Julkaistua 461: Maailmalle Berliinin kautta?

Viime viikolla ilmestyneessä Taiteessa (5/13) ilmestyi myös pikkuruinen katsaukseni Berliinin suomalaisgallerioihin. Vietin siellä viikon syyskuussa.

Eräs taiteilija ehti jo ihmetellä, että missä kärki, että olipas kritiikitön listaus. Niinpä olikin. Enkä muuhun pyrkinytkään. Ajattelin nimittäin, että kun Berliinissä tuntuu olevan aika voimakas imu ja kun se on aika lähelläkin ja vielä edullinen tavalliselle ihmiselle, niin tarjoan taidematkaajalle keskitetyn infon sen suomalaismenosta, jos vaikka joku haluaisi käydä bongailemassa. Tässä se: 

Maailmalle Berliinin kautta?

Suomalaistaiteilijan haaveillessa maailmanvalloituksesta on Berliini – ennestäänkin jo yksi taidepääkaupungeista – käynyt yhä varteenotettavammaksi vaihtoehdoksi. Kaupunkiin on 2010-luvulla perustettu useita suomalaisvetoisia gallerioita.

On toki mainittava, että ei maailmanvalloitus ole Berliinin kautta kovinkaan helppoa. Kaupunki on taidetta täynnä: mahtimuseoiden lisäksi tuhannet taiteilijat ja sadat galleriat kilpailevat huomiosta – ja myynnitkin tuntuvat tapahtuvan Saksassa lähinnä muissa kaupungeissa.  

Johonkin oleelliseen Berliinissä on kuitenkin helppo päästä kiinni: verkostoituminen on tässä avoimessa ja keskustelevassa kaupungissa helppoa, ja taide-elämää leimaa ainakin ruohonjuuritasolla kollegiaalinen henki.

 

Jari Haanperä oman duuninsa kanssa.

Vuodesta 2010 toiminut Suomesta Galleria alkaa olla Berliinin suomalaisen taide-elämän aatelia – sekä myös avantgardea. Sitä vetää mediataiteilija, ohjaaja ja valo- sekä äänitaiteilija Jari Haanperä yhdessä tuottajana toimineen puolisonsa Mirka Flanderin kanssa. Aiemmin Potsdamser Strassella sijainnut galleria on ehtinyt jo muuttaakin: se joutui siirtymään alkuperäisen kadun poikkikadulle – alueelle, jossa ollaan jo huorien ja sutenöörien valtakunnassa. Ja rosoinen on ollut Suomestan ohjelmakin: se on tarjonnut berliiniläisyleisölle toisinaan varsin kokeellista suomalaistaidetta – osa tekijöistä ei Suomessakaan ole kovin tuttuja mainstream-taidekentällä.  
Suomesta tekee yhteistyötä samassa talossa sijaitsevan Freies Museum Berlinin (www.freies-museum.com) kanssa, ja he ovat juuri avanneet talossa sijainneen vanhan kahvilan tiloihin uuden yhteisen projektitilan.

Tarjolla on näyttelytilan lisäksi myös residenssi. 

Suomesta Galleria 

Bülowstrasse 90 (Schöneberg) 

ti–la 13–18 

www.suomestagalleria.net

Galerie Toolbox.

Galerie Toolbox edustaa Suomessakin viime vuosina taidekenttää voimakkaasti muuttanutta taiteilijavetoista galleriatoimintaa. Seitsemän taiteilijaa – Maija Helasvuo, Minna Jatkola, Mika Karhu, Jukka Lehtinen, Niina Räty, Juha Sääski ja Jan Kenneth Weckman – löi hynttyynsä yhteen ja perusti syksyllä 2012 Berliiniin oman galleriansa. Vaikka kyseessä onkin epäilemättä seitsemän taiteilijan muodostaman ryhmän oma maailmanvalloitusyritys, on galleria sanojensa mukaan myös ohjelmallinen: se käsittelee ”sosiaalisia kysymyksiä visuaalisen taiteen keinoin”. Esimerkiksi avajaisnäyttelyssä käsiteltiin ”muuttuvaa Eurooppaa ja sen sosiaalisia ongelmia: eristäytymistä, vieraantumista, yksinäisyyttä ja välinpitämättömyyttä”. Suoraan katu-uskottavuuteen ei Toolbox ainakaan vielä kykene sijaitessaan melko hiljaisen ja porvarillisen pikkukadun lintukodossa.  

