Julkaistua 760 & Näyttelykuvia 1032: Kuvanveiston intohimoinen uudistaja

Eilisessä Kirkko & Kaupungissa (14/16) ilmestyi juttuni Ateneumin taidemuseon näyttelystä Auguste Rodin (5.2.–8.5.). Alkuperäinen otsikkoni oli 'Intohimoa, vaistoa ja halua', mutta printtiin se muuttui muotoon 'Kuvanveiston intohimoinen uudistaja' ja netissä se oli 'Kuvanveiston mestarin eroottisia töitä pidettiin uskaliaina'. Keksi nyt tässä sitten otsikoita. Tässä kummiskin juttu:

Kuvanveiston intohimoinen uudistaja

Ateneumin taidemuseossa esiteltiin ranskalaisen kuvanveistäjä Auguste Rodinin (1840–1917) tuotantoa kattavammin viimeksi vuonna 1965. On siis jo aika, sillä useammatkin sukupolvet ansaitsisivat Rodininsa luonnossa. Uskallan nimittäin väittää, että yksikään kuvanveistäjä ei ole jättänyt 1900-luvun kuvanveistoon niin suurta jälkeä kuin juuri Rodin – ja tämä näkyy suomalaisessakin veistotaiteessa monin tavoin. 

Auguste Rodin: Suudelma (1882–1898) Musee Rodin. Kuva: Christian Baraja.

Rodin on sekä linkki veistotaiteen menneisyyteen että monien uusien lähestymistapojen pioneeri. Renessanssin mestari Michelangelo (1475–1564) oli hänelle aikoinaan tärkeä, mutta vastaavasti Rodinin vaikutus myöhempiin polviin on mittaamaton. Ilman Rodinin ikonista Ajattelijaa (1881–82) emme varmaankaan voisi katsoa läheskään samanlaista tulkintaa Aleksis Kivestä Helsingin Rautatientorilla kuin nyt voimme. Wäinö Aaltonen (1894–1966) tunsi Rodininsa, ja hänen Aleksis Kivensä (1939) asettuu näin maailmankirjallisuuden seuraan – Rodinin ajatuksellisina malleina toimivat nimittäin Dante, Hugo ja Baudelaire, kolme runoilijaa joita Rodin luki jatkuvasti. Tämä Ateneumin näyttelyssäkin on nyt osoitettu ovelasti sijoittamalla Ajattelija kolmannen kerroksen ikkunaa vasten niin, että katsoja voi helposti siirtää katseensa torille ja miettiä kuvanveiston perusasioita.

Wäinö Aaltonen (1894–1966), Aleksis Kivi, 1939. Kuva: Heikki Kastemaa.

Mainittakoon nyt vielä painokkaasti, että mistään kopioinnista ei tässä tapauksessa ole kyse. Kyse on pikemminkin siitä, että Rodin antoi tilaa ihmisruumiin ilmaisullisille ulottuvuuksille ja veistotaiteen mahdollisuuksiin siinä, missä aikaisempi kuvanveisto oli paneutunut pikemminkin mahtipontisuudessaan erilaisiin vallan attribuutteihin – esimerkiksi hallitsija hevosen selässä – ja usein varsin jäykkään esittävyyteen. Tämän Aaltonenkin häneltä oppi. 

Auguste Rodin: Ajattelija, suuri versio (1903), Sveriges Nationalmuseum.
Kuva: Linn Ahlgren.

Rodinin varsinainen teema oli lopulta ehkä itse veistotaide. Ja myös se mitä kaikkea yleistä voi veistoksellisesti ilmaista pelkän näköisyyden lisäksi: intohimoa, vaistoa, halua, tuskaa, rakkautta… 

Siitä että aiheena oli itse veistäminen todisteena on muun muassa se, miten viimeistelty ja täydellinen jälki – kuten Michelangelon Davidissa (1501–04) ja täydellisessä ihmisruumiissa – ei ollut selvästikään hänen tavoitteensa. Rodin oli ensimmäisiä kuvanveistäjiä, joka antoi myös sattumalle ja itse työprosessille oman merkityksensä. Hänen teoksissaan saattaa näkyä saumoja, valujälkiä ja epäonnistumisia, joita hän osasi käyttää hyväkseen sekä liittää osaksi teoksen sanomaa ja sisältöä. Elämäkin on toisinaan rujoa ja katkonaista. Tätä samaa on 1900-luvun kuvanveisto tehnyt loputtomasti.

