Vieraskynä: Anna Tuori

Taidemaalari Anna Tuori (s. 1976) joutui vähän aikaa sitten epämiellyttävään ongelmatilanteeseen Taideyliopiston kanssa. Keskustelin hänen kanssaan asiasta puhelimessa ja tarjosin hänelle blogiani julkaisualustaksi. Niinpä hän kirjoitti alla julkaistavan tekstin. Syy tarjoukseeni oli myös se, että olen itse painiskellut samojen ongelmien kanssa: vapaan taiteen ja hoiva- tai hyvinvointitaiteen hankauspinta on vaikea alue, josta on syytä keskustella vielä paljon. Aivan vastaavasti taiteen ja virallisen taidepolitiikan hankauspinta on muuttunut koko ajan ongelmallisemmaksi.
Olen itse toiminut sairaalagallerian, Galleria Ortonin kuraattorina vuodesta 2010 ja ollut muutenkin mukana Ortonin toiminnassa jo kohta 15 vuotta. Olen vääntänyt tästä aiheesta kättä gallerian perustajan ja johtajan, professori Seppo Seitsalon kanssa, mutta aina kuitenkin hyvässä hengessä ja toisiamme ymmärtäen. Olen Sepon kautta oppinut paljon taiteen hyvinvointivaikutuksista ja niihin liittyvistä tieteellisistä tutkimustuloksista. Tästä vaikutuksesta ei ole minkäänlaista epäilystä. Ja siksikin olen ollut ylpeä siitä, että Orton on muuttunut steriilistä sairaalympäristöstä viihtyisäksi taiteen täyttämäksi sairaalaksi – jopa omine veistospuistoineen.
Olemme kuitenkin Ortonilla toimineet aina taide edellä, ja täysin tietoisena valintana luottaneet siihen, että vaikutukset seuraavat perässä – kunhan pidämme taiteen laadusta, monipuolisuudesta ja vapaudesta kiinni. Galleristi Sirpa Vijasen saaman palautteen myötä tiedämme myös onnistuneemme. Enkä minä esimerkiksi mene kuraattorina taiteilijan luokse etsimään hänen tuotannostaan mitään erityistä hyvinvointiulottuvuutta. Me luotamme taiteilijaan. Taiteilijat ovat aina saaneet rakentaa omansanäköisen näyttelyn. Väliin se on ollut jopa sisällöllisesti aika rankkaa, kuten vaikka melko tuore Jyrki Riekin (s. 1976) näyttely. Tai sitten käsitteellisenä aika haastavaa, kuten vähän aikaa sitten Jyrki Siukosen (s. 1959) näyttely. Vaikeammatkaan aiheet eivät ole saaneet aikaiseksi mitään pahoinvointia – päinvastoin. Yleisöönkin voi luottaa ja yleisöäkin voi kouluttaa, kunhan pitää laadusta kiinni.
Olemme saaneet gallerialle myös julkista tukea, mutta emme siksi, että teemme hyvinvointityötä vaan siksi että tarjoamme taiteilijoille toisenlaisia yleisöitä, maksuttoman näyttelytilan ja esittelytilaa vuosittain ilmestyvässä vuosijulkaisussamme Galleria Orton esittää. Suuresta osasta taiteilijoita on tullut meidän kavereitamme, ja yhteydepito on jatkunut. Niin itse asiassa Annankin tapauksessa – hänelläkin oli galleriassa näyttely vuonna 2007.
Olen Annan kanssa samaa mieltä kaikesta siitä, mistä hän kirjoittaa. Olen aina ollut sitä mieltä, että valtiovallan on syytä kunnioittaa perustuslain 16:n pykälän lupausta "taiteen vapauden turvaamisesta". OKM:n ei ole syytä ryhtyä harjoittamaan suhdanneherkkää taidepolitiikan ohjailua. Sama koskee Taideyliopistoa – ei sen tarvitse nöyristellä OKM:n edessä – eikä sitä avointa kirjettä Sanni Grahn-Laasoselta ole edes vielä tullut. 
Antakaamme STM:n tukea hyvinvointiprojekteja ja vaatikaamme OKM:n pysymään mieluummin taidepolitiikan sijaan taiteilijapolitiikassa – ollen siis lähinnä se elin, joka antaa taiteilijoille mahdollisuuksia toteuttaa heidän perustuslain mukaista taiteen vapauttaan. Kyllä taiteilijat osaavat vastuunsa kantaa. Minä tiedän sen ihan oikeasti, koska olen viettänyt heidän kanssaan aikaa ammatillisissa merkeissä parikymmentä vuotta. 

Tässä Annan ajatuksia aiheesta: 

Taidetta Kertuille

Sain viime syksynä yhteydenoton Taideyliopistosta. Nimeäni ja kuvaani toivottiin käyttöön pääomituskampanjaan, koska olen Kuvataideakatemiasta valmistunut taiteilija. Totesin, että jos siitä on Kuvataideakatemialle jotain hyötyä, niin toki. 

Alkuvuodesta saan usean pyynnön jälkeen Taideyliopistolta kampanjan materiaalin, jota en ole aiemmin nähnyt: ”Taidetta muistisairaille”, ”Taiteella syrjäytymistä vastaan” ja ”Taide edistää hyvinvointia”. Kiva. Otsikoihin ovat päässeet tutustumaan ainakin Helsingin Sanomien tilaajat lehden välissä tulleessa liitteessä. 

Sinällään viattoman oloinen hyvinvointipuhe syrjäytymistä vastaan muuttuu ongelmalliseksi, kun se nivoutetaan taiteen rahoitus- tai tukiperusteluihin. On myös ongelmallista luoda kuva, jossa taidekoulutus tähtää hoivatyöhön. Valitettavasti se on kohta lähellä todellisuutta. On tietenkin hyvä asia, jos muistisairaat saavat musiikista iloa, mutta on eri asia rahoittaa taidetta ja mahdollistaa se, että sairaskin saa sitä kokea kuin rahoittaa sairaalle tehtävää taidetta. 

Hyväksyttäessä taiteen olemassaolon perusteeksi syrjäytymistä ehkäisevä vaikutus, luovutaan taiteen itseisarvosta rahoitusperusteena. Rahoitusretoriikassa hyvinvointia tuottava taide voittaa taiteen, joka on vain taidetta. Taiteen itseisarvo kun tarkoittaa sitä, että taiteella on arvo itsessään. Taiteen vapauden turvaaminen on kirjattu perustuslakiin. Tästä asiasta on puhuttu ja kirjoitettu paljon ja hyvin, mutta ei ilmeisesti tarpeeksi. 

Kirjoitan kampanjan yhteyspäällikölle ja kerron kampanjan sisällön olevan liian suurelta osin sitä, mitä vastaan olen kykyjeni mukaan yrittänyt eri paikoissa puhua. Kampanjamateriaalissa videoklippiin minulle kirjoitettu mainosrepliikki ”Taide tekee tulevaisuudesta paremman” on muuttunut sitaatikseni. Kerron, että väite on mainoskieltä, ei ajatteluani. Tiedustelen, olisiko minut mahdollista jättää kampanjasta pois, koska pidän taiteen välineellistämistä uhkana sen autonomialle. Poisjäänti ei enää onnistunut.

Hyvinvointihankkeet kukoistavat hallitusohjelmassa, OKM:n ja Taiteen edistämiskeskuksen (Taike) sivuilla. 

Taikella on terveyden edistämisohjelma, jossa taide on osana sosiaali- ja terveydenhuoltoa. Rahoitus hyvinvointiprojekteille tulisi kokonaisuudessaan tulla Sosiaali- ja terveysministeriöstä (STM), mutta valitettavasti se on suurelta osin OKM:n heiniä. Myös Suomen Akatemia rahoittaa miljoonahanketta, jossa selvitetään, miten taide ja taidekasvatus voivat lisätä tasa-arvoa ja hyvinvointia 2020-luvun Suomessa. Taideyliopisto on hankkeessa mukana ja kenties valinnut linjansa jo ennen tutkimuksen tuottamia lopputuloksia. 

