Jukaistua 739 & Näyttelykuvia 1022 & Luettua 135: "Minä olen nyt vaaraton"

Jan Kenneth Weckmanin (s. 1946) tuoreen näyttelyn yhteydessä ilmestyi myös Parvs Publishingin julkaisema kirja My Way & The Highway hänen uudemmasta tuotannostaan. Siinä on Altti Kuusamon hienostunut ja paneutunut laaja essee Weckmanin tuotannosta ja Weckmanin ytä pohtivat jälkisanat omasta tuotannostaan. Minun osuuteni jäi vähän taustoittavamaksi ja jutustelevammaksi vietteyämme hauskan kolmituntisen hänen kanssaan kotonani ja nauha pyörien: 

"Minä olen nyt vaaraton"

Jan Kenneth Weckman muistelee hieman haikeana aikoja, jolloin verbi ”olla” oli vielä kunniassaan. Sen sijaan, että teos nykyään useimmiten ”käsittelee” jotain, ennen se vain ”oli” jotain. Käsitteleminen antaa vapauden tehdä mitä tahansa, koska se tarjoaa vastaansanomattoman valekaavun, tilaisuuden tarvittaessa puhua joko postmodernista tai dekonstruktiosta – puhumattakaan ironiasta. Tosin ei ironiakaan ole Weckmanille aivan vieras laji.

Mietin tätä seikkaa jo silloin, kun Weckman piti Galleria Heinossa vuonna 2011 ikään kuin retrospektiivisen näyttelyn, jossa oli vain uusia töitä. Esillä oli pelkästään muistikuvina toteutettuja versiota vanhoista töistä. Yhtenä tavoitteena hänellä oli ”jonkinlainen näkymätön kokonaisuus, ikään kuin totuus”. 

Atropos, 2015.

Koin Weckmanin jääneen tohtoroitumisensa jälkeen teoreettisen ajattelunsa vangiksi. Näin taidemaailma toimii: se haluaa lineaarisia tarinoita, joissa on taitekohtansa, ja usein se haluaa nähdä taiteilijan ”syventävän” teemojansa tai olevan ”uskollinen” niille. Jos taiteilija muuttui, sitä syytä tarkastella hänen ”kehittymisensä” kautta. Weckman ei ole toiminut koskaan rauhallisen evoluution edustajana vaan pikemminkin kuin mutaatiomaisena muutosvoimana, eikä vuoden 2011 retrospektiiviäkään ole ehkä syytä tarkastella varsinaisesti endogeenisten kehityskulkujen, siis kuin sisäsyntyisten ja taiteilijalle taiteilijuudessaan ”luonnollisiksi” koettujen kehityskulkujen kautta. Hän itse on todennut (Seitsemän maalauksen katsominen, 2005): ”Oma työni maalauksen ja kuvien suhteen on ollut kulkemista edestakaisin empimisen ja paluun välillä.” 

Keskusteltuani hänen kanssaan hän halusi kuitenkin korostaa haluaan kuulua johonkin yhteisöön, olla osana jotain – tähän vaikuttaa epäilemättä myös yli 20-vuotinen toiminta taideopettajana. Hän itse korosti sitä, hänen taidehistoriallinen tietoisuutensa alkoi varsinaisesti kehittyä siitä, mitä hän puhui oppilaille heidän keskeneräisten teostensa äärellä. Siitä miten hän joutui kesken prosessin miettimään sitä, mitä taide on ollut. 

Muistan kuinka innostunut olin vuoden 2011 näyttelystä ja toin sen myös esiin siitä kirjoittamassani lyhyessä kritiikissä (Kauppalehti 10.10.2011). Minäkin olin jo tuolloin Weckmanista kehittyneen tarinan vanki, koska tohtoroituminen vuonna 2005 antoi hänen teoksilleen uuden kontekstin, missä niihin piti selvästikin suhtautua taiteilijan statuksen muutoksen myötä ikään kuin vakavammin – niiden mahdollinen teoreettisuus tunnistaen. Kirjoitin tuolloin lauseen, jota en enää allekirjoita: ”Tohtorintutkinnon teoreettinen rimpuilu, joka varsinkin Weckmanin osalta tuntui erityisen raskaalta, tuotti usein maalauksia, joiden piti lähinnä todistaa jotain.” Jälkikäteen voisin ajatella pikemminkin, että hänellä oli vapaus ja tekosyy pohdiskella sitä kaikkea, mitä maalaus voi olla.

Uskoin, että Weckman oli hakenut erilaista totuutta kuin minä tuolloin löysin: ”Yhden totuuden Weckmanin soisi ainakin tajuavan. Hänen uudet maalauksensa osoittavat nimittäin sellaista rentoutta ja vapautuneisuutta, mitä en muista häneltä 2000-luvulla nähneeni.” Luokittelin ne jopa uudenlaisen, retrospektiivisestä luonteesta huolimatta tekijyyden hylkäävän ajattelun piikkiin todetessani: ”Nyt ne onneksi todistavat lähinnä omasta maalauksellisesta olemisestaan.” Ajattelin tuolloin varmaankin surrealistien suosiossa ollutta automaattikirjoitusta: onhan surrealismi se ainoa ismi, johon Weckman on yhdistetty – joskus nuoruudessaan. Jos ei sitten oteta huomioon Henry Wuorila-Stenbergin (Hämärän näkijä, 2013) tokaisua siitä, miten tuhoisaa Weckmanille oli siirtyä postmodernistiksi. Luulen, että Wuorila-Stenberg teki saman virhetulkinnan kuin minä. 

Näytös, 2015.

Suhteessa ismeihin Weckmanin ura ei noudattele kuitenkaan mitään totuttua kaarta. Opiskeltuaan vuoden Vapaassa Taidekoulussa ja valmistuttuaan sitten Suomen Taideakatemian koulusta vuonna 1973 hän itse asiassa katkaisi hyvin alkaneen uransa vuosiksi. Hän piti varhain kaksi näyttelyä: Strindbergillä vuonna 1969 ja Taidegraafikoilla vuonna 1970 – mikä oli tuohon aikaan vielä opiskelijalle vähän sopimatontakin. Vapaassa hän vain piirsi mallia, vaikka muisteleekin lämmöllä sen harrasta ilmapiiriä ja ”herrasmiestaiteilija” Kauko Hämäläistä (1928–86). Suomen Taideakatemian kouluun hän pääsi pelkillä piirustuksilla. Maalausta opettivat Eva Cederström (1909–1995) ja Anita Snellman (1924–2006), mutta eivät he hänestä taidemaalaria tehneet. Varhainen tukija oli taidegraafikko Simo Hannula (s. 1932), joka potki Weckmania alkavalla uralla eteenpäin. Yhtenä esikuvanaan hän muistelee nykyisen taidemaailman jo miltei kokonaan unohtanutta surrealisti Max Salmea (1931–1995). 

Weckman ei koulun jälkeen kuitenkaan astunut mihinkään taidemaailmaan: ”Olin käynyt taidekoulun, mutta olin taiteilijan uran kannalta täysin umpikujassa.” Hän alkoi sen sijaan elää ”hippikauttaan”, oli perustamassa legendaarisia Oraansuojelijoita ja Kasvista, teki horoskooppejakin. Leipänsä hän tienasi sairaalan apumiehenä, lääkintävahtimestarina ja lopulta Siuntion kylpylän vastaanottopäällikkönä. Ehtipä Weckman vuorotella ambulansissakin Taavi Kassilan toimiessa kuskina.