Rodinin valitsema tie ei ollut helppo. Vaikka hän onkin nykyään poikkeuksetta kaikkien tunnistama mestari, ei hän esimerkiksi kolmella yrittämällä päässyt sisään Ranskan taideakatemian kuvanveistoluokalle vaan toimi pitkään kuvanveistäjien apulaisena ja koristeveistäjänä. Hänen eroottisia veistoksiaan pidettiin myöhemmin liian uskaliaina. Ehkä kukaan ei aiemmin ollut saanut vartaloita puhumaan niin voimakkaasti. 

Onneksi Rodin kesti vastoinkäymisensä. Ilman Ajattelijaa, Suudelmaa (n. 1882) ja Danaidia (1889) käsityksemme veistoksen ja vartalon voimasta olisi tarvinnut lukuisia ylimääräisiä kehitysvaiheita.

***

Hilda Flodin: Ajattelija (1900), Antellin kokoelma, Ateneumin taidemuseo. Kuva: Kansallisgalleria / Hannu Aaltonen. 

3200 merkkiä on useimmiten turhauttavan lyhyt. Niin nytkin. Olisi pitänyt kirjoittaa vielä näyttelyssä mukana olleista suomalaisista Rodinin oppilaista: Hilda Flodinista (1877–1958) ja Sigrid af Forsellesista (1860–1935). Flodin on kiinnostava tapaus ja tuore edelleenkin, mutta olisin harmitellut sitä, miten vähän Rodinin vaikutus af Forsellesissa näkyi – ei juurikaan lihaa ja intohimoa. Lähinnä kuivakkaa taidehistoriallisuutta.

Sigrid af Forselles: Nuoruus (1880-luku). Ateneumin taidemuseo. Kuva: Kansallisgalleria / Hannu Aaltonen.

Ennen kaikkea olisin halunnut jatkaa teemasta 'Rodinin vaikutus suomalaiseen kuvanveistoon. Luettelossa ollut Liisa Lindgrenin artikkeli jätti tässä suhteessa vähän toivomisen varaa.

Olisin halunnut nostaa jutussani esiin myös Matti Hauptin (1912–1999), jonka veistos Kohottava voima (1962) Helsingin Telakanpuistikossa...

 Kuva: Heikki Kastemaa.

... on silkkaa Rodinia:

Auguste Rodin: Varjo (1880–1964) Ateneumin taidemuseo. Kuva: Kansallisgalleria / Kirsi Halkola.

Kun Helsingin Sanomien kriitikko Olli Valkonen nosti esiin sen miten Haupt on plagioinut Rodinia, sai hän kenkää lehdestä. Eljas Erkko kuulemma kuului samaan rappariloosiin Hauptin kanssa. Suomen arvostelijain liitto nosti mekkalan, ja Hesari pantiin kuvataidekritiikkiboikottiin yli vuodeksi. Tästä aiheesta voisi joku nuorempi koota faktat, tehdä vähän haastattelutyötä ja hauskan artikkelin vaikka Kritiikin Uutisiin. Vihjettä saa levittää.

Julkaistua 620: Teurastuksen kauneus?

Eilisessä Kirkko ja kaupungissa (11/15) ilmestyi juttuni Perttu Saksan (s. 1977) näyttelystä Silence as a phrase (6.3.–1.4.) Helsinki Contemporaryssä.

Näyttely herätti somessa vilkasta ja osin kiihkeääkin keskustelua. Tästä linkistä esimerkiksi Saksan Fb-seinälle – skrollatkaa alaspäin 6.3. saakka, siellä on 39 kommentin keskusteluketju. Saksa aloitti prosessin myötä myös blogin, jonka ensimmäisen postauksen aihe oli hevosen teurastamisen herättämä keskustelu, tässä linkki juttuun. 

Huomasin keskustelun vasta kirjoitettua juttuni, ja niinpä se tuntuukin nyt vähän vajaalta:

Teurastuksen kauneus?