Opastaessani opiskeluaikanani taidemuseossa, oli opastettavissa ryhmissä muiden muassa mielenterveyskuntoutujia, syrjäytyneitä, kehitysvammaisia, eläkeläisiä ja maahanmuuttajia. Heidän joukossaan oli tyhmiä, fiksuja, kiinnostuneita, liikuttuneita, tylsistyneitä, hiljaisia ja puheliaita. Yksilöllisyys on jännä piirre, joka säilyy, vaikka ryhmällä olisi yhteinen nimittäjä. Erilaiset ihmiset ovat katsoneet, kuunnelleet ja kokeneet taidetta jo kauan ennen hyvinvointiprojekteja, siitäkin huolimatta, ettei taidetta ole tuotettu nimetylle ryhmälle, koska tuolloin on ehkä tajuttu sen olevan sama kuin tuottaisi taidetta Kerttu-nimisille naisille. 

Se, että kynnystä madalletaan tai miten ikinä asia halutaan ilmaista, on hyvä asia. Se, että taidetta madalletaan, on huono asia. Tarkoitus ei ole vähätellä kaikkia hoitolaitoksissa tapahtuvia projekteja tai terapia-ammattilaisten työtä, vaan puolustaa taiteilijan työtä taiteilijana. Nykyisissä rahoituspaineissa ei eroteta taidepedagogiikkaa, -terapiaa, terveydenhoitoa eikä taiteen tekemistä toisistaan.

Taiken kohdeapurahahakemuksiin on tämän vuoden haussa lisätty kohta, jossa kysytään projektin yhteiskunnallista vaikuttavuutta sekä sitä kenelle hanke on suunnattu. Tätä kysytään taiteilijalta. Aika törkeää ja hävytöntä on tuolla tavoin nöyryyttää niitä, jotka kamppailevat vähistä rahoista ja tekevät työtään, johon eivät tällaiset kriteerit kuulu. Tuen kohteena on taide, ja se tarkoitti ennen vapaata taidetta. Yksityisillä säätiöillä on oikeus kysyä missä tahansa muodossa mitä haluavat, julkisen rahoituksen perusteiden tulisi olla toiset. Näin autonomia murenee, pikkuhiljaa, ja käytetty kieli on siinä isossa roolissa. 

Taiteella on oikeus olla turhaa, taiteella on merkitystä, vaikka sen näkisi vain harva. Sen merkitys aukeaa joskus hitaasti, tai se näkyy vaikutuksena muuhun taiteeseen. Taiteen tekemisessä voi myös epäonnistua ja parhaimmillaan epäonnistumisen voi myöhemmin kääntää oppimiseksi ja onnistumiseksi siinä tavoitteessa, jonka kukin taiteilija on itselleen asettanut.

  

Marraskuussa Frame lähetti kuvataiteilijoille meilin avoimesta hausta Venetsian biennaaliin. Ohjeet kuuluivat näin: ”Frame etsii projektiehdotuksia, jotka pureutuvat siihen, miten itsenäisyys muotoutuu eri riippuvuussuhteissa – luonnonvaroista, työvoimasta, kielestä ja uskonnosta kansainväliseen kaupankäyntiin ja juridiikkaan. Keskeistä on tunnistaa poissulkemisen logiikka, unohtaminen ja hiljentäminen, joka on ollut osa kansallisidentiteetin rakennusta.” 

Sinällään varmaan avointa avata valtaa, joka kuraattoreilla tällä hetkellä on. Silti mietityttää, mikseivät he tee teosta itse. Sisältö on saneltu valmiiksi, taiteilijan tehtäväksi jää suunnitella teos, johon sisällytetään tilatut viittaukset. Hakemuksia lukiessa voi sitten miettiä poissulkemisen logiikkaa. Taiteilijoilla ei välttämättä ole paljon vaihtoehtoja. Joko hyväksytään nämä markkinaehdot, jotka toimivat kysynnän ja tarjonnan lailla ja jossa vapaus on romanttinen jäänne. Tai jäädään ulkopuolelle. 

Anna Tuori 

Taidemaalari, Helsinki

Taide 2015

Tulipa esiinnyttyä joitakin sekunteja (kohdasta 2:11) kansalaisena, kun Nuoren Voiman Liitossa ja Ylessä alettiin kysellä taiteen merkityksen perään:

Kampanja kysyy kaikilta kansanedustajilta ja eduskuntavaaliehdokkailta "mikä on taiteen merkitys?". Kampanjassa on mukana useita kymmeniä kotimaisia taiteilijoita, jotka tekevät taideteoksia saamiensa anonyymien vastausten pohjalta. YLE tuottaa teoksista minidokumentteja. Tästä linkistä projektin nettisivuille ja tästä linkistä sen Fb-sivuille.
Hyvän ja erittäin tärkeän tuntuinen projekti. Pankaa seurantaan. Neljä minidokkaria on jo ilmestynyt. Tässä esimerkiksi taidemaalari Anna Tuori (s. 1976) demystifioi taidetta pinolla epäonnnistuneita maalauksia – vastauksena Timo Soinille:

Kuka määrittelee maalaustaidetta?

Taidemaalariliitto juhlii 85-vuotista taivaltaan eri tavoin, muun muassa Tuubit auki -tapahtumalla (11.–12.10.). Tänään tuli tiedote. 
Näin liitto kertoo itsestään: "Taidemaalariliiton toiminnan yleisenä tavoitteena on maalaustaiteen aseman kehittäminen ja vahvistaminen. Keskeisiä kysymyksiä ovat taidemaalauksen määrittely ja sen ytimen sekä rajojen tutkiminen nykyhetkessä ja jatkuvasti muuttuvassa maailmassa."
Minua nauratti. Melkein uskaltaisin väittää, että taidemaalauksen määrittely ei voi eikä saa olla keskeinen kysymys maalaustaiteen aseman kehittämisessä ja vahvistamisessa, jos liitto tahtoo ihan oikeasti elää tässä muuttuvassa maailmassa. Enkä oikein tiedä, onko tuo edes mielekäs kysymyksenasettelu. Haluaisin myös kuulla lisää tuosta ytimestä ja sen määrittelystä.
Sen kuitenkin tiedän, että tutkimisen sijaan liitto lähinnä suojelee ydintään ja rajojaan. Suomessa on nimittäin muutama sata taidemaalaria tai sellaisena itseään pitävää, jotka katsovat liiton epäonnistuneen juuri tässä määrittelytehtävässä, koska heitä ole – joitakin useista yrityksistä huolimatta – hyväksytty liiton jäseniksi. Tämä on ns. määrittelyvallan käyttöä konkreettisesti. En minä oikein muita määrittely-yrityksiä liitolta muistakaan – jos ei sitten liiton epäonnistunut lehtikokeilu (Taidemaalaus, 2008–2011) ollut sitä. 
Toisaalta minulla on esimerkiksi muutama taiteilijaystävä, joka on päässyt liiton jäseneksi pelkillä pisteillä – maalamatta koskaan yhtäkään maalausta. Mutta antoihan Carnegie maalauspalkintonsakin useamman kerran ei-maalarille. Pohtikohan liitto koskaan tätä seikkaa?
On se niin vaikeaa, juuri tämä määrittely.
Liitto muuten ilmoittaa hallituksen ja näyttelytoimikunnan jäsenten nimet kotisivuillaan, mutta ei jäsenhakulautakunnan jäseniä – siis niitä, jotka sitä konkreettista määrittelyvaltaa käyttävät. Arvaatte varmaan miksi. 

En muuten oikein ymmärrä, miksi minun piti tämä kirjoittaa. Rupesi vaan aamulla naurattamaan tuo juhlapuheinen 'määrittely'. Ja ajatukset sitten vain kulkivat tahattomasti näihin suuntiin. Eikä oikein ollut muutakaan tekemistä, kun päivän – itse asiassa koko viikon ainoa tilattu – kritiikki oli valmis jo ennen kymmentä.