Puhe, 2015.

Paluu kuvataiteeseen tapahtui kirjoittamisen kautta. Söderström julkaisi hänen runokokoelmansa Du, stanna här vuonna 1978. Kirjoitusprosessin myötä hän oli myös ryhtynyt piirtämään ja piti ensimmäisen näyttelynsä kahdeksaan vuoteen Taidegraafikoilla samana vuonna. Hän osallistui myös vuoden 1978 Nuorten näyttelyyn ja sai heti Suomen Taideyhdistyksen jakaman arvostetun dukaattipalkinnon. Näin hän tuli uudestaan taidemaailmaan kuin puskista.

Oletan – ja niin hän itsekin olettaa – että poissaolo poliittisesti kuohuvasta 1970-luvun taidemaailmasta tuotti muun muassa sen, että hänet valittiin Suomen Taiteilijaseuran puheenjohtajaksi vuonna 1984 – samana vuonna hänet valittiin myös ensimmäistä kertaa valtion taideteostoimikunnan jäseneksi. Hän ei ollut ryvettynyt niissä taistoissa, joissa ei toisinaan vuosiin herunut minkäänlaista anteeksiantoa ja joista nykypolvet tietävät aivan liian vähän. Oleellista on varmaan myös se, että oli saanut pysytellä erillään myös tyylillisistä taistoista. Häntä ei ollut lokeroitu, joten se tietty vapaus, mitä hän on saanut ja kyennyt harrastamaan koko uransa ajan, alkoi jo tuolloin. Ainoa lokerointi, joka tapahtui jossain vaiheessa 1990-lukua oli se vaihe, jolloin vanheneva miestaiteilija oli se taidemaailman epäkiinnostavin tekijä, mutta tästäkin varmaankin aktiivinen nuorten kanssa opettajana toimiminen on ollut yksi pelastuksista. Weckman kertoo kokeneensa hetkellisesti sen vaikean vaiheen, mutta ei niin voimakkaasti, että olisi edes ollut vaarassa katkeroitua, niin kuin joillekin taiteilijoille on valitettavasti käynyt. Nyt kun hän on jättänyt kaiken opetus- ja järjestötoiminnan, hän on jälleen saavuttanut sellaisen vapauden, jota tuskin kukaan voi enää riistää: ”Minä olen nyt vaaraton”, hän toteaa itse. 

Vanhat kuilut on muutenkin hänen mukaansa ylitetty. Vanhemmat taiteilijat ovat alkaneet kiinnostaa, eikä Pierre Bourdieun aikoinaan esittämä taistelu kentän hallinnasta ole välttämättä enää täysin kurantti ismien poistuttua ja nykytaiteeksi nimetyn taiteen tyylillistyttyä vain hiipuvaksi ismiksi. Kenttä on vapaampi ja uutta nykytaidetta ei ehkä tule taiteen sulautuessa sosiologian ja filosofian lisäksi uudella tavalla omaan historiaansa. 

Olen itsekin toiminut 1980-luvulta opettajana, tutorina ja lopputöiden tarkastajana ja käytän usein varsin käytännöllisiä esimerkkejä nimiä mainiten. Niinpä ajattelin tehdä sen nyt kirjoittajanakin. Olin viime vuonna Lahden taideinstituutissa tutoroimassa ja otin erään ristikkomaalarin – grid, josta Altti Kuusamokin Weckmaniin liittyen kirjoittaa – kanssa puheeksi sen, miten hänen työnsä toivat mieleeni jotkut Weckmanin varhaisemmat ristikot ja niiden metamorfoosit. Hän ei ollut koskaan kuullutkaan Weckmanista, mutta seuraavana aamuna tupakkapaikalla hän kertoi innostuneena googlettaneensa Weckmania yöllä ja löytäneensä uutta innoitusta ja kokeiltavaa materiaalia omaan työhönsä. 

Näin Weckman on tietämättäänkin osa laajempaa yhteisöä.

***

Sitä paitsi näyttely oli hieno. Vielä pakottomampi kuin edellinen, samalla kuitenkin itsetietoinen ja haastava. Kyllä Weckman on vielä vähän vaarallinen.

Julkaistua 696 & Näyttelykuvia 1001: Hurmion Saavuttamisen vaikeudesta

Keskiviikon Kirkko ja kaupungissa (35/15) ilmestyi arvioni Amos Andersonin näyttelystä Pyhän Teresan hurmio (21.8.2015–26.1.2016). Oli vähän tuskallinen juttu kirjoittaa. Pidin melkein jokaisesta työstä, mutta kokonaisuus jäi minulle kuitenkin kummallisen ontoksi. Tosin on sanottava, että useimmat taiteilijatuttavani, joiden kanssa asiasta olen keskustellut, olivat samaa mieltä. Vähän minua kuitenkin harmitti kirjoittaa näin, koska hyviä töitä oli niin paljon. Jo näyttelyssä minulle tuli olo, että kaikkia olisi ollut hauska tarkastella yksityisnäyttelyissä, osana jotain muuta kuin yliviritetyn tuntuista hybristä. "Vähän nysä arvosteluksi, sanoisin." Näin totesi Antti Nylén Twitterissä. Ja onhan hän ihan oikeassa, mutta tilaa oli tasan annetut 3200 merkkiä, ja koska päätin olla mediakriittinen – näyttelykin on medium, jota sellaisena voi arvioida, annoin palaa näin: 

Hurmion saavuttamisen vaikeudesta

Kymmenen suomalaista nykytaiteilijaa on lyönyt hynttyynsä yhteen tutkaillessaan hurmion osuutta taiteellisessa prosessissa. Idea syntyi Sara Oravan ja Stiina Saariston työhuonekeskusteluiden pohjalta heidän pohtiessaan taiteen ja mystiikan yhteyksiä. Taiteilijat muodostivat kuraattoriparin, joka valitsi näyttelyyn mukaan Jenni Eskolan, Jukka Korkeilan, Heli Rekulan, Seppo Salmisen, Henry Wuorila-Stenbergin, Juha T. Koskisen ja Merja Kokkosen & Antti Nylénin. 

Nimensä näyttely sai Avilan Pyhästä Teresasta (1515–1582) , joka kirjoitti muun muassa näin, kun enkeli lävisti hänen sydämensä kultaisella keihäällä: ”Se sytytti minut kauttaaltaan suureen rakkauteen Jumalaa kohtaan. Niin ankara oli tuska, että se pani minut vaikeroimaan, ja niin ylenmääräinen oli se suloisuus, jonka tämä suunnaton tuska minussa synnytti, ettei kukaan haluaisi sitä menettää, eikä sielu tyydy vähempään kuin Jumalaan.” Tätä voisi epäilemättä käyttää myös yhtenä mahdollisena pakottavan luomisprosessin määritelmänä. 

Seppo Salminen, Johannes S, harjoituksia kellarissa III, 2015.

