Näyttelykuvia 471 & 472 & 473 & 474 & Julkista taidetta 48: Mustaa makkaraa, akateemisesti

Rivakka kriitikko tekee näyttelykierroksen tarvittaessa vaikka kahdessa kaupungissa samana päivänä. Niinpä lähdinkin perjantaiaamuna ensitöikseni ajamaan kohti Tamperetta.

Taidesalonki Husassa oli Petri Ala-Maunuksen (s. 1970) näyttely Beauties and Beasts (4.–25.9.), jota kävin katsomassa ihan viran puolesta: toimin nimittäin Ala-Maunuksen Kuvataideakatemian lopputyön lausunnonantajana.

Ammattilaisenakin toimin aivan liian usein Hannu Hanhi -metodilla, mutta hyvinhän tuo taas toimi. Husa on nimittäin perjantaisin kiinni, mitä en älynnyt etukäteen tarkistaa, mutta onneksi paikalla sattui olemaan nuori kundi tietokoneen kimpussa, ja hän päästi minut sisään katsomaan sitä, miten Ala-Maunus oli revitellyt ihmiskuvien parissa:

Aiemminhan Ala-Maunus tuli tunnetuksi siitä, miten hän pilkkoi, purki ja rakensi maisemaa, mutta nyt hän on keskittynyt eri tavoin ihmiseen ja muotokuviin. Projektin alkua näin jo toukokuussa. Ja hyvältähän projekti tuntuu.

***

Tampereella pitää stadilaisen aina silloin tällöin leikkiä turistia. Näin Laukontorilla tällaisen kojun: 

Ja sieltä ikään kuin pitää ottaa tällainen annos:

Vähän minua säälittää tamperelaisten puolesta, kun ne ressukat luulevat että tämä mustamakkara on joku huikea erikoisuus. Esimerkiksi Virossa, jossa verimakkaraperinne on säilynyt paljon elävämpänä, saa useampaakin laatua paljon parempaa tuotetta kuin tämä Tapolan suomalaiseen makuun tehty teollisen tuntuinen ja vähän luonteeton pötkylä. Onneksi Tampereen kauppahallista sain mukaani parempia tuliaisia: Kauppahallin riävän ja hevosenpaistia.

***

Mutta takaisin kulttuurin pariin. Sara Hildénin taidemuseossa oli Silja Rantasen (s. 1955) näyttely Giotton talo ja muita teoksia (17.9.2011–22.1.2012). Komeasti ripustettu näyttely esitteli Rantasen keskeisimpiä teoksia ja kausia:

Rantasen usein tilaan ja sen kokemiseen liittyvät teokset muodostivat huikean retrospektiivisen sarjan, ja itse asiassa moni sellainen teos, jota aikoinaan olen vähän vierastanutkin, asettui nyt ihaan uuteen valoon. Sille en tosin mahda edelleenkään mitään, että kaipaan niitä aikoja, jolloin hän käsitteli värejä. Niin hienostuneesti hän sen tekee. 

Joka tapauksessa tämä on epäilemättä yksi syksyn merkittävimmistä näyttelyistä, joten ei kun VR:lle lippua varaamaan – ajoissa toki.

***

Ja sitten taas kohti Helsinkiä. Matkalla kiroilin jälleen kerran sitä, kun rakennusmestareita ja insinöörejä päästetään tekemään moottoritietaidetta. Tässä kallioleikkaus ja sillankaide kolmostieltä:

Anteeksi suttuiset otokset, mutta vauhtia oli noin 120 km/h.

***

Helsingissä minua odotti Kuvataideakatemian galleria. Ja molempien taiteilijoiden osalta vieläpä sama tehtävä kuin Tampereella.

Katri Sipiläinen (s. 1979) esiti maalauksia (15.–25.9.), joissa oli runsaasti tarttumapintoja ja myös erilaisia kokeiluja – sekä myös viittauksia taidehistoriaan, mutta ei niillä joko akateemisen kuivakkailla tai postmodernin ironisilla tavoilla, jotka ovat toisinaan varsin kliseisiä, vaan pikemminkin jollain omakohtaisen lempeällä huumorilla. Raikas ja hyvä näyttely.

Kirje Madonnalle, 2011.

 ***

Kimmo Kanervalla (s. 1980) oli näyttelyssään (15.–15.9.) kaksi veistosta, joista varsinkin isokokoinen lujitemuovinen, motorisoitu ja valoilla pelaava Asutettu maa (2011) oli varsin vaikuttava:

Sekä tekninen osaaminen että elämyksellisyyden luominen ovat kohdallaan. Joten ollaan nyt sitten oppimestarimaisia: Hyvä tästä tulee.

Kuvataideakatemian oppilaita on viime vuosina ollut hauska seurata.

