Julkaistua 658 & 659 & 660 & 661 & 662: Vähentämistä ja lisäämistä & Avaruusgrafiikkaa & Maan ja ilman välissä & Rakennetun ja vapaan ristiriita & Sisäisen näkemyksen kautta

Ja tässä viisi seuraavaa taiteilijaesittelyä viime kuussa ilmestyneestä kirjastani Imprimo-kokoelma 1987–1999:

Vähentämistä ja lisäämistä

Taidemaalari- ja graafikko Reino Hietanen (1932–14) kuuluu siihen taiteilijapolveen, joka 1960-luvun alussa oli murtamassa modernistisen perinteemme tiukimpia sääntöjärjestelmiä. Maalaustaide on kuitenkin aina ottanut kantaa perinteeseensä, ja niinpä Hietasen tuotannossakin vapaammat muodot ja konstruktiivisuus ovat käyneet omaa ratkaisematonta kamppailuaan.

Hietanen joutui 1960-luvulla Suomeen hyökyaallon tavoin rantautuneen informalismin vaikutuksen alaiseksi, mutta tyylillisesti hän läheni ehkä pikemminkin abstraktia ekspressionismia, ja häntä onkin pidetty jonkinlaisena New Yorkin koulukunnan sukulaissieluna – suomalaisista ajan taiteilijoista ehkä eniten.
 

Reino Hietanen, Maisema, litografia, 1988.

1960-luvun loppupuoli, jota Hietasen teoksissa dominoivat hurjat viivarytmit, oli Hietaselle ennen kaikkea nykyhetkessä elämistä; klassiset maalaukselliset ongelmat saivat ”ratkaisun ajassa”. Teoksia voi pitää maalauksellisten tutkielmien lisäksi voimakkaina yhteiskunnallisina kannanottoina, joissa Hietanen tulkitsee urbaania kiirettä, ahtautta ja lokeroitumista maalauksellisin keinoin.

Rakastetuimpia Hietasen töitä ovat myöhemmät kankaita, liinoja ja vaippoja käsittelevät maagiset teokset. Ja aivan vastaavasti kuin viivamaalauksissaan, haki Hietanen uusissa valoon ja materiaan keskittyvissä tutkielmissaan ratkaisun ajassa. Vaipat muuttuivat arkisemmiksi, eletyn ja koetun elämän kuvauksiksi: mattotelineiksi, pöytäliinoiksi ja räteiksi. Jatkuva heiluriliike vei näin syntyneen asetelmallisuuden kautta jälleen kohti maalaustaidetta ja sen perinteitä.

Hietasen koko tuotantoa leimaa kaksinapainen vähentämisen ja lisäämisen liike, joka saa useita ulottuvuuksia. Vapaa muoto ja struktuuri käyvät taisteluaan, maalaukselliset elementit väliin vähenevät ja väliin lisääntyvät, ja toisinaan tuntuu kuin Hietanen olisi resignoituneena tavoitellut venäläisen avantgarden tyyliin omaa viimeistä maalaustaan.

Imprimo-kokoelmassa on liki neljäkymmentä Hietasen litografiaa 1990-luvulta. Hän palaa usein vanhoihin teemoihinsa, mutta esittäytyy väliin ihan havainnosta tekevänä figuratiivisena taiteilijanakin. 

***

Avaruusgrafiikkaa

Kuvanveistäjä Kari Huhtamo (s. 1943) on monipuolinen taiteilija: veistosten, mitalien ja muotokuvien lisäksi hän on tehnyt lito- ja serigrafioita sekä tekstiiliteoksia.

Uransa alkuvuosina hän käytti puuta, kevytbetonia, löytömateriaaleja ja myöhemmin alumiinia, muovia ja pronssia. Tekipä hän hienoja fotomontaasejakin kuvitteellisista julkisista veistoksista. 1970-luvulta lähtien pääasialliseksi materiaaliksi muodostui ruostumaton, haponkestävä teräs. 

Huhtamo on toteuttanut useita kymmeniä julkisia veistoksia ympäri Suomea ja myös ulkomaille – sekä ulko- että sisätiloihin. 

Kari Huhtamon litografia vuodelta 1991.