Pyhä Teresa ei ole ensimmäistä kertaa nykytaiteen inspiroija: Juha Saitajoki teki aiheesta kolme näyttelyä ja jopa väitöskirjan (2003). Moni taiteilija hakee innoitusta Gian Lorenzo Berninin (1598–1680) legendaarisesta veistoksesta Pyhän Teresan hurmiosta – näin Saitajokikin, mutta tässä näyttelyssä välittäjähahmot ovat poissa. Taiteilijat eivät ulkoista Teresan sisäisyyttä ja hiljaisuutta kuvittamalla. Keskeiseksi teemaksi nousee näin Teresan kokemuksia muistuttava minuudesta luopuminen. Tiedotteen mukaan kuraattorit ovat valinneet näyttelyyn ”miltei masokistisella tavalla ja ehdottomuudella omaan luomisprosessiinsa suhtautuvia taiteilijoita”.
Viritys on kova, ja katsojalle annetaan lupaus päästä uskonnollista kokemusta muistuttavan taiteellisen luomisprosessin äärelle ehkä poikkeuksellisella tavalla. 

Luulen, että Teresan kokemus on myöskin parhaimmillaan katsojan kokemus. Minuus saattaa hävitä, kun pääsee taideteoksen kanssa ekstaattiseen yhteyteen, jota on vaikea kuvata. Musiikissa ilmiötä nimitettiin minun nuoruudessani ”kolahtamiseksi”. 

Sara Orava, Rosario II, 2014, tempera ja öljy kankaalle.

Tämä näyttely ei kolahtanut. Mietin hämilläni syitä, ja päädyin kahteen. 

Näyttely on täynnä hyviä teoksia. Ne jäävät kuitenkin yksittäisiksi eivätkä muodosta kokonaisuutena sellaista kaikupohjaa, jonka kautta olisin pakotettu sisään näyttelyn tematiikkaan. Niistä puuttuu yhteinen klangi. Esimerkiksi Oravan maalauksissa aloin kiinnittää huomiota siihen, miten hänen isot maalauksensa muistuttivat hurmion sijaan taiteellisia suorituksia – vaikkapa taidokasta draperiaa eli kankaiden laskosten kuvaamista, mikä taiteessa on ollut yksi perinteinen laadun mittatikku. Pienemmissä maalauksissa tämä ulottuvuus puuttui: ne olivat intensiivisiä ja kiehtovia, mutta vain itsekseen. 

Toinen syy oli temaattisen virityksen ylikorostuminen. Suuri osa ystävistäni on taiteilijoita. He kaikki tuntuvat ”suhtautuvan luomisprosessiinsa masokistisella tavalla ja ehdottomuudella”. 

Taide nyt vain on tällaista. Tämä oli yksi satunnainen ryhmänäyttely sen osoittamiseksi.

Näyttelykuvia 882 & 883 & 884 & Luettua 124: Luomisen ikiaikaista tuskaa

Olen kiireiltäni käynyt viime aikoina aivan liian vähän näyttelyissä, joten viime torstaina päätin ottaa edes pienen kierroksen. Ensin kävin Galleria Jangvassa, missä oli Daniel Enckellin (s. 1965) näyttely (20.11.–8.12.).
Enckell ei tiedottamisessa paljoa konstaile: "Näyttelyn kuvallinen teema on ihminen." Ja näyttelyn kuvallinen teema oli ihminen, sidostensa ja mahdollisen vapautensa ristiaallokossa: 

Pidin Enckellin edellisestä Jangvan näyttelystä ja niin pidin tästäkin. Tämä omituinen, vähän vanhana syntynyt maalari on ikiaikaisten teemojensa ja vanhojen mestareiden tummasävyisen värimaailman tulkkina vähän kuin anakronismi, mutta todellisuudessa hän kuitenkin ylittää tuon vaaran hienosti. 

Narkissos, 2013.

Esimerkiksi ylläoleva Narkissos, joka peilasi lähteeseen kasvojensa sijaan varpaitaan – ja jalat ristissä –, oli vangitseva. Enckell on harras ja vakava maalari, jonka asennetta ja intohimoa maalaamiseen ja myös sen jatkuvaan opiskeluun on yksinkertaisesti vain kunnioitettava, vaikka hänen lajityyppinsä ei ihan ominta aluetta minulle olisikaan. Osaa se pysäyttää.

En kuitenkaan Narkissoksen tavoin kuihtunut lähteen äärelle vaan katsoin takahuoneessa Merja Tanhuan (s. 1964) näyttelyssä (20.11.–8.12.) tavallaan vähän samanhenkisiä valokuvia, nykyihmisiä 1600-luvun poseerauksissa. Tämä oli anakronismi, eikä pieni hymynhäiväkään pelastanut kokemusta. Nopeaksi vitsiksi jäivät nämä kuvat – muun muassa oikeanpuoleinen lady kuplamuovihepeneissään:

***

Sitten Helsinki Contemporaryyn ja Henry Wuorila-Stenbergin (s. 1949) näyttelyyn (1.–24.11.). Wuorila-Stenberg on omien sanojensa mukaan tullut vanhemmaksi ja hauraammaksi. Öljyvärimaalausten äijämäinen ja herooinen uho on jäänyt, ja paperille tehtyjen töiden kevyempi ote tuntuu nyt sopivammalta. Teemat ovat silti totutun rankkoja: kuolemaa ja seksuaalisuutta. Mutta mukana on myös W-S:lle ominaista huumoria – teosten nimiä myöten: Kuolema on huono sängyssä:

Eräs taiteilijaystäväni valitti sitä, että W-S ei osaa piirtää. Kyse lienee siitä, että on niin erilaisia tapoja lähestyä piirtämistä. Ystäväni tarkoitti varmaankin sitä, että joissain piirustuksissa W-S jää ikään kuin vain näköisyyden tasolle, eikä viivassa ole tarpeeksi herkkyyttä tai luonnetta – kuten tässä taiteilijaystävä Pentti Otto Koskisen (s. 1952) muotokuvassa:

  

Ja voihan olla, että W-S uskaltaakin rajummin kajota malliin – ja myös piirustusjälkeen – ja tutkailla mallin psyykeä, kun se onkin hän itse:

Oli miten oli, mielestäni näyttely oli vaikuttava. Mutta Helsinki Contemporaryn hirvittäviin koviin valoihin en kai tule tottumaan koskaan – vaikka valaistus W-S:n tapauksessa toimikin jollain tavalla hauskasti, kun ei kehyksiä ja laseja ollut.

***

Ja sitten ostin näyttelystä vihdoin sen puhutun – muun muassa Mustekalassa – kirjankin:

 

Ja tuhrasin miltei kolme kokonaista päivää tämän 600-sivuisen taideodysseian lukemiseen. Toisaalta se, että päiviä kului vain kolme, kertoo siitä, kirjassa on imua. On tämä tärkeä ja myös poikkeuksellinen kirja, joka jokaisen nuoren taiteilijan ainakin on syytä lukea. Sen kirjalliset arvot eivät ehkä huikaise, ja olisi se varmaan jossain mielessä tarvinnut lisää kustannustoimittamista. Mutta olisiko siitä toimittamisen jälkeen jäänyt jäljelle se oleellinen? Juuri tällaisena isona ryöppynä kirja on juuri sellainen kuin sen dokumenttina ja juuri tällaisen taiteilijan urakertomuksena tulee ollakin. Hyvin rehellinen – ei ilmeisesti kuitenkaan aina ihan tarkasti muistettu – ja avoin mutta myös analyyttinen esimerkiksi suhteessa siihen, mitä taidetta W-S on elämänsä aikana nähnyt ja katsonut. Toki minua ärsytti koko ajan W-S:n korostama ulkopuolisuus ja antielitistisyys – muistetaan nyt kuitenkin, että hän toiminut seitsemän vuotta alan korkeimman oppilaitoksen professorina, saanut muun muassa Suomi-palkinnon ja Pro Finlandia -mitalin ja että hänen töitään on kaikissa merkittävissä kokoelmisssa ja että tämän antielitistin gallerioiden sarja on miltei se kaikista elitistisin: Artek, Anhava, Helsinki Contemporary –, mutta vastustukseni kuitenkin murtui helposti. Tällainen on W-S:n psyyken rakenne, ja esimerkiksi hänen uskonnollisen etsimisensä autenttisuutta on turha epäillä – vaikka siihen ei kykenisikään samastumaan. Ainakin minun oli pakko ottaa tämä etsintä tosissaan – ja taiteellisen etsinnän kuvaus oli mielestäni hieno. Sitä paitsi mitä pahaa siinäkään olisi, että lukija saa joskus vähän naureskella partaansa? 