Tarjolla on näyttelytilan lisäksi myös residenssi. 

Galerie Toolbox 

Novalisstrasse 7 (Mitte) 

ti–la 12–18 

www.galerietoolbox.com

Viime vuoden heinäkuussa toimintansa aloitti Galerie Pleiku, jota vetää Lahden taideinstituutista vuonna 2008 valmistunut taiteilija Jukka Hyytiäinen. Itä-Berliinin keskiössä, trendikkäissä maisemissa toimiva galleria ilmoittaa esittävänsä ”korkealaatuista ja tuoretta nykytaidetta sen kaikissa muodoissa”. Ihan cutting edge ei linja ole kuitenkaan ollut, kun tarkastelee kolmeakymmentä jo pidettyä näyttelyä. Mutta odotellaan. 

Tarjolla on näyttelytilan lisäksi myös residenssi. 

Galerie Pleiku 

Eugen-Schöönhaar-Strasse 6A (Prenzlauer Berg) 

ti–la 14–19 

www.galeriepleiku.com

Eemil Karila ja Musterzimmer.

Huhtikuussa 2012 aloitti toimintansa Eemil Karilan vetämä Musterzimmer, joka on normaalin gallerian sijaan pikemminkin shworoom-tyyppinen ratkaisu. Galleria on Karilan työhuoneen etutilassa, joten pelkkä koputus ikkunaan saattaa avata gallerian. 

Näyttelyissä on nähty sekä berliiniläisen varsin kansainvälisen taiteilijayhteisön edustajia että myös runsaasti suomalaisia. Linja on ollut vakuuttava. 

Musterzimmer 

Crellestrasse 44 (Schöneberg) 

avoinna sopimuksen mukaan 

www.musterzimmer.net

   
Ja on Berliinissä jopa yksi suomalaisgalleria, jonka ei tarvitse pohtia epätoivoisesti sitä, mistä seuraavan kuun vuokra raavitaan. Varakas taiteenkeräilijä ja Ensto Oy:n puheenjohtaja Timo Miettinen on pitänyt omaa galleriaansa Salon Dahlmania pommituksista säilyneessä loisteliaassa arvotalossa Charlottenburgissa. Pyrkimys on vähän etabloituneempaan nykytaiteeseen – esimerkiksi tuorein näyttelyn pitäjä on Marina Abramovićin vanha kumppani Ulay. Esillä on kuitenkin ollut myös suomalaistaidetta. 

Tarjolla on myös studioasunto – mutta ei kenenkään normaalitaiteilijan kannata Berliinissä maksaa kuukaudesta 800 ja loppusiivouksesta 100 euroa. Tavallinen heebo asuu sillä Berliinissä helposti kolme kuukautta. 

Salon Dahlman 

Marburger Strasse 3 (Charlottenburg) 

pe 12–18, la 10–18 

www.marburger3.de

 

Timothy Personsin luotsaama Helsinki School on sekin pitänyt pysyvää kotipaikkaa Berliinissä jo vuodesta 2003.  

Gallery Taik 

Lindenstrasse 34 (Kreutzberg) 

ti-la 11–18 

www.helsinkischool.fi 

Kari Kenetti työnsä ääressä.

Eikä entinen helsinkiläisgalleristi Kari Kenettikään ole kokonaan unohtanut kuvataidetta. Hänen jo vuodesta 2008 toiminut designpuotinsa Kippis Designin seinillä on koko ajan tarjolla suomalaisia maalauksia, jotka ovat käyneet myös kaupaksi – tosin lähinnä expatriaateille. Mutta mitäs vikaa heidän taideharrastuksessaan sitten olisi?  

Kippis Design 

Torstrasse 147 (Mitte) 

ma–pe 11–18, la 11–16 

www.kippis-design.de

Ja kaduilla voi sitten yrittää bongata Janne Räisäsen, Robert Lucanderin, Antti Pussisen, Jussi Nivan, Mimosa Palen, Marianna Uutisen, Jukka Korkeilan, Niina Lehtonen Braunin… ja ketä kaikkia niitä nyt onkaan. Berliini alkaa nimittäin olla yksi Suomen suurimmista taidekaupungeista.

