Julkaistua 836: Pieniä merkkejä Punavuoressa

Männä viikolla ilmestyi Juha Ilosen toimittama kirja Kaupungin piirteet (Pro Helsingfors 2017). Kirjoitin tilattuna siihen pienen jutun rakastamastani Punavuoresta.

Pieniä merkkejä Punavuoressa

Kävelen miltei päivittäin Sinebrychoffin puiston ohi. Pysähdyn silloin tällöin oluttehtaan punatiilisen aidan vieressä ja mietin isoisääni, jota en koskaan tavannut. Hän kuoli setäni Aatoksen kanssa Helsingin pommituksissa. Aidassa on lohkeamia, ja tiedän niiden syntyneen pommien sirpaleista. Viereisen Hietalahdentorin kupeessa sijaitsevan entisen teknillisen korkeakoulun kivijalassa on samanlaisia vammoja. Muistan usein sen, kun rakennuksen nurkalla tapaamani vanha antikvaarinen kirjakauppias kertoi minulle tavanneensa pommituksissa kuolleen ystävänsä – Aatos-setäni – viimeistä kertaa juuri samalla kohdalla.

***

Kävelen pitkin poikin Punavuorta ja katselen talojen seiniä. Katselen talojen rappauspintoja ja olen ylpeä osatessani sanoja, joita moni ystäväni ei osaa: ’terastirappaus’, ’slammaus’, ’rossaus’, ’rokotus’… Muistan edesmennyttä rappariystävääni Hanskia, jonka kanssa rööperiläisessä baaripöydässä asiasta useasti keskustelin.

Omistan tämän juttuni edesmenneelle ystävälleni Hanskille.

***

  

Kävelen Fredrikinkatua ja muistan miltei aina katsoa rappusia, joissa lukee haalistuneella sinisellä pohjalla KOP. Mielessäni soi Rauno Lehtisen orkesteri: ”Siellä aina ystävä.” Joskus  häpeän nostalgian mukanaan tuomaa sentimentaalisuutta, useimmiten kuitenkin hymyilen.

Kuva: Juha Ilonen.

***

Olen taidekriitikko ammatiltani ja aina nähdessäni Telakanpuistossa Matti Hauptin veistoksen Kohottava voima (1962) muistan halveksia sitä surkeana Rodin-kopiona. Vuosien mittaan olen kuitenkin oppinut omituisella tavalla rakastamaan sitäkin. Se on antanut paikalle nimen ja hengen: olen juonut ’Moukaripörssissä’ Kivi-Penan kanssa Kossua pullon suusta ja taivastellut maailman menoa.

***

Rakastan Punavuorta. Se on minulle täynnä pieniä merkkejä, signaaleja jotka laukaisevat lukemattomia mielleyhtymiä ja muistoja ja jotka antavat paikoille merkityksiä – toisinaan yhteisiä ja jaettuja, toisinaan idiosynkraattisia ja vain minulle tärkeitä. Niitäkin voin kuitenkin jakaa ja yrittää tehdä niistä yhteisiä.

Julkaistua 766 & Näyttelykuvia 1034: Kristitty kommunisti

Viikko sitten Galleria Ortonissa juhlittiin kuvanveistäjä Ossi Somman (s. 1926) 90-vuotijuhlanäyttelyä (2.–27.5.). Sunnuntaina ripustettiin ja maanantaina avattiin – ja mestari tikissä mukana molemmissa. Avajaispuheen piti sijastani Pirkko Lahti – ja hyvin puhuikin. Tässä esittelyni Ossista gallerian verkkosivuille:

Kristitty kommunisti

Kuvanveistäjä Ossi Somma (s. 1926) juhlistaa 90-vuotista taivaltaan pienimuotoisella retrospektiivilla Galleria Ortonissa. Mukana on teoksia peräti seitsemältä vuosikymmeneltä.

 

Pronssi painaa, mutta onneksi paikalla oli kaksi väkivahvaa kuvanveistäjää, Pekka Kauhanen (s. 1954) ja Matti Peltokangas (s. 1952). Olavi Pajulahti (s. 1944), Sirpa Viljanen ja Paula Nurminen (s. 1969) valvovat tarkasti.

Ossi Somma on iso lempeä mies, josta henkii rakkaus rauhaan ja kanssaihmisistä välittämiseen. Hän on koko uransa ajan ollut tinkimättömän yhteiskunnallinen taiteilija – mutta on samalla onnistunut luovimaan menestyksekkäästi taidemaailmaa aikoinaan vaivanneissa puoluepoliittisten taisteluiden karikoissa. Somma on silti puolensa valinnut: hän on ihmisen puolella – kulutuskapitalismia, riistoa, ahneutta, vihaa ja sotaa vastaan. Itse hänellä on ollut usein tapana nimittää itseään ”kristityksi kommunistiksi”.

 

Mestari valvoo ripustamista samppanjalasi kädessään.

Toisin kuin monet avoimesti poliittiset taiteilijat, Somma on taiturimaisesti välttynyt ahtaalta lokeroinnilta. Yksi selitys lienee se, että hän on veistäjänä tavattoman monipuolinen. Hän on kuin hybridi, jossa yhdistyvät klassisen veistotaiteen plastiset ihanteet ja ITE-taiteen rajaton mielikuvitus ja räyhäkkyys. Hänen tuotannossaan näkyy jälkiä yhtälailla Auguste Rodinin ekspressiivisyydestä kuin 1950-luvun klassista perinnettä ja nykyaikaa yhdistäneestä italialaisesta kuvanveistosta. Somma täydensi suomalaisia opintojaan ja epäilemättä taidenäkemystäänkin myös venäläisen realismin keskeisessä opinahjossa, Repin-instituutissa Leningradissa vuosina 1966–67. 

Somma ei koskaan ole ollut mikään yksinäinen taiteilijanero vaan on tottunut myös yhteistyöhön: 30 vuoden yhteistyö veistäjäkollegoiden Reijo Paavilaisen ja Pertti Mäkisen kanssa on tuottanut ties kuinka monta palkintosijaa veistoskilpailussa. Palkintosijoja hän on kahminut yksinäänkin.

 

Sinikka-vaimo, Ossi ja Galleria Ortonin Seppo Seitsalo jatkoilla – Nokian poikia molemmat. 

Somman mittavin – tai ainakin eniten tekijänsä näköinen – saavutus on ehkä kuitenkin hänen kotinsa ympärille muotoutunut veistospuistonsa ja pysyvä näyttelynsä Kulutusyhteiskunta muuttuu Danten helvetiksi. 

Somman taiteilijanlaadusta pääseekin parhaiten perille, kun ajelee Tampereelta Nokian kautta länteen: Siuron valtatie 167:ssa sijaitsee Penttilän koulu, Somman asunto ja työhuone, mutta ennen kaikkea huikea pysyvä näyttely, joka on avoinna vieraille aina. Puistossa voi kävellä koska tahansa, ulkorakennuksiin voi mennä omia aikojaan sisälle ja sytyttää valot. Ympäristöön levittäytyvät lukemattomat eri tekniikoilla toteutetut veistokset luovat dantelaisen helvetin maailman, jossa on usein mukana sarkastista huumoria. Useissa veistoksissa on mukana Somman keskeinen symboli: tuoli, joka symboloi valtaa, ahneutta ja tavaraa. Näitä hamuava ihminenkin muuttuu Somman teoksissa usein itsekin tuoliksi, osaksi tuolia.

Surullista on tietenkin se, että Somman 1950-luvulta alkanut taistelu on edelleenkin ajankohtaista. Ensimmäinen tuoliveistos, vuonna 1954 valmistunut asunnotonta alkoholistia tyhjässä tuolimeressä kuvaava veistos Unohdettu olisi voitu tehdä tällä viikolla tätä päivää kuvaten. 

Viimeinen kuntourheilija pyöräilee Ossin pihapuussa.

Julkaistua 762: Kuvanveistäjä Ossi Somma juhlistaa 90-vuotispäiviään näyttelyllä

Tällaisen tiedotteen rustatisn aamulla ja lähetin maailmalle. Kaikki joukolla ensi maanantaina Ossia juhlimaan!

Kuvanveistäjä Ossi Somma juhlistaa 90-vuotispäiviään näyttelyllä

Avajaiset: Galleria Orton, Tenholantie 10

2.5.2016, klo 17.00

Yksi kuvataiteilijakuntamme nestoreista, siurolainen kuvanveistäjä Ossi Somma täytti 90 vuotta 28.1.2016.

Somma juhlistaa syntymäpäiviään pienimuotoisella näyttelyllä Galleria Ortonissa. Esillä on jonkin verran vanhempaa tuotantoa ja uusia pronssivaloksia, joita hän on valanut vanhemmista, valamatta jääneistä töistään. 