Tämä on tärkeä suomalainen taidekirja – ja se on sitä juuri tällaisena. Ei sen olisi saanutkaan olla sliipattu ja siisti paketti.  

Näyttelykuvia 850 & 851: Lisää Berliinin suomalaisia

Lauantaina oli taas suomalaisten etsintäpäivä. Seitsemän suomalaistaiteilijaa – Maija Helasvuo (s. 1968), Minna Jatkola (s. 1974), Mika Karhu (s. 1969), Jukka Lehtinen (s. ?), Niina Räty (s. 1973), Juha Sääski (s. 1952) ja Jan Kenneth Weckman (s. 1946) – perusti viime syyskuussa Novalisstrasselle Galerie Toolboxin, jossa on ollut esillä heidän omia näyttelyitään ja muita suomalaisvieraita. Nyt tarjolla oli Weckmanin kuratoima Beauty Box (7.–28.9.), jossa oli mukana kolme taiteilijaa: Robin Lindqvist (s. 1979), Veronika Ringbom (s. 1962) ja Henry Wuorila-Stenberg (s. 1949). Weckmanin punainen lanka – kauneuden ongelma taiteessa – tuntui vähän päälleliimatulta jälkirationalisoinnilta, mutta oikeastaan sama se, tarjolla oli ihan hyviä duuneja:

Veronika Ringbomin ja Henry Wuorila-Stenbergin huone.

Kiinnostavinta minun kannaltani oli nähdä nuoren Lindqvistin töitä, joita en ennen ollut nähnytkään. Hänen pienikokoiset maalauksensa olivat hauskalla tavalla monumentaalisen abstrakteja teemoiltaan, mutta varsin pieni koko tuotti hilpeän, ehkä vähän irvailevankin vaikutelman:

Robin Lindqvist: Cy Twombly, 2013.

***

Sitten piipahdin lähellä Torstrassella tosi oudossa paikassa: Designpanoptikum – surreales Museum für industrielle Objekte on venäläisen valokuvaajan ja keräilijän Vlad Korneevin (s. ?) luomus. Varsinainen sata vuotta vanhan teollisen materiaalin ja kummallisen alitajunnan sekasotku:

***

Ja tuli sitä etsittyä Itä-Berliiniäkin – ja löydettyäkin. Tässä 1960-luvulla avattu Karl-Marx-Alleen Kino International:

Julkaistua 399: "Syvällisesti lohdullisia balladeja ihmisenä olemisesta"

Joskus viime syksyn alussa kävin Iissä haastattelemassa taidemaalari Petri Yrjölää (s. 1972). Tavoitteena oli teksti Yrjölän Oulun taidemuseon näyttelyn yhteydessä julkaistavaan näyttelyjulkaisuun. Nyt Lupaus huomisesta (9.2.–14.4.) on avattu ja kirjanen ilmestynyt. Tässä tekstini tästä hienosta maalarista:

”Syvällisesti lohdullisia balladeja ihmisenä olemisesta”

Taiteilijasta on usein tapana puhua siten, että häntä verrataan muihin taiteilijoihin. Taiteilijoita niputetaan yhteisten tekijöiden pohjalta ja nipuille annetaan nimiä – toisinaan vähän kattavampiakin, joita nimitetään puhekielessä ”ismeiksi”. Näin taidehistoria on perinteisesti toiminut, ja tämä puhe jatkuu edelleenkin. Kun taiteilija on saavuttanut 40:n vuoden iän, kuten iiläinen Petri Yrjölä (s. 1972), ja ainakin osin jo vakiinnuttanut asemansa, on häntä yleensä lokeroitu jo moneen kertaan. Yrjölää on sijoitettu romantiikan piiriin – ”Yrjölän öljymaalauksien perusvire on romanttinen”, totesi Veikko Halmetoja vuonna 2004. Yrjölän suhdetta abstraktin ja figuratiivisen välimaastossa on myös pohdittu: ”Taiteilijan työt ovat vuosi vuodelta muuttuneet yhä abstraktisemmiksi, puhtaiksi maalauksiksi”, kirjoitti Vesa Kärki. Yrjölän mahdollista symbolismia on myös pohdittu (Riitta Mäkelä), samoin kuin maalaustensa ekspressionistisia ulottuvuuksia (Ullamaria Pallasmaa). Virpi Nikkari ja Harri Moisio päätyivät jopa puhumaan Yrjölän töiden ”mystis-uskonnollisesta ulottuvuudesta”. Luokilla on nykyään myös tapana yhdistyä: Pallasmaa nimitti Yrjölää ”romanttiseksi post-ekspressionistiksi”. Yrjölän suhde väriin tuottaa Pallasmaan mielessä myös voimakkaan luokituksen: ”Häntä voi pitää nimenomaan koloristina.” Mäkelä niputti pohdinnoissaan yhteen jopa melko ristiriitaiset ulottuvuudet: ”Sillä taiteilijan lähtökohtana töissään on nimenomaan abstraktio ja tunne”. Enkä yritä väittää, että hän olisi kovinkaan väärässä – varsinkin kun taiteilija itsekin saa taidemaailmassa silloin tällöin puheenvuoron. Näin Yrjölä: ”Muistikuvistani luodut maisemat abstrahoituvat työskentelyssäni ja teoksissani tärkeän osan saa värin ja valon luoma tunnelma.” [Kursivoinnit minun] 

Kuljit kanssani, 2012. Kuva: Mika Friman.

Kun tapasin Yrjölän hänen työhuoneellaan syyskuussa 2012 haastatellakseni häntä, hän ilmoitti melkein ensitöikseen, että taiteesta kirjoittaminen on melko tyhjänpäiväistä ja hänen kannaltaan epäkiinnostavaa puuhaa. Enkä lainkaan ihmettele tätä. Kuvia tekevä puhuu kuvin varmaankin juuri siksi, että niistä asioista, jotka kiinnostavat ja tuntuvat keskeisiltä, puhutaan nimenomaan kuvin. Taisi olla Isadora Duncan, joka totesi hänen tanssinsa merkitystä kysyttäessä: ”Jos osaisin kertoa sen, ei olisi mitään mieltä tanssia sitä.”

Syy, miksi kuitenkin kiinnitän nyt näin paljon huomiota aiempaan puheeseen Yrjölän taiteesta, on yksinkertainen: retrospektiivinen näyttely tarjoaa hyvän tilaisuuden koota tätä puhetta niin kuin Yrjölän taidetta on nyt koottu ja tarkastella kaikkea tätä puhetta suhteessa itse teoksiin, jotka ovat kerrankin nähtävinä samanaikaisesti. Tällainen viime aikoina taidemaailmassa yleistynyt uran keskivaiheen retrospektiivi (engl. mid-career retrospective) tarjoaa sitä paitsi taiteilijalle itselleen mahdollisuuden miettiä vielä kohtuullisen hengissä ollen omaa sijoittumistaan taiteen kentässä – antaen jopa tilaisuuden tarvittaessa itsensä puolustamiseen tai jopa erilaisiin irtiottoihin.

***

Yritän vielä toista kautta. Taidehistoriallisen asemoinnin sijaan taiteesta on enenevässä määrin alettu puhua eri tieteenalojen termein. Mukaan ovat tulleet voimallisesti ainakin filosofia, psykologia ja sosiologia – jopa teologiakin. Kun keskustelin Yrjölän kanssa maalauksellisista asioista, ulotti hän itsekin puheen vaikeuksitta ja ikään kuin huomaamattaan muille elämänalueille. Kun kysyin häneltä sitä, miksi hänen maalauksensa ovat usein niin isokokoisia, hän mietti sitä ensin itsensä ja tekniikkansa kautta: ”Fyysiselle äijälle on miellyttävämpää tehdä isompaa, käyttää isompia pensseleitä.” Fyysisyydellä hän viittaa epäilemättä muun muassa nuoruuden harrastukseensa pyöräilyyn, mutta samalla hän siirtyi nopeasti katsojan alueelle: ”On parempi tehdä pintoja, jotka säväyttävät.” Vaikka taiteilija luonnollisesti tekee itselleen – ainakin juuri varsinaista työtä tehdessään –, miettii Yrjölä kuitenkin, teosten kokoakin miettiessään nimenomaan katsojan roolia: ”Isot maalaukset ovat ikkunoita toiseen maailmaan, joka on tuttu ja samalla vieras, ehkä kiehtova, ehkä pelottava, ehkä rakastettava, ehkä ymmärrettävä… En halua näyttää kaikkea vaan haluan jättää arvoituksellisuutta katsojalle, joka voi nähdä työn oman historiansa kautta, eri tavalla, jokainen omalla tavallaan.” 

Maailma kaartuu, 2011. Kuva: Mika Friman.

Yrjölän omat sanat tuttu ja vieras laukaisivat minussa välittömästi voimakkaita mielleyhtymiä alueille, joiden terminologialla nykytaiteesta on toisinaan tapana puhua. Juuri tätä on nimittäin itävaltalaisen psykoanalyysin isän Sigmund Freudin viljelemä, vaikeasti suomennettava käsite das Unheimliche (’kummallinen’, ’kammottava’, ’epämukava’ jne.). Kuten kirjallisuudentutkija Esa Salovaara toteaa: ”Freud painottaa unheimlich-käsitteen ambivalenssia: kotoisasta heimlich-käsitteestä on kehittynyt vastakohtansa unheimlich, joka tarkoittaa kaikkea, minkä piti pysyä salassa, kätkettynä, ja mikä on tullut ilmi.”

Juuri ambivalenssia, tiettyä vastakkaisuuksien yhtäaikaista ja ristiriitaista yhdessäoloa, Yrjöläkin työssään usein korostaa. Hän on kiinnostunut nimenomaan vastakohtien tuottamasta jännitteestä. Hänen maalauksissaan käyvät vuoropuheluaan erilaiset vastakohdat ja janojen ääripäät: valo ja varjo, pinta ja syvyys, esittävä ja ei-esittävä ja kuten hän itse – viittamaatta mihinkään Freudiin tai psykologisiin teorioihin – totesi: tuttu ja vieras.

Vaikka Yrjölä itse toteaa teostensa olevan eräänlaisia ikkunoista toisenlaiseen maailmaan, ovat ne työprosessin kautta samalla itselleen vastakkaisia: abstrahoimalla, vieraannuttamalla, tekemällä tunnistamattomaksi hän ikkunaa avatessaankin hieman paradoksaalisesti samalla myös sulkee sitä. Hän sekä tuo esiin sitä, minkä piti pysyä salassa, että peittää sitä. Kyse ei kuitenkaan ole tietoisesta tekniikasta: ”En mieti figuurin ja abstraktin jännitettä, kaikki on mahdollista, kaikki avointa, minun ei tarvitse pysyä missään luokassa…”

Itsestäänhän, omista tunteistaan ja tunnelmistaanhan Yrjölä tietenkin kertoo, mutta tajuaa samalla, että kyse on samalla yleisestä tasosta, että katsojilla on täsmälleen samanlaisia tunteita ja tunnelmia mutta joiden paljastaminen, esiin räväyttäminen, poistaisi sen mysteerin, joka tekee hyvästä taiteesta hyvää taidetta ja johon ei sanoin niin helppoa ole päästä käsiksi.

Yrjölä maalaa kerroksellisesti ja hitaasti, väliin pelkästään pitkään mietiskellen. Aivan vastaavasti katsomisprosessi on kerroksellinen, jota voi avata hedelmällisesti juuri unheimlich-käsitteen avulla, Freudin itsensä sanoin: ”Unheimlich (epämukava) on jollain tapaa heimlich (mukava, kotoisa, salainen)…Voidaan kulkea kahta tietä: voidaan tutkia millaista kehitystä kielen kehitys on sijoittanut sanaan unheimlich, tai koota yhteen se, mikä ihmisissä ja olioissa, aistivaikutelmissa, elämyksissä ja tilanteissa saa meidät kokemaan epämukavuuden tunnetta, ja näin löytää epämukavuuden salattu luonne siitä, mikä on kaikille tapauksille yhteistä. Tahdon paljastaa saman tien, että molemmat tiet johtavat samaan tulokseen: kammotus on sellaista kauhua, joka juontuu ammoin tutusta, muinoin mukavasta.”

Pitääkö tästä puhua tämän enempää, pitääkö tätä purkaa? Mielestäni ei, enkä usko Yrjölänkään olevan asiasta yhtään eri mieltä. Mutta sanojahan aina käytetään, niin tekee Yrjöläkin, joka kirjoittaa runoja. Hänen säkeistään voi lukea tuon saman tutun ja oudon ristivedon:

Lennän pimeässä
sinä siipieni kantajana.
Laske minut metsään
niin etteivät pimeän neulaset
minua vahingoittaisi.

Metsä on yhtäaikaisesti sekä pelottava että turvallinen. Niin kuin pimeäkin. Niin kuin se toinen, se ’sinä’, mutta olkoon se kuka tahansa…

***

Yrjölän taidetta voisi lähestyä tietysti hänen teemojensa ja motiiviensa kautta. Hän maalaa usein maisemiksi luonnehdittaviksi olevia asioita. Teoksissa voi erottaa metsää, merta tai muutenkin vettä. Yksittäisissä motiiveissa katsoja voi kiinnostua vaikka kimalaisista ja puista – joita voi tarkastella vaikka Yrjölän alter egona tai sitten vaikkapa yleisesti ihmisen allegoriana. Yrjölä itse mietti kimalaista ja palauttaa sen lapsuuden kokemukseen: ”Näin äitini suvun mökillä Päijänteellä lapsena miten kimalainen istuu kukassa, miten raskaasti se lähtee lentoon, näin samalla ihmisen – raskauden, kömpelyyden ja pienuuden… sen kuinka pieni ihminen on luonnossa.” Yksityiskohtiakin voi paljastaa enemmänkin: yhteen aikaan Yrjölä maalasi uponneita veneitä, ja osa maalausten voimasta tuli epäilemättä siitä tosiseikasta, että hän oli käynyt veneenveistokurssia, mikä mahdollisti mätänevien ja hajoavien veneiden yksityiskohtien rankojen kuvaamisen siten, että tragiikka perustui sille todentunnulle, jonka katsoja voi aistia – tietämättä taustoja. Mutta miksi näitä yksityiskohtia pitäisi avata? Ei kai katsojan kokemus siitä mihinkään muutu?

