Julkaistua 810 & Näyttelykuvia 1056: Kun isä kuolee juovuksissa

Lisää rästejä. Tässä maaliskuun kolumnini Kansan Uutisista. Linkkasin sen silloin jo lehden kautta, ja se herätti järkyttävän vilkkaan fb-keskustelun. Nyt se on sitten hillottu blogiinkiin. Didrichsenin taidemuseon näyttely on muuten vielä päällä, aina 28.5. saakka. Joten sinne joukolla!

Kun isä kuolee juovuksissa

Eduskunnan sivistysvaliokunnan puheenjohtaja Kaarina Dromberg (kok.) ehdotti vuonna 2006, että Suomeen pitäisi laatia kulttuurikaanon – lista keskeisimmistä suomalaisuutta määrittävistä taideteoksista. Aloitetta ei toteutettu, mutta jossain listoja on tehtykin – muun muassa Hollannissa ja Tanskassa.

Vaikka virallista kaanonia ei olisikaan, tuottaa tutkimus popularisoivine yleisesityksineen epävirallisen kaanonin. Aleksis Kivi, Jean Sibelius ja Akseli Gallen-Kallela ovat lunastaneet peruuttamattomasti paikkansa. 

Taidehistoriassa on totuttu puhumaan ”Suomen taiteen kultakaudesta”, 1880–1910-lukujen taiteesta. Tuolloin luotiin kansallinen ilme, jota myös vietiin ulkomaille, muun muassa Pariisin maailmannäyttelyyn vuonna 1900. Yksi osallistuneista oli Juho Rissanen (1873–1950), joka pokkasi sieltä pronssimitalin. 

Rissanen on hyvä kaanontaiteilija siksi, että hän tuli rahvaan parista ja oli suomenkielinen. Hän oli elävää todistusaineistoa suomalaisen kulttuurin mahdollisuuksista pärjätä eurooppalaisen kulttuurin taistoissa. 

Rissasta pidettiin turmeltumattomana ja aitona, ja sellaisena hänen haluttiin pysyvänkin. Toivomuksia esitettiin niin Suomessa kuin Ranskassakin. Syynä oli varmaan se, että Rissasen vähän naivistinenkin realistinen tyyli koettiin omintakeiseksi, minkä vuoksi hänen ei toivottu jalostavan maalaamistaan valtavirran mukaiseksi. 

Kaanonin taiteilijat saattavat olla katsojalle ongelma. Epävarma voi jopa ahdistua, jos ei pidä taiteilijasta, joka saa asiantuntijoilta kehuja. Keskustelun tiimellyksessä saattaa olla vaikea puolustaa omia näkökantojaan. Olen kokenut tämän useasti, toisinaan myös henkilökohtaisesti. 

Isän kuolema, 1902.

Esimerkiksi Gallen-Kallela ei ole henkilökohtaisesti merkinnyt minulle juuri mitään, mutta ymmärrän hänen suuruuteensa – ymmärrän ja varmaan allekirjoitankin ne perusteet, joilla häntä voi pitää merkittävänä taidemaalarina. Gallen-Kallela ei kuitenkaan herätä minussa suuria tunteita, enkä ole koskaan kokenut tarpeelliseksi osallistua keskusteluun hänen tuotannostaan. 

Rissanen on ollut paljon ongelmallisempi. Pidän nimittäin häntä suorastaan huonona taidemaalarina. Tämä varmistui viimeistään vuonna 1998, jolloin Ateneumissa oli laaja Rissasen näyttely. Muistan kuinka väkipakolla yritin löytää ne syyt, miksi hän on niin arvostettu. En löytänyt. Rissasen piirustukset ja maalaukset ovat jähmeitä ja elottomia. Hänen tekniikkansa on melko kömpelöä. Parempia ja varsinkin ilmeikkäämpiä piirtäjiä löytyy Suomen taiteesta pilvin pimein. Tapa, jolla hän maalaa, muistuttaa usein keskinkertaista kuvitusta: ensin hän piirtää jonkun asian ja sitten hän ikään kuin vain värittää sen. Tulos on toisinaan värityskirjamainen. Sommittelu on usein jännitteetöntä, värien vuoropuhelu usein latteaa. Jotkut teokset tuovat mieleeni väistämättä Martta Wendelinin kliseiset postikortit. Ja entä sitten Rissasen viimeiset vuodet Yhdysvalloissa, minne hän muutti sotaa pakoon vuonna 1939? Miltei kaikki näkemäni siellä maalatut teokset ovat suorastaan karmaisevan huonoja. Pelkästään niillä ei kaanoniin olisi päästy millään. 

Lapsuuden muisto, 1903.

Tällaisin aatoksin tuli taas mentyä katsomaan Rissasta. Didrichsenin taidemuseossa Helsingissä on parhaillaan esillä näyttely Juho Rissanen – Lapsuuden muisto (8.2.–28.5.). Näyttelyn vetonaula on Budapestin taidemuseosta maalattu isokokoinen akvarelli ja guassi Lapsuuden muisto (1903). Teos on nähty Suomessa Budapestiin myymisen (1906) jälkeen vain kaksi kertaa: 1935 ja 1998. Se on osa moniosaiseksi suunniteltua kokonaisuutta, joka jäi lopulta toteuttamatta. Syy on varmaankin osin aiheen henkilökohtainen vaikeus: se perustuu omaelämäkerrallisiin tapahtumiin ja kuvaa Rissasen juovuksissa jäälle kuolleen isän tuontia paareilla kotiin. Näyttelyssä on mukana samanaikaisia muita teoksia ja ennen kaikkea esitöitä, harjoitelmia ja luonnoksia Lapsuuden muistoon. Yksi näistä on monelle suomalaiselle tuttu: melko pienikokoinen, nykyään Pohjanmaan museossa sijaitseva akvarelli Isän kuolema (1902). Siinä Rissasen isä makaa kuolevana tai kuolleena jäällä viinapullo kädessään. 

Näiden teosten äärelle oli lopultakin aika mykistävää pysähtyä. Piti istahtaa tuolille niiden eteen ja yrittää hankkiutua tuohon kuuluisan kontemplaation tilaan – tilaan jossa esteettissävyisen meditaation kautta ollaan lopulta kohteen kanssa yhtä, mennään ikään kuin silkan aistikokemuksen tuolle puolen. En ole järin hengellinen ihminen, mutta kykenen tunnistamaan tällaisen hetken. Sen rakenneosat voivat varmaankin vaihdella estetiikasta filosofiaan, psykologiaan ja sosiologiaan liittyvillä alueilla. 

Arvostan Rissasta dokumentaarisena taiteilijana ja uskon, että hänen kansankuvauksensa on tietyllä tavalla todempaa kuin monen muun kultakauden taiteilijan, jotka vain kuvittelivat kansan. Dokumentaarisuus antaa oman virityksensä. Hyviä dokumenttielokuvia katsottuani olen oppinut, että parhaat niistä voivat olla lumoavaa ja koskettavaa taidetta. Vähän näin kävi nytkin. Tiiviisti rakennetussa näyttelyssä onnistuin vihdoin näkemään Rissasessa sellaisia ulottuvuuksia, joiden rinnalla silkka estetiikka ja taidehistoria sekä niiden konventiot asettuivat taka-alalle. Näyttely on myös hyvä muistutus siitä, että pelkät teokset ulkoisine ominaisuuksineen eivät useinkaan riitä. Kokemus saattaa kiinnostavasti katsetta ja ajatusta ohjaavan kontekstin myötä muuttua varsin vaikuttavaksi ja aivan erilaiseksi. Se voi myös ylittää historiallisuutensa.

Näin teosten myötä leipäjonot, isät kaljabaareissa ja lasten tuskat. Tuli jopa Markuksen evankeliumi mieleen: ”Köyhät teillä on aina keskuudessanne.”

Julkaistua 407 & 408 & Näyttelykuvia 778 & 779: Art decon hillittyä juhlaa & Taidetta koko perheelle

Lauantain Aamulehdessä (ja ties missä muussa Alma Aluemedian lehdessä) ilmestyi arvioni kahdesta Amos Andersonin taidemuseon uudesta näyttelystä: Art deco ja taiteet (8.3.–21.7.) sekä jälleen kerran ylipitkä STSY:n näyttely Metsäretki (1.3.2013–24.2.2014). Tyypilliseen journalistiseen tapaan jouduin kirjoittamaan jutut sekä liian nopeasti että liian aikaisin. Art decon pressi oli torstaina, mutta koska oli jo silloin lähtenyt Kerimäelle, sain käydä tiistaina katsomassa näyttelyn, jota parhaillaan ripustettiin – täytyy siis käydä vielä tarkastamassa, että osuinko lainkaan oikeaan. Kiinnostavia näyttelyitä kuitenkin molemmat, vaikka ei niistä aivan ikiunohtumatonta taidekokemusta irtoakaan:

Art decon hillittyä juhlaa

Aina silloin tällöin syntyy suuntaus, johon miltei kaikki taiteenlajit ottavat riemuissaan osaa. Yksi tällainen oli maailmansotien välinen art deco. 

Monelle suomalaiselle art deco on yhtä kuin se visuaalinen maailma, jossa tv:stä tuttu, Agatha Christien Hercule Poirot’ta näyttelevä David Suchet liikkuu.