Ja toki tiedostan, että minäkin käytän työkseni tuota määrittelyvaltaa. Ja sekin naurattaa joskus – ihan itseironisesti. Varsinkin silloin, kun joku sanoo minulle joskus (itse asiassa aika usein), että "enhän minä taiteesta mitään ymmärrä, mutta..." Osa niistäkin, jotka ostavat taidetta, aloittavat lauseen usein näin. Ja sitten minun pitää seurata aikaani ja muuttuvaa maailmaa ja kertoa, että noin ei pidä sanoa siitä ja siitä syystä...

PS. Hetkeä myöhemmin. STOP PRESS! Nythän tulikin ihan muuta ajateltavaa. Taike tiedotti juuri uusista taideneuvoston valitsemista jäsenistä taidetoimikuntiin. Tässä teille ihan oikean ja ison määrittelyvallan käyttäjät juuri nyt (mihin yllä tekemäni linkkikin viittasi):

Visuaalisten taiteiden toimikunta 
Tero Nauha, performanssi- ja kuvataiteilija, tutkija, Helsinki, toimikunnan puheenjohtaja
Pirjetta Brander, kuvataiteilija, Helsinki
Terhi Ekebom, kuvittaja, sarjakuvantekijä, Helsinki
Aimo Katajamäki, graafinen suunnittelija, kuvittaja, Helsinki
Markus Kåhre, kuvataiteilija, Espoo
Anne Tamminen, kuvataiteilija, Hämeenlinna
Anna Tuori, taidemaalari, kuvataiteilija, Helsinki
Santeri Tuori, valokuvataiteilija, Espoo
Harri Laakso, professori, taiteen tohtori, Akaa
Anni Leppälä, valokuvataiteilija, Helsinki
Arja-Liisa Räisänen, toiminnanjohtaja, FT, Oulu
Juhani Tolvanen, toimittaja, kriitikko, tietokirjailija, Helsinki

Kuvataiteen jaosto 
Tero Nauha, performanssi- ja kuvataiteilija, tutkija, Helsinki, jaoston puheenjohtaja
Pirjetta Brander, kuvataiteilija, Helsinki
Reima Hirvonen, taidemaalari, kuvataiteilija, Eno
Markus Kåhre, kuvataiteilija, Espoo
Katriina Rosavaara, kuvataiteilija, Helsinki
Anne Tamminen, kuvataiteilija, Hämeenlinna
Anna Tuori, taidemaalari, kuvataiteilija, Helsinki
Harri Turunen, kuvanveistäjä, Joensuu 

Valokuvataiteen jaosto
Harri Laakso, professori, TaT, Akaa, jaoston puheenjohtaja
Anni Leppälä, valokuvataiteilija, Helsinki
Arja-Liisa Räisänen, toiminnanjohtaja, FT, Oulu
Päivi Setälä, TaT, valokuvataiteilija, johtaja, Pori
Santeri Tuori, valokuvataiteilija, Espoo
Hanna Weselius, valokuvataiteilija, Helsinki

Audiovisuaalinen taidetoimikunta 
Jouko Aaltonen, elokuvaohjaaja, tuottaja, Helsinki, toimikunnan puheenjohtaja
Joonas Berghäll, tuottaja, elokuvaohjaaja, Espoo
Saara Cantell, elokuvaohjaaja, Helsinki
Mia Kivinen, valosuunnittelija, kuraattori, Helsinki
Antti Ikonen, lehtori, Helsinki
Tero Koistinen, toimitusjohtaja, Helsinki
Leena Perälä, elokuvasihteeri, Lahti
Perttu Rastas, erikoissuunnittelija, Helsinki
Minna Suoniemi, mediataiteilija, Helsinki
Päivi Valotie, toimittaja, kriitikko, Turku
Sami van Ingen, kuvataiteilija, Savonlinna

Mediataiteen jaosto 

Perttu Rastas, erikoissuunnittelija, Helsinki, jaoston puheenjohtaja
Miia Rinne, mediataiteilija, Helsinki
Minna Suoniemi, mediataiteilija, Helsinki
Sami van Ingen, kuvataiteilija, Savonlinna 

Valo- ja äänitaiteen jaosto 

Mia Kivinen, valosuunnittelija, kuraattori, Helsinki, jaoston puheenjohtaja
Antti Ikonen, lehtori, Helsinki
Petteri Pietiäinen, valo- ja äänisuunnittelija, Helsinki

PPS. Otetaan nyt vielä rautalangasta vääntäen tuo määrittelyn ongelmallisuus. Uudessa visuaalisten taiteiden toimikunnassa on vain yksi Taidemaalariliiton jäsen: Tero Nauha (s. 1970). Sitten voi kysyä, että kuinka paljon performanssitaiteilijana tunnettu Nauha maalaa tai ylipäänsä identifioi itsensä maalaustaiteeseen. No, Pirjetta Brander (s. 1970) on maalannut tosi paljon, mutta hänellä on parhaillaan veistosnäyttely Galleria Sculptorissa eikä hän ole edes Taidemaalariliiton jäsen – itse asiassa hän on Muun ja Suomen Kuvanveistäjäliiton jäsen. Eikä ole muuten edes porukan ainoa maalarimaalarimaalari Anna Tuorikaan (s. 1976) Taidemaalariliiton jäsen. Mutta onhan toimikunnan alaisessa kuvataiteen jaostossa – mikähän muuten on varsinaiseen toimikuntaan kuulumisen ja pelkkään jaostoon kuulumisen käytännön ero? – peräti kaksi: Reima Hirvonen (s. 1963) Enosta ja sitten liiton liki nelikymppinen kokelasjäsen Katriina Rosavaara (s.?). Taidemaalariliitossa on nimittäin sellainen erikoisuus, että joku voi roikkua kokelasjäsenenä 10 vuotta ja tulla sitten hylätyksi kokonaan, jos lautakunta ei valitse mukaan. Muistan itse asiassa oikein hyvin sen ajan, kun Juhani Palmu (s. 1944) yritti 2000-luvun alussa päästä liittoon kokelajäsenyyden kautta. Eihän se onnistunut, ja varmaan yli viisikymppistä äijää, joka silloin tienasi maalauksillaan enemmän kuin kukaan muu suomalainen taidemaalari, vitutti ja rankasti. Ja muistan minä senkin, kun Riitta Nelimarkka (s. 1948) ei päässyt mihinkään haluamaansa liittoon päästäkseen mukaan viimeiseen painettuun taiteilijamatrikkeliin ja sen kuinka hän lopulta keksi Muu ry:n himojaan varten. Ja sehän yllättäen onnistui. Silloin minulta meni usko Muun muunlaisuuteen. 
Ota tästä nyt sitten selvää.
Itse asiassa muistan hyvin sen ajan, kun lajiliittojen tarpeellisuudesta yritettiin käydä keskustelua. Eihän siitä mitään tullut.

PPPS. Ja nyt joku saisi tarjota minulle ihan oikeita töitä, ettei minun tarvitsisi lämpimikseni kirjoitella tällaisia. Johan joku suuttuu minulle.

Julkaistua 500: Pertti Nisosen vaikuttavia valokuvia nykytaiteilijoista Galleria Ortonissa

Tällainen tiedote tuli äsken rustattua. Olen ainakin itse nyt aika innoissani. Pertti Nisosen (s. 1953) uudet taiteilijamuotokuvat ovat selvästi innostaneet myös tekijäänsä. Tulkaa ihmeessä maanantaina Galleria Ortonin avajaisiin, jos tahdotte nähdä ison joukon hyväntuulisia taiteilijoita!

Pertti Nisosen vaikuttavia valokuvia nykytaiteilijoista Galleria Ortonissa

Pertti Nisonen (s. 1953) kiinnitti taidemaailman huomiota jo 1980-luvulla nuorena Taideteollisen korkeakoulun valokuvauksen opiskelijana, jolloin Taide-lehti julkaisi useita hänen hienoja mustavalkoisia henkilötutkielmiaan taiteilijoista. 

Nisonen on sen jälkeenkin liikkunut taiteilijoiden kintereillä, ja esimerkiksi viitisen vuotta sitten hän teki kuvareportaasin Tattarisuon kiviveistämöltä, joka oli myös esillä kulttuuritalo Stoassa (kuvia osoitteessa www.nisonen.fi/reportage). 

Jorma Hautala.

Nyt Nisonen on palannut taiteilijoiden henkilökuviin. Yhteistyössä Galleria Ortonin kanssa hän on viime vuonna kuvannut 12 nykytaiteilijaa, jotka ovat vuosien mittaan esiintyneet galleriassa: mukana ovat Jorma Hautala, Outi Heiskanen, Pekka Kauhanen, Marika Mäkelä, Pirkko Nukari, Antti Ojala, Matti Peltokangas, Pekka Pitkänen, Päivi Sirén, Ossi Somma, Tarja Teräsvuori ja Anna Tuori. 

Juuri henkilökuvaus on ollut aina lähinnä Nisosen sydäntä. Hänelle prosessi on yhdessäoloa, keskustelua – jopa leikkiä ja hassuttelua, joka syntyy pitkän kuvaussession myötä. Luottamus kasvaa, ja vasta satojen otosten jälkeen saattaa syntyä se yksi, jossa kaikki loksahtaa paikalleen.

 Outi Heiskanen.

Galleria Orton – Orton invalidisäätiön kahvila  

Tenholantie 10, 1. Krs. 

Avoinna 3.2.–28.2., ma–to 7.30–17.00 ja pe 7.30–16.00. Avajaiset maanantaina 3.2. klo 17.00. Kaikki tervetulleita!

Lisätietoja:  

Sirpa Viljanen (lehdistökuvat) 

Invalidisäätiö Ortonin yhteyspäällikkö 

050-5364235 

sirpa.viljanen@orton.fi

Otso Kantokorpi 

Galleria Ortonin kuraattori 

045-1188508 

otso.kantokorpi@hotmail.com

Julkaistua 476 & 477 & 478: Kuvataidevuosi 2012–2013 & Kari Jylhä & Leena Luostarinen

Eilen tuli postissa Mitä missä milloin vuosikirja 2014. Tämä taisi olla 12. kerta, kun olin kirjoittanut siihen kuvataidekatsauksen. Tässä siis tuorein:

Kuvataidevuosi 2012–2013

Kuvataidemaailman taloudellinen ahdinko lisääntyi kuluneena vuonna: taidemuseot kamppailivat vähenevien resurssien kanssa, ja taidekoulutuksen vuonna 2011 alkanut karsiminenkin on ilmeisesti saamassa jatkoa. Tuoreimpana keskeneräisellä tappolistalla olivat keväällä 2013 Tampereen ammattikorkeakoulun sekä Aalto-yliopiston kuvataideopetus.

Yksi taidemaailmaa askarruttaneita keskeisistä uudistuksia oli Valtion taidemuseon rahoitus. Museosta ollaan muodostamassa valtion viraston sijaan säätiö, jolloin sen rahoitus siirtyy valtion budjetista veikkausvoittovaroihin. Museo tulee nielemään kulttuurille annettavista veikkausrahoista arviolta noin 10%, joten hankkeen vaikutus muuhun kulttuuriin rahoittamiseen tulee olemaan merkittävä. Moni museo on muutenkin joutunut ääriajoilleen resurssien suhteen, mikä näkyy muun muassa edelleen pitkittyvinä näyttelyaikoina ja kyvyttömyytenä tuottaa omia uusia näyttelyitä tai olla mukana kalliissa kansainvälisissä projekteissa.

 Yksi mahdollinen syntyvä trendi on kunnallisten taidemuseoiden sulauttaminen muuhun kunnalliseen museotoimeen: esimerkiksi Varkauden taidemuseo joutui sulloutumaan kulttuurihistoriallisen museon tiloihin, jolloin 850 neliön näyttelytilat pienenivät noin 100 neliön kokoisiksi.

Saara Ekström, Strange Attraction, 2010. Wihurin rahaston näyttelystä.

Toinen epäilemättä kasvava trendi on kokoelmanäyttelyiden lisääntyminen. On toki muistettava, että se on myös yksi museoiden perustehtävistä, ja oli esimerkiksi varsin kiinnostavaa nähdä suurnäyttelyssä 7. aalto – Kuvataiteen Wihuri (Helsingin Taidehalli 20.10.–25.11.2012, Lönnströmin taidemuseo, Rauma 2.2.–12.5.2013, Etelä-Karjalan taidemuseo, Lappeenranta 4.6.–1.9.2013, Rovaniemen taidemuseo Korundi 11.10.2013–16.2.2014), minkälaista on ollut yhden merkittävimmän nykytaidekokoelmamme, Wihurin rahaston taidekokoelman, kuluneen kymmenen vuoden hankintapolitiikka. Näyttely antoi varsin hienon kuvan suomalaisesta nykytaiteesta, mutta ennätyksellinen neljä näyttelypaikkaa ja pitkä yhteiskesto kertovat omaa tarinaansa taideinstituutioittemme tilasta. 

Kesänäyttelyt tuntuivat olevan voimissaan, vaikka yksi perinteisimmistä laittoikin ovensa kiinni: Punkaharjun Retretin 1980-luvulla rakennettujen luolastojen tarina taidenäyttämönä taitaa olla lopussa. Vaikka taidegalleriatkin tunsivat taantuman nahoissaan, tuntuu taiteilijavetoisilla ja ei-niin-kaupallisilla gallerioilla menevän hyvin. Vähän nuoremman taiteilijaväen osuuskunta Huuto sai esimerkiksi käyttöönsä uudet hulppeat tilat Helsingin Jätkäsaaresta ja juhli tilojaan kymmenvuotisjuhlanäyttelyllään AAARGH! (8.–23.9.2013).

Ovatko naistaiteilijat jo hegemonia?

 

Suomen kultakauden naistaiteilijat ovat jo pitkään olleet yksi taidemaailman kestohiteistä. Nämä museoiden kipeästi kaipaamat ns. blockbuster-näyttelyt keräävät suuria yleisöjä. Kultakauden naisten rinnalle on suosiossa nyt astumassa joukko nuorempia kollegoita. Leena Luostarisen (1949–2013) retrospektiivinen näyttely Tiikerinpiirtäjä veti Helsingin Taidehalliin (12.1.–3.3.2013) ennätysyleisön ja jatkoi sieltä Joensuun taidemuseoon (9.3.–14.4.2013) sekä Etelä-Karjalan taidemuseoon Lappeenrantaan (17.9.–8.12), missä se muuttui Luostarisen muistonäyttelyksi. Vastaava ilmiö oli Helsingin taidemuseossa (15.2.–26.5.2013) Marjatta Tapiolan huikea retrospektiivi, joka jatkoi matkaansa Venäjän taideakatemian museoon Pietarissa (6.–30.6.2013). Tuottelias taiteilija esitteli retrospektiivin kanssa samaan aikaa uusi töitään Galleria Sculptorissa (13.2.–3.3.2013) Helsingissä.
Graafikkona tunnettu Tuula Lehtinen esitteli keramiikaksi ja installaatioiksi muuttunutta monipuolista tekniikkaansa Hämeenlinnan taidemuseossa (20.10.2102–24.2.2013) näyttelyssään Kauneudesta. Ja vieläkin nuoremmat taiteilijasiskot tulevat vakuuttavasti perässä: esimerkiksi Luostarisen ja Tapiolan tavoin ekspressionistina tunnettu Nanna Susi on selkeästi saavuttanut ns. rakastetun taiteilijan aseman, mikä kävi hyvin ilmi hänen Helsingin taidemuseossa (28.9.2012–20.1.2013) järjestetyssä maalausnäyttelyssään. Ja vastaavasti toinen nuorempi räiskyvä taidemaalari, Anna Tuori, esitteli menestyksekkäästi tuotantoaan Aboa Vetus & Ars Novassa Turussa (5.10.2012–20.1.2013). 

Pauliina Turakka Purhonen, Äiti ja tytär, 2010–11.

Kajaanin taidemuseossa (23.9.–25.11.2012) Ulla Jokisalo, Heli Ryhänen ja Pauliina Turakka Purhonen yhdistivät fantasiamaailmoissa seikkailevat luomisvoimansa yhteisessä ryhmänäyttelyssä. Kaisu Koivisto esitteli monista materiaaleista koostuvaa veistostuotantoaan retrospektiivisessä näyttelyssään Äänekäs hiljaisuus (Aboa Vetus & Ars Nova, Turku 8.6.–23.9.2012, Etelä-Karjalan taidemuseo, Lappeenranta 16.10.2012–3.2.2013). 

Nykytaiteen museo Kiasma Helsingissä luotti sekin suomalaisiin naisiin: Kansainvälisin taidetähtemme Eija-Liisa Ahtila esiintyi videoineen (19.4.–1.9.2013) osin päällekkäin katoavan taiteen mestarin Marja Kanervon (17.5.–29.9.2013) kanssa.

Luonnon ikuinen kutsu

 

Vaikka trendit vaihtuisivatkin, rakastaa suomalainen taideyleisö luonnosta voimansa ammentavaa taidetta, mikä koskee myös nykytaidetta.  
Metsiä ja puita on kuvattu monin tavoin kuluneena kautenakin. Salon taidemuseo esitti klassikoita, nykytaiteilijoita ja ITE-taidetta näyttelyssä Metsien miehet (22.9.2012–6.1.2013). Sinebrychoffin taidemuseo Helsingissä rinnasti puolestaan kultakauden klassikoita ja suomalaista nykyvalokuvaa – Pentti Sammallahti, Ritva Kovalainen, Taneli Eskola ja Kristoffer Albrecht – puuaiheisessa kauniissa näyttelyssä Puut ovat runoja (31.5.2013–12.1.2014). Amos Andersonin taidemuseo Helsingissä kokosi yritysten taidesäätiöiden kokoelmista interaktiivisen ja lapsenmielisen näyttelyn Metsäretki (1.3.2013–24.2.2014). 

Ritva Kovalainen, Närängänvaara, Kuusamo, 2009–10.

Valokuvataiteilijat Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo jatkoivat omia retkiään maailman metsissä näyttelyssään Kultainen metsä (Hämeenlinnan taidemuseo 15.3.–28.4.2013). Vanhat rakastetut kuvittajasankarimme ovat ehtymätön aarreaitta – oli teema mikä hyvänsä: nyt se oli Martta Wendelinin ja Rudolf Koivun metsäkuvituksia (Emil Cedercreutzin museo, Harjavalta 19.5.–29.9.2013). 

Kuopion taidemuseossa tutkittiin joen merkitystä kulttuurille näyttelyssä Taiteen Vuoksi (14.9.2012–3.2.2013), kun taas Mikkelin taidemuseossa keskityttiin Matti Karppasen lintumaalauksiin (21.9.–4.11.2012). Tampereen taidemuseossa maagista maisemaa rinnastettiin brittiklassikon J.M.W. Turnerin (25.8.–4.11.2012) ja kotimaisen nykyvalokuvataiteilijan Pekka Luukkolan (25.8.2012–6.1.2013) voimin.

Ettei totuus unohtuisi

 

Valokuva- ja videotaiteen nousu taiteen keskiöön on tuottanut myös koko taidemaailmalle ainakin yhden merkittävän seuraamuksen: dokumentaarisuuden arvo taiteissa on selkeästi noussut. Taide voi  myös olla totta varsin monella tavalla. Nykytaiteen museo Kiasma Helsingissä rakensi tuoreimman kokoelmanäyttelynsä Tosi kyseessä (2.11.2012–10.3.2013) nimenomaan dokumentaarisuudelle ja näytti samalla, että kyse voi olla valokuvien ja videoiden lisäksi installaatioista ja muistakin, jopa varsin käsitteellisistä ilmaisutavoista. Tältä tuntui myös Stina Krookin Säätiön juhlanäyttelyssä Rouva Näkymätön (Amos Andersonin taidemuseo, Helsinki 16.8.–21.10.2013), jossa Aurora Reinhard, Pilvi Takala, Erkka Nissinen ja Hans Rosenström kajosivat todelliseen maailmaan kuvan ja äänen keinoin.

Erkka Nissinen, Tilaa massa tilassa massa litassa maalit: ali tila, 2013.

Kiasmassa totuus kohdattiin vähän rujommalla tavalla Jouko Lehtolan koskettavassa valokuvanäyttelyssä Viattomuuden loppu (8.2.–18.8.2013). Helsingin Taidehalli toi puolestaan yleisölle tuulahduksen suuren maailman klassisesta kuvajournalismista esitellessään monia ikonisia kuvia tehneen Steve McCarryn tuotantoa 1.6.–4.8.2013.

Perinteetkin kunniassa

 

Taide luotaa aina menneisyyden taidetta – nykytaidekin tavalla tai toisella. Yksi taidemuseoiden tehtävistä on pitää tätä yllä. Kauden kohokohtia tässä suhteessa olivat ekspressionismin klassikoita esitellyt Ekspressioita (Sara Hildénin taidemuseo, Tampere 15.9.2012–13.1.2013) ja pelkkää kuvataidetta laajemmin yhtä tyylisuuntaa esitellyt art deco -näyttely Art Déco ja taiteet (Amos Andersonin taidemuseo 8.3.–21.7.2013) – mukana oli myös arkkitehtuuria ja muotoilua ja muotia.

Toisinaan museot uskaltavat vielä tuoda maahan suurelle yleisölle tuntemattomampia merkittäviä klassikoita, kuten ruotsalaisen surrealistin Max Walter Svanbergin (Turun taidemuseo 17.5.–15.9.2013). 

Uuteen kurkotellessaan taiteen onkin syytä myös aina palata juurilleen.

Muita merkittäviä näyttelyitä 

Fanny Churberg, Amos Andersonin taidemuseo, Helsinki 21.9.2012–7.1.2013
The Making of Iron Sky, Helsingin taidemuseo 28.9.2012–20.1.2013
Heikki Mäki-Tuuri, Seinäjoen Taidehalli 8.9.–14.10.2012
Kui? IX tekstiilitaiteen triennaali, Wäinö Aaltosen museo, Turku 28.9.–25.11.2012
Jaume Plensa, Espoon modernin taiteen museo EMMA 14.11.2012–27.1.2013
Kuutti Lavonen, Wäinö Aaltosen museo, Turku 14.12.2012–24.2.2013
Noora & Kimmo Schroderus, Amos Andersonin taidemuseo, Helsinki 30..11.2012–4.2.2013
Thomas Schütte, Sara Hildénin taidemuseo, Tampere 9.2.–12.5.2013
Tässä ja nyt, Aboa Vetus & Ars Nova, Turku 1.2.–28.4.2013
Jasmin Anoschkin, Lönnströmin taidemuseo, Rauma 24.11.2012–20.1.2013
Per Maning, Espoon Modernin taiteen museo EMMA 6.3.–9.6.2013
Howard Smith, Kuparipaja, Fiskars 10.2.–28.4.2013
Seppo J. Tanninen, Seinäjoen Taidehalli 23.3.–28.4.2013
Jarmo & Rauha Mäkilä, Keravan taidemuseo 22.3.–26.5.2013
Karjala!, Helsingin Taidehalli 9.3.–14.4.2013
Hannu Lukin, Aineen taidemuseo, Tornio 25.4.–23.6.2013
Linnan aarteet, Ateneumin taidemuseo 12.4.–1.9.2013
Natalie Djurberg & Hans Berg, Helsingin Taidehalli 17.8.–10.11.2013
Vaivaisukot Kerimäellä, Kerimäen kirkko 25.5.–31.8.2013
Antti Ojala, Lapuan taidemuseo 16.6.–15.9.2013 

Palkintoja 2012–13

Suomen Taideyhdistyksen tunnustuspalkinto 2012 Irma Optimisti 
Suomen Taideyhdistyksen dukaattipalkinto 2012 Maija Luutonen 
Suomen Taideyhdistyksen William Thoring -palkinto 2012 Nanna Hänninen 
Carnegie Art Award 2012 Heikki Marila 
Ars Fennica 2013 Jeppe Hein 
AVEK-palkinto 2012 Tellervo Kalleinen ja Oliver Kochta Kalleinen 
Vuoden nuori taiteilija 2013 Jarno Vesala 
Suomi-palkinto 2012 Matti Hagelberg 
Kuvataiteen valtionpalkinto 2012 Rajataide ry. 
Valokuvataiteen valtionpalkinto 2012 Pekka Elomaa 
Vuoden ympäristötaideteos 2012 Heli Ryhäsen ja Matti Kalkamon Ympyrähullut Huittisissa 
Stina Krookin Säätiön taidepalkinto 2012 Saana Inari, Tero Laaksonen, Emma Rönnholm, Fanny Tavastila, Camilla Vuorenmaa 
Suomen Taiteilijaseuran Palokärki-palkinto 2012 Minna Suoniemi 
Raimo Utriaisen säätiön apuraha 2012 Antti Oikarinen 
Nuori satakuntalainen kuvataiteilija 2012 Jasmin Anoschkin 
Kuvaston Erik Enrothin muistopalkinto 2013 Otso Kantokorpi 
Pro Finlandia -mitali 2012 Lauri Astala, Elina Brotherus, Reijo Hukkanen, Timo Kelaranta

***

Jouduin myös surukseni kirjoittamaan pari nekrologia. Molemmat taiteilijat olivat ystäviäni, mikä ei valitettavasti näistä teksteistä näy. Ei 1000 merkkiin eli puoleen liuskaan saa mahdutettua kuin faktat – jos edes niitäkään:

 

Kari Jylhä 13.9.1939 – 26.5.2013

Taidemaalari Kari Jylhä kuoli tapaturmaisesti Helsingissä  Helsingissä 73-vuotiaana.  

Jylhä valmistui Suomen Taideakatemian koulusta vuonna 1965. Alkuun informalistisena maalarina tunnettu Jylhä tarttui nopeasti kiinni aikansa aiheisiin, ja hän onkin yksi merkittävimpiä hahmoja suomalaisen pop-taiteen lyhyessä historiassa. Hänen muistettavimpia töitään ovat valokuvapohjaiset uusrealistiset maalaukset, joilla hän kommentoi ironisestikin aikansa maailmanmenoa. 

Jylhä oli innokas taidepoliittinen keskustelija, ja toimipa hän kriitikkonakin 1960-luvulla. Taidepolitiikka vei voimakkaasti mukanaan, ja niinpä Jylhästä tuli miltei kokopäivätoiminen järjestömies, jonka suurina huolenaiheina oli muun muassa taiteilijan asema. Näiden asioiden eteen hän toimi lukuisissa luottamustehtävissä, muun muassa Suomen Taiteilijaseuran puheenjohtajana 1972–74 ja 1991–2003. Hän oli myös mukana perustamassa Myllypuron taiteilijakylää, missä hän myös asui elämänsä loppuun asti. 

Jylhän monista palkinnoista mainittakoon Pro Finlandia -mitali, joka hänelle myönnettiin vuonna 1997.

Taiteilijaystävät Kari Jylhä ja Olavi Pajulahti Myllypurossa 2010, jolloin kävin haastattelemassa heitä erästä artikkelia varten. 

***

Leena Luostarinen 15.5.1949 – 28.7.2013

Taidemaalari Leena Luostarinen kuoli vakavaan sairauteen Helsingissä 64-vuotiaana. Juuri ennen kuolemaa hänelle oli myönnetty valtion ylimääräinen taiteilijaeläke.  

Luostarinen valmistui Suomen Taideakatemian koulusta vuonna 1972. Hän oli yksi niistä uusekspressionisteista, jotka uudistivat taidekenttäämme 1980-luvun alkupuolella. Hänestä tuli huumaavine värimaailmoineen ja eksoottisine aiheineen nopealla tahdilla suuren yleisön rakastama taiteilija. Hänet valittiin Helsingin juhlaviikkojen vuoden taiteilijaksi vuonna 1988 – nuorimpana koskaan. Tuolloin hän täytti Helsingin Taidehallin, kuten myös retrospektiivissaan, jonka järjesti Suomen Taideyhdistys tammikuussa 2013.
1990-luvun alussa Luostarinen toimi maalaustaiteen lehtorina ja professorina Kuvataideakatemiassa. Hänen rohkea esikuvallisuutensa ja opetustoimintansa jättivät voimakkaan jäljen myöhempiin maalaripolviin. 

Luostariselle myönnettiin Pro Finlandia -mitali vuonna 1995 ja Suomen Valkoisen Ruusun I luokan komentajamerkki vuonna 2007. 

Leena Luostarinen Joutsenossa toissa kesänä, jolloin kävin hakemassa hänet takaisin Helsinkiin aloittaaksemme Taidehallin näyttelyn valmistelut.

Julkaistua 228: Kuvataidevuosi 2010–11

Olen osapuilleen jo kymmenen vuotta kirjoittanut MMM-vuosikirjan kuvataidekatsaukset. Viime viikolla posti toi tuoreimman. Oli aivan selvää, että jutun kärki olisi Guggenheim-hanke, ja tämä tuotti minulle tietysti vaikeuksia, koska olen henkilökohtaisesti ollut avoimesti hanketta vastaan, mutta journalistina minun pitää tietenkin kyetä kuvaamaan asiaa neutraalimmin ja uutisluontoisena asiana informoiden. Mutta arvioikaa itse:

Kuvataidevuosi 2010–11 

Suomen taide-elämän kuohuttavin uutinen vuonna 2011 oli epäilemättä pommi, jonka Helsingin kaupunki yhdessä Helsingin taidemuseon kanssa julkisti alkuvuodesta. Tuolloin annettiin julkisuuteen tieto Helsinkiin suunnitellusta Guggenheim-museosta. Kuohuntaa herätti se, että pelkkään toteutettavuuden selvitystyöhön myönnettiin suomalaista rahaa liki kaksi miljoona euroa – maksajina Helsingin kaupunki, Suomen Kulttuurirahasto ja Svenska Kulturfonden.

Guggenheim-säätiö on herättänyt kansainvälisessä taidemaailmassa pahaa verta useilla hankekartoituksilla, jotka eivät ole johtaneet museoiden perustamiseen. Valmisteilla oleva Abu Dhabin Guggenheim on puolestaan joutunut jo rakennusvaiheessa monenlaisiin hankaluksiin ja myös laajojen taiteilijaryhmien boikotin kohteeksi. 

