Näyttelykuvia 873 & Katutaidetta 109: Nuoria rääkkäämässä, osa 2

Aloitin 21.9. Nuoren Voiman Liiton järjestämän taiteesta kirjoittamisen intensiivikurssin. Eilen oli toinen kokoontuminen, ja vietimme lauantain yhdessä.
Aloitimme Heta Kuchkan (s. 1974) näyttelyä käsitelleellä kotitehtävällä – tiukka 1500 merkin kritiikki ja kommentit siitä, mitä tekstin lyhyyden takia jäi sanomatta –, ja riemukseni Hetalla (toinen oikealta) itsellään oli aikaa tulla purkuun mukaan:

Tulipahan taas itsekin opittua. Olin nimittäin ajatellut, että kävisimme ensin kaksi kotitehtävää läpi, ennen kuin seuraava käyntikohde odottaisi. Vaan turhaan. Kävi ilmi, että tällainen taiteilijan ja kirjoittajan kohtaaminen on sen verran kiinnostavaa ja tärkeää (ja myös valitettavan harvinaista), että ei sitä noin vain suoriteta. Heta oli paneutunut oppilaiden teksteihin, ja juttua piisasi kaikilla. Ja tekstitkin olivat muuten erilaisia ja kaikki hyviä. Ei minulla sitten oikeastaan ollut syytäkään nopeuttaa tilannetta, koska keskustelu oli sen verran intensiivistä ja hedelmällistä. Emme me itse asiassa saaneet käytyä edes kaikkia kritiikkejä läpi, kun jo piti lähteä eteenpäin. 
Matkalla seuraavaan kohteeseen olin päättänyt näyttää yhden kiinnostavan katutaideduunin Albertinkadun ja Pursimiehenkadun kulmasta ja kirjoituttaa siitä lyhyen tekstin – antamatta mitään kontekstualisoivaa tietoa. Vaan enpä ollut käynyt etukäteen tarkastamassa sen olemassaoloa: se olikin pyyhitty jo pois! Onneksi minulla oli siitä kuva, joten katsoimme vain paikan ja sovimme, että lähetän kuvan myöhemmin kaikille:

Ja sitten saavuimmekin jo kohta Jani Leinosen (s. 1978) työhuoneelle:

Tehtävänanto: 3000 merkin Hän-tyyppinen juttu kuka-boxilla varustettuna. Varoituksen sanana se, että taiteilijat tuppaavat aina kertomaan sen oppimansa perustarinan urastaan (Janin vastakommentti: haastattelijat tuppaavat aina kysymään ne samat kysymykset) ja että nyt pitäisi yrittää myös murtaa se. Jani kertoi ja oppilaat kyselivät.
Kävin välillä haahuilemassa samoissa tiloissa sijaitsevassa Showroom Helsingissä ja katsoin Jani Leinosen ja Aurora Reinhardin (s. 1975) näyttelyn Promises (14.9.–3.11.):

Pääosin tuttuja tai tutunkaltaisia töitä, mutta kyllähän niitä kelpasi katsella. Molemmat osaavia tekijöitä. Sitä paitsi tilat ovat tosi komeat.
Janin jälkeen matka jatkui vielä Kuvataideakatemian uusiin näyttelytiloihin – nekin poikkeuksellisen komeat. Tarkoitus oli kirjoituttaa avajaisnäyttelystä vielä kritiikki, mutta ensin tapasimme Hetan uudestaan. Hän uhrasi kauniisti lauantainsa meille ja tuli jatkamaan aamupäivän purkutilannetta. Paikalle sattui hauskasti myös kollegani Heikki Kastemaa, joka oli juuri kirjoittanut blogiinsa arvion Hetan näyttelynsä, joten käytin tilaisuutta hyväkseni ja houkuttelin hänetkin mukaan keskustelurinkiin:

Heikki ja Heta.

Lopulta päätimme joukolla, että lisätehtäviä ei enää tarvita, kun kaksi oli vielä purkamatta ja kaksi uutta tuli lisää. Niinpä katsoimme vain näyttelyn ja lähdimme kotiin. Olimme kuitenkin vastanneet akatemian haasteeseen, koska he ilmoittivat pressissä, että tila avautuu uudella tavalla ympäröivään kaupunkiin ja Punavuoreen. Niinpä kaksi punavuorelaista – Heta, joka meitä odotellessaan teki jossain nurkassa videon editointityötä, ja minä, joka valloitin tilan seminaarikäyttöön – otti tilan heti ominpäin ja lupaa kysymättä taidekäyttöön. Hyvin se toimi.

PS. Vielä palanen taiteen lähihistoriaa. Janilla oli vielä tallella se kaikkein ensimmäisin tuunattu Elovena-paketti. Hän itsekin hämmästyi, kun siinä oli parasta ennen -päiväys vuodelta 2002 (hän oletti sen olevan tuoreempi):

Näyttelykuvia 856 & 857: Nuoria rääkkäämässä

Eilen oli tosi kiinnostava päivä. Aloitin Nuoren Voiman Liiton järjestämän taiteesta kirjoittamisen intensiivikurssin – kolme kuusituntista lauantaita – vetämisen. Opiskelijoita oli kymmenen – ja heissä taattu sekä tuttu taideasioiden sukupuolijakauma: kaksi miestä ja kahdeksan naista:

Kysyin ensin Laura Laitiselta, että tarkoittaako intensiivikurssi sitä, että saan rääkätä oppilaita mielin määrin ja hän vastasi myönteisesti. Niinpä päätin tehdä työtä käskettyä ja antaa kunnolla tehtäviä.

Ensin pälätin jotain kriitikistä yleistä ja sitten laitoin seinälle Tapio Junnon (1940–2006) eroottisävyisen piirustuksen ja laitoin oppilaat pikakirjoittamaan (20 min. aikaa) oman tulkinnan ja arvotuksen teoksesta – kertomatta tekijää tai mitään taustoista. Ajattelin, että kontekstittomuus tuottaisi vaikeuksia kirjoittaa, mutta hyvinhän tuo näytti sujuvan. Tehtävää olin ajatellut vähän kuin äänenavaukseksi, ja kai se sellaisena toimi.
Sitten taas pälätin lisää, ja keskustelevainen ryhmä sai punaisen lankani hajoamaan koko ajan, mutta enpä usko, että sillä niin hirveästi on väliä, koska keskustelu sai näin sellaisia suuntia, jota oppilaat ilmeisesti halusivatkin. Sain kuitenkin käytyä läpi erilaisia taiteesta kirjoittamisen tekstityyppejä ja ennen kaikkea niitä tapoja, jolla ne solahtavat diskurssin eri uomiin ja miten ne jatkavat elämäänsä. Aloitimme lehdistätiedotteista eli aanelosista, joiden merkitystä esimerkiksi diskursiivisena tutkimusaineistona ei kannata lainkaan vähätellä. Puhuimme myös journalismin etiikasta, ja jaoin kaikille Journalistin ohjeet. 

*** 

Sitten lähdimme retkeilemään. Ensimmäinen kohde oli Galleria Heino, jossa oli Heta Kuchkan (s. 1974) ja hänen äitinsä Tuija Kuchkan (s. ?) piirustuksista ja videoista koostuva yhteinen näyttely Yritetään yhdessä vielä (14.9.–13.10):

Näyttely on aika vereslihainen ja vaikuttava ja sitä siten myös ajatuksia herättävä. Siksi päätinkin kiusata oppilaita ja antaa heille ankarat reunaehdot, jotka muistuttavat kriitikon arkista kurjuutta. Annoin heille tehtäväksi kirjoittaa päivälehteä varten pikkukritiikin: 1500 merkkiä eli vajaa liuska. Ja lisätehtäväksi annoin arvioon lisättävän raportin niistä omasta mielestä tärkeistä asioista, jotka jäivät sanomatta, koska tilaa ei ollut tarpeeksi.

***

Heinon jälkeen matkasimme Forum Boxiin katsomaan Pekka Pitkäsen (s. 1950) näyttelyä Rautakausi (6.–29.9.), johon olen elokuussa kirjoittanut lehdistötiedotteen ja josta Harri Mäcklin on kirjoittanut Hesariin arvostelun. Tehtävänanto oli ensin repiä minun ja Mäcklinin tekstit analyyttisesti auki ja vielä vertailla niitä keskenään. Sitten kunkin piti kirjoittaa omasta näyttelykokemuksestaan subjektiivinen raportti ja vertailla vielä omaa kokemusta Mäcklinin ja minun teksteihin.

Ai niin, näyttely oli juuri niin jylhän hieno kuin piti ollakin. Mutta luulenpa, että Mäcklin ja minä joudumme oppilaiden syynissä auttamattomasti liian kliseisen kielen käyttäjiksi. Uskon, että nämä älypäät kiinnittävät huomiota siihen, että olemme Mäcklinin kanssa kirjoittaneet vähän niin kuin Pitkäsestä pitääkin kirjoittaa ja samalla siis vailla mitään uusia tulokulmia.

***

Eikä tässä vielä kaikki. Kävelimme Hietalahdenrantaa takaisin kohti keskustaa ja katselimme OLOn – Pasi Karjula (s. 1964) ja Marko Vuokola (s. 1967) – teräspallukoita eli teosta Olo n:o 22 (2000), joka on siroteltu ympäri Hietalahden allasta. 

Tehtävