikun näkemään märkiä unia taiteen tulevaisuudesta: