Näyttelykuvia 696 & 697 & 698 & 699 & 700 & Katutaidetta 78: Valokuvan lumoa

Palaan viime viikon rästeihin. Polaroid-näyttely on välillä vienyt kaiken aikani, mutta viime perjantaina päätin piipahtaa edes parissa näyttelyssä.

Ensin kävelin Galerie Forsblomiin, jossa oli jo ulkona puiston puolella tarjolla Bernar Venet'n (s. 1941) veistoksia (8.6.–12.8.):

Venet on taidokas vähäeleinen veistäjä, jonka yksinkertaiset kierteet miellyttävät ainakin minun silmääni, vaikka hänellä alkaakin olla jo tiettyä liian ilmeistä maneeria. Varsinaiset kolmiulotteiset veitokset tuntuivat jälleen – onhan hän Forsblom kautta jo vanha tuttu Suomessa – ihan kelvoilta, mutta litteämmät reliefimäiset muodot jäivät mielestäni liiaksi kevyen, mutta ehkä kuitenkin vähän vitsikkään jipon tasolle:

  
Mutta kai siis ihan kelpo näyttely – joskaan ei kuitenkaan mikään jättimäinen elämys tai kokemus.

***

Samaa kai voisi sanoa Cris af Enehielmin (s. 1954) näyttelystä Forsblomilla. On kuitenkin huomautettava, että olin jo vähän kiireissäni, joten en katsonut näyttelyä ihan kunnolla. af Enehielmin värimaailma on kuitenkin niin raikas ja omintakeinen, että hyvä olo näistä aina tulee:

af Enehielmillä on hallussaan sekä maalaustaiteen historia että selkeästi oma intohimoinen ote. Geisha-maalaukset ovat sekä kepeän aistikkaita että harkitun sommiteltuja. Väliin tuli vähän sellainen olo, kuin olisi katsellut sadan vuoden takaisten modernistimestareiden itämaisia tunnelmia – ja tämä ei ole moite. Tässä esimerkiksi Matka (2012):

***

Ruttopuistossa viriteltiin juuri hauskaa ympäristötaideteosta puihin. Sininen verstas – Helsingin kaupungin opetusviraston ylläpitämä nuorten työpaja – viimeisteli tekstiiligraffitejaan (12.6.–24.8.). Hyväntuulinen ja hauska idea:

Ja sitten väliin vielä pieni kadun miete lähistöltä:

Ja vähän kuvakieltäkin:

  ***

Sitten Galleria Heinoon. Tarjolla oli silkkaa valokuvataidetta. Jaakko Heikkilän (s. 1956) dokumentaariset kuvat ova aina olleet mielestäni vaikuttavia, mutta osaa hän näemmä mennä enemmän esteettisenkin alueelle (26.5.–17.6.). Hänen utuiset vesikuvansa saattavat ensin tuntua vähän liian latteilta väriskaalaltaan, mutta on niissä outoa lumovoimaa:

Sarjasta Henkeviä vesiä,  ensimmäinen osa, Venetsia, 2010.

***

Heinolla on tarjolla myös Kari Soinion (s. 1962) ihan toisenlaista kuvamaailmaa (26.5.–17.6.). Soinio tutkailee miehistä identiteettiä käyttäen yleensä itseään mallina:

Sankari voimistelee # 2, 2012.

Ensin ajattelin, että hän alkaa jo vähän toistaa itseään, mutta joku deadpan-elementti hänen töissään jaksaa kuitenkin viehättää minua. En tunne häntä henkilökohtaisesti, mutta uskon ja toivon, että mukana on voimakas ironinen ulottuvuus.

***

Ja sitten halusin jo itsekin tuntea valokuvan lumon. Siis niin kuin omakohtaisesti. Luulen, että sain aikaiseksi melko hyvän – ottaen siis huomioon halvan digipokkarini laadun ja oman valokuvauskokemukseni ohuuden – muotokuvan Keijo Kansosesta (s. 1952) terassilla, jossa tapasin hänet Polaroidien merkeissä:

Ja kerrottakoon nyt vielä myöhempää historiaa ajatellen jotain kuraattorin arjesta ja taiteilijoiden tavasta pitää huolta uranhoidostaan. Kansonen alkaa olla jo aikamoinen legenda valokuvaajiemme joukossa, ja sain hänet penkomaan erilaisia varastojaan, jotta sieltä löytyisi joitain takavuosien Polaroideja. Lopputulos: yksi originaali Polaroid-kuva. Onneksi se tulee näyttelyyn.

Näyttelykuvia 334 & 335 & 336 & 337: Valokuvan juhlaa

Perjantain retkeni päättyi Kaapelitehtaalle, missä sijaitsee muun muassa Suomen valokuvataiteen museo. Tänään kävin katsomassa sen neljä näyttelyä uudestaankin, joten en ole pelkän ensivaikutelman varassa.

Jaakko Heikkilällä (s. 1956) on jo pitkä ura takanaan. Hän on kuvannut omaa Tornionlaakson maisemaa ja ihmisiä ja laajentanut sitten hiljalleen toimintaansa ympäri maailmaa – yleensä erilaisia vähemmistöjä kuvaten. Isossa näyttelyssä Henkeviä porinoita (16.3.–7.8.) on tarjolla kunnon retrospektiivi hänen urastaan. Tosi vaikuttava näyttely, ja näkee selvästi, että yksi valokuvaajan keskeisistä taidoista on päästä lähelle ihmistä. Heikkilältä se tuntuu sujuvan. Toinen hänelle keskeinen aihe on ranta ja vesi – oli se sitten Tornionjoki tai Atlantin valtameri:

 Koira rannalla, Itaparica, 2008.

Yhden kuvan kohdalla vähän naurattikin se, miten paljon ns. oikea kuva voi muistuttaa vanhaa sosialistista realismia:

Yrttejä poimimassa, Nazervan, Armenia, 2004.

Sain myös oppitunnin siitä, miten taiteesta kannattaa aina keskustella. En oikein perjantaina saanut otetta Heikkilän toisinaan käyttämään kapeaan pystypanoraamaan, jonka lukemisen koen jotenkin hankalaksi. Nyt sunnuntaina mennessäni uudestaan näyttelyyn törmäsin Heikkilän kollegaan ja myös paljon ihmisiä kuvanneeseen Raakel Kuukkaan (s. 1955), jolle esitin ongelmani. Kuukka arvioi, että Heikkilä haluaa kuvakoolla tuoda mahdollisesti esiin kohteensa ikään kuin sakraalissävyisiä ulottuvuuksia. No, nythän ne pystytkin avautuivat heti ihan eri tavalla, kun asiaa näin tarkastelin. Kannattaa aina puhua taiteesta – ja toki myös taiteilijoiden kanssa. Ja vihjattakoon vielä, että ihan maallikonkin kannattaa nyppiä niitä hihoista. Yleensä ne tykkää siitä.

Pyhää tai maallista – taatusti yksi vuoden tärkeistä valokuvanäyttelyistä.

***

Ja kuinka monenlaista valokuvaa käyttävä taide voi ollakaan! Tuula Närhisen (s. 1967) Eläinkamerat (16.3.–7.8.) pitää sisällään taiteililijan erilaisia neulanreikäkamerakuvia, joissa hän on simuloinut eri elikoiden silmien rakenteiden tuottama kuvia – leppäkertusta karhuun.

Leppäkerttukamera, 2002.

Hienosti installoidussa näyttelyssä on myös mukana Närhisen rakentamia neulanreikäkameroita:

On muuten ihan sama kuinka tarkasti todenmukaisia hänen kuvansa ovat, koska ne saavat katsojan joka tapauksessa miettimään asiaa ihan uudella tavalla. Tajuamaan hyvin konkreettisesti sen, että eläin näkee monin eri tavoin. 

***

Ja samat sanat. Taas ihan uusiin maailmoihin. Ruotsalaisen Beata Franssonin (s. 1977) pienessä Projekti-tilan näyttelyssä (16.2.–20.3.) oli esillä ovelasti rakennettu sarja muotiliikkeiden yöllä kuvatuista ikkunoista. Kuvat oli sitten muunnettu muotiliikkeiden eliittikasseiksi:

 ***

Ja Prosessi-tilassa sama jatkui. Taas ihan uudenlainen ja uudella tavalla vaikuttava kuvamaailma. Heidi Lunabban (s. 1977) Kaksoset (16.3.–22.5.):

Lunabba on järjestänyt työpajoja, joissa lapsia on kuvattu sekä poikina että tyttöinä ja tutkailtu sitä, miten vaatteila ja visuaalisilla merkeillä korostetaan lapsen sukupuolta. Hienoa oli myös nähdä se, miten tällainen projekti ei synny vain luovan yksilön nosrunluutorneista vaan voi olla hedelmällistä yhteistyötä. Tässä tapauksessa yhteistyökumppanina on ollut nykyään Tukholmassa vaikuttava taidehistorioitsija Annamari Vänskä.

Vallan mainio projekti – ja taas ihan toisenlainen tapa käyttää valokuvaa.

***

Olipa siis kahtena päivänä valokuvan juhlaa! Jos haluatte saada yhdellä kertaa hyvän katsauksen valokuvan monipuolisuuteen, niin museoon siitä.