Virossa 184: Performanssia Karepalla

Viime viikonloppuna (12.8.) lähdin Roi Vaaran (s. 1953) ja Beate Linnen (s. 1967) kanssa Karepalle, noin 115 Tallinnasta itään. Siellä sijaitsee taidemaalari Richard Sagritsin (1910–1968) kotimuseo, jota ystäväni, historioitsija Teet Veispak ja hänen puolisonsa, konservaattori Hedi Kard pitävät kesäisin yllä. Siellä on järjestetty useana elokuuna performanssi- ja installaatiotapahtuma. Viime vuonna olin myös paikalla. Itse virallinen tapahtuma on nyt lopetettu – viimevuotinen oli viimeinen. Syynä julkisen tuen tipahtaminen pois. Mutta eiväthän innokkaat ihmiset osaa lopettaa. Itse asiassa vain nimi vaihtui. Nyt kyseessä oli Rahvusvaheline Juskepäev eli Kansainvälinen Juske-päivä, jolla kunnioitettiin viime vuonna edesmennyttä kollegaani Ants Juskea (1956–2016).
Menimme paikalle jo perjantaina, jotta Roi ja Beate sattoivat tutkia paikkoja etukäteen.
Elimme osin omavaraistaloudessa (merestä kalaa ja metsästä sieniä), tässä ystäväni, kuvanveistäjä Terje Ojaver (s. 1955) ja osa sienisaaliista:

Lauantaina tapahtumat aloitti Beate, joka piirsi hiiletyllä suullaan pitkää viivaa:

 
Sitten oli vuorossa Roi, joka seurasi rakettia taivaalle ja lopulta maan sisään:

  
Sitten oli vuorossa Jüri Ojaver (s. 1955), joka matkusti kumiveneellä omasta veitoksestaan merelle:

Viimeisenä performarssina Leonhard Lapin (s. 1947), joka teki pientä veneen tuunausta – maalia, olutta ja maustekilohailia:

Siim-Tanel Annus (s. 1960) näytti vielä tuoreesta jättimaalauksestaan videon:

Likipitäen täydellinen taidepäivä, jota ei lainkaan pilannut sen vaihtuminen terassilla yöksi siikoineen, sienineen ja muine herkkuineen:

Sunnuntaikin jatkui kiinnostavissa merkeissä, kun Viskiklubin puheenjohtaja, kesänaapuri Toomas Tiivel näytti Roille, Beatelle ja minulle lähialueen nähtävyyksiä ja oman sympaattisen mökkinsä.
Kävimme muun muassa täysin absurdilla Rutjan sotilaslentokentällä, jonka neukut rakensivat vuonna 1985 mutta eivät koskaan käyttäneet, koska se oli suomaalle huonosti suunniteltu:

Kiertoajelun kohokohta oli kuitenkin Viron kuuluisimman koiran hauta:

Rutjan tyhjillään olevan rajavartioaseman aitauksen sisällä lepää Dempel (myös Djoma – Dempel tulee 'demobilisaatiosta'). Kun venäläiset rajavartijat lähtivät lopullisesti Rutjasta, otettiin rajavartiokoira Dempel viimeiseen kuorma-autoon, mutta se tajusi, mistä oli kyse ja hyppäsi pois. Se jäi kylään ja jatkoi jokapäiväistä vahtimistaan. Kylän väki ruokki sitä yhdessä ja piti siitä huolta sen kuolemaan asti. Se oli kaikkien koira. Sille pystytettiin ensin kyltti, sitten kivi, ja haudan taakse istutettiin vaahtera.
Tiivel kaatoi tapansa mukaan haudalle viskiryypyn ja mekin otimme sellaisen. Hieno tarina.

***

Jos taide-elämä olisi aina tällaista, pakahtuisin onnesta.

Julkaistua 653 & 654 & 655 & 656 & 657 & Virossa 150: Hitaasti kehkeytyvästä muodosta & Proosallisen maailman runoilija & Puhtaan näkemisen etsijä & Kauneutta koko kirjossaan & Merkityksellä ladattua hirttä

Tässä viisi ensimmäistä taiteilijaesittelyä viime kuussa ilmestyneestä kirjastani Imprimo-kokoelma 1987–1999. Jatkoa seuraa.

Hitaasti kehkeytyvästä muodosta

Taidemaalari ja -graafikko Lauri Ahlgrén (s. 1929) on toiminut Suomen taidemaailmassa monessa. Taiteilijan roolin lisäksi hän on toiminut lukuisissa luottamustehtävissä. Onpa hän toiminut Suomen johtavan taidelehden Taiteen päätoimittajanakin 1960­–70-luvuilla. 

Sen lisäksi, että Ahlgrén on luonut täysipainoisen uran sekä taidegraafikkona että -maalarina, hän on tehnyt runsaasti julkisia lasimaalauksia: peräti 12 kirkossa voi hiljentyä hänen teoksensa äärelle. 

Lauri Ahlgrénin (s. 1929) öljymaalaus 1980-luvulta, Dark Sun II, 1988.

Nuorena Ahlgrén hankki taustaa ilmaisulleen markkinoinnin ja mainonnan palveluksessa: hän on tehnyt työkseen näyttely- ja messurakenteita ja elokuvamainoksia. Hänen myöhemmät poptaidevaikutteiset piirteensä kumpuavatkin varmaan enemmän tästä taustasta kuin kansainvälisten taidevirtausten seuraamisesta.

Ahlgrén tuli alkuun tunnetuksi yhtenä merkittävistä informalisteistamme 1950–60-lukujen vaihteessa. Hänen alkuvuosiensa informalismi ei kuitenkaan ollut sitä tavallisinta: sen sijaan, että hän olisi hylännyt muodon ja antautunut spontaaneille siveltimenvedoille, hänen teoksiaan on leimannut myös järjestyksen ja muodon maailma – tosin sekin täynnä outoutta ja odottamattomuutta. Ahlgrén on esimerkiksi aina ollut kiinnostunut matematiikasta. Oman lisänsä on tuonut kineettinen taide, josta epäilemättä kumpuaa raitojen käyttö. Kyse ei kuitenkaan ole silkasta illuusion luomisesta vaan ratkaisusta, joka tuo jännitettä orgaanisten muotojen kanssa – omaa omituista väreilyään. 

Ahlgrénin taiteilijanlaatu ei ole hänen energisyydestään huolimatta kovinkaan vimmainen. Hän on hitaasti kehkeytyvän muodon etsijä, joka saattaa jatkaa vanhaa maalaustaan vielä vuosien jälkeenkin.

Perustematiikka on pysynyt samanlaisena kirkkaine poptaiteesta tuttuine väreineen, mutta nyanssien hakeminen on loputonta; muodot, rytmit ja valöörit hakeutuvat toisiaan kohti tai väliin erkaantuvat toisistaan vapaasti leijuvassa avaruudessa. Teoksen elementit ovat kuin hitaassa liikkeessä, mutta juuri niin tarpeeksi hitaassa, että niiden meditatiivinen ulottuvuus ei koskaan sammu. 

***

Proosallisen maailman runoilija

  

Virolainen taidemaalari ja -graafikko Siim-Tanel Annus (s. 1960) on taiteilijana miltei itseoppinut, mutta Tartossa historiaa opiskellut Annus oli legendaarisen Tõnis Vintin yksityisoppilas ja kiinnittyy sitä kautta virolaisen avantgarden perinteeseen. Sittemmin hän on edustanut uudelleen itsenäistynyttä Viroa sen ensiesiintymisessä Venetsian biennaalissa. 

Annus nousi maineeseensa Viron merkittävimpänä performanssitaiteilijana 1980-luvun alussa. Hän järjesti kotipihallaan rituaalisia tapahtumia, jotka kiinnittivät myös viranomaisten huomiota ja käyntejä KGB:n kuulusteluissa. Emotionaalisesti voimakkaissa esityksissä keskeinen elementti oli tuli.

Siim-Tanel Annus teki 1980-luvulla myös rankkoja performansseja.

Taidegraafikkona Annus on ollut vähäeleinen ja kallellaan abstraktiin – ja myös luonnon abstrakteihin ulottuvuuksiin. Hän on tehnyt pitkiä sarjoja, ja jo hänen ensimmäinen 1970-luvun sarjansa Tornit taivaaseen herätti runsaasti kiinnostusta – puhuttiin muun muassa suljetun neuvostoyhteiskunnan tuottamasta vapauden metaforasta. Arkkitehtonisten töiden jälkeen Annus siirtyi vähäeleisempään, enemmän sisäänpäin kääntyneeseen mielen maisemaan.
Hiljainen ja vetäytyvä Annus on jatkanut eloaan puutarhassaan 1980-luvun performanssien jälkeen. Hän on taitelijan roolinsa lisäksi myös aina ollut osaava puutarhuri, ja neuvostoaikana hän itse asiassa ansaitsi ison osan elannostaan kasvihuoneellaan. Nyt puutarha on paikka tutkia orgaanista kasvua ja muutosta, mikä on näkynyt reliefimäisistä maalauksissa, joissa Annus on käyttänyt väripigmentin lisäksi liimaa, hiekkaa ja kiviä.
Grafiikkaankin Annus löysi aivan uuden ulottuvuuden. Annus ryhtyi suurentamaan vanhentuneiden seteleiden graafista maailmaa. Rahan symboliulottuvuudet ja ikonisuuden maailma ovat tarjonnut hänelle materiaalia, jota kautta löytyy reittejä niin historiaan, psykologiaan, politiikkaan kuin estetiikkaankin.

Fragmentoimalla, yhdistelemällä ja pakottamalla katsojan keskittämään katsettaan Annus on aina tehnyt näennäisen proosallisesta maailmasta kuin käsitteellistä runoa.

***

Puhtaan näkemisen etsijä

Taidemaalari Carolus Enckell (s. 1945) tunnetaan älyllisenä mutta samalla runollisena värin ja symbolien tutkijana, omien sanojensa mukaan ”kokeilijana ja tulkitsijana”. Yksi hänen keskeisistä ongelmistaan on ”puhdas näkeminen” – näkeminen ilman kontekstia, sanoja ja symboleita. Siksi onkin paradoksaalista, että hän on myös yksi merkittävimmistä kirjoittavista taiteilijoistamme. Hän on myös aina ollut intohimoinen lukija ja kirjallisia viittauksia viljelevä taiteilija.
Enckellin teosten katsominen on meditatiivista. Hän ei maalaa kuvaa siitä, minkälainen yksittäinen maalaus voisi olla, vaan pikemminkin kuvaa siitä, mitä maalaustaide ylipäänsä voisi olla: ”Maalaus on ajattomuuden ilmitulema, sen sielu oleva tila ennen sanaa: mykkyyden ja hiljaisuuden kieltä, joka muuttuu runoudeksi katseessa, illuusion ja aineen väliin jäävässä tilassa.”

Carolus Enckell on tehnyt myös serigrafioita, tässä Punaisen, valkoisen ja harmaan sommitelma vuodelta 1991. 

Puhtainkin abstraktikko on kuitenkin tekemisissä havainnon ja kulloisenkin ympäröivän kulttuurin kanssa – näin Enckellkin: ”Marokon matkani vaikutti minuun voimakkaasti maiseman vahvojen paikallisvärien sekä beduiinien teltoissaan käyttämien raidallisten paimentolaismattojen kautta. Mattojen muotokieli koostui useimmiten saman levyisistä spektraalivärisistä pinnoista, jotka muodostivat raitakuvion. Näin raidat eräänlaisena divisionismin muotona, jossa pinta jaetaan, jotta saadaan aikaan vaikutelma valosta värien summana. Tapa hahmottaa valo optisena summana on tuttu uusimpressionistisena metodina.” Enckell on usein korostanut ajatuksia siitä, että maalaus on puhtaimmillaan, kun siitä on riisuttu symboliset ja allegoriset merkitykset. Paradoksaalisesti hänen omat teoksensa ovat täynnä niitä. Hän hakee innoitusta yhtälailla viime vuosisadan avantgardesta kuin filosofioista ja uskonnoista, mikä samalla luo vähäeleisten teosten ympärille tiettyä spiritualismia. Musta neliö kohtaa buddhalaisuuden ja sekä hindulaisuuden. Mukana on myös eri uskonnoille yhteisiä symboleita sekä piirteitä myös kristinuskon symboleista ja väreistä.
Ehkä hän yrittää hienostuneen värien käyttönsä kautta puhdistaa symbolien kieltä? 

***

 

Kauneutta koko kirjossaan

 

Kuvataiteilija Juhani Harri (1939–2003) liitetään usein 1960-luvun uusrealismiin, joka alkoi käyttää teoksissaan arkipäiväsiä esineitä sellaisinaan.

Harri aloitti taidemaalarina, mutta varhain 1960-luvulla hän alkoi tehdä kollaaseja ja esinekoosteita, jotka saivat sittemmin usein lasiseinäisen laatikon muodon. Näistä boxeistaan hän tuli tunnetuksi. 

Harria on usein nimitetty romanttiseksi ja nostalgiseksi, varsinkin koska hänen kuvamaailmansa oli kaunis ja hienostunut, mutta mukana oli enemmän: lempeää sarkasmia, yhteiskuntakritiikkiä ja pyrkimystä pois porvarillisesta maailmanenosta. Hän oli ikuinen henkinen matkamies, rakastamiensa mustalaisten hengenheimolainen.

Juhani Harrin litografia Cagliostro Pariisissa, 1998.

Harrin laatikoissa vanha arkiesineistö – käyttötavarat, nuket, laivojen pienoismallit, kirjat, avaimet, työkalun osat ja täytetyt linnut – sai uuden elämän, joka ei liittynyt niiden varhaisempiin vaiheisiin, sillä Harri synnytti niiden avulla outoja assosiaatioiden polkuja.

Harrin luomassa maailmassa on aistittavissa paljon yöpuolen asioita, alitajunnan ajatuskulkuja. Niissä on usein voimakas surrealistinen sivuvire, jota hän ei kuitenkaan halunnut alleviivata.

Harrin kauneuskäsitys oli laaja. Teokset ovat kauniita kuin mennyt maailma, materiaalien värimaailma on murrettu, hillitty, haalistunut ja ajan krakeloima, mutta kauniin surumielisyyden lisäksi teoksiin kätkeytyy enemmän. Mukana on tuska, pelko ja julmuus. Harri tavoitteli kauneutta, ja sana vilahtikin usein hänen puheessaan, mutta hänelle kauneus ei ollut vain sievää pintaa: ”Se on samaa mitä elämässä on. Minulle kaunis tarkoittaa kauneutta koko kirjossaan, myös julmuuden kauneutta...” 

Harrin työt ovat tarinallisia ja usein kirjallisista lähtökohdista syntyneitä, mutta ei hän tarinoitaan koskaan selitellyt. ”Teos jatkaa elämäänsä ja muokkaa itse itseään”, totesi Harri minulle viitisentoista vuotta sitten.

Grafiikkaa Harri ei tehnyt paljon, mutta Imprimo-kokoelmissa on neljä hänen litografiaansa 1990-luvulta, joissa hän soveltaa tematiikkaansa vähän velmuillenkin kaksiulotteiselle kuvapinnalle.

*** 

 

Merkityksellä ladattua hirttä

Kuvanveistäjä Mauno Hartman (s. 1930) tuli tunnetuksi 1960-luvulla suurista hirsirakennelmistaan, jotka on nähty kuin suomalaisen talonpoikaismiljöön muistikuvien arkkitehtuurina. Hän käytti purettujen rakennusten hirsiä, joita hän työsti moottorisahalla ja kirveellä. Prosessin myötä ensin tapahtunut veistäminen muuttui uudelleen rakentamiseksi, kun taiteilija alkoi koota kulttuurisia merkityksiä sisältävää, vuosisatojen elämää ja arkea nähnyttä äärimmäisen merkityksillä ladattua materiaalia oman tulkintansa kautta uudenlaiseksi kokonaisuudeksi. Hän on kertonut voimakkaasti havahtumisen hetkestä vuonna 1960, jolloin hän näki purkurakennuksen jäljelle jääneen luurangon: hirsirakenteet ja kattotuolit, joiden abstrakti olemus jätti lähtemättömän vaikutuksen. 

Mauno Hartmanin vedos vuodelta 1983.

Hartman on usein nähty käyttämänsä materiaalin takia – onhan puu ollut suomalaisille aina tärkeä niin taloudellisessa kuin symbolisessakin mielessä – ehkä liiankin kansallisromanttisena. Itse hän kuitenkin näkee työnsä lähinnä abstraktina taiteena. Hänelle itselleen – sekä Taideteollisessa oppilaitoksessa että Italiassa opiskelleena – kyse on pikemminkin ollut taidehistorian perinteen uudistamisesta. Hän on ollut kiinnostunut pikemminkin rakenteista – rytmistä, jännitteistä ja kokonaisuuksista – mutta myös pintastruktuurista ja patinoinnista, jossa hän onkin virtuoosi. Tämä ei tietenkään poista sitä, etteikö materiaalin kantama historia eläisi lopputuloksessa monenlaisina juonteina.
Suurten hirsikonstruktioidensa lisäksi Hartman on tehnyt myöhemmin myös paljon pienimuotoista. Puu on säilynyt materiaalina, mutta lähtökohta on usein ollut rakennetun ympäristön sijaan luonto ja sen tarjoama materiaali, joka rinnastuu kulttuurihistorialliseen sisältöön. Oksarakenteet saattavat tuoda mieleen kalastajien vanhat pyydykset, merrat ja reet. Onpa hän tehnyt ruokoveistoksiakin, joiden materiaali ja aiheet ovat löytyneet Nauvosta, Turun saaristosta. Saarellaan Nauvossa Hartman tekee myös paljon maalauksia ja piirustuksia. Ja onpa hän tehnyt aimo annoksen grafiikkaakin.

Näyttelykuvia 923 & Virossa 126: Värien riemua Ortonissa

Meillä on Galleria Ortonissa ollut jo pitkään perinne, että vuodessa aina yksi kuukauden taiteilijoista tulee Virosta. Tähän asti vieraina on ollut vanhempia konkareita ja mestareita – Leonhard Lapin (s. 1947), Siim-Tanel Annus (s. 1960), ystävät Jüri Ojaver (s. 1955) ja Jaan Toomik (s. 1961) yhdessä sekä Virge Jõekalda (s. 1963) –, mutta tänään avattava elokuun näyttely tekee uuden avauksen nuorempaan suuntaan. Kristi Kongi (s. 1985) on opiskellut sekä Tartossa (Tartu Kõrgem Kunstikool) että vuoden Lahden taideinstituutissa ja valmistunut Tallinnasta Viron taideakatemiasta vuonna 2011. Nykyään hän jo opettaa taideakatemiassa.

Itse taiteilija ripustamassa.

Ripustimme näyttelyn eilen:

 Ripustusmestarimme Sirpa Viljanen ja Olavi Pajulahti (s. 1944), värimies hänkin.

Kongi on tilaa installoiva prosessitaiteilija, jonka teemat kasvavat omasta arjesta ja tarinoista, jotka saavat vähän arvoituksellisestikin värillisen muodon – hän myös kerää värillisiä esineitä. Taiteilijan arki sisältää toki myös muuta taidetta ja taidehistoriaa, joten nekin saavat osansa, mutta vailla takavuosilta totuttua postmodernia ironiaa. Minulla onkin sellainen tunne, että pöytä on nyt putsattu, ja uusi avoimempi maalarisukupolvi pystyy suhtautumaan edeltäjiinsä vapautuneesti ilman turhia taisteluasetelmia. Kiinnostuneena ja hyödyntäen estottomasti kaikkea sitä, mikä tuon kiinnostuksen herättää. 

Aina silloin tällöin puhutaan "maalaamisen riemusta", mutta sen ei tarvitse välttämättä tarkoittaa pidäkkeetöntä kankaan ja maalin kanssa riehumista. Se voi myös olla harkittua rakentamista ja kokeilua. 

Kongi on monen maalarin tavoin yliahkera ja on nyt kesänkin käynyt uimisen sijaan joka päivä työhuoneellaan. Kiirettä piisaa: parhaillaan hänen töitään on nähtävissä Kumun kansainvälisessä maalaustaiteen rajoja koettelevassa näyttelyssä Mina kui maal (I'm a Painting 27.6.–2.11). Syksyllä hän on mukana Artishoki Biennaalissa Riikassa (17.9.–4.10.), Tallinnan taidehallin ryhmänäyttelyssä Kompass (24.10.–30.11.) ja marraskuussa hänellä on vielä yksityisnäyttely (12.11.–7.12.) Tallinnan Linnagaleriissa. Palkintojakin on jo tullut: vuonna 2011 hän sai akatemian nuoren taiteilijan palkinnon ja tänä vuonna merkittävän Sadolin-nykytaidepalkinnon – yhden uuden Viron ensimmäisistä yksityisistä taidepalkinnoista.

Jos siis haluatte tutkailla sitä, mitä Viron nuoressa maalaustaiteessa parhaillaan tapahtuu, tulkaa ihmeessä Ortoniin! Avajaiset tänään klo 17.00. Taiteilijakin on paikalla.

Julkaistua 439 & Virossa 98: Hylätyt mansikat taiteena

Syksy alkaa kohta ja sitä kautta paluu työelämään rutiineihin. Edellinen julkaistu varsinainen kritiikkini on jo kahden kuukauden takaa, joten ehkä oli jo aikakin. Tänään ilmestyi Kirkko ja kaupunki -lehdessä arvioni Kumun Aedade järelelu -näyttelystä (10.5.–8.9.), jossa kävin jo yli kuukausi sitten:

Hylätyt mansikat taiteena

Ihmisen suhde puistoihin ja puutarhoihin on tasapainoillut hyödyn ja esteettisen mielihyvän välimaastossa. Kumun suurnäyttely tutkailee sitä, miten taide on näitä suhteita aikojen saatossa tarkastellut. 

Matka Tallinnan Kumuun Kadriorgin barokkipuiston kautta on veikeä kokemus. Matkalla voi ihailla Pietari I:n entisen palatsin 1700-luvun kuntoon entisöityä yläkukkatarhaa, kunnes Kumun sisäpihalla voi tarkentaa katseensa installaatioon, johon on koottu Tallinnan hylättyjen ja tuhoutuneiden puutarhojen jäljelle jääneitä kasveja – muun muassa villiintyneitä mansikoita pahamaineisesta Koplinniemestä.
Ihmisen suhde puutarhoihin on aina ollut kulttuurisesti varsin ladattua – uskonnollisten tekstien paratiisikuvauksista alkaen. Puutarhat ovat myös toimineet vallan ja vaurauden symboleina. Niiden hoitoon ovat vaikuttaneet sekä taloudelliset tekijät että moninainen estetiikkaa. Ns. ranskalaisen ja englantilaisen puutarhan erot ovat edelleenkin suurelle yleisölle varsin tuttuja.
Kumun puutarha-aiheinen näyttely Aedade järelelu (Puutarhojen jälkielämä) jakautuu kahtia: toisessa osassa esitellään 1800–1900-lukujen puutarha-aiheista taidetta, maalauksia ja grafiikkaa, jossa puutarhat ja puistot ovat edustaneet selkeästi ja myös melko yksioikoisesti myönteisiä kauneusarvoja, joita on eri tavoin yritetty elämyksellisesti tuoda esiin.

Toinen osa tuo esiin nykytaiteen erilaiset interventiot ja ympäristöhuolet – myös osin tulevaisuuden visiot. Suhde luontoon on muuttunut ongelmalliseksi ja se on myös tuotu esiin. Esimerkkinä vaikkapa Timo Tootsin (s. 1982) projekti Soodevahe Muuseum. Soodevahe on Tallinnan lentokentän lähellä sijaitseva laittomasti syntynyt siirtolapuutarhamainen hökkelikylä, jolla ei ole mitään virallista statusta ja joka on purku-uhan alla. Toots on lähtenyt elävöittämään kylää ja vahvistamaan sen olemassaoloa perustamalla sinne teatterin, ITE-hotellin (Hotelli Baldahhiinissa saa yöpyä laittomasti omalla vastuulla), baarin ja lentokonebongailupaikan.  
 

Timo Tootsin (s. 1982) Linnujaam Soodevahesta.

Virolaisen nykytaiteen suhde puutarhoihin selittyy osin myös neuvostohistorialla, esimerkiksi Siim-Tanel Annusin (s. 1960) puutarha toimi neukkuaikana sekä hänelle leipää tuovana myytävien kukkien kasvualustana että epävirallisten ja myös KGB:n huomiota herättäneiden performanssien tapahtumapaikkana. Tästä ulottuvuudesta näyttelyssä kertoo yllättäen suomalainen dokumenttifilmi: Katariina Lahti teki Annusista filmin YLE:n ruotsinkieliselle toimitukselle 1980-luvulla.
Neukkuaikakin jätti omat raunionsa ja sitä kautta uuden raunioromantiikan. Näyttelyssä on varsin hienosti rinnastettu Giovanni Battista Piranesin (1720–1778) grafiikka ja Aarne Maasikin (s. 1971) valokuvat, joissa luonto ottaa haltuunsa ikuiseksi tarkoitetun imperiumin.
Hyvän taiteen tunnistaminen on itse asiassa aika yksinkertaista. Mistä minä tiedän, että tämä on hyvä ja tärkeä näyttely? Siitä, että näin näyttelyn jo kesäkuussa ja olen siitä lähtien katsellut kotoisiakin puutarhoja ja puistoja – sekä niitä esittävää taidetta – aivan uusin miettein.
 

Hylättyjen puutarhojen kasveja Kumun sisäpihalla.

Julkaistua 341 & 342 & 343 & 344 & 345 & 346 & 347 & 348: "Mitä rahalla on saatu?" & "Olin herkkä tuntemaan koti-ikävää" & "Hoippuu ja horjuu hienosti" & "Mitään ei ole järjestetty" & "Mihinkä porukkaan kuulun?" & Ortonin veistospuisto & Salvelan kesä III & Tallennuskokoelmat

Viime maanantaina ilmestyi Galleria Ortonin jo yhdestoista vuosijulkaisu. Olimme perinteisesti jakaneet Taiteen päätoimittaja Pessi Raution kanssa taiteilijat "sulle, mulle" -periaatteella (Pessi sai Tatjana Bergeltin (s. 1966), Martti Jämsän (s. 1959), Hannele Kylänpään (s. 1948), Rosa Liksomin (s. 1958) ja Inka Niemisen (s. 1971)). Minun taiteilijani seuraavat alla. Tekstit perustuvat gallerian verkkosivuille tekemiini esittelyihin, mutta olen täydentänyt niitä haastatteluilla:

 

”Mitä rahalla on saatu?”

Monipuolinen ja kansainvälisesti tunnettu tallinnalainen kuvataiteilija Siim-Tanel Annus (s. 1960) on kohtuullisen nuoresta iästään huolimatta ehtinyt nähdä taidemaailman kirjoa laidasta laitaan: neuvostoaikana hänet tunnettiin rajuista performansseistaan, jotka veivät hänet jopa KGB:n kuulusteluihin, mutta Viron uuden itsenäistymisen myötä hän jo kuului kansakunnan ensimmäisiin edustajiin Venetsian biennaalissa, maailman tunnetuimmassa nykytaidekatselmuksessa.

Annus opiskeli taiteilijaksi legendaarisen Tõnis Vintin yksityisopetuksessa Tallinnassa samalla kun opiskeli historiaa Tarton yliopistossa. Performanssiensa lisäksi hänet tunnetaan sekä piirtäjänä että graafikkona ja myöhemmin varsinkin maalarina.
 

Roi Vaara ja Siim-Tanel Annus avajaisissa. Vasemmalla Lydia Koidulan silmä.

Vuonna 2005 Annus tarttui suureen ajankohtaiseen teemaan, rahaan. Virikkeitä hän sai jo Suomen siirtymisestä uuteen valuuttaan, euroon, joka oli myös tulossa hänen oman kotimaansa uudeksi valuutaksi. Mukana oli näin varmaan ripaus nostalgiaakin, mutta sivusta tarkkailijana Annus haluaa ehkä pikemminkin vain kommentoida – kertoa siitä, miten katoavaista raha symboleineen on ja miten siihen ei myöskään kannata kiintyä liikaa. ”Katsoessamme ja miettiessämme muistoja, voimme kysyä: Mitä tällä rahalla on saatu? Rahan kautta voimme myös luoda läpileikkauksen historiaan – mukaan tulee nostalgian lisäksi väistämättä myös ripaus ironiaa ja paljon lähimenneisyyden traumaattisia kokemuksia, joita on syytä käydä läpi, jotta ymmärtäisimme menneisyyttämme, mitä ilman ei tulevaisuudellakaan koskaan ole pohjaa. Rahan kautta ymmärrämme voiman ja vallan ilmenemismuotoja – sitä mitä kulloinkin on arvostettu. Näemme konkreettisesti sen, miten symboleista tulee symboleja.”

Rahan symboliulottuvuudet ja ikonisuuden maailma ovat tarjonnut taiteilijalle runsaasti materiaalia, jota kautta löytyy reittejä niin historiaan, psykologiaan, politiikkaan kuin esteettisten muotojenkin maailmaan. Fragmentoimalla, yhdistelemällä ja pakottamalla katsojan tarkentamaan ja keskittämään katsettaan Annus tekee tästä näennäisen proosallisesta maailmasta kuin käsitteellistä runoa.

Annus on poiminut rahoista yksityiskohtia – silmiä, huulia, meren pärskeitä ja lintuja – ja pop-taiteilijan tavoin lähtenyt leikittelemään mittakaavalla. Taskussamme olevat rahathan muuttuvat hiljalleen näkymättömiksi aivan samoin kuin vaikkapa julkiset veistokset ja arkkitehtuuri, ja kiinnitämme harvoin huomioita niiden kuvakieleen. Näin Annus paljastaa meille piilossa olevia symbolisia arvoja ja tuo uusia näkökulmia arjen ikonologiaan. Mittakaavalla leikittely tuo mukaan epäilemättä myös tiettyä huumoria, toisinaan melko rajuakin ironiaa, mutta aivan vastaavasti yksityiskohdan suurentaminen saattaa viedä maalauksen kohti abstraktia ilmaisua ja näin tuoda taas uusia ulottuvuuksia taiteen historiaan. Samalla kun mietitään abstraktin syntyä, voidaan miettiä rahan abstrakteja ulottuvuuksia. Esimerkiksi sitä, miten Stalinin tai vaikkapa Sibeliuksen kuva on korvannut oravannahan tai tietyn painoisen kultarahan, omanlaisiaan symbolejaan nekin. 

”Olin herkkä tuntemaan koti-ikävää”

Valokuvataiteilija Raakel Kuukka (s. 1955) on todennut: ”Ehkä minusta tuli valokuvaaja, koska olin niin tietoinen menneisyyden merkityksestä. Olin myös herkkä tuntemaan koti-ikävää.”

Valokuvataidetta on leimannut jo pitkään sen totuusarvon ja toisaalta sen loputtomien fiktiivisten ja runollistenkin mahdollisuuksien ristiveto. Valokuvalla voi dokumentaarisesti puhua aivan erityisellä tavalla totta, ja toisaalta valokuvalla voi valehdella mitä moninaisimmin tavoin. Tässä ristiaallokossa valokuva on hiljalleen noussut kuvataiteen keskiöön. Yksi uranuurtajia on suomalaisen valokuvataiteen kentällä tässä suhteessa ollut 1980-luvulla aloittanut Raakel Kuukka. Hän kuuluu myös siihen vahvojen naistaiteilijoiden pieneen joukkoon, joka toi naisen identiteetin ja myös arkisen elämän taiteen keskeiseksi tematiikaksi – myös stereotypioiden kyseenalaistamisen ja murtamisen.

Kuukka on kuvannut useimmiten perheensä ja lähipiirinsä historiaa: muistoja ja niiden kautta eläviä jännitteitä. Sittemmin hän siirtynyt myös lähemmäs nykyhetkeä ja tulevaisuuden partaalle tuomalla mukaan oman tyttärensä kehittymisen ja identiteetin, mitä on leimannut suomalaisafrikkalainen kulttuurien kohtaaminen. Näin Kuukan aihepiiriksi on kasvanut kymenlaaksolaisen kotipihan lisäksi miltei koko maailma ja maailman suuret kysymykset. 

Raakel Kuukka avajaisissaan. Taustalla vuosiluettelon ulkoasusta vastaava Timo Setälä (s. 1958), valokuvataiteilija hänkin.

Samalla kuvaaminen on kuitenkin myös matka itseen. ”Olen selventänyt sitä hämäryyttä ja epäselvyyttä, jota itseni kanssa olen kokenut. Kuvien kautta olen vankemmin olemassa. Oikeastaan koen, että ei minulla ole ollut tässä vaihtoehtoja.”

Kuukan ajallinen ja teemallinen jana on huikea: karjalaisesta evakkomatkasta suuren maailman ihmisvirtoihin. Kun Kuukan Rebekka-tytär pukeutuu Kymenlaakson kansallispukuun vaihtaakseen sen sitten batiikkivärjättyyn ghanalaiseen asuun, voimme kuvitella identiteettipolitiikan kaikki arkisetkin ulottuvuudet niiden tv:ssä usein nähtyjen globaalisten ulottuvuuksien lisäksi.

Kuukka ei kuitenkaan pelkästään dokumentoi aiheitaan. Hänen kohteenaan ei ole joku ilmiö tai yksittäinen tapahtuma niin kuin dokumentaarisessa kuvassa usein on. Hänen työskentelyprosessinsa on hidas ja usein tietyllä tavalla meditatiivinen, mikä näkyy myös lopputuloksessa. Hitaan prosessin myötä – joihinkin aiheisiin hän palaa vasta vuosia varsinaisten kuvausten jälkeen – pohtiva ja usein runollisen kaunis kuva saa aivan uudenlaista syvyyttä. Kuva on myös ajan saatossa kontekstualisoitunut uudestaan. ”Kun syntyy tarpeeksi etäisyyttä, pystyy asioita käsittelemään paljon paremmin. Hitaus tuottaa myös asioiden toisinaan yllättävänkin yhdistymisen, jonka pystyy tajuamaan toisinaan vasta vuosien kuluttua. Ja tuleehan iän myötä rauhallisuuttakin lisää.”

Toteamuksen tai maailmasta ja sen tilasta kertovan väitelauseen sijaan muodostuu mietelause, jonka syvyys avautuu tarvittaessa kaikille katsojille, vaikka samastumispinta olisikin näennäisesti erilainen. Kuukan kuvien kanssa on helppo myötäelää sitä, miten ihminen voi paikkaansa maailmassa hahmottaa.

”Hoippuu ja horjuu hienosti”

Taiteilijan ammatti on usein periytyvä. Tätä on turha mystifioida: kyse on yksinkertaisesti siitä, että taide on taiteilijaperheessä luonteva kasvualusta.

Elämäntavoillakin on taipumus periytyä. Tuskin on siis niinkään ihmeellinen sattuma, että suomalaisen taiteen ikianarkistin, monipuolisen Erkki Pirtolan (s. 1950) pojasta Pilvari Pirtolasta (s. 1978) tuli myöskin rajoista piittaamaton kuvataiteilija.

”Ala-asteella vastasin kysyttäessä, että isona minusta ei ainakaan tulee taiteilijaa”, sanoo Pilvari. ”Tajusin kuitenkin yliopistolla, että juuri taiteen kautta saan tehdä juuri niitä asioita, joita haluan. Erkin ja myös äitini – tekstiilitaiteilija Papu Pirtola – kautta olen oppinut ainakin laajan ja avoimen suhtautumisen siihen, mitä taiteeksi on laskettava.”

Erkki Pirtola on tullut tunnetuksi sekä kuvataiteilijana että kriitikkona ja taide-elämän dokumentoijana. Hän ei ole viihtynyt valtaeliitin kekkereissä vaan on tutkinut ennen kaikkea marginaalia: hän on muun muassa tehnyt tunnetuksi suomalaista kansanomaista luovuutta, ns. ITE-taidetta. Pirtola on myös tottunut toimimaan toisin kuin yksilöllistä luovuutta ja jopa neromyyttiä korostava taide-elämä – hän on toiminut erilaisissa yhteisöissä ja taiteilijaryhmissä. Hän on myös on kuratoinut näyttelyitä ja opettanut nuoria, muun muassa omassa ”liikkuvassa taidekoulussaan”.

Koko uransa ajan Pirtola on myös tehnyt kuvaa mutta ei ole piitannut omasta uranhoidostaan. Vaikka hän onkin jo varsinainen legenda, ei hänen teoksiaan ole usein nähty yksityisnäyttelyissä. Galleria Ortonin näyttely onkin todellisuudessa aika harvinaista herkkua.

Kolme sukupolvea Pirtoloita avajaisissa.

Pilvari Pirtola on puolestaan valmistunut Kuvataideakatemiasta, mutta ei hänestäkään kovin akateemista taiteilijaa tullut. Voimaa ja energiaa on paljon ja moneen suuntaan. Pirtola on tunnettu piirtämisen ja maalaamisen lisäksi videoiden ja kokeellisten filmien tekijänä. Hän tekee myös musiikkia, sekä omia kokeellisia nauhojaan että useammankin bändin jäsenenä. Hän on idearikas kierrättäjä, ja niinpä siirtolavalta löytynyt mekaaninen laite saattaa löytää itsensä nopeasti osana taideteosta. Myös maalauksen tai monotypian taustana voi toimia yhtä lailla satunnainen kierrätysmateriaali. Isänsä tavoin nuorempi Pirtola on myös aktiivinen aikansa kommentoija ja valppaasti taidemaailmaa seuraava keskustelija.

”Vähän minua ihmetytti, että Pilvari ei ottanut opikseen vaan valitsi tämän tien. Mutta hyvin hän on oppinut nykytaiteen metkut ja tekee säntillisesti. Hän on tarkka käsitetaiteilija vaikka käsitteleekin kaoottisia aiheita. Emme me taiteesta paljoa keskustele, mutta vähän yli vuoden ikäinen pojanpoika Kaamos – joka muuten esiintyi Galleria Ortonissa avajaisperformanssissa – on ihana. Häneen on helppo samastua totaalisesti, koska hän hoippuu ja horjuu niin hienosti.”

Isän ja pojan tyylistä ei välttämättä tarvitse etsiä yhtäläisyyksiä, mutta ainakin heidän energiansa ja monipuolisuutensa on yhdistävä tekijä – sekä säännöistä piittaamattomuus, joka on aina ollut keskeinen hyvän taiteilijan tunnusmerkki.

”Mitään ei ole järjestetty”

Galleria Ortonissa paljastettiin gallerian 10-vuotisjuhlan yhteydessä eläkkeelle siirtyneen johtavan ylilääkärin Seppo Seitsalon pronssiin valettu kokovartalomuotokuva, jonka on tehnyt kuvanveistäjä Matti Peltokangas (s. 1952). Samalla avattiin Peltokankaan näyttely, joka koostui yhdestä teoksesta. Teos nimeltään 1904–1984 (2011) on sekin tavallaan muotokuva. Kohteena on Peltokankaan oma isä, jonka vaiheet Peltokangas on tiivistänyt veistämistään kirveenvarsista ja kahdesta sota-ajan valokuvasta koostuvaan installaatioon. 

Seppo Seitsalo lihassa ja pronssissa ja Matti Peltokangas.

Mikä näitä teoksia yhdistää? Yksi ulottuvuus on epäilemättä taiteilijan läheinen suhde malliinsa. Seitsalo on Peltokankaan ystävä, joten taiteilijalle on ollut vieras ajatus muokata mallistaan perinteinen arvovaltaa huokuva ikuistus. Mukana ovat toki lääkärin attribuutit, mutta teosta leimaa rentous ja jopa huumori. Peltokangas onkin pyrkinyt ”pikemminkin oloisveistokseen kuin näköisveistokseen”. 

Veistäjä on veistänyt kirveenvarsia.

Onnistunut näköisveistos ei ole pelkkä kuva. Hyvä taiteilija kykenee tuomaan näennäiseen liikkumattomaan kappaleeseen mukaan hengen ja elämän, jonka katsojakin pystyy aistimaan.

Eikä näköisyyskään ole välttämätön ehto, minkä Peltokankaan isän muotokuva osoittaa. Pitkä meditatiivinen prosessi, jonka myötä Peltokangas on epäilemättä käynyt läpi isäsuhdettaan, on siirtynyt kirveenvarsien jäyhän olemiseen.

***

Myös valokuvaajalla on samankaltaisia ongelmia lähestyessään kohdettaan. Kuvan ottaminen on sinänsä helppoa, vaikka visuaalisesti jännittävän tuloksen aikaansaaminen vaatii toki koulutusta ja kokemusta, mutta vaikuttavan henkilökuvan ottaminen vaatii jotain vielä enemmän – usein myös erityslaatuista suhdetta kuvattavaan.

Valokuvaaja Harri Nurminen (s. 1956) on Peltokankaan lapsuudenystävä. Hän on seurannut Peltokankaan työskentelyä pitkään ja on myös nähnyt ne kovat olosuhteet, joissa vaativaa, suuren mittakaavan kivenveistoa suoritetaan. 

Harri Nurminen ja hänen mallinsa.

Näyttelyssä oli esillä myös sarja Nurmisen kuvia Peltokankaasta. Tällaiset dokumentaariset kuvat ovat kuin oloisveistoksia, niissä ei poseerata. Mukana on epäilemättä sitä herooisuutta, jota kuvanveistäjiin usein liitetään, mutta ennen kaikkea ne muodostavat intiimin ja luottamukseen perustuvan näkemyksen veistäjän työstä, jota usein leimaa myös rauha ja pohdinta. Myös tämän Nurminen on tavoittanut herkällä otteellaan. ”Samat asiathan meitä molempia kiinnostavat. Kyllähän veistäjä ja valokuvaaja miettivät molemmat esimerkiksi valoa, varjoa, rytmiä…”, toteaa Peltokangas.

 ”Enkä minä sitä paitsi ole kuvannut veistäjää vaan lapsuudenystävää, joka tekee mitä tekee. Ja nämä Matin kirvesjututkin liittyvät meidän yhteiseen lapsuuteemme, jossa lähihistoria oli monin tavoin mukana. Kaivoimme ampumahautoja, luoteja puunrungoista.”

”Mitään ei ole järjestetty”, huomauttaa Nurminen. ”Nämä eivät ole tilaustöitä vaan vähän kuin muistiinpanoja. Se on tärkeää, että olen arvostanut Matin työtä. Hänen teoksensa ovat minulle läheisiä myös taiteena… ja teimmehän me sitä jo lapsena, kaivettiin pellon reunasta savea ja muovattiin sekä veistettiin puuta. Vaikka ei sitä taiteesta tietysti puhuttu.”

”Mihinkä porukkaan kuulun?”

Kuvanveistäjä Joakim Sederholm (s. 1969) tekee tietyllä tavalla kunniaa modernistiselle perinteelle. Hänen plastinen muodontavoittelunsa tuo toisinaan mieleen Alberto Giacomettin, toisinaan Kain Tapperin, jonka assistenttina kuvanveiston mestari-kisälliperinteen mukaisesti Sederholm onkin toiminut.

Sederholm ei ole kuitenkaan modernistisen perinteen mukaisesti lähtenyt viemään tiettyä materiaalia ominaisuuksineen, ”sieluineen” ja omaa teknistä osaamistaan kohti täydellisyydentavoittelua, vaan on myös monin tavoin koetellut ja kyseenalaistanut perinnettä – hän käyttänyt puun ja pronssin lisäksi yhtä lailla peltiä kuin keramiikkaakin. ”En käytä materiaalia koskaan sen symbolisten ulottuvuuksien takia. En siis tee pronssista veistosta sen takia, että se näyttäisi pelkästään arvokkaalta. Esineen sijaan teen kuvaa ja pyrinkin usein hävittämään materiaalisuuden tunnun.” 

Joakim Sederholm sukulaisineen.

Vaikka Sederholmin teoksissaan vilahteleekin tietty ekspressiivisyydelle ja surreaalisuudelle ominainen angsti, on hänen työssään mukana usein lempeä huumori ja inhimillinen myötäeläminen.

Sederholmin aiheena on usein ihminen, tunnetusti yksi taiteen haastavimmista kohteista. Galleria Ortonin näyttelyssä hän on hakenut kohteeseensa lisää haastavuutta ottamalla kohteekseen muotokuvan, yhden taiteen vähiten arvostetuista alueista. Muotokuvahan on yleensä koska tilaustyö, jolle taiteelliset arvot ovat alisteisia. Sederholmin laaja muotokuvasarja M231 pitää sisällään hänen sukulaisiaan, joilla on nimi ja elinvuodet, mutta itse kuvat elävät kuitenkin omaa kuvitteellista elämäänsä. Nimi M231 viittaa genetiikkaan, haploryhmien tutkimukseen ja tiettyyn mutaation. Näin teoksiin tulee mukaan tietty yhtäaikaisesti abstrakti mutta myös ikään kuin erillinen, tunnistettava ja yksilöllinen elementti.

Mukaan tulee myös vavahduttavasti aikaelementti. Kun mennään perinteisen arkistoissa tapahtuvan sukututkimuksen ulkopuolelle, saattaa aikajana olla vaikka 10 000 vuotta. Ruotsinkielisenä suomalaisena Sederholm on joutunut miettimään sitä ”millä ehdoilla mihinkin porukkaan kuuluu”. ”Minua kiinnostaa kulttuuristen juurien etsintä ja pohdiskelu. Siinä on mukana paljon mielenkiintoisia elementtejä, toisinaan huvittaviakin – ja sitä soppaa on hauska hämmentää.”

Muotokuva kamppailee aina moneen suuntaan: sen pitää olla kohteensa näköinen, mutta sen on saatava tuo näköisyys aikaan jollain enemmällä kuin esimerkiksi pelkkä valokuva: sen on tavoitettava näköisyyden lisäksi myös luonne. Muotokuvassa on mukana usein myös erilaisia kohteensa sosiaalisesta statuksesta tai ammatista kertovia attribuutteja. Tämän Sederholm kiepsauttaa hauskaan suuntaan: yksi hänen käyttämistään keskeisistä attribuuteista on hahmojen punainen nenä, joka saa ajatukseni siirtymään klovnien tunnetusti surumieliseen maailmaan.

Koenkin Sederholmin olevan pohjimmiltaan ihmisluonteen tragikoomisuuden kuvaaja. Hänen kohteenaan on yhtälailla ylevä kuin arkinenkin, ihmisen surut ja ilot. Sederholmin ote on yhtäaikaisesti viiltävän analyyttinen sekä myös hellyttävyydelle herkistynyt.

***

Luettelossa ilmestyi myös kolme pikkujuttua, jotka on päivitetty edellisvuotisesta:

Ortonin veistospuisto

Invalidisäätiön päärakennuksen takana olevaan puistoon on Galleria Ortonin toimesta muodostunut hiljalleen ja hieman häkellyttävästikin Helsingin merkittävin paikka, jossa on mahdollista tarkastella suomalaista ulkoveistoa edustavimmillaan. Kuvanveistäjä Hannu Sirenin aloitteesta syntyneestä puistosta, jonne veistäjät ovat deponoineet töitään, on mahdollista tarkastella veistotaiteen teemojen ja materiaalin moninaisuutta. Mukana teoksillaan ovat Sirenin lisäksi tällä hetkellä Radoslaw Gryta, Kari Huhtamo,Tapio Junno, Jari Juvonen, Kaisu Koivisto, Ukri Merikanto, Pirkko Nukari, Matti Nurminen, Veikko Nuutinen, Kimmo Pyykkö, Ossi Somma, Barbara Tieahoja Antero Toikka.

Näin sellaisetkin isot veistokset, joilla ei vielä ole pysyvää paikkaa, saavat varastoinnin sijaan kokea aitoa taideteoksen elämää ja tuottaa iloa ja mietittävää monenlaisille ihmisille sen kaikista rutinoituneimman taideyleisön lisäksi.

Kaisu Koivisto: sarjasta Vaihdokkaat, 2007.

***

Salvelan kesä III

Taiteilijuuteen yhdistetään usein boheemi kapakkaelämä, mutta todellisuus on proosallisempaa: taiteilijat tuppaavat olemaan ahkeraa väkeä. He viihtyvät pikemminkin työhuoneillaan kuin kapakoiden humussa. Mutta on Helsingissä vähän dinosaurusmaisesti vielä ainakin yksi ravintola, jonka voi kokea aidoksi taiteilijaravintolaksi: Ravintola Salve Helsingin Hietalahdessa. Kuvataiteilija Juhani Harrin (1939–2003) – Galleria Ortonin taiteilijoita hänkin – ja intohimoisen taiteenharrastaja Vexi Salmen kantapöydästä kehittyi 1990-luvun myötä joidenkin taiteilijoiden kantapöytä, jossa he piipahtelevat työpäivänsä päätteeksi ja joskus illanistujaisissakin. Tähän pöytään on sittemmin liittynyt myös Galleria Ortonin väki ja joukko muitakin taiteenharrastajia. 

Saimme riemuksemme Taiteen entisen päätoimittajan Jaakko Lintisen puhumaan Salvelan kesä III:n avajaisiin.

Kantapöydän taidekeskusteluissa syntyi myös ajatus omasta kesänäyttelystä, jonka ei tarvitsisi olla liian ryppyotsainen. Ravintola Salvekin lähti mukaan yhteistyökumppaniksi, ja niin sai alkunsa Salvelan kesä. Kantapöydän ahkerimmat istujat – Jorma Hautala, Pekka Kauhanen, Matti Kujasalo, Ukri Merikanto, Tapani Mikkonen, Matti Nurminen, Matti Peltokangas, Olavi Pajulahti ja Roi Vaara – toivat näytteille tuoreita töitään, osa jopa varten vasten näyttelyyn tehtyjä.

Kesän 2011 myötä perinne alkoi siis jo vakiintua. Joukosta poistuneen ystävän, Ukri Merikannon (1950–2010) seuraajaksi päätettiin kutsua vuosittain vaihtuva vierailija – ystävä toki hänkin. Toisena vuorossa oli taidemaalari Teemu Saukkonen.