Vierailin Ossin luona Siurossa 30.3. Syötiin siskonmakkarakeitot, juotiin kahvit ja konjakit.

Somma on nimittänyt itseään ”kristityksi kommunistiksi”, mikä kevyen huumorin lisäksi on varsin osuva ilmaisu hänen työlleen, joka on aina asettunut pienen, alistetun, sorretun ja kärsivän ihmisen puolelle. Somma on myös aina säälimättä suominut vallastaan huumaantunutta johtavaa luokkaa. Hänen usein sarkastinen huumorinsa on iskevää ja oivaltavaa. Parhaiten tästä pääsee perille, kun ajelee Tampereelta Nokian kautta länteen: Siuron valtatie 167:ssa sijaitsee Penttilän koulu, Somman asunto ja työhuone, mutta ennen kaikkea hänen huikea veistospuistonsa, joka on avoinna vieraille aina. Ulkorakennuksiin voi ohiajava mennä omia aikojaan sisälle ja sytyttää valot. 

 

Viimeinen kuntourheilija.

Dantelainen helvetin maailma on myös täynnä ympäristöön levittyviä veistoksia, joissa useissa on Sommalle ominainen symboli: tuoli, joka symboloi valtaa, ahneutta ja tavaraa. Näitä hamuava ihminenkin muuttuu Somman teoksissa usein itsekin tuoliksi, osaksi tuolia. 

Nyt Galleria Orton tarjoaa juhlan kunniaksi pienen kurkistusluukun Somman maailmaan, jossa taide on aina voittanut maallisen vallanhimon. Taiteilija itse on todennut: ”Monille Leonardo da Vinci, Rodin, Matisse ja Picasso ovat tuttuja nimiä ja heidän taiteensa on yleisesti arvostettua. Luulenpa, että aika harva pystyy nimeämään edes yhtä valtiovarainministeriä heidän ajoiltaan. Aika karsii, aika säilyttää.” Somman teokset säilyvät, ne ovat jo aikoja sitten lunastaneet paikkansa Suomen taidehistoriassa.

 Lama.

Julkaistua 760 & Näyttelykuvia 1032: Kuvanveiston intohimoinen uudistaja

Eilisessä Kirkko & Kaupungissa (14/16) ilmestyi juttuni Ateneumin taidemuseon näyttelystä Auguste Rodin (5.2.–8.5.). Alkuperäinen otsikkoni oli 'Intohimoa, vaistoa ja halua', mutta printtiin se muuttui muotoon 'Kuvanveiston intohimoinen uudistaja' ja netissä se oli 'Kuvanveiston mestarin eroottisia töitä pidettiin uskaliaina'. Keksi nyt tässä sitten otsikoita. Tässä kummiskin juttu:

Kuvanveiston intohimoinen uudistaja

Ateneumin taidemuseossa esiteltiin ranskalaisen kuvanveistäjä Auguste Rodinin (1840–1917) tuotantoa kattavammin viimeksi vuonna 1965. On siis jo aika, sillä useammatkin sukupolvet ansaitsisivat Rodininsa luonnossa. Uskallan nimittäin väittää, että yksikään kuvanveistäjä ei ole jättänyt 1900-luvun kuvanveistoon niin suurta jälkeä kuin juuri Rodin – ja tämä näkyy suomalaisessakin veistotaiteessa monin tavoin. 

Auguste Rodin: Suudelma (1882–1898) Musee Rodin. Kuva: Christian Baraja.

Rodin on sekä linkki veistotaiteen menneisyyteen että monien uusien lähestymistapojen pioneeri. Renessanssin mestari Michelangelo (1475–1564) oli hänelle aikoinaan tärkeä, mutta vastaavasti Rodinin vaikutus myöhempiin polviin on mittaamaton. Ilman Rodinin ikonista Ajattelijaa (1881–82) emme varmaankaan voisi katsoa läheskään samanlaista tulkintaa Aleksis Kivestä Helsingin Rautatientorilla kuin nyt voimme. Wäinö Aaltonen (1894–1966) tunsi Rodininsa, ja hänen Aleksis Kivensä (1939) asettuu näin maailmankirjallisuuden seuraan – Rodinin ajatuksellisina malleina toimivat nimittäin Dante, Hugo ja Baudelaire, kolme runoilijaa joita Rodin luki jatkuvasti. Tämä Ateneumin näyttelyssäkin on nyt osoitettu ovelasti sijoittamalla Ajattelija kolmannen kerroksen ikkunaa vasten niin, että katsoja voi helposti siirtää katseensa torille ja miettiä kuvanveiston perusasioita.