Näyttelykuvia 387 & 388 & 389: Tuoretta satoa

Kevään lopun kiinnostavimpia toistuvia taidejuttuja on epäilemättä Kuvataideakatemian lopputyönäyttely, joka levittyy joka vuosi päätalolle ja keskustan kahteen galleriaan. Kuvan kevät (11.5.–5.6.) oli taaskin monin tavoin antoisa. Se muodosti perjantaikierrokseni pääkohteen. On kuitenkin pakko myöntää, että nyt olen aika puhki kaikesta Mäntän kuvataideviikkoihin liittyvästä, ja lisäksi jouduin katsomaan näyttelyä aivan erityisellä tavalla. Toimin silloin tällöin lopputyön tarkastajana, ja nyt tarkastettavia oli kertynyt peräti kolme. Muu näyttelyn katsominen jäi siis normaalia heikommalle. 

Yksi tarkastettavista on kuvanveistäjä Simo Ripatti (s. 1975), jonka lopputyön enimmäinen osa oli yksityisnäyttely Kuvatadeakatemian galleriassa joulukuussa. Siitähän kirjoitin tuolloin jo sangen myönteisesti, eikä mikään ole mennyt sen huonompaan suuntaan:

Ja jos Ripatti ei ole enää ihan poikanen, on toinen tarkastettavani Petri Ala-Maunus (s. 1970) suorastaan konkari. On se vähän hassua, että näiden jo paikkansa lunastaneiden taiteilijoiden pitää ryhtyä maisteroitumaan vielä nelikymppisinä, mutta kai se on lisäelannon saamiseksi sitten aiheellista. Ja onhan se toisaalta varmaan kiinnostava seurata sitä, missä alta kolmikymppiset nyt menevät. Kai siinä virikkeet liikkuvat puolin ja toisin, niin että turhaan minä tässä kummastelen.

Oli miten oli, usein maisemia maalannut Ala-Maunus oli tehnyt aika hauskoja fiktiivisiä muotokuvia, joissa oli sekä räyhäkkää irvileukaista huumoria että myös aika jännä sormilla pelaava ulottuvuus, jota minun pitää nyt ryhtyä pohdiskelemaan:

 

Kolmas tarkastettava olikin sitten aivan uusi tuttavuus. Katri Sipiläinen (s. 1979) on kiinnostava maalari, jonka teoksissa on rosoa ja samalla myös harkittua varmuutta. Asenteesta kertoo luettelon teksti: "Materiaaleina haluan käyttää kirpputoreilta löydettyä ja roskiksista dyykattua ylijäämää. Kokata maalit ja pohjusteet. Itse tehty väri on lähempänä porkkanan pyhää olemassaoloa kuin valmiseinestä."

 Pikkupunkkarin painajainen, 2011.

Odotan innolla hänen syyskuista tulevaa yksityisnäyttelyään.

***

Sitten lähdin postireissulle. Oli tullut isokokoinen kirje. Matkalla pysähdyin Uudenmaankadun Galleria Huutoon, jossa oli Tellervo Viitaniemen (s. 1973) näyttely (11.–29.5.):

Viitaniemellä on kiinnostava tekniikka, jossa hän on vedostanut valokuvia itsestään ja sukulaisistaan (vanhimmat 1930-luvulta) ohuen ohuelle harsolle, liittänyt ne yhteen samaan teokseen lakkakerrosten sisään. Ihmekös siis se, että olen kutsunut hänet Mäntän kuvataideviikoille! Jäämme odottelemaan tarkempaa raporttia Mäntästä. 

***

Postissa oli kuvanveistäjä Kimmo Pyykön (s. 1940) tuotantoa esittelevä tuore kirja, ja juuri Pyykön näyttelyyn (5.–29.5.) Galleria Heinossa minä vielä eksyin postimatkallani:

Nämä vanhat mestarit ovat toisinaan meikäläiselle vaikeita tapauksia. Kun olin teini-ikäinen, Pyykkö oli mielestäni yksi Suomen hienoimmista kuvanveistäjistä. Nyt hänen vanha tuttu tematiikkansa tuntuu jo vähän liian sentimentaaliselta. Jotkut teokset ovat myös aivan liian sliipattuja ja jotkut lipsahtavat koristeellisuuden puolelle. Sitä paitsi galleristi ei näköjään ollut uskaltanut laittaa vanhaa konkaria kuriin: näyttely oli ripustettu aivan tukkoon. En ollut siis järin innostunut. Sen sijaan olisin varsin innostunut näkemään Pyyköltä kattavan ja taidehistoriallisesti tutkitun retrospektiivisen museonäyttelyn. Hänen edellinen museonäyttelynsä on Wäinö Aaltosen museosta vuodelta 1986.