Jäätynyt, 2004. Kuva: Mika Friman.

Ei Päijännekään ole olennainen kuin Yrjölän omassa henkilöhistoriassa. ”En ole mikään maisemamaalari”. Yrjölä totesi minulle. Hän ei maalaa luonnossa vaan työhuoneellaan. Luonnolla on kuitenkin suuri merkitys hänen työlleen: ”Maalausten lähtökohdat löytyvät luonnosta. Luontoelementit: valo, meri, metsä ja taivas ovat aina olleet minulle tärkeitä.” Yrjölän paikat ovat ”oikeita” paikkoja, mutta sekoittuneena hänen henkilöhistoriallisissa kokemuksissaan, ne eivät ole palautettavissa arkiseen todellisuuteen, ne eivät sijaitse enää missään tietyssä miljöössä eksaktilla tavalla kuvattavina: ”Nuoruuteni kesät saaressamme ovat tuoneet luonnon sisälleni. Luonnon jännitteistä kumpuaa minuuteni. Viittaan töissäni sellaiseen, jonka toivoisin koskettavan sitä osaa meissä, joka on särkyväisin ja tärkein.”

Se särkyväisin ja tärkein näky usein unissa: ”Näen paljon voimakkaita unia, ja ne vaikuttavat aika paljon työskentelyyni. Eikä aina tarvitse välttämättä olla unessakaan. Joskus vaan välähtää joku idea… FLASH!... näen kuvan. Näen sen usein valmiina mittasuhteineen, joten ei minun tarvitse luonnostellakaan. Mutta maalatessa asiat kuitenkin muuttuvat, ja prosessi vie aina mukanaan. En siis koskaan näe valmista maalausta, jonka vain toteuttaisin… en koskaan kuvita… ja tekniikkani vuoksi sattumallakin on oma osuutensa. Se tietenkin muuttuu kokemuksen myötä hallitummaksi.”

Samalla tavalla kuin Yrjölän teokset abstrahoituvat, voi tematiikankin osalta mennä hiljalleen abstraktimpaan suuntaan. Kimalaisista ja koivuista voidaan mennä yleisemmälle tasolle. Yrjölän omin sanoin: ”Lähtökohta on herkkyyden ja voiman symbioosi. Kyse on katoavaisuudesta, elämän ja kuoleman kysymyksistä… syntymisestä… eiväthän ne sen monimutkaisempia asioita ole, mutta niistä se monimutkaisuus syntyy…”

***

Yritetään vielä neljättä tietä. Taiteilijoita lähestytään usein luovina poikkeusyksilöinä, joiden elämä on jo sellaisenaan kiinnostavaa. Tällaista lähestymistapaa nimitetään biografiseksi, ja taidehistoriassa se on nykyään mielletty useimmiten vanhanaikaiseksi. Jo vuosia on puhuttu esimerkiksi taiteilijamytologian tai pahimmillaan neromyytin purkamisesta. Lapsia on näin kuitenkin heitetty aika paljon pesuveden mukana.

Kun olin vierailulla Yrjölän vanhasta kaupasta muunnetussa kodissa ja työhuoneessa, näin yläkerran käytävien seinillä maalauksia, jotka tunnistin Yrjölän töiksi mutta joiden laatua jouduin hämmästelemään, kun kuulin niiden olevan vasta vähän toisella kymmenellä olevan Yrjölän töitä. Yrjölä on selkeä luonnonlahjakkuus – riippumatta mistään taiteilijakoulutuksesta, jota sitäkin hänellä on runsaasti. 

Juhlat, 2011. Kuva: Mika Friman.

Yrjölä itsekin tiesi jo varhain tulevansa taidemaalariksi: ”Vietin aika yksinäistä lapsuutta Oulunsalossa. Pakenin piirtämiseen. Se jäi unohtumattomaksi kokemukseksi.” Eikä pelkkä piirtäminen riittänyt: ”Lastenkirjojani olivat taidekirjat. Kasvoin jokseenkin kulttuuriperheessä. Isä oli metsänhoitaja, äiti kieltenopettaja. Kotona soi klassinen musiikki, ja kirjahyllyssä oli taidekirjoja, muun muassa kirjasarja Suomen taide. Suomen taiteesta jatkoin Maailman taiteeseen, ja opettelin kaiken mahdollisen.”

Peruskoulun jälkeen Yrjölä suunnisti heti Limingan taidekouluun, sieltä Kokkolan Pohjoismaiseen taidekouluun ja sieltä kahden vuoden jälkeen Kuvataideakatemiaan, josta hän valmistui taidemaalariksi vuonna 1998. Akatemian kolmantena vuotena löytyi se juttu, joka tuntui omalta ja tuntuu siltä edelleenkin: ”Löysin tummanpuhuvan maailman ja tajusin, että työssä täytyy olla voimaa… ja se voimahan on aika mystinen juttu, se miten se saadaan aikaan… sitä kautta löysin rakkauden varjon ja valon leikkiin, ja se kiehtoo minua edelleenkin.”

Kuvataideakatemian tärkeimpänä opettajanaan Yrjölä muistelee Henry Wuorila-Stenbergiä, jonka luokse hän hakeutui kuitenkin aivan muista kuin maalauksellisista syistä. ”Me olemme Henryn kanssa maalareina hyvin erilaisia, ja se on aika tärkeää… suhteessa tärkeämpää onkin ollut syntynyt ystävyys ja ne filosofiset keskustelut, joita meillä on tapana käydä. Ei maalaamista mielestäni voi oikeastaan opettaa lainkaan – niin kuin klassista piirtämistä.”

Taidemaalarin ja taidekirjoittajan tekniikka on usein samankaltainen peittämisen ja paljastamisen vuoropuhelu. Taidekirjoittaminen on usein lopputulokseltaan viileää ja asiallista, eikä prosessin yksityiskohtiin ole tapana mennä. Teen nyt kuitenkin poikkeuksen. Kesken tämän kirjoittamisen soitin Wuorila-Stenbergille, joka sattuu kuulumaan myös minun tuttavapiiriini, ja aloitin suoraan, kertomatta tarkoitusperiäni: ”Kerro minulle jotain Petri Yrjölästä.”

Vastaus tuli epäröimättä – ja myös motiiveja kysymättä: ”Sillä on jotain sellaista 1980-luvulle tyypillistä hybristä, uhoa… ja pohjoista melankoliaa. Maisemiahan se tekee, mutta sen jylhät maisemamaalaukset eivät kuitenkaan kuvaa vain luontoa, vaan ne ovat ennen kaikkea synkeitä, mutta silti syvällisesti lohdullisia balladeja ihmisenä olemisesta.”