Näyttelykuvia 849: Berliinin suomalaisia etsimässä

Viime perjantaina etsiin käsiini Kari Kenetin – yhden Helsingin vanhoista huippugalleristeista, joka on vuodesta 2008 pitänyt Torstrassella suomalaiseen muotoiluun keskittynyttä liikettä Kippis Design. Mukana on niin vanhoja kappaleita kuin uustuotantoakin – unohtamatta salmiakkia ja hernekeittoa. Tyytyväisen tuntuinen isäntä kertoili Berliinin elämästä:

Eikä Kenetti ole kuvataidettakaan kokonaan unohtanut: liikkeessä on myös vaihtuvasti esillä suomalaista nykytaidetta, ja on se kuulemma kaupaksikin ehtinyt käydä:

***

Kuvataiteilija Eemil Karila (s. 1978) on hänkin jo asunut muutaman vuoden Berliinissä. Karila pitää työhuoneensa yhteydessä Crellestrassella galleriaa nimeltä Musterzimmer, ja perjantai sattui olemaan avajaispäivä. Esillä oli Scott Weinerin (s. 1965) maalauksia (14.9.–5.10) useammalta vuodelta:

 Eemil Karila ja Scott Weiner.

Helsingissä Galleria Huudossakin vuonna 2006 nähty Weiner on chicagolaissyntyinen mutta Berliinissä jo viitisentoista vuotta vaikuttanut maalari. Hänen taustansa on abstraktissa maalauksessa, ja niinpä hänen näennäisesti figuratiivissa töissään  toistuu samoja abstrakteja elementtejä:

Sympaattinen näyttely.

Ja Berliinissä kun ollaan, voi suomalaistaiteilijoihin törmätä vähän väliä. Musterzimmerin ovea vartioi tässä Berliinissä nykyään työskentelevä Janne Räisänen (s. 1971), joka oli auttanut kaveriaan ripustuksessa:

***

Silkkaa taidettahan ei elämä voi olla. Tuli esimerkiksi Crellestrasselle valuessa käytyä Neuköllnin Turkkilaisella torilla, joka ainakin minulle sai veden kielelle:

Luettua 11 & 12 & 13: Baselitz Remix / Georg Baselitz Remix / Helsingin taidemuseo.fi 1/10

Sointu Fritze & Katja Ikäläinen (toim.): Baselitz Remix. Helsingin taidemuseo 2010. [Tekstit: Janne Gallen-Kallela-Sirén, Éric Darragon, Sointu Fritze]

Jotkut näyttelyluettelot elävät vielä pitkään näyttelyn jälkeenkin. Jotkut jopa lunastavat paikkansa käsikirjastossa aiheensa peruskirjoina. Tämä näyttelyjulkaisu ei valitettavasti tule olemaan kovinkaan ikimuistoinen. "Pääartikkelin" – kuten Janne Gallen-Kallela-Sirénin esipuheessa vähän tarpeettomasti todetaan – kirjoittaja Éric Darragon tuntee epäilemättä Georg Baselitzin (s. 1938) tuotannon, mutta ei hänen sisäsiittoinen ja pikkumainen lähestymistapansa taida esimerkiksi olla omiaan tutustuttumaan ensimmäistä suomalaista isoa Baselitz-näyttelyään katsovaa katsojaa mestarin tuotantoon kovinkaan avaavasti tai edes lukijaystävällisesti. "Maakuntasarjan" artikkelin kirjoittajalla Sointu Fritzellä on itse asiassa paljon parempi ote. Mutta palaan näiden artikkeleiden sisältöön tarkemmin, kun kirjoitan näyttelystä kritiikin. 

***

Georg Baselitz Remix. Helsingin taidemuseo 2010. [Teksti: Taru Tappola]

Sitä kun on vuosia ollut umpiammattilainen, on suhde ilmaisjakelumateriaaliin hiljalleen muuttunut surullisen vieraantuneeksi. Nytpä siis päätinkin tutustua kaikkeen tarjolla olevaan materiaaliin. Museolehtori Taru Tappolan laatima 20-sivuinen pikkuvihkonen oli itse asiassa oikein hauska tiivis paketti Baselitzista. 

Tein myös sen vähän hassun havainnon, että eliitille – sille porukalle, jolla on varaa ostaa näyttelyluetteloita – tarjotaan Baselitz modernistisen herooisesti pelkässä sukunimimuodossa. Tähänhän me olemme tottuneet ns. nerojen ja mytologisten taiteilijahmojen kautta: pelkkä "Picasso" riittää. Eivät edes duunarit puhu "Pablo Picassosta" kun he puhuvat Pablo Picassosta (1881–1973). Ehkä tämä on sattumaa, mutta oikein nauratti. Ehdotttaisin, että kaikista taiteilijoista käytettäisiin aina sekä etu- että sukunimeä. Se olisi ainakin käytännön tapa murtaa turhanpäiväisiä neromyyttejä. Kielestähän moni asia alkaa. Tämän muun muassa feminismi on meille opettanut.

Toinen vähän hassu havainto oli se, että varsinaisen luettelon ostaminen tuntuu ihan turhalta, kun vertaa sen turhan snobbailevaa antia pikkuvihkosen ja museon lehden tuottamaan rahvaanomaisen informatiiviseen yhteispakettiin. Pitääkin kysyä suoraan kuluttajavalistuksellisesti: Miksi ihmeessä tuhlata rahaa turhaan luetteloon? Ja nyt en edes yritä olla ilkeä. Sillä lehdessäkin oli sellaista tärkeää luettavaa, jota luettelossa ei ollut:

***

Helsingin taidemuseon lehtihän ei luonnollisesti ole mikään "oikea lehti". Eikä tietenkään ole tarkoituskaan, koska sehän on osa museon omaa viestintää ja siis mainostamista. Mutta kannattaa sitä lukea. Nytkin on Baselitz-näyttelyn tueksi tehty kiinnostava haastattelu Baselitzin vaikutuksesta suomalaisiin taidemaalareihin: Taru Tappola on haastatellut Lotta Kjellbergiä (s. 1966), Janne Räisästä (s. 1971) ja Henry Wuorila-Stenbergiä (s. 1949). Oikeastaan olisin halunnut lukea heidän ajatuksiaan paljon pidempäänkin kuin vain yhden aukean verran. Tällaista lisää! 

Ja olihan lehdessä muutakin kiinnostavaa. Vastaavana päätoimittajana toimii Janne Gallen-Kallela-Sirén, ja hänen pääkirjoituksensa tarjoaa luonnollisesti materiaalia sen ymmärtämiseksi, mikä saa hänet tikittämään. Ja kyllähän agenda on aika selvä. Tämä mies tulee tukemaan markkinatalouteen kytkeytyvää tähtikulttia: "Mutta onko tämä järjestelmä [nykyinen apurahajärjestelmä] menestykseen kannustava, luovuutta ruokkiva, innovatiivinen, uudistava ja rohkea? Saako suomalainen taiteilija menestyä ilman, että häntä rangaistaan henkisesti sosiaalisesti ja taloudellisesti?" Näin hän kyselee ikään kuin viattoman skeptisesti, vaikka osoite on täysin selkeä. Olisi kuitenkin mukava lukea ihan konkreettisesti se, kenestä GKS mahdollisesti puhuu. Ketä on rangaistu? Olisi hyvä kuulla useampiakin esimerkkejä. Jos hän nimittäin puhuu vain kamustaan taidemaalari Osmo Rauhalasta (s. 1957), on hän mennyt auttamattomasti halpaan.

Mutta ehkä se on jo toinen tarina.

Näyttelykuvia 37 & 38 & 39: Suurta, pienempää ja pientä

Tiistaina 27.4. kävin pienellä näyttelykierroksella. Isoin urakka oli tutustua saksalaisen taidemaalari Georg Baselitzin (s. 1938) näyttelyn Remix (16.4.–1.8.) sekä sen yhteyteen rakennettuun Benjamin Katzin (s. 1939) Baselitz-aiheiseen valokuvanäyttelyyn (16.4.–1.8.) Helsingin taidemuseo Tennispalatsissa.

[Nyt ne on taas vaihtanu nimeä! Helsingin kaupungin taidemuseo on siis nykyään Helsingin taidemuseo. Toimipisteet olivat välillä ikään kuin erillisiä museoita (esimerkiksi "Taidemuseo Tennispalatsi"), mutta nyt ne ovat siis muotoa "Helsingin taidemuseo Tennispalatsi". Tekis mieli sanoa jotain, mutta olkoon.]

Molemmat näyttelyt olivat sangen kiinnostavia, ja päätinkin tulla vielä nopeasti uudestaan. En nyt taida kuitenkaan kirjoittaa mitään siitä, millä tavalla ne olivat minusta kiinnostavia, koska teen Taiteeseen niistä arvostelun. Ei siis tyhjätä pajatsoa.