Helsingissä museohanketta on puolustettu muun muassa sen matkailu-ulottuvuuksien takia ja vertailukohtia on haettu hiipuneesta teollisuuskaupunki Bilbaosta, jonka Guggenheim on osoittautunut varsinaiseksi kultakaivokseksi tuoden kaupunkiin jopa pari miljoonaa turistia vuodessa.
Hankkeen myötä syntynyt suurin huolenaihe on epäilemättä Helsingin taidemuseon sulauttaminen Guggenheimiin, mikä vaihtoehto näkyy lehtihaastatteluissa olevan mieluinen sekä kaupungille että museon johdolle. Huolta herättää luonnollisesti kunnallisen taidemuseon määräysvallan siirtyminen ainakin joiltain osin yhdysvaltalaiselle säätiölle. 
Guggenheimin kartoitushanke on kuitenkin vielä kesken, ja selvitystyön tuloksista voidaankin alkaa keskustella varsinaisesti vasta joulukuussa 2011. Sen verran ulostuloja on työryhmän puolelta kuitenkin tullut, että todennäköisin suunnitelma on ehdottaa museota Katajanokalle, kiistellyn Kanavaterminaalin kohdalle, johon on tehty jo useampiakin mönkään menneitä rakennussuunnitelmia. Kaupunginjohtaja Jussi Pajunen arvioi kuitenkin kesällä 2011 museon olevan pystyssä jo mahdollisesti vuonna 2018.

Muuten taidemuseomaailma tuntui edelleenkin kärsivän tiukentuvasta taloudellisesta ilmapiiristä. Tämä heijastuu näyttelytoimintaan muun muassa näyttelyaikojen pidentymisenä ja erilaisten kokoelmanäyttelyiden lisääntymisenä, mitä tietenkin voidaan pitää hyvänäkin asiana, koska museoiden kokoelmatoiminnan merkittävyyttä ei suuri yleisö aina välttämättä oikein tiedosta.
Galleriaelämässä kausi oli vilkas huolimatta talouselämän erilaista huolista. Vuonna 2011 Helsingin huippugallerioista Galerie Forsblom muutti uusiin, Suomessa ennennäkemättömän komeisiin tiloihin, Gallery Kalhama & Piippo Contemporary paransi sekin tilojaan muuttaessaan Bulevardille ja Galerie Anhava juhli näyttävästi 20-vuotisjuhliaan.

Vahvoja teemoja

Kuvataiteen osuus kulttuurikeskustelussa tuntuu toisinaan olevan varsin pieni, kun verrataan sitä vaikka kirjallisuuteen ja teatteriin, jotka aina silloin tällöin nousevat laajojenkin kansanryhmien keskustelunaiheeksi. Yksi tapa yrittää kohottaa kuvataiteen asemaa on kohujen sijaan – joita niitäkin taidemaailmassa silloin tällöin koetaan – on nostaa esiin sellaista tematiikkaa, joka väistämättä koskettaa jopa kaikkia.
Tällaista tematiikkaa edustaa epäilemättä kuolema, johon jokainen ihminen joutuu ottamaan kantaa tavalla tai toisella. Wäinö Aaltosen taidemuseo Turussa järjesti ison kuolema-aiheisen teemanäyttelyn Kuolema ja sen monet kasvot (22.10.2010–20.3.2011), jota samoihin aikoihin toisaalla vahvisti yhden yksittäisen taiteilijan kokemus samasta tematiikasta, kun Maaria Wirkkala käsitteli aihetta koskettavasti Lahden historiallisessa museossa (5.11.2010–3.4.2011) näyttelyllään Jokaisella on oma aikansa. Näin Wirkkala jatkoi myös perinnettä, jossa taidetta esitellään varsinaisten taidemuseoiden ulkopuolella. Mäntän kuvataideviikoilla käsiteltiin puolestaan ihmisen suhdetta äitiinsä ja isäänsä näyttelyssä Kunnioita isääsi ja äitiäsi (12.6.–31.8.2011).

 Maaria Wirkkala: Ruumisvaunut.

Ihmisen luontosuhde on aina kuulunut tavalla tai toisella kuvataiteen tematiikkaan. Nykyään mukana on usein huoli ympäristöstä ja sen tilasta. Riittääkö taiteelle kuvattavaa luontoa enää kovinkaan pitkään? Salon taidemuseossa luonnon monimuotoisuutta ja kiertokulkuja tarkasteltiin nykytaiteen keinoin näyttelyssä Luonto antaa – luonto ottaa (4.9.–10.10.2010), kun taas Etelä-Karjalan taidemuseossa Lappeenrannassa keskityttiin yhteen merkittävään alueeseen: Taiteen Vuoksi – Saimaa kuvataiteessa -näyttelyssä (15.5.–18.9.2011) nähtiin sulassa sovussa 1800-luvun taidetta ja nykytaidetta, jotka olivat eri tavoin hakeneet innoitusta Saimaasta. Kuopion taidemuseossa keskityttiin veteen taiteen aiheena kokoelmanäyttelyssä Pisara meressä (25.2.–15.5.2011). Ekologisiin kysymyksiä jo vuosia monissa näyttelyissään esittänyt Porin taidemuseo kokosi ison joukon kansainvälisiä nykytaiteilijoita pohtimaan ympäristökysymyksiä näyttelyssä Eco-Art (4.2.–29.5.2011).

Patrick Huse.

Porin taidemuseossa nähtiin myös yhden taiteilijan havaintoja muun muassa globalisaation ympäristövaikutuksista kansainvälistä mainetta nauttivan norjalaisen Patrick Husen näyttelyssä Northern Imaginary 3rd Part (17.9.2010–16.1.2011). Gallery Kalhama & Piippo Contemporaryssa Terike Haapoja perusti äänivallattomille – siis myös eläimille – jopa oman puolueen näyttelynsä (21.1.–20.2.2011) myötä. Helsingin taidemuseossa valokuvataiteilijat Sanni Seppo ja Ritva Kovalainen käsittelivät metsätematiikkaa – sekä vanhaa mytologiaa että nykyistä tehometsänhoitoa – näyttelyssään Kultainen metsä (17.6.–4.9.2011). Ja metsässä oltiin myös Mäntässä, jossa Serlachius-museoihin kuuluvassa Göstassa nähtiin aina 1800-luvulta nykytaiteeseen asti teemaan liittyvää taidetta näyttelyssä Metsä (5.2.1011–1.1.2012). 

Euroopan ulkopuolelta 

Länsimaisen taidemaailman eurosetrisyys on hajonnut jo aikoja sitten, ja ulkoeurooppalaisen taiteen esittäminen on muodostanut jo melkein rutiininomaiseksi tavaksi. Niinpä Ars 11 (15.4.–27.11.2011) Nykytaiteen museo Kiasmassa ei herättänyt aiemmista Arseista totuttua taidekohua esitellessään afrikkalaista nykytaidetta. Voi jopa olla, että Helsingin taidemuseon edellisen vuoden Etelä-Afrikka-näyttely Peekaboo oli jo vähän tyhjännyt pajatsoa, koska Ars 11 ei tuntunut herättäneen ylipäätään juuri mitään keskustelua. 

Subodh Gupta, Faith Matters, 2007–08.

Helsingin taidemuseokin jatkoi ulkoeurooppalaista sarjaa esittelemällä intialaista nykytaidetta näyttelyllään Samaan aikaan Intiassa (4.3.–29.5.2011). Intiasta tuli myös Sara Hildénin taidemuseon suurin ulkomainen tähti, Subodh Gupta (12.2.–30.4.2011). 

Abstraktia vai esittävää? 

Taidekouluille muodostuu toisinaan oma vahva henkensä, joka vaikuttaa ainakin joinain aikoina aivan erityisen voimakkaasti. Suuren suomalaisen mesenaatin Maire Gullichsenin (1907–1990) myötävaikutuksella syntynyt Vapaa Taidekoulu on hyvä esimerkki tällaisesta voimien keskittymisestä. Koululla on erittäin voimakas panos sotienjälkeisen modernismin vakiinnuttamisessa suomalaisessa

taide-elämässä, mutta jatkaa se elämäänsä edelleenkin nykytaiteen moniarvoisissa ristipaineissa. 
Vapaa Taidekoulu juhlistikin 75-vuotisjuhliaan herkällä näyttelyllä Voisitko nähdä näin? (4.2.–4.4.2011) Amos Andersonin taidemuseossa Helsingissä. Koulun vaikutus näkyy monen taiteilijan tuotannossa, kuten suuri yleisö saattoi nähdä koulun pitkäaikaisen rehtorin, julkisuutta välttelevän mestarin Tor Arnen laajassa näyttelyssä EMMA – Espoon modernin taiteen museossa 4.3.–12.6.2011. 