Wäinö Aaltonen (1894–1966), Aleksis Kivi, 1939. Kuva: Heikki Kastemaa.

Mainittakoon nyt vielä painokkaasti, että mistään kopioinnista ei tässä tapauksessa ole kyse. Kyse on pikemminkin siitä, että Rodin antoi tilaa ihmisruumiin ilmaisullisille ulottuvuuksille ja veistotaiteen mahdollisuuksiin siinä, missä aikaisempi kuvanveisto oli paneutunut pikemminkin mahtipontisuudessaan erilaisiin vallan attribuutteihin – esimerkiksi hallitsija hevosen selässä – ja usein varsin jäykkään esittävyyteen. Tämän Aaltonenkin häneltä oppi. 

Auguste Rodin: Ajattelija, suuri versio (1903), Sveriges Nationalmuseum.
Kuva: Linn Ahlgren.

Rodinin varsinainen teema oli lopulta ehkä itse veistotaide. Ja myös se mitä kaikkea yleistä voi veistoksellisesti ilmaista pelkän näköisyyden lisäksi: intohimoa, vaistoa, halua, tuskaa, rakkautta… 

Siitä että aiheena oli itse veistäminen todisteena on muun muassa se, miten viimeistelty ja täydellinen jälki – kuten Michelangelon Davidissa (1501–04) ja täydellisessä ihmisruumiissa – ei ollut selvästikään hänen tavoitteensa. Rodin oli ensimmäisiä kuvanveistäjiä, joka antoi myös sattumalle ja itse työprosessille oman merkityksensä. Hänen teoksissaan saattaa näkyä saumoja, valujälkiä ja epäonnistumisia, joita hän osasi käyttää hyväkseen sekä liittää osaksi teoksen sanomaa ja sisältöä. Elämäkin on toisinaan rujoa ja katkonaista. Tätä samaa on 1900-luvun kuvanveisto tehnyt loputtomasti.

Rodinin valitsema tie ei ollut helppo. Vaikka hän onkin nykyään poikkeuksetta kaikkien tunnistama mestari, ei hän esimerkiksi kolmella yrittämällä päässyt sisään Ranskan taideakatemian kuvanveistoluokalle vaan toimi pitkään kuvanveistäjien apulaisena ja koristeveistäjänä. Hänen eroottisia veistoksiaan pidettiin myöhemmin liian uskaliaina. Ehkä kukaan ei aiemmin ollut saanut vartaloita puhumaan niin voimakkaasti. 

Onneksi Rodin kesti vastoinkäymisensä. Ilman Ajattelijaa, Suudelmaa (n. 1882) ja Danaidia (1889) käsityksemme veistoksen ja vartalon voimasta olisi tarvinnut lukuisia ylimääräisiä kehitysvaiheita.

***

Hilda Flodin: Ajattelija (1900), Antellin kokoelma, Ateneumin taidemuseo. Kuva: Kansallisgalleria / Hannu Aaltonen. 

3200 merkkiä on useimmiten turhauttavan lyhyt. Niin nytkin. Olisi pitänyt kirjoittaa vielä näyttelyssä mukana olleista suomalaisista Rodinin oppilaista: Hilda Flodinista (1877–1958) ja Sigrid af Forsellesista (1860–1935). Flodin on kiinnostava tapaus ja tuore edelleenkin, mutta olisin harmitellut sitä, miten vähän Rodinin vaikutus af Forsellesissa näkyi – ei juurikaan lihaa ja intohimoa. Lähinnä kuivakkaa taidehistoriallisuutta.

Sigrid af Forselles: Nuoruus (1880-luku). Ateneumin taidemuseo. Kuva: Kansallisgalleria / Hannu Aaltonen.

Ennen kaikkea olisin halunnut jatkaa teemasta 'Rodinin vaikutus suomalaiseen kuvanveistoon. Luettelossa ollut Liisa Lindgrenin artikkeli jätti tässä suhteessa vähän toivomisen varaa.

Olisin halunnut nostaa jutussani esiin myös Matti Hauptin (1912–1999), jonka veistos Kohottava voima (1962) Helsingin Telakanpuistikossa...