*** 

Tallennuskokoelmat

Kain Tapper: Palat I, II, III, 1995.

Kuvanveistäjä, akateemikko Kain Tapperin (1930–2004) mukaan ”taiteen tehtävä toteutuu vasta katsojien myötä”. Hänen leskensä, Riika Vepsä-Tapper alkoikin etsiä taiteilijan omissa kokoelmissa olleille teoksille varaston sijaan paikkaa, jossa ne voisivat tehtäväänsä toteuttaa. Apuun tuli Sairaala Orton, ja yhteistyö tuottikin jotain ainutlaatuista. Sairaalan tiloihin sijoitettiin vuonna 2009 deponointina kaikkineen viitisenkymmentä Tapperin teosta – sekä veistoksia että piirustuksia.

Laajempaa nykytaidetarjontaa lisäsi myöhemmin samana vuonna museoillekin kokoelmiaan lahjoittaneen intohimoisen taiteenkeräilijä ja Saskia-aktiivin Pirkko Pasasen 50 teoksen tallennus. Tapperin tavoin Pasanenkaan ei halua varastoida vaan pitää kokoelmiaan esillä. Hänellä on myös omakohtaisia sairauskokemuksia, joiden myötä hän on kokenut taiteen elvyttävän vaikutuksen: ”Voipuneena teosten muodot ja värit antavat lohtua ja toipilaana runsas ripustus tarjoaa uutta pureksittavaa ajatuksille.”

 Kirsi Tervo: "You've always been my sweetheart", akryyli, 1990. Pirkko Pasasen kokoelmista.

Virossa 52: Suomen siltaa rakentamassa

Tänään oli Galleria Ortonissa hauska ja toivottavasti hedelmiä tuottava tapahtuma, kun gallerian johtaja, professori Seppo Seitsalo, yhteyspäällikkö Sirpa Viljanen ja minä gallerian kuraattorin ominaisuudessa kutsuimme Viron suurlähetystön väen tutustumaan maanmiehensä Siim-Tanel Annusin (s. 1960) näyttelyyn ja gallerian toimintaan. Viisihenkisessä delegaatiossa oli mukana muun muassa suurlähettiläs Mart Tarmak ja kulttuurineuvos Liisa Ojaveer. Tapahtuma oli oikein hauska ja välitön, ja suurlähettiläs Tarmak innostui kaivamaan kännykkäkameransakin esiin nähtyään veistospuistossa Ossi Somman (s. 1926) veistoksen Globalisaatio (2006):

Siinä sitten jo ryhdytiin ideoimaan Galleria Ortonin mahdollista vierailua johonkin virolaiseen sairaalaan ja muuta siihen mahdollisesti liittyvää tapahtumapakettia. Perästä siis kuuluu – toivottavasti.

Julkaistua 187 & Näyttelykuvia 423 & Virossa 51: Rahan ikonologiaa

Eilen alkoi sitten Galleria Ortonin syyskausi. Ortonin aiemman Leonhard Lapinin (s. 1947) näyttelyn innoittamana olimme päättäneet aloittaa uuden perinteen ja kutsua mukaan säännöllisesti virolaisia taiteilijoita – varsinkin sellaisia, jotka istuvat hyvin Ortonin muuten suomalaiseen linjaan. Yksi tällainen on luonnollisesti legendaarinen performanssitaiteilija ja monipuolinen kuvataiteilija Siim-Tanel Annus (s. 1960), joka on vanha Suomen ystävä – hän on esiintynyt näyttelyissä eri puolella Suomea useasti, ja muistan elävästi senkin, kun olin hänen kanssaan opettajana inkeriläistaiteilijoiden taideleirillä Pyhtään Kaunissaaressa joskus 1990-luvulla. Ja näin tapahtuikin, kun minulla oli ilo pitää eilen avajaispuhe Annusin näyttelyssä (9.8.–2.9.):

Siim-Tannel Annus ja kirjailija – myös kuvataiteilija – Bettina von Arnimin (1785–1859) huulet saksalaisesta 5 markan setelistä. Ja eiköhän taustalla luuraa myös viittaus Man Rayn (1890–1976) kuuluisiin huuliin. 

Avajaisissa oli runsaasti väkeä ja hyvä tunnelma, ja oli muun muassa hauska nähdä, kuinka naapurimaiden performanssitaiteen grand old manit Roi Vaara (s. 1953) ja Siim-Tannel Annus löysivät toisensa:

  

Illalla oli sitten jatkot ravintola Salvessa, ja aamulla herättyäni kirjoitin rähmäisin silmin Ortonin verkkosivuille lyhyen esittelyn näyttelystä. Tässä se:

Rahan ikonologiaa

Monipuolinen ja kansainvälisesti tunnettu tallinnalainen kuvataiteilija Siim-Tanel Annus (s. 1960) on kohtuullisen nuoresta iästään huolimatta ehtinyt nähdä taidemaailman kirjoa laidasta laitaan: neuvostoaikana hänet tunnettiin rajuista performansseistaan, jotka veivät hänet jopa KGB:n kuulusteluihin, mutta Viron uuden itsenäistymisen myötä hän jo kuului kansakunnan ensimmäisiin edustajiin Venetsian biennaalissa, maailman tunnetuimmassa nykytaidekatselmuksessa.

Annus opiskeli taiteilijaksi legendaarisen Tõnis Vintin yksityisopetuksessa Tallinnassa samalla kun opiskeli historiaa Tarton yliopistossa. Performanssiensa lisäksi hänet tunnetaan sekä piirtäjänä että graafikkona ja myöhemmin varsinkin maalarina.

Vuonna 2005 Annus tarttui suureen ajankohtaiseen teemaan, rahaan. Virikkeitä hän sai jo Suomen siirtymisestä uuteen valuuttaan, euroon, joka oli myös tulossa hänen oman kotimaansa uudeksi valuutaksi. Mukana oli näin varmaan ripaus nostalgiaakin, mutta sivusta tarkkailijana Annus haluaa ehkä pikemminkin vain kommentoida – kertoa siitä, miten katoavaista raha symboleineen on ja miten siihen ei myöskään kannata kiintyä liikaa.

Rahan symboliulottuvuudet ja ikonisuuden maailma ovat tarjonnut taiteilijalle runsaasti materiaalia, jota kautta löytyy reittejä niin historiaan, psykologiaan, politiikkaan kuin esteettisten muotojenkin maailmaan.

Annus on poiminut rahoista yksityiskohtia – silmiä, huulia, meren pärskeitä ja lintuja – ja pop-taiteilijan tavoin lähtenyt leikittelemään mittakaavalla. Taskussamme olevat rahathan muuttuvat hiljalleen näkymättömiksi aivan samoin kuin vaikkapa julkiset veistokset ja arkkitehtuuri, ja kiinnitämme harvoin huomioita niiden kuvakieleen. Näin Annus paljastaa meille piilossa olevia symbolisia arvoja ja tuo uusia näkökulmia arjen ikonologiaan. Mittakaavalla leikittely tuo mukaan epäilemättä myös tiettyä huumoria, toisinaan ironiaakin, mutta aivan vastaavasti yksityiskohdan suurentaminen saattaa viedä maalauksen kohti abstraktia ilmaisua ja näin tuoda taas uusia ulottuvuuksia taiteen historiaan.