Tor Arne.

Vapaan Taidekoulun henki on tukenut abstraktin maalaustaiteen ja modernismin asemaa. Mutta entäpä modernismin jälkeinen aika? Suomalaisessa politiikassakin heräsi eduskuntavaalien alla pitkästä aikaa kulttuuripoliittista keskustelua, kun Perussuomalaiset toivat voimakkaasti esiin näkemyksiään ”tekotaiteellisia postmoderneja kokeiluja” vastaan. Ilman perussuomalaisiakin on kuitenkin jo vuosia ollut havaittavissa, että esittävä maalaustaide on jo muutenkin jälleen nousussa. Ateneumin taidemuseo antoi tälle asialle perspektiiviä näyttäen yhtä esittämisen ääripäätä, naturalismia, laajassa historiallisessa näyttelyssään Arjen sankarit – Naturalismi kuvataiteessa, valokuvassa ja elokuvassa 1875–1918 (18.2–15.5.2011). Nykytaiteeseen kehityskulut toi Helsingin Taidehalli tuodessaan Helsingin Juhlaviikkojen kanssa yhteistyössä Suomeen belgialaisen supertähden Michaël Borremansin näyttelyn (20.8.–9.10.2011).

Esittävää maalaustaidetta nähtiin muutenkin laidasta laitaan. Amos Andersonin taidemuseo toi 22.10.2010–10.1.2011 näytille muun muassa taistelumaalarina tunnetun vanhan mestarin, Hugo Backmanssonin (1860–1953), kun taas Tampereen taidemuseon Vuoden nuori taiteilija (19.2.–24.4.2011) Anna Tuori hakee esittävän tematiikkansa nuoren polven visuaalisesta, populaarikulttuurin kyllästämästä maailmasta. 

Riittävätkö tilat? 

Korkeakouluista valmistuu nuoria taiteilijoita vuosi vuodelta enemmän – nykyään enemmän kuin koskaan aikaisemmin: parisataa taiteilijaa joka vuosi. Samaan aikaan museot ja galleriat elävät taloudellisessa ahdingossa, joten näyttelytilat ja -tilaisuudet eivät tahdo enää kunnolla riittää kysyntään.

Taiteilijat ovat yrittäneet eri puolilla Suomea ratkaista tilannetta esimerkiksi perustamalla gallerioita pyörittäviä osuuskuntia, mutta tilojen puute ajaa taiteilijoita myös muualle kuin taide-elämän totutuille foorumeille.
Suora kansalaistoiminta ja sitä kautta myös kansalaistottelemattomuus ovatkin nostaneet päätään myös taidemaailmassa. Esimerkiksi nuoret Kuvataideakatemiasta valmistuneet taiteilijat Jarkko Räsänen ja Antti Nyyssölä valtasivat vuonna 2011 kahteenkin kertaan autioita tiloja taidenäyttelyn järjestämiseksi. VR:n makasiineilla he järjestivät kahdestaan taidenäyttelyn 8.–12.6.2011, ja kesän lopuksi he järjestivät vähän laajemmankin yhteisnäyttelyn Jack the House (3.–4.9.) purkutuomion alla olevassa, Helsingin Kaartin lasaretin kortteliin kuuluvassa vanhassa puutalossa.
Toisaalta taide voi ihan tietoisestikin ja luvan takaa hakeutua aivan toisiin toimintaympäristöihin, kuten vaikkapa kuvataiteilija Jani Leinosen yhdessä Kirkon ulkomaanavun kansa pystyttämä ”hampurilaiskoju” Hunger King (30.8.–1.9.2011) Kauppakeskus Kampissa Helsingissä. Kojusta sai joko ostaa lähi- ja luomuruoasta valmistettua välipalaa tai lahjoittaa kehitysmaihin vaikkapa viisi sikaa. Taide voi siis olla realistista ja esittävää varsin monella tavalla.

Muita merkittäviä näyttelyitä

Pentti Sammallahti
Suomen valokuvataiteen museo 15.9.2010–20.2.2011

Hiljainen vallankumous
Keravan taidemuseo 15.9.–28.11.2010

Pauno Pohjolainen
Kuopion taidemuseo 24.9.2010–13.2.2011

Christian Dotremont
Lönnströmin taidemuseo 9.10.2010–9.1.2011

Olotila OK! 
Sara Hildénin taidemuseo 11.9.–21.11.2010

Sinikka Tuominen & Reijo Hukkanen 
Aineen taidemuseo 17.9.–14.11.2010

Cream
Nykytaiteen museo Kiasma 10.9.–7.11.

Jorma Puranen
EMMA – Espoon modernin taiten museo 29.9.2010–9.1.2011

Lauri Rankka
Oulun taidemuseo 18.9.2010–2.1.2011

Viron värit
Helsingin Taidehalli 16.10.–24.11.2010

Eino Mäkinen
Ateneumin taidemuseo 5.11.2010–20.2.2011

Laila Pullinen
Sara Hildénin taidemuseo 4.12.2010–30.1.2011

Lauri Astala
Helsingin taidemuseo, Meilahti 22.9.–14.11.2010

Carnegie Art Award 2010 
Helsingin Taidehalli 3.12.2010–16.1.2011

Pekka Kauhanen
Helsingin Taidehalli 29.1.–13.3.2011

Puumorsian ja metsän häät 
Keravan taidemuseo 14.12.2010–20.2.2011

Otto Mäkilä 
Turun taidemuseo 28.1.–29.5.2011

Miró ja suomalaista fantasiaa 
Espoon modernin taiteen museo 4.3.–12.6.2011

Lea ja Pekka Kantonen
Helsingin Taidehalli 19.3.–17.4.2011

Jaakko Heikkilä
Suomen valokuvataiteen museo 16.3.–14.8.2011

Paavo Räbinä
Keravan taidemuseo 9.3.–8.5.2011

Ulla Jokisalo
Aboa Vetus & Ars Nova 11.2.–29.5.2011

Caj Bremer 
Lönnströmin taidemuseo 29.1.–8.5.2011

Murrosikä – Suomen Taidegraafikoiden 80-vuotisnäyttely 
Salon taidemuseo Veturitalli 22.1.–20.3.2011

Pauliina Turakka-Purhonen 
Amos Andersonin taidemuseo 1.4.–25.7.2011

Suomi kutsuu – Aho & Soldan 
Ateneumin taidemuseo 6.5.–4.9.2011

Hannes Heikura 
Helsingin taidemuseo 17.6.–4.9.2011

Luokaamme uusi maailma! – Agitaatioposliinia Pietarin Eremitaasista 
Vapriikki 27.5.–30.10.2011

Mielen kuvioita – Turku biennaali, Aboa Vetus & Ars Nova 10.6.–9.10.2011

Veli Granö 
Turun taidemuseo 10.6.–28.8.2011

Lapin taika
Ateneumin taidemuseo 18.6.2010–8.1.2012

Palkintoja 2010–11

Suomen Taideyhdistyksen tunnustuspalkinto 2010 Oliver Whitehead

Suomen Taideyhdistyksen dukaattipalkinto 2010 Leena Nio

Vuoden Kiila 2010 Pispalan nykytaiteen keskus Hirvitalo

Ars Fennica 2010 Charles Sandison

Carnegie Art Award 2011 Heikki Marila

Vuoden nuori taiteilija 2011 Anna Tuori

Suomi-palkinto 2010 Jussi ”Juba” Tuomola

Valtionpalkinto 2010 Catarina Ryöppy

Vuoden ympäristötaideteos 2010 Denise Ziegler

Pro Finlandia -mitali 2010 Ulla Jokisalo, Juho Karjalainen, Roi Vaara

Taiteilijaprofessoriapuraha 2010 Kaarina Kaikkonen, Pekka Jylhä