Valokuvataiteilija Perttu Saksa (s. 1977) on todennut olevansa ”lähtökohdiltaan dokumentaristi”. Kun hän viime vuonna sai vastaanottaa Fotofinlandian, Suomen arvostetuimman valokuvapalkinnon, hän totesi: ”Keskeisiä lähtökohtia työlleni ovat olleet valokuvausta edeltävät mallit luonnonhistorian tuntemukselle sekä varhaisen luonnontieteen esitystapojen sallimat kuvitelmat ja pelot tuntemattomia ja eksoottisia eläimiä kohtaan.”
Saksan tuorein näyttely, jossa hän on kuvannut juuri kuolleita eläimiä teurastamolla, on jo ehtinyt herättää lievää kohua. Syy on varmaan se, että verinen teurastettu eläin on yksi Saksan kuvaamista ”tuntemattomista ja eksoottisista eläimistä”. Oudolla on usein taipumus pelottaa. Olemme monin tavoin vieraantuneet kuolemasta, ja eläimen väkivaltainen kuolema kuulu arkiseen kokemuspiiriimme korkeintaan moottoritien reunalla. Harva meistä enää näkee eläimen teurastamista, ei edes enää sitä, miten kauppahallissa paloitellaan pölkyn päällä lihaa. Verilättykin ostetaan useimmiten valmiiksi tehtynä ja vakuumissa.

Presence (Mask), 2015.

Suoraa dokumentarismia Saksan työt eivät edusta. Hän on ottanut käyttöönsä taidehistoriasta tutun vieraannuttamiskeinon. Veristen eläinten tausta on musta – kuin alankomaalaisissa 1600-luvun asetelmissa. Ne eivät siis näytä ”todelta”, tehokeino pikemminkin lisää niihin jo vakiintuneen esteettisen ulottuvuuden, sopimuksenvaraisen visuaalisen kauneuden, joka luo voimakkaan ristiriidan itse teurastustapahtuman kanssa. Saksa itse palaa varhaisempiinkin aikoihin ja rinnastaa itsensä sekä aiheensa ”nimikkomarttyyriinsä Pyhän Bartolomeukseen, joka kristillisessä taiteessa kuvataan usein kantamassa nyljettyä nahkaansa” – näin muun muassa Michelangelon Viimeisessä tuomiossa (1535–41).

Näyttely jätti hämmentävän tunteen valtaan. Samoin kuin Saksa, olen lihansyöjä, ja samoin kuin Saksa, olen rakastanut eläimiä ja ollut kiinnostunut niistä. Olen harrastanut raveja ja ihaillut varsinkin suomenhevosia, jotka monet ovat suuria persoonia ja joilla kaikilla on erisnimi. Tämä ei ole estänyt minua syömästä hevosen ulkofileetä.
Aivan samoin kuin Saksa, minäkin mietin nykyään usein eläinsuhteeni eettisyyttä, ja olen perustellut mieltymystäni hevosenlihaan ikään kuin luonnollisena maalaisyhteiskunnan kulttuuriperinnön jatkeena ja sillä, että suomalaista hevosta ei kasvateta teollisesti ja järkyttävissä olosuhteissa ihmisen ravinnoksi. 

Saksan Valiolle kuvaama Hapsiainen Toukolan tilalta.

Taide tapahtuu aina jossain kontekstissa. Siitä ei ole kuin pari kuukautta aikaa, kun näin Saksan tekemiä muotokuvia luomulehmistä Valion 110-vuotisnäyttelyssä Sanomatalon käytävägalleriassa. Niissäkin oli taustaa käytetty tehokeinona. Hellyttävät kosteasilmäiset lehmät elehtivät persoonalliseen tapaansa valkoisella pohjalla. En voinut välttyä vertailulta. Saksa kertoo kuin kahta tarinaa, vahvistaa myyttiä onnellisista luomulehmistä ja toisaalta sitä, miten teurastettaessa subjekti traagisesti häviää. Eläin on ravinnonlähde, mutta myös vaurauden symboli. Eläin on uhri sanan molemmissa merkityksissä: sille tapahtuu pahaa ja samalla se on lahja ihmiskunnan alttarilla.

En vieläkään osaa päättää sitä, että pidinkö Saksan näyttelystä.

***

Tässä vielä linkki Saksan Valiolle kuvaamaan luomulehmägalleriaan.

Julkaistua 578: Löysin paavin Porschesta

Tänään oli taas Yle Radio 1:n Kultakuumeen kolumnini vuoro. Aihe vain pulpahti esiin jostain surfatessani. Oikeastaan aika raju uutinen ja niin tätä nykymaailmaa:

Löysin paavin Porschesta

En harrasta tietokoneellani minkäänlaista pelaamista. Olen joskus kokeillut huvikseni paria flipperiä, mutta en päässyt nuolinäppäimillä samaan intensiiviseen hurmokseen kuin nuoruuteni baarin kilisevällä ja rämisevällä laitteella, ja lopetin varmaankin viidennen kerran jälkeen. Pari kertaa kokeilin klassista, Aleksei Pažitnovin jo muinaisessa Neuvostoliitossa kehittämää Tetristä, jota pelailin aikoinani muun muassa vessassa poikani Game Boylla. Ei sekään toiminut tietokoneella. Nostalgian sijaan heräsi vain ärtymys, mikä johtui varmaan lihasmuistille vääristä signaaleista.

En ole koskaan myöskään viehättynyt netille lajiominaisesta huumorista. Käyn säännöllisesti tutkailemassa Facebookia erään ystäväni olkapään takaa, mutta en ole koskaan innostunut verkossa pyörivistä nettimeemeistä, vaikka ne ovatkin toisinaan nokkelia. 

Seuraan netistä aika paljon kansainvälistä lehdistöä, ja eräs uutinen sai minut kuitenkin tunnustamaan itselleni, että on netissä kuitenkin minullekin jo jotain nostalgista. Joskus kauan, kauan aikaa sitten eksyin sivulle, jossa peräti peli yhdistyi huumoriin. Kyseessä oli hupipeli, jonka nimi oli Löydä paavi Porschesta. Ruudulle ilmestyi yksinkertainen kuva Porschesta, jonka sisällä istui selkeästi erottuva paavi. Kun paavia klikkasi, antoi laskurin avulla toimiva peli viestin, joka meni osapuilleen näin: ”Onneksi olkoon, olet 1 634 754. pelaaja, joka sai oikean tuloksen.” Muistan hyvin, kuinka räjähdin tuolloin nauruun. Kokeilin vielä toisenkin kerran, jotta näkisin, oliko laskuri oikea. Ja olihan se.

Uutinen, joka herätti tämän muiston, ilmestyi viime torstaina brittiläisessä The Telegraphissa. Lehdessä uutisoitiin, että paavi oli ensimmäistä kertaa 600 vuoteen antanut Vatikaanin palatsiin kuuluvan Sikstuksen kappelin vuokralle. Kyse on siis siitä rakennuksesta, johon renessanssimestari Michelangelo (1475–1564) maalasi kuuluisat freskonsa Viimeinen tuomio ja Aatamin luominen. Viimemainittu on muuten suosittu myös mainos- ja nettimeemin materiaalina. Vuokraajana toimii Porsche, joka järjestää 5 000 euron hinnalla 40:lle onnekkaalle sekä konsertin että gaalaillallisen kappelissa. Tulot menevät Vatikaanin hyväntekeväisyysohjelmalle. Vatikaani kuitenkin kieltää vuokranneensa tilaa. Vatikaanin puhemiehen Paolo Nicolinin mukaan ”Sikstuksen kappelia ei koskaan voi vuokrata, koska se ei ole kaupallinen tila”. Nicolinin tulkinnan mukaan tapahtuma aloittaa uuden Taidetta hyväntekeväisyydelle -ohjelman, jolla tuetaan Vatikaanin hyväntekeväisyyttä puutteenalaisille. Hän toivotti myös muut yritykset tervetulleiksi. Porsche itse mainostaa tapahtumaa sivuillaan yritystapahtumana, osana Porschen matkailukerhon toimintaa. 

Olisiko Nicolinin lausunto varsinainen tyyppiesimerkki vastenmielisestä tekopyhyydestä? Esimerkiksi Matteuksen evankeliumissa sanotaan: ”Kun rukoilette, älkää tehkö sitä tekopyhien tavoin. He asettuvat mielellään synagogiin ja kadunkulmiin rukoilemaan, jotta olisivat ihmisten näkyvissä. Totisesti: he ovat jo palkkansa saaneet.” 

Ja miten ihmeessä näin pääsi tapahtumaan juuri paavi Franciscuksen aikana? Hänhän on tunnettu muun muassa AIDS-potilaiden jalkoja suudelleena köyhien ja hylkiöiden auttajana. 

Vai onko kaikki tämä tulkittavissa niin, että Vatikaani on vihdoin sekin Suomen julkishallinnon tavoin menossa kohti modernia maailmanjärjestystä, onhan Franciscus – toisin kuin edeltäjänsä Benedictus XVI – hyväksynyt joidenkin järkytykseksi jo homoseksuaaliset papitkin? Modernilla maailmanjärjestyksellä tarkoitan uuden julkisjohtamisen (NPM) eli yksinkertaistaen kaiken mahdollisen markkinoistamisen tunkeutumista kaikille mahdollisille elämänaloille. 

Vai olenko minä itse tekopyhä, kun ateistina närkästyn kirkon kaupallistumisesta? Eikö minun pitäisi vain riemuita siitä, että kirkko jälleen kerran osoittaa tekopyhyytensä? 

Turhaan minä oikeastaan vouhotan. Olen kerran käynyt Sikstuksen kappelissa, ja meno oli kuin Kontulan ostarin baarissa. Tässä yhdessä maailman suosituimmista matkailukohteista käy vuodessa kuutisen miljoonaa ihmistä. Yleisöä pyydetään olemaan hiljaa ja olemaan ottamatta valokuvia. Kaikki kuitenkin nimenomaan metelöivät ja ottavat valokuvia. Paikalla on henkilökuntaa, joka hakkaa kepillä lattiaa ja hyssytelee. Äänimaisema on täysin surreaalinen. Vierailija ei kykene nauttimaan sen paremmin taiteesta kuin hartaasta tunnelmastakaan. 

Ehkä minä olen vain kateellinen, kun Porsche-klubilaiset pääsevät nauttimaan kappelista juuri sellaisena kuin pitääkin. 1500-luvulla perustetun Accademia Nazionale di Santa Cecilian kuoron ohjelmisto on varmaankin hieno. Rahalla saa, ja sitä ei minulla ole. 

Ja hitto soikoon, yrityksistäni huolimatta en enää edes löytänyt Löydä paavi Porschesta -peliä netistä! 

Taide on turhaa... taide on elistististä...

Kokeilenpa nyt kerrankin joukkoistamista. Tarvitsen siis lukijoideni apua. Olen tekemässä kuvataiteilija Antti Majavan (s. 1977) kanssa tekstiä, jossa käsitellään taiteen puheeksi ottamista.
Se, mitä nyt kaipaan, on taiteeseen liittyviä yleisiä argumentteja, joihin joudumme keskusteluiden alussa usein vastaamaan. Siis tällaisia:
1) "Taiteilijat ovat apurahoilla eläviä loisia."
2) "Taide on turhaa" tai "Ilman taidettakin voi elää".
3) "Taide on elitististä."  

Luvatta toissa vuonna Lontoossa kuvaamani Damien Hirstin (s. 1965) 8000 timantilla päällystetty platinapääkallo For the Love of God, 2007 – pelkät valmistuskustannukset 14 000 000 puntaa.

Ja onhan niitä myönteisiäkin:

4) "Taide luo hyvinvointia."

5) "Taide on itseisarvo."

 Michelangelon (1475–1564) Aatamin luominen Sikstuksen kappelissa.

Pyydän siis jättämään tämän postauksen kommentteihin käytännön keskusteluissa kohtaamianne argumentteja taiteesta.

Julkaistua 404 & Näyttelykuvia 768: "Parta sojottaa kohti taivasta"

Eilisessä Aamulehdessä (kaiketikin – ei netistä kylläkään löytynyt) ilmestyi juttuni Michelangelon (1475–1564) näyttelystä Michelangelo ja Sikstuksen kappeli (15.2.–19.5.) Sinebrychoffin taidemuseossa. Kainuun Sanomissa se ainakin näkyy ilmestyneen – ja vaihdetulla otsikolla, jota en välttämättä olisi halunnut: "Michelangelo – yksi harvoista neroista". Haluan kuitenkin painottaa, että käytin sanaa "nero" jutussani vain kertomassa, että Michelangeloa tupataan edelleenkin nimittämään neroksi – kuten esimerkiksi Sinberychoffin tiedotteessa. Minä en moista termiä halua ihmisiin soveltaa lainkaan, koska en usko sen olevan mielekäs luokittelutapa. Lahjakkuus on sitten jo aivan eri asia. Whatever:

”Parta sojottaa kohti taivasta”

Harvoja taiteilijoita kutsutaan enää neroiksi. Yksi poikkeuksista on Michelangelo.

Michelangelo ja Sikstuksen kappeli – Piirustuksia ja taideteoksia Casa Buonarrotin kokoelmista Firenzestä. Sinebrychoffin taidemuseo Helsingissä 15.2.–19.5.

Sinebrychoffin taidemuseo ei kävijämäärillään kersku, mutta sinnikkäästi se on jaksanut järjestää tärkeitä näyttelyitä. Viime vuonna nähtiin Rembrandtia, ja nyt tarjolla on vieläkin vanhempi mestari: renessanssitaiteilija Michelangelo (1475–1564), jota edelleenkin on tapana kutsua neroksi.

Käsivarsiharjoitelma Sikstuksen kappelia varten, 1509–10, grafiittipuikko paperille.

Suomessa ei Michelangelon originaalitöitä ole ennen nähty, mutta nyt on siis tilaisuus. Sinebrychoffin taidemuseo on yhteistyössä firenzeläisen Casa Buonarrotin kanssa järjestänyt näyttelyn, jossa on esillä Michelangelon luonnoksia hänen tunnetuinta jättiurakkaansa varten. Hän toteutti Vatikaanin Sikstuksen kappelin kattoon neljän vuoden aikana (1508–12) liki 400 neliömetrin kokoisen freskon. Nykyään teos on yksi maailman merkittävimmistä turistikohteista ja Michelangelon tunnetuin työ.

Hieman ironisesti Michelangelo piti itseään nimenomaan kuvanveistäjänä, eikä ollut alkuun edes halukas ottamaan tehtävää vastaan paavi Julius II:lta. Taivutteluiden jälkeen mestari kuitenkin suostui, mutta urakka ei koskaan tuntunut helpolta. Näin myös runoilijana tunnettu monilahjakkuus kirjoitti: 

Parta sojottaa kohti taivasta ja muistin

tunnen kyttyrän päällä, rinta on kuin petolinnun

ja sivellin pääni yläpuolella

valuttaa kasvoille monenkirjavan kuvion.

Näyttelyssä on mukana 12 Michelangelon luonnospiirustusta kattofreskoja varten sekä yksi kokonaisluonnos kappelin seinään maalatulle Viimeiselle tuomiolle, jonka Michelangelo maalasi parikymmentä vuotta myöhemmin. Mukana on myös oheismateriaalia – muun muassa aiheesta myöhemmin tehtyä grafiikkaa sekä vähän ärsyttävääkin krääsää Casa Buonarrotista. Lievä turistiote vaivaa näyttelyn julkaisuakin, jonka sivutilasta aivan liian vähän on omistettu itse asialle – siis Michelangelon piirustuksille.

Luonnos miehen kasvoista Sikstuksen kappelin Vedenpaisumus-kohtausta varten, 1509–10, punaliitu paperille.

Mutta hälinästä viis: kannattaa keskittyä piirustuksiin, kun niitä nyt kerrankin on saatu tänne. Piirustukset ovat siinäkin mielessä harvinaisia, että vanhana Michelangelo tuhosi hallussaan olevan osan piirustustuotannostaan.

Michelangelo kuuluu Leonardo da Vincin tavoin niihin uranuurtajiin, jotka hankkivat anatomian tuntemuksensa leikkelemällä ruumishuoneen asiakkaita, mutta silkka anatomia ei vielä ole järin kiinnostavaa. Michelangelon hieno viiva sitä kuitenkin on.

Kuka?

Michelangelo di Lodovico Buonarroti Simoni oli italialainen kuvanveistäjä, taidemaalari, arkkitehti ja runoilija – renessanssin ikoninen yleisnero.

Michelangelo vaikutti sekä Firenzessä Medicien hovissa että Roomassa paavien alaisena.

Michelangelo oli myös aikansa kohutaiteilija: hänen lukuisat alastonhahmonsa Viimeisessä tuomiossa herättivät sekä pahennusta että myös sensuroivaa päällemaalaamista.