 Kuva: Heikki Kastemaa.

... on silkkaa Rodinia:

Auguste Rodin: Varjo (1880–1964) Ateneumin taidemuseo. Kuva: Kansallisgalleria / Kirsi Halkola.

Kun Helsingin Sanomien kriitikko Olli Valkonen nosti esiin sen miten Haupt on plagioinut Rodinia, sai hän kenkää lehdestä. Eljas Erkko kuulemma kuului samaan rappariloosiin Hauptin kanssa. Suomen arvostelijain liitto nosti mekkalan, ja Hesari pantiin kuvataidekritiikkiboikottiin yli vuodeksi. Tästä aiheesta voisi joku nuorempi koota faktat, tehdä vähän haastattelutyötä ja hauskan artikkelin vaikka Kritiikin Uutisiin. Vihjettä saa levittää.

Luettua 95: Vasara ja hiljaisuus

Jyrki Siukonen: Vasara ja hiljaisuus. Lyhyt johdatus työkalujen filosofiaan. Kuvatadeakatemia 2011.

Kuvataiteilija Jyrki Siukonen (s. 1959) toimi aikoinaan (2004–08) Kuvataidekatemian kuvanveiston professorina. Hän on kuitenkin tunnettu enemmän käsitteellisyydestään kuin käsityöläisyydestään, mutta vastoin yleistä käsitystä hän tuntuu viihtyvän myös työhuoneella tapahtuvan rakentelun ja askartelun parissa. Tämä käy ilmi myös hänen tuoreesta kirjastaan, jossa hän on paneutunut työkalujen filosofiaan sekä kaunokirjallisuuden että filosofisen kirjallisuuden myötä ja varsinkin monen kuvanveistäjän – muiden muassa Constantin Brancusi (1876–1957) ja Auguste Rodin (1840–1917) – kautta.  

Siukosen teemana on ennen kaikkea ollut sanojen ja tekemisen kompleksinen suhde, käsittäminen, käsillä tekeminen ja sen sanallistaminen. Taustallahan on tietenkin suuria asioita: "Autenttisessa käsityössä onkin usein nähty alkuperäisen ajattelun vertauskuva, ja ehkä osin tästä syystä myös poliittinen mahdollisuus parempaan elämään", toteaa Siukonen.

Siukonen on sekä kirjallisesti sivistynyt – Wittgensteininsa ja Heideggerinsa hyvin lukenut – että myöskin kaikessa vakavuudessaan kepeän leikittelevä kirjoittaja. Hänen tyylinsä on ilmava ja kirkkaan selkeäsanainen mutta samalla lähdeaineistoon ja myös ihan empiiriseen havaintomaailmaan tukevasti ankkuroituva. 

Siukonen ei pohdinnoissaan päädy mihinkään erityisiin tuloksiin. Paljon tärkeämmältä tuntuukin se, että hän kykenee virittämään lukijan tämän kyseisen problematiikan aaltopituuksille varsin moninaisin tavoin, niin että sitä huomaa pohtivansa asioita myös aivan uudelta kantilta. Hän esimerkiksi lukee kuvanveistäjien työhuoneilta otettuja valokuvia uudella tavalla – suurin osahan meistä on tottunut jo viskaamaan nuo herooiset kuvat likaisilta työhuoneilta machomodernismin romukoppaan. Näin esimerkiksi Brancusin omakuvista: "Näen ne hänen välineinään argumentoida täsmällisesti ja pitävästi filosofisen työn puolesta. Niissä ilmaistaan hänen teoriansa ja praktiikkansa yhdessä. Nämä valokuvat eivät ole sattumanvaraisia otoksia vaan huolella mietittyjä kuvia, joissa näkyy didaktinen elementti." 

Brancusin omakuva työssä 1920-luvulta.

Siukosen kirja on niin vetävästi kirjoitettu, että minulle kävi itse asiassa vähän huonosti: ahmin sen aivan liian innokkaan nopeasti ja vähän liian lumoutuneenakin, ja huomasin jälkikäteen, etten pysähtynyt tarpeeksi miettimään sen monia uusia avauksia. Siihen täytyy siis palata. Onneksi se on kuitenkin lyhyt ja hioutuneen tiivis: varsinaisia tekstisivuja on vain kuutisenkymmentä. 

Tämä taitaa minun rankinglistallani olla vuoden kotimainen taidekirja.