Melankolia lienee yksi avainsana Yrjölän tuotantoon. Kun kysyin häneltä synkkyyden ja melankolian eroa, hän vastasi: ”Synkkyys on kuolema, melankolia on tapahtumasarjojen ja sattumankauppojen lopullinen summa.” Syntymän ja katoavaisuuden tematiikan parissa askaroivaa Yrjölää kiinnostaa juuri tuo historiallisten tapahtumien summa. ”Historia on tehnyt meistä tällaisia, me suomalaiset olemme melankolisia.” Makrohistorian lisäksi on olemassa mikrohistoria ja vielä kunkin henkilön osin satunnainen henkilöhistoria, jonka kautta tekijä tekee ja katsoja taidetta katsoo ja vastaanottaa, ja siksi Yrjölä haluaakin jättää teoksensa avoimiksi – palaan aiempaan Yrjölän kommenttiin katsojasta, ”joka voi nähdä työn oman historiansa kautta, eri tavalla, jokainen omalla tavallaan.” 

Lupaus huomisesta, 2012. Kuva: Mika Friman.

Kun Wuorila-Stenberg puhuu ”syvällisesti lohdullisesta”, on sitä hieman syytä avata. En huomannut puhelimessa kysyä häneltä selvennystä, mutta uskallan olettaa, että kyse on nimenomaan esteettisestä laadusta. Yksi hyvän taiteen ominaisuuksista on nimittäin oudolla tavalla kaksinapaista: vaikka tematiikka olisikin traagista, synkkää tai melankolista, tuottaa taiteilijan osaamiseen liittyvä esteettinen ulottuvuus teokselle oman lisäulottuvuutensa: ei ole lainkaan haettua puhua Aristoteleen katarsiksesta, tragedian tuottamasta tunnetilasta, joka johtaa jonkinlaiseen puhdistautumiseen, elämänhalun uudistumiseen ja voimistumiseen.

Mutta on syytä kuitenkin muistaa, että Yrjölä ei ole sen paremmin psykiatri kuin taideteoreetikkokaan. Hän on taidemaalari. Hän on myös taidemaalari, joka ei paljoa piittaa trendeistä tai taidehistorian konventioista. Hänellä on vahva näkemys omasta maailmastaan.

”Petri on omavaloinen. Se on hurjaa”, lopetti Wuorila-Stenberg puhelun.

Lähteet:

– Freud, Sigmund: Murhe ja melankolia. Vastapaino 2005.

– Halmetoja, Veikko: Oulusta Mältinrantaan. – Aamulehti 29.10.2004.

– Kärki, Vesa: Hallitun sattuman taidemaalari. – Kaleva 15.4.2009.

– Mäkelä, Riitta: Aaltoliike ja valohämy. – Kaleva 7.3.2002.

– Nikkari, Virpi & Moisio, Tomi: Petri Yrjölä. – Nikkari, Virpi (toim.): Olotila OK! Sara Hildénin taidemuseo 2010.

– Pallasmaa, Ullamaria: Maisema sielun tilana. – Karvonen, Kirsti (toim.): Ars Fennica 2009. Henna ja Pertti Niemisen Kuvataidesäätiö Ars Fennica, 2009.

– Salovaara, Esa: Komiikka ja Unheimich Maiju Lassilan romaanissa Kuolleista herännyt. Pro gradu, Jyväskylän yliopisto (https://jyx.jyu.fi/dspace/handle/123456789/38090)

– Yrjölä, Petri: Maalauksia. – Lager, Katariina (toim.): Näitkö. tm-gallerian ja Taidemaalariliiton näyttelytoiminta 2004. Taidemaalariliitto 2004.

***

Ja palataan vielä vähän muistoihin. Kirjoitin aikoinaan Kauppalehteen minikokoiset esittelyt vuoden 2009 Ars Fennica -ehdokkaista, joihin Yrjöläkin kuului. Ja löytyihän teksti tietokoneen uumenista. Näin ajattelin Yrjölästä tuolloin – ja varsin pikaisesti tuttuun journalistityyliin. Muistan vieläkin sen, kun pressistä piti rynnätä himaan kirjoittamaan tunnin aikataululla viidestä ehdokkaasta:

Täysverinen maalari

Oululainen taidemaalari Petri Yrjölä (s. 1972) on outo vieras tämänvuotisten Ars Fennica -ehdokkaiden joukossa. Hän on rehellisesti ihan vanhanaikainen maalari ilman sen kummempaa poliittista agendaa.

Maalaustaiteen kuolemasta puhutaan varmaan yhtä usein kuin teatterin kriisistä, mutta eipähän tuo näy kuolevan. Yrjölä myös osoittaa, ettei kaiken nähtyäänkin voi vielä nähdä enemmän. Pystyyn kuolleiden kliseiden sijaan Yrjölän välinevalikoima on kaikessa yksinkertaisuudessaan aivan riittävä.

Luonnonmaisemaa ilman sitä häiritsevää ihmistä kuvaava Yrjölä löytää mittakaavoja vaihdellessaan outoja asioita ja myös kuvaa niitä komeasti. Ja voi hänen teoksiinsa sijoittaa lopulta tuntevan ihmisen moninaisine tunteineen. Se rooli jätetään samastuvalle katsojalle.

Julkaistua 369 & Näyttelykuvia 753: Miehen riemua

Maanantaina Galleria Ortonissa vietettiin isolla porukalla avajaisia. Ilomiehet – AnttiArkoma (s. 1961), Niels Haukeland (s. 1957), Petri Hytönen (s. 1963), Aarne Jämsä (s. 1956), Mikko Paakkola (s. 1961), Paavo Paunu (s. 1965) ja Henry Wuorila-Stenberg (s. 1949) ripustivat sunnuntaina näyttelynsä, ja yhdessä tehtyjä teoksia piisasi:

Tänä aamuna kirjoitin gallerian verkkosivuille esittelyn ryhmästä:

Miehen riemua

Taiteilijaryhmiä on nykyaikaisen taide-elämän keskuudessa ollut aina. Usein on kyse tyylillisesti tai henkisiltä taustoiltaan samanhenkisistä taiteilijoista – varsinkin modernismin ns. ismien taisteluiden tuoksinassa syntyneistä ryhmistä. Toisinaan tekniikka ja erilaisten teknisten ongelmien yhdessä pohtiminen ja ratkaiseminen yhdistää tekijöitä. Toisinaan vain hyvin toistensa kanssa viihtyvät kaverukset haluavat pitää yhdessä näyttelyitä, onhan se esimerkiksi taloudellisesti helpompaa.