Julkaistua 264: Onko kehitys aina edistystä?

Eilisessä Ilkassa ilmestyi kolumnini, jonka aihetta olen pyöritellyt päässäni koko aikuiselämäni ja jota pähkäilen varmaan hamaan kuolemaani asti. Minkälaiset voimat ja millä tavoin vievät eteenpäin sosiokultuurista evoluutiota?

Onko kehitys aina edistystä?

Opiskeluaikoinani olin humanististen tieteiden lisäksi kiinnostunut evoluutiosta. Biologisen evoluution lisäksi oli hauska pohdiskella myös kulttuurista evoluutiota. Opin sen, että yksi perusulottuvuuksista, joiden kautta ihminen poikkesi muista eläimistä, oli se, miten kulttuurinen evoluutio oli ikään kuin korvannut biologisen evoluution. Juuri kulttuurisen kehityksen myötä ihminen esimerkiksi pystyi asumaan asuinkelvottomilla alueilla. 

Moni lukemistani kirjoista varoitti kehityksen ja edistyksen sekoittamisesta. Kulttuuri on monimutkaisen evoluution tulosta, mutta mitä kauemmas erkaannumme luonnosta, sitä mahdollisempaa on se, että asiat kehittyvät vähän miten sattuu – eivät välttämättä hyvään suuntaan, edistyen.

Osa kulttuurievoluutiosta on enenevässä määrin alistettu talouden lainalaisuuksille. En ole varmaan ainoa ihminen, joka on jo vuosia naureskellut tv:n hammasharjamainoksille. Miten on mahdollista, että vuosi vuoden perään keksitään uusi ”mallisto”, joka on aina vähän parempi tai erikoistunut johonkin vaikeasti harjattavaan kohtaan. Miten on mahdollista, ettei nailonhammasharjasta ole saatu mahdollisimman optimaalista mallia aikaiseksi liki sadassa vuodessa, vaikka harjan suunnitteluun uhrataan aikaa ja resursseja todennäköisesti paljon enemmän kuin osaamme ajatellakaan?

Ionisoiva hammasharja (?).

Taiteen alueellakin kehitys ja edistys sekoittuvat helposti. Moni aihepiiri ja ilmaisukeino muuttuu ikään kuin ”vanhanaikaiseksi”. Näin moni ajattelee, vaikka voikin samaan aikaan matkustaa esimerkiksi Italiaan tutkimaan renessanssin mestareita, vaikkapa Donatellon ja Michelangelon tuotantoa ja huokailla niiden nerouden perään.

Olen lakannut uskomasta siihen, että hammasharjat muuttuisivat vuosi vuodelta paremmiksi. Taiteen osalta tällaista uskoa on vaikea perustella. Moni kuitenkin yrittää.

Talouden vaikutus taiteeseen on kuitenkin lisääntynyt koko ajan. Tämän on saanut kokea myös suomalainen museoelämä. Esimerkiksi Helsinkiin kaavailtua Guggenheim-museota on perusteltu sillä, että museo näyttäisi sen, minkälainen on uudenlainen, innovatiivinen 2000-luvun museo. Mitään tästä innovatiivisuudesta ei hankkeen selvitysraportista käynyt ilmi ja tulikin mieleen, että museokonseptien luominen on vähän kuin hammasharjateollisuutta. Sisällön sijaan tärkeintä on näennäinen muutos, jonka avulla vain yritetään saada aikaan parempaa tulosta, enemmän massoja liikkeelle.

Kulttuurin osalta parempi tulos on sisältöihin liittyen kuitenkin aina laadullista määrällisen sijaan. Laadullisen määrittäminen on kuitenkin aikaa vievää ja vaikeaa. Tulosvastuullinen ajattelu ei useinkaan siedä pohdinnan hitautta ja mittauskeinojen kompleksisuutta. Kapitalismi tähtää aina kohti monopolia, ja sellaisessa tilanteessa on kustannustehokkaampaa tehdä asioita nopealla syklillä ja käsitellä massoja. Erityistapausten merkitys vähenee, pienet osayleisöt ja yksityinen kokemus menettävät merkityksensä – oli sitten kyse museomaailmasta tai vaikkapa kuntauudistuksesta. Yhteisöllisyys ja laatu ovat tuomittuja kärsimään.