Sen voi tietenkin kertoa, että iso osa teoksista oli 2000-luvun uudelleenmiksauksia staran vanhemmista töistä, alla Kubistinen kaasunaamari (remix), 2007:

Ja senkin voi kertoa, että Katzin kuvat ovat ihan klasista mustavakoista dokumentaarista valokuvaa, johon ainakaan minä en koskaan kyllästy. Alla Baselitz veistosateljeessaan vuonna 1990:

***

Galerie Anhavassa esiintyi Janne Räisänen (s. 1971) näyttelyllään (8.4.–2.5.), joka kertoi selkeästi sen, ettei "Ilonan katupoika" voi enää pitkään olla liian nuori.  Ja tämän sanon ihan hyvällä. Ei kai nelkymppinen taiteilija voi enää olla se sama pursuavan energinen poika, johon suomen taidemaailma rakastui, kun kolme villiä maalaria valittiin Vuoden nuoreksi taiteilijaksi vuonna 1999. Räsisäsellä on selkeästi joku vaihe menollaan. Hän tuntuu harkitsevan enemmän ja rakentavan kuvaa tarkemmin. Tällaiset taiteilijan uran murroskohdat ovat katsojallekin tavattoman kiinnostavia. Punaisia täppiä ei teosten vieressä ollut varmaankaan galleristin ja taiteilijan mielestä tarpeeksi, ja harmittaa se yleisön turvallisuushakuinen pidättäytyminen totutussa taiteilijakuvassa minuakin. Tämä oli nimittäin oikeastaan aika hieno ja sympaattinen näyttely: 

Toivottavasti samaa mieltä olivat myös taidemaalari Jukka Mäkelä (s. 1949) ja viime vuonna hautausmaiden veistotaiteesta hienon kirja Memoria (SKS 2009) julkaissut eduskunnan intendentti Liisa Lindgren, joiden kanssa vaihdoin muutaman sanan galleriassa. Heitä näkee aika usein galleriakierroksella yhdessä. Juorupalstalle tästä asiasta ei kuitenkaan ole: he nimitttäin tutkailevat taidetta Jenni ja Antti Wihurin rahaston piikkiin. Tässä siis kaksi taiteen portinvartijaa par excellence. Eivät kuitenkaan mitään hirmuja:

Portinvartijoihin tässä katsannossa me kriitikotkin kuulumme. Ja mekin kiertelemme näyttelyissä. Niinpä törmäsin heti perään kollegaani, entiseen galleristiin Leema Kuumolaan, jonka kirjoitukset ovat viime vuosina olleet mielestäni varsin rohkeita ja näkemyksellisiä – sis hyvää kritiikkiä. 

***

Onhan se kaiken tämä jälkeen vähän kohtuutonta mennä ei-nimekkääseen galleriaan katsomaan ei-nimekkään taiteilijan vähän koristeellisia töitä:

Minussa on vähän sosiologin vikaa. Haluan esimerkiksi olla selvillä taiteen kentän rakenteesta kaikkine mahdollisine alakenttineen. Sanomatalossa sijaitseva Art Kaarisilta on esitellyt muun muassa taide- ja toimintakeskus Kaarisillan taiteilijoiden töitä. Galleria siis keskittyy erityistä tukea tarvitseviin taitelijoihin, mutta muutakkn näyttelytoimintaa on. Galleria haluaa näin myös keskustelua taiteen hierarkioista. Olen minä vähän skeptinen näiden hierarkioiden horjuttamisen suhteen, mutta yritettävähän se aina on.

Nyt (20.4.–9.5.) Art Kaarisillassa esiintyy biologian ja maantiedon opettaja Pirjo Kela (s. 1953), joka on vanhoilla päivillään kouluttautunut uudelleen taidemaalariksi Taideoppilaitos Alfa-Artissa, jonka olemusta tässä taideoppilaitosten loputtomassa kirjossa en ole koskaan oikein ymmärtänyt – enkä ole jaksanut ottaa selvääkään, koska ei sieltä mitään kiinnostavaa koskaan kaiu. Ei nytkään. Kelan kuvat ovat ihan viehättäviä huoneentauluja. Jos ne tuottavat iloa ja jos niitä saadaan myydyksi, niin onhan se hyvä vain – ja ainakin täysin legitiimiä. Kyllä tällainen taide aina sisustusiikkeen painokuvat voittaa, jos sitä rehellsesti ja asenteella tehdään.