Suomen taide-elämässä on koko 2000-luvun vaikuttanut harvakseltaan esiintynyt taiteilijaryhmä, jonka toiminta on melko poikkeuksellista. Ilomiehet – Antti Arkoma (s. 1961), Niels Haukeland (s. 1957), Petri Hytönen (s. 1963), Aarne Jämsä (s. 1956), Mikko Paakkola (s. 1961), Paavo Paunu (s. 1965) ja Henry Wuorila-Stenberg (s. 1949) – kokoontuvat usein piirtämään yhdessä, ja seurauksena on aina taideteoksia, joissa yksittäinen kädenjälki häviää kollektiivisen luomisen juonteeksi. Kukin taiteilijoista on jo vakiintunut ja hankkinut menestystä omalla urallaan, kuka maalaten ja kuka veistäen, mutta yhdessä syntyneet työt eivät useinkaan paljasta niiden tekemiseen osallistuneita taiteilijoita. Joissain ovat kaikki mukana, joissain muutama – miten sessioihin onkaan kulloinkin ehditty, sillä joukko on levittäytynyt myös eri puolille Suomea: Porvoosta Sipoon, Helsingin ja Turun kautta Orivedelle.
Tyylillisesti tarkastellen – ja epäilemättä myös ihmisinä – taiteilijat poikkeavat melko paljon toisistaan, mutta yhteinen sävel tuntuu löytyvän pakottomasti. Sävel onkin hyvä vertaus: kollegani Seppo Heiskanen totesikin osuvasti Ortonin näyttelyn yhteydessä Ilomiesten sekatekniikkateosten olevan kuin jazzmusiikkia. Improvisoinnista onkin epäilemättä kyse: jotkut maalaavat pohjia, antavat virikkeen, joku lisää jotain, vie teemaa johonkin suuntaan, ja joku taas kommentoi. Ei olisi lainkaan haettua puhua myös klassisen musiikin termein: Ilomiesten teoksista voi hakea myös kontrapunktin ja polyfonian ulottuvuuksia.
Oma osuutensa työskentelyn onnistumiseen on myös yhteisöllisyydellä ja pelkän miehisen yhdessäolon paineettomuudella – machomiehistä on turha puhua. Ryhmä julisti jo vuonna 2000: ”Ilomiehet etsivät miehen elämän valopuolia ja julistavat vapautuneen ja rennon miehen puolesta.” Olen seurannut ryhmän toimintaa, ja uskallan sanoa, että ei toiminta todellisuudessa aina ole ollut niin vapautunutta ja rentoa, mutta juuri yhdessä tekeminen on tae oikeasta suunnasta ja kehityskuluista, jotka tulevat näkyviin myös tuotannossa. On itse asiassa varsin emansipatorista, että miehet voivat olla keskenään muuallakin kuin kapakassa tai halata toisiaan muutenkin kuin joukkuepelissä syntyneen maalin jälkeen. Piirtäminenkin voi yhdistää aidosti – sekä tuottaa onnistumisen tunteita ja riemua.

Riemukkaat miehet avajaisissa: vasemmalta Arkoma, Hytönen, Wuorila-Stenberg, Jämsä, Paakkola, Haukeland ja Paunu.

Julkista taidetta 62 & Katutaidetta 90: Kiirettä riitti

Rästien purku jatkuu. Elokuun puolivälissä piti kiirettä, ja samana päivänä saattoi olla useita taideasioita käynnissä. Esimerkiksi 15.8. Polaroid-näyttelyä (18.8.–2.12.) ripustettiin kiivaasti. Tässä Heikki Rapo (s. 1963) ja Jouni Kujansuu (s. 1962) – molemmat taiteilijoita mutta myös Suomen valokuvataiteen museon osaavia huippuripustajia – työn touhussa:

Kesken päivää piti käydä tarkastamassa, että Ilomiehet ova ahkerina valmistelemassa Galleria Ortonin tulevaa näyttelyä. Ja siellähän se Henry Wuorila-Stenberg (s. 1949) työskenteli:

Ja vastapäätä pohjia seitsemän miehen yhteistyölle valmisteli Antti Arkoma (s. 1961):

Sitten pitikin jo rynnistää Raha-automaattiyhdistykseen neuvottelemaan, että josko ensi kesän vaivaisukkonäyttely voisi saada jotain tukea. RAY:n aulassa hätkähdytti julkinen teos, jonka tekijää en kyennyt edes arvaamaan:

Ja oikea vastaus on Mauri Favén (1920–2006). Aika raikas ja ehkä jopa vähän epäkonventionaalinen auladuuni. Kyseessä on Nouseva päivä vuodelta 1978.

Ja pitihän kaduillakin pitää silmiä auki:

Töissä vappujuhlissa

Vapunaattona lähdin retkelle Porvooseen. Tarkoitus oli pohtia Ilomiesten – Antti Arkoma (s. 1961), Niels Haukeland (s. 1957), Petri Hytönen (s. 1963), Aarne Jämsä (s. 1956), Mikko Paakkola (s. 1961), Paavo Paunu (s. 1965) ja Henry Wuorila-Stenberg (s. 1949) – kanssa Galleria Ortonin tulevaa joulukuun näyttelyä. Työstä ei kuitenkaan tullut mitään, kun Hytösen pitopöytä oli koko ajan kukkuroillaan:

Pitää siis kokoustaa myöhemmin uudestaan. 
Mutta bändi – nimeltänsä Rudi – oli hyvä:

Yöllä tiputin Haukelandin kotiinsa Sipooseen ja sain samalla bongatuksi minulle uuden työhuoneen. Haukeland iloitsi tuoreimmasta vesilasista ja puusta valmistetusta veistoksestaan:

Julkaistua 252: Mikä on hankkimisen arvoista?

Eilisessä Kauppalehdessä ilmestyi pikkuruinen juttuni Helsingin taidemuseon uudesta kokoelmanäyttelystä Usko tai älä. Näyttely oli ihan siisti, mutta huomasinpa yllätyksekseni nyt, että kun aikaa on kulunut vasta pari viikkoa, alkaa se jo pikku hiljaa siirtyä unohduksen valtakuntaan.

Mikä on hankkimisen arvoista?

Kokoelmatoiminta on taidemuseon yksi kulmakivistä, mutta samalla se on usein tietyllä tavalla epäseksikkäin osa museon julkista ilmettä. Kokoelmanäyttelyt ovat harvoin mikään erityinen tapahtuma, joka saisi osakseen suurta julkisutta tai jonoja museoiden lippukassoille. Spektaakkeleiksi niistä ei ole.

Yksi mahdollinen lähestymistapa on veronmaksajan näkökulma. Helsinkiläiset voivat käydä nyt Meilahdessa tarkastelemassa sitä, minkälaista taidetta heidän verorahoillaan on hankittu, ja miettiä samalla sitä, mikä kulloinkin hankkimisen arvoiselta tuntuu.

Jussi Goman (s. 1980), Sikstuksen kappeli, 2010.
  

Meilahdessa on esillä hankintoja viimeisen viiden vuoden ajalta. Mistään kattavasta yleiskatsauksesta ei ole kyse: mukana on vähän yli kymmenen prosenttia kuluneiden vuosien hankinnoista, viitisenkymmentä työtä 24 taiteilijalta.

Hyvältähän nuo hankinnat näyttävät. Eri taiteenlajeja on tasapuolisesti ja mukana nuoremman väen joukossa on joku konkarikin kuten Antti Tanttu ja Henry Wuorila-Stenberg. Tiettyä ikärasismia on toki havaittavissa, mutta se on kai jo aika sisäänrakennettua hiljalleen vanhenevan nykytaide-käsitteen mekanismeihin. 

Jarno Vesala (s. 1977), Itku pitkästä ilosta, 2006.

Sen voisi tietenkin kyseenalaistaa, että miksi tällaisen näyttelyn pitää yrittää näyttää niin voimakkaasti tietoisesti rakennetulta näyttelyltä, koska se ei sellaisena jää kuitenkaan millään tavoin vaikutushistoriallisesti eloon, varsinkaan kun mitään luetteloa ei julkaistu. Minä olisin itse asiassa katsonut paljon mieluummin kaksi kertaa enemmän teoksia – vaikka huonommin ripustettunakin.