Huhtamon lähtökohtana on usein luonnossa koettu elämys, joka saa abstraktin ilmiasun. Esimerkiksi Jyväskylän yliopiston teostaan Sulavesi (2000) Huhtamo itse kuvaa ”virtaavana vetenä ja sulavana kevätjäänä”. 

On jopa hieman kansallisromanttisesti sanottu, että Huhtamon taiteessa elää pohjoinen sielunmaisema ja että hopeanhohtoinen teräs olisi muistuma Lapin kirkkaista puroista tai lohen hohtavasta kyljestä – Huhtamo on kotoisin pohjoisesta, vaikka onkin luonut uransa Helsingissä. 

Huhtamon veistoksissa ei useinkaan ole kyse pelkästä veistoksellisia, plastisia arvoja sisältävästä yksittäisestä kappaleesta: Huhtamolle teoksen sijoittuminen tilaan on yhtä tärkeä ulottuvuus kuin veistoksellinen muoto. Esimerkiksi Sulavesi tukee Agoran aulan lasiseinän takana näkyvää järvimaisemaa, sitoo rakennuksen ikään kuin sekä orgaanisesti että konstruktiivisesti ympäröivään luontoon ja vahvistaa luonnon ja rakennuksen vuoropuhelua. 

Huhtamon käsissä kova ja tarkkaan työstetty materiaali luo aina illuusion keveydestä ja henkisistä ulottuvuuksista. Hänen teräskonstruktioitaan on luonnehdittu ”avaruusgrafiikaksi”. Arkkitehti Juhani Pallasmaan mukaan Huhtamon veistokset ovat kuin tilaan tehtyjä piirroksia, eräänlaisia rytmitapahtumia tilassa. 

Huhtamon modernismille on ominaista vapaa ilmaisuvoimainen muotojen tutkiminen. Graafisten vedosten, tekstiiliteosten ja veistosten keskeisiä elementtejä ovat geometriset ja orgaaniset muodot sekä niitä rytmittävät suorat ja kaarevat linjat. 

***

Maan ja ilman välissä

Taidegraafikko Johanna Koistinen (s. 1956) on tehnyt uraa paljon metalligrafiikan parissa, mutta osaava tekijä on hyödyntänyt työssään myös litografiaa. Imprimon paja olikin yhteen aikaan hänelle kuin toinen koti.

Koistisen teoksissa luonto näyttelee usein merkittävintä osaa, varsinkin kasviaiheet, mutta rakkaiksi yleisölle ovat käyneet myös Koistisen kuvaamat herkät ja hauraat linnunpesä. Helsingissä taiteen parissa asuva Koistinen viettääkin kesänsä Kuopion Kärängän puutarhassaan, josta hän ammentaa ideoitaan.

Maanläheinen on Koistisen värimaailmakin: hänen varsinkin sinistä ja ruskeaa mestarillisesti hyödyntävä jälkensä leijuu omassa hitaan mietiskelyn maailmassaan kuin maan ja ilman välivyöhykkeenä. Varsinkin hänen sinisensä on kiehtova, koska jo pelkkä väri kantaa mukanaan myös oudon luonnon- ja kulttuurihistorian kytkennän: sininen on viimeisimpiä värejä, joille länsimaissa on annettu nimi. Varhemmin viitattiin vain taivaaseen tai mereen.

Johanna Koistinen on myös akvatintan ja pehmeäpohjan mestari, Usva, 2011.

On Koistisella mukana ihminenkin, mutta hauraana, tuskin näkyvänä, usein kuin muistona läsnäolosta. Ihmistä edustaa usein käsi, joka uurteineen ja kuvioineen rinnastuu lehtiruotien jo ikään kuin määritelmällisesti graafisen ilmeeseen.
Koistisen tausta ei kuitenkaan ole pelkästään herkässä luonnonhavainnossa. Taiteilijan tytär – hän on rakastetun ja arvostetun taidemaalari ja -graafikko Unto Koistisen (1917–1994) tytär – on kokenut omat taiteelliset vallankumouksensa suomalaisissa avantgardistissa performanssiryhmissä Jack Helen Brut (1983–85) ja Helmut Pantzer (1985–87).
Muistan nuoruudestani myös Koistisen aistivoimaisuuden, esimerkiksi hänen miesten selkiä kuvaavat vahvat teokset. Koistinen teki myös tilaa hyväkseen käyttäviä installaatiomaisia, monille epäortodoksisille pohjille vedostettuja teoksia.
Sittemmin hänen tuotantonsa on keskittyneempää ja kontemplatiivisempaa. Tähän on varmaankin oma osuutensa Koistisen tekniikan kehittymisellä. Hänen hienostunut taituruutensa välineen kanssa alkaa olla virtuoosimaista. Se epäilemättä tarkentaa katsetta ja vie taiteilijan syvemmälle ja syvemmälle…