Termillä viitataan yleisesti maailmansotien väliseen koristetaiteeseen. Yleensä mieleen tuleekin huonekalusuunnittelu, keramiikka ja lasi – ja pehmeän sulokas värimaailma. Varhaisemman jugendin luontopohjainen, orgaaninen ornamentiikka on korvautunut muodoilla, jotka ovat ikään kuin nykyaikaisempia, teollisen maailman ja koneiden mukanaan tuomaa.
 

Yrjö Ollila: Äiti ja lapsi rantakalliolla, 1910.

Amos Andersonin taidemuseo on lähtenyt kartoittamaan art deco’ta kuvataiteesta käsin ja tuo hienosti esiin sen, miten erilaisilta muista yhteyksistä tutut mestarimme kuten esimerkiksi Yrjö Ollila, Juho Rissanen ja Eero Järnefelt näyttävät, kun heidän teoksiaan asetetaankin hieman toisenlaiseen tulkintakehikkoon ja laitetaan rinnalle esimerkiksi ranskalainen mestari Maurice Denis. Rissanen muuten opiskelikin aikoinaan Denis’n johdolla.
 

Maurice Denis: Tutkielma Isadora Duncanista, 1912.

Mukana näyttelyssä on myös vähemmän tunnettuja teoksia. On syytä korostaakin sitä tärkeää työtä, jota taidemuseot toisinaan tekevät tuodessaan esiin unohdettuja nimiä varmojen ja vakiintuneiden yleisösuosikkien rinnalle. Näin on tehty nytkin, enkä minä ainakaan ollut koskaan kuullut varsin kiinnostavasta turkulaisesta taidemaalarista Nikolai Kaariosta (1887–1958). Itse asiassa hänen kattomaalauksia varten tehdyt luonnoksensa ovat kuin art decon kiteytymä: kubistis-konstruktivistisia tasopintoja, jäykän tyyliteltyjä klassisia alastonfiguureita sekä kulta- ja hopeavärin käyttöä tehosteena.
 

Nikolai Kaario: Koristemaalauksen luonnos, 1938.

Näyttelyssä on myös mukana runsaasti kalusteita ja koriste-esineitä. Saleista henkii hauska menneen maailman tuntu, jossa on varsin paljon mukana sellaista aikansa luksusta, jolle nyt voi jo vähän hymyilläkin. Kovin paljoa elämää suurempaa taidetta ei art deco tainnut varsinaisesti tuottaa, mutta tällainen hyvä yleiskatsaus tietyn aikakauden visuaalisiin virtauksiin tuottaa aina monenlaista ajateltavaa.
 

***

Ja sitten pakollinen mikä-boxi:

Mikä?

– Art deco oli jugendia seurannut monia aineksia sekoittanut tyylivirtaus, joka ammensi aineistonsa osin klassisesta perinnöstä, osin aikansa koneromantiikasta.

– Art deco leikkasi läpi kaikki mahdolliset taiteenlajit – oli sitten kyse Isadora Duncanin tanssista tai arkkitehtuurista.

 – Itse Amos Andersonin taidemuseon vuonna 1913 rakennettu rakennuskin viittaa jugendin jälkeiseen, klassismista ponnistavaan art deco -henkeen.
 

***

Ja kainaloisena pikkuruinen juttu toisesta näyttelystä:

Taidetta koko perheelle

Amos Andersonin jo pitkään jatkunut yhteistyö Suomalaisten taidesäätiöiden yhdistyksen (STSY) on ollut puuduttavaa. Ylipitkissä näyttelyissä on esitelty sitä salonkikelpoista ja umpiporvarillista perustaidetta, jota isojen firmojen pääkonttoreiden auloissa ja neukkareissa on ollut tapana esitellä. Vaikka mukana on ollutkin runsaasti hyvää taidetta, on kokonaisuus väliin tuntunut melkoiselta jöötiltä. 
 

Berndt Lindholm: Maisema metsätieltä, 1906. 

Näyttelysarjan tuoreimmassa osassa museo on onneksi ryhtynyt vähän revittelemään. Suomalaisista klassikoista on rakennettu varsinainen koko perheen näyttely – elämysmaailma, joka muistuttaa väliin jopa luonnontieteellistä museota dioraamoineen kaikkineen. Saapa yleisö jopa painella pimeässä huoneessa nappeja niin, että väliin näkyviin tulee täytetty lintu ja väliin pronssinen.

Vakava taiteenharrastaja saattaa pitää tällaista hömppänä, mutta on syytä muistaa, että satunnaisista havainnoista ja elämyksistä moni taideteoskin on saanut alkunsa.

Näyttelyn yhteydessä ilmestyi myös kuraattori Susanna Luojuksen kirjoittama ja nykytaiteilija Stiina Saariston kuvittama hauska lastenkirja, jossa seikkaillaan sisään klassisiin taideteoksiin.

***

Ja ollaan nyt sitten alastomia. Tältä se pahimmillaan näyttää, kun liian nopea kriitikko käy näyttelyssä:

Näyttelykuvia 268 & Julkaistua 111: Suomen Pankki juhlii pikanäyttelyllä

Tiistaina kävin Suomen Pankissa pressitilaisuudessa, jossa kerrottiin neljän päivän (13.–17.1.) avoimista ovista, jolloin pankin taidekokoelmat ovat ensimmäistä kertaa näytillä suurelle yleisölle. Kirjoitin sitä lyhyen jutun tämän päivän Kauppalehteen. Tästä tuli taas oikein hyvä esimerkki siitä, mitä tapahtuu kun tilaa on tarjolla aina liian vähän. En halunnut hymistellä suotta enkä siis mitenkään vaieta siitä, että eivät pankin kokoelmat nyt niin huikean ihmeelliset olleet. Mutta paljon muun sanomiseen ei sitten tilaa enää ollutkaan. Olin päättänyt vähän hehkuttaa pankin tapaa tuoda kokoelmia esille. Pankin ilmeisen innostunut taidekerho on nimittäin talkootyönä opiskellut taidehistoriaa ja kouluttanut siten itseään talon kokoelmien oppaiksi. Innostus oli ihan käsinkosketeltava, aina Erkki Liikasta myöten, ja kerholaisia kuulemma on useita kymmeniä. Tämän asian tarkempaan kehumiseen ei sitten kuitenkaan tarjolla ollut tila riittänyt. Tässä siis tuo vähän tyly juttu: 

Suomen Pankki juhlii pikanäyttelyllä

 Akseli Gallen-Kallelan (1865–1931) ensimmäinen, Pariisissa maalattu Aino-triptyykki.

Suomen Pankki juhlistaa 200-vuotisjuhliaan esittelemällä piilossa olleita taidekokoelmiaan ensimmäistä kertaa suurelle yleisölle.

Vuonna 1811 perustettu Suomen Pankki on taidemaailmassa tullut tunnetuksi lähinnä kahdella isokokoisella teoksella, jotka kiinnittyvät suoraan pankkirakennuksen arkkitehtuuriin. Toinen on Juho Rissasen kolmiosainen lasimaalaus (1933) Suomen vaurauden lähteistä ja toinen Lennart Segerstrålen Suomen sotaisia kohtalonhetkiä kuvaava Finlandia-freskot (1943). Molemmat sijaitsevat lähekkäin pankin pääportaikossa – käymättä kuitenkaan mitään järin hienoa vuoropuhelua. Niitä yhdistää myös se, että molemmat on aina todettu varsin yksimielisesti esteettisesti melko vaatimattomiksi teoksiksi.

Mutta on pankilla yksi varsinainen merkkiteoskin kokoelmissaan: Akseli Gallen-Kallelan Aino-triptyykin ensimmäinen versio. Se kansan tuntema versiohan roikkuu Ateneumin taidemuseon seinällä.

Epätasainen kokoelma

Muutaman tunnetun teoksen lisäksi Suomen Pankilla on itse asiassa melko iso taidekokoelma. Teoksia on kaikkineen noin 1 200, ja näitä ei tavallinen yleisö ole koskaan päässyt näkemään. Nyt pankki juhlistaa 200-vuotispäiviään esittelemällä kokoelmia omassa rakennuksessaan neljän päivän avoimien ovien tapahtumana.

Katsojalle ei ole luvassa mitään järisyttävää taide-elämystä, mutta monta kiinnostavaa teosta on kuitenkin näytillä. Ja onpa siellä yksi ainakin toistaiseksi taidehistoriallispoliittinen mysteeri: miksi ihmeessä ja kenen tilauksesta Essi Renvall on muovannut niin varhain kuin 1944 Urho Kekkosesta pronssisen pystin? Kekkonenhan oli tuolloin ”vain” 44-vuotias valtiovarainministeriön virastovaltuutettu.

 Essi Renvallin (1911–1979) näkemys Kekkosesta.

Kaikkineen kokoelma on silti aika vaatimaton ja vailla sen kummempia into- tai kunnianhimoja kerätty. Se on täynnä tekijöilleen tyypillisiä, tavallisia ja siten turvallisia teoksia, jotka toki esittävät ansiokkaasti arvotaidetta.

On myös outoa, että kaiken satsauksen jälkeen – muun muassa henkilökunnan taidekerhon vapaaehtoiset ovat opiskelleet itsensä osaaviksi oppaiksi – näyttely on avoinna yleisölle vaivaiset neljä päivää. Onneksi pankin verkkosivuille jää pysyvästi näyttelyn virtuaalinen versio. 

 Ja olihan se hauska nähdä omia kavereita. Edessä 1980-luvun Ukri Merikanto (1950–2010) ja taustalla 1970-luvun Matti Kujasalo (s. 1946).