***

Rakennetun ja vapaan ristiriita

Taidemaalari- ja graafikko Kristian Krokfors (s. 1952) on omien sanojensa mukaan pohjimmiltaan graafikko, mutta grafiikka ja maalaus ovat aina täydentäneet toisiaan hänen urallaan – moni aihelma vaatii vielä kokeilun tai jatkamisen toisella välineellä.
Krokfors on aina ollut kiinnostunut rakennetusta ympäristöstä, ja hänen luonnonmaisemansa, joka alkoi Andalusian vuorenrinteiden oliivipuista, on sekin omalla tavallaan rakennettua.Vaikka Krokfors havainnoi ympäristöään ja tekee luonnoksiakin, hän pitää itseään abstraktikkona. Hänen oudon kaavamainen mutta samalla runollinen ja maisemansa vie ajatukseni usein de Chiricon metafyysiseen maisemaan – vaikka Krokfors sijoittaakin de Chricon ja myös Magritten surrealistiset vaikutteet omaan puberteettiinsa.
Krokfors on pysynyt uskollisena aiheilleen: vuorenrinteet ja kukkulat puineen, anonyymi suurkaupunkimaisema omine rytmeineen ja usein yksinäinen teltta erilaisissa ympäristöissä. 

Kukkulat kiehtovat edelleenkin Kristian Krokforsia. Kaukana (punainen), 2003.

Krokfors ei ole kerronnallinen, hänen pohjavireensä on usein ironinen, mutta ei suoraan osoittelevasti vaan pikemminkin kuivakkaan ovelan brittihuumorin kaltaisesti – hän onkin, toisin kuin useimmat ikätoverinsa, opiskellut Englannissa. Aloitettuaan Taideteollisessa korkeakoulussa hän jatkoi opintojaan sekä Leicester Polytechnicissa ja Croydon College of Artissa. 
Vapauden symbolina teltta vie katsojan mielen eksistentiaaliseen tematiikkaan, ja Krokfors itsekin tarkentaa: ”Olen kiinnostunut omasta suhteestani rakennettuun ympäristöön, sitä minä käyn läpi.” 
Ehkä tässäkin on kyseessä Krokforsille ominainen dualismi. Vuoristot – kuviteltavissa olevine luolineen – ovat primitiivisen asumisen arkkityyppi ja teltta taasen modernin elämän arkkityyppi, liikkuva ja kevyt, kuten Frank Lloyd Wright on todennut. Onpa tämä jännite nähty seksuaalisten vastakohtien jännitteenäkin. Kriitikko ja taiteilijakollega J.O. Mallander kuvasi Krokforsin dualismia osuvasti jo vuonna 1985: ”Hän on taiteilija, joka on sekä runollinen että tarkka, moderni ja arkaainen, romanttinen ja avaruusherkkä.”

***

Sisäisen näkemyksen kautta

Taidegraafikko Kuutti Lavonen (s. 1960) on itse todennut: ”Olen koulutukseltani taidegraafikko ja ensisijaisesti koen itseni piirtäjäksi.” Tähän voisi hyvällä syyllä lisätä vielä taidehistorioitsijankin, sillä Lavonen on paneutunut renessanssin ja barokin taidemaailmaan sellaisella syvyydellä, ettei esimerkiksi hänen väitöskirjatutkimuksensa kohde, barokkimaalari Bernardo Cavallino (1616–1656), taida olla edes nimenä tuttu suurimmalle osalle taiteenharrastajia. 

Lavonen on aina ollut tutkiva taiteilija, mutta hänen taiteensa ei koskaan ole ollut kuivakkaa. Kun luen Lavosen itsensä lauseita hänen tutkimuskohteestaan, tulee veikeästi sellainen olo, että hän kirjoittaisi itsestään, omasta lähestymistavastaan: ”Cavallinon hienovarainen, sisäistynyt tyyli ei ollut eikä ole tulkittavissa naturalismiksi. Anatomian sijaan Cavallino etsii figuuriin tarkkuuden ja näköisyyden psyykkisestä ulottuvuudesta käyttäen apuna ihmisyydestä kertovia myyttejä ja legendoja. Hän ei siis työskennellyt ainoastaan luonnonhavainnon vaan erityisesti sisäisen näkemyksen kautta.” 

Kuutti Lavonen teki 1980-luvulla myös serigrafioita, Camelio, 1987.

Lavonen on kuvannut aina yhtä ja samaa, alituisesti muuttuvaa ja kuitenkin pysyvää: ihmiskasvoja. On itse asiassa aika kummallista, miten tyhjentymätön taiteen aihe ihmiskasvot on. Kuvassa on mukana aina erityinen ja yleinen – ja Lavosen tapauksessa myös taiteilijan tarkkaan tutkittu ja rakennettu tietoisuus siitä, miten ja minkälaisilla perusperiaatteilla ihmistä on kulloinkin kuvattu. Lavonen onkin itse todennut, että ”inhimillinen viesti välittyy kasvojen ja käsien kautta”. Lavosesta kirjoittaneen Ulla Suortin sanoin: ”Katsoja voi samastua teoksiin, koska niissä kohtaa oman kuvansa: haavoittuvat ja herkät kasvot. On sanottu, että Lavosen enkelit tuntuvat kantavan ihmisten suruja, rakkauksia ja hylätyksi tulemisen tuskaa.” 

Vaikka Lavosen esikuvat olisivatkin tarkkaan ajoitettavissa, on hänen teostensa maailma ajaton, tekisi mieli sanoa: ikuinen. Hän on yhdistänyt ovelalla tavalla renessanssin klassisen estetiikan barokin mukanaan tuomaan aistillisuuteen ja jopa lihallisuuteen.

Julkaistua 320 & 321: Poika katsoo taidetta & Jälleen yllätyksetön Salmela

Poissaollessani on Suomessa ilmestynyt pari juttuani, jotka kirjoitin jo aikoja sitten tehtyäni pienen kesänäyttelykierroksen. Maanantain Kauppalehdessä ilmestyi sellainen vähän kepeämpi kuvallinen reportaasi matkasta:

Poika katsoo taidetta

Taiteellisen kesäretken ei tarvitse olla helposti sulateltava välipala. Mitä jos hyppäisit autoon ja ajaisit 1400 kilometriä lapsuuttasi, taidetta ja Suomea pohtien?

Kesällä tehdään usein jotain helppoa, mutta voi vapaa-aikaan suhtautua välillä toisinkin. Minä en ollut menossa kenenkään mökille kalaan tai rentoutumaan vaan hyppäsin autoon ja ajoin kolmessa päivässä 1400 kilometriä pitkin eteläistä Suomea taidetta etsien ja päädyin takaisin kotiin.

Kesällä käydään kesänäyttelyissä, mutta voi kesätaidetta katsoa ihan oikeassa taidemuseossakin. Lapsuuden kesät olivat tunnetun kliseisesti aina niin pitkiä ja ihania, mutta joskus kannattaa muistella asioita toiseltakin kantilta. Traumojahan meillä kaikilla on.

Jarmo Mäkilä purkaa omia länsisuomalaisia traumojaan Porin taidemuseossa laajalla 60-vuotisjuhlanäyttelyllään Poikien leikit. Mieleeni tulee Rob Reinerin leffa Stand by Me (1986), jossa nuoret pojat lähtivät etsimään kuolleen pojan ruumista. Koti voi olla myös kuin Freudin viljelemä käsite unheimlich (= kammottava, outo, kummallinen), siis kirjaimellisesti varsin epäkotoisa. Tämä kokemus on kaikille terveellinen – veikkaanpa, että myös tytöille.

Niinpä ajoinkin Porista lapsuudenkotiin Alavudelle, ja yövyin vielä elävien vanhempieni luona. Mieluisin paikallinen muistoni, lapsuuden suuri kiipeilypuu ”Jättiläinen” oli tietenkin jo aikoja sitten kaadettu. Lapsuuteni kouluakin purettiin parhaillaan. Mäkilän näyttely eli vahvana mielessäni.

Sitten Mänttään, jossa oli kuvataideviikoilla tarjolla nuorempaa ja rosoisempaa nykytaidetta. Elämän tuskat ja riemut kietoutuivat hienosti löytämisen riemuun. Nuori aikuisuus taitaa olla vaikeuksineenkin aika onnellista aikaa. On hienoa, että taiteilijat osaavat näyttää sen.  

Tampereella olisi pitänyt piipahtaa Pirkanmaan triennaalissa (16.6–12.8.), mutta maaseutu kutsui. Savossa nimittäin vaikuttaa kaksi perinteistä kesänäyttelyä.

Kesällä voi vähän seikkaillakin, eikä kaiken tarvitse olla niin rationaalista. Yöpaikka jäi varaamatta, eikä Mikkelistä sellaista tietenkään löytynyt. Mutta sitten vain rivakasti – vaikkakin jo vähän väsyneenä – Savonlinnaan, jonka Seurahuone tarjosi sekä kohtuullisen hintaisen huoneen että kattoterassillaan maukkaat muikut.

Retretissä on johto vaihtunut. Vaasasta Savoon siirtynyt Anne-Maj Salin tuntuu puhkuvan intoa. Resepti on kuitenkin tuttu: vanhoja mestareita ja nykytaidetta. Nyt mestareina ovat Tyko Sallinen ja hänen 1910-luvun ekspressionistikollegansa sekä rakastettu sadunkuvittaja Rudolf Koivu, jonka kuvamaailman innoittamana Alexander Reichstein on luonut lapsille hienon elämysmaailman. Ja on syytäkin, koska perhelippu maksaa 35 euroa. 

Toisen konkarin, Marketta Hailan kuratoimaan nykytaidenäyttelyyn saa kulumaan kylläkin enemmän kuin yhden elokuvan verran aikaa, sillä videoita on aika paljon. Näyttely on kuitenkin täynnä huipputaiteilijoitamme, joiden teoksissa yhdistyivät sekä tiukka ammattimainen viimeistely että yllättävänkin voimakas elämyksellisyys. Ja kyllä Retretin luolastossa on lumoa.

Ravintolaa ei tarvitse enää lähteä etsimään, sillä tänä vuonna Retretissä aloittanut SIS. Deli+Café tarjoaa maittavan lähi- ja luomuruokapitoisen, tuoreen ja raikkaan ja seisovan pöydän tai kahvilan lisukkeineen. Jos haluaa pelkkää raikastusta, on paikan oman reseptin jäätee aivan lyömätöntä.

Ja sitten Salmelaan, porvarillisemman kesätaiteen Mekkaan. Taidetta on paljon – konkareilta taattua laatua, mutta Salmelan nuoret ovat yleensä vähän helpommin pureskeltavia esittävän taiteen edustajia. Salmelaa on taidepiireissä ollut tapana vähän vähätelläkin, mutta kyllä sieltä hyvän annoksen kunnon taidetta aina saa. Kannattaa kuitenkin varautua hyttysiin ja toisinaan sateeseen. Näin minulle kävi, mutta onhan ammattimaisesti hoidetussa paikassa tarjota kävijöille toki sateenvarjoja. 

Sitten kotiin ja pienelle lomalle koko taiteesta. Uniin se taitaa kuitenkin tulla – niiden traumojen kanssa, jotka eivät ainakaan auenneet matkallani, vaikka taiteilijat kuinka yrittivät teoksillaan helpottaa käsittelyä. Mutta taisivat vaan vetäistä kaiken entistä enemmän solmuun.

– Jarmo Mäkilä, Poikien leikit, Porin taidemuseo 15.6.–2.9.

– Löytäjä saa pitää – XVII Mäntän kuvataideviikot 10.6.–31.8.

– Retretti, Punkaharju 9.6.–28.8.

– Taidekeskus Salmela, Mäntyharju 9.6.–12.8. 

***

Eilisessä Ilkassa ilmestyi puolestaan erillinen juttuni Taidekeskus Salmelan kesänäyttelystä:

Jälleen yllätyksetön Salmela

Suomen kesä on täynnä taidenäyttelyitä, joista voi poimia makuunsa sopivaa tarjontaa. Yksi vahvimmista toimijoista on Taidekeskus Salmela, jonka tarjonta on vakaata – mutta siten myös varsin yllätyksetöntä.

Eteläsavolaisen Mäntyharjun idyllisessä ympäristössä toimivan Taidekeskus Salmelan puuhakas isäntä Tuomas Hoikkala on kuin taidemaailman Vesa Keskinen konsanaan. Hän kova touhuamaan ja ideoimaan, toisinaan vähän mahtipontisestikin, ja hän on myös kovan luokan bisnesmies. Ainoa ero tuntuu olevan hienostuneisuusasteessa. Mediakohujen sijaan Hoikkala viihtyy pikemminkin seurapiireissä ja toisaalta saksofoniensa parissa.

Salmela on jo pitkään ollut suomalaisen kuvataidekesän keskeisiä vetonauloja, ja Salmelan kävijä tietää jo aina etukäteen saavansa nähdä paljon hyvää taidetta. Ja taidetta on todella paljon: tänäkin kesänä teosluettelossa on peräti 313 teosta.

Konkareiden katselmus

Salmelan resepti on aina ollut selkeä. Tarjolla on toisaalta tuhti annos taiteemme vakiintuneiden kiintotähtien tuotantoa ja lisäksi aina joukko nuoria, joita Salmela residenssiohjelmineen on ollut sparraamassa.

Tämän kesän konkareita ovat muun muassa Tapani Mikkonen, Marika Mäkelä, Arvo Siikamäki, Kristian Krokfors, Johanna Koistinen ja Tuomas Mäntynen. Taattua laatua siis.

Suurimman yllätyksen järjestää varmaankin lähinnä graafikkona tunnettu Mikkonen, joka on viime vuonna kaivanut akryylimaalit ja pensselit esiin ja antanut palaa. Ryöppyävä luova vaihe on vähän häkellyttäväkin: väliin herkistellään, väliin maali pursuaa suoraan putkilosta kankaalle. Perinteisiä kukkatauluja eivät hänen huikeat iiriksensä kuitenkaan koskaan muistuta.

Aaron Heino ja Tapani Mikkonen Salmelassa.

Eikä ole Mäkelälle ja Krokforsillekaan riittänyt litteä kaksiulotteisuus. Krokfors on käyttänyt maalauksissaan tehokeinona kuperaa pintaa, ja osa Mäkelän puupohjaa hyödyntävistä maalauksista alkaa muistuttaa suorastaan veistoksia.

Nuoret esittävät

Suurin ongelma Salmelassa on yleensä nuoriso-osasto. Minulla ei ole mitään esittävää maalaustaidetta vastaan, mutta Hoikkalan mieltymys nuoremman polven esittäviin maalareihin alkaa olla jo vähän puuduttavaa. Hoikkalan työskentely nuoremman taiteen kanssa on toki ihailtavaa. Hän jakaa palkintoja ja tarjoaa residenssiohjelmaa ja mahdollistaa monin tavoin toimeentuloa tämän vaikean alan aloittelijoille, mutta kovin näkemyksellistä voimaa eivät hänen valintansa yleensä tarjoa. Salmelan suosima taide on yleensä kovin sisäsiistiä ja pikkuporvarillista tai ainakin helposti omaksuttavaa.

Jos kaipaa taiteelta vähän vaikeampia kysymyksiä ja pohdittavaa pitkälle kesäisen iltapäivän jälkeenkin, ei Salmelan nuorten tarjonta sellaiseen juurikaan johdata. Tässä suhteessa Salmela ei selvästikään liiku nykytaiteemme eturintamassa.

Osalle nuorista Salmelan tarjoama tilaisuus on myöskin vähän liian kova pala. Esimerkiksi nyt tämän kesän Salmelan vuoden nuoren taiteilijan Milla Kuisman (s. 1980) rahkeet eivät oikein vielä tunnu riittävän isompaan näyttelykokonaisuuteen.

Kaikkineen Salmela on kokemuksen tasolla hyvin kuvattavissa ilmaisulla ”ihan kiva”. Taas tänäkin kesänä. Niin hyvässä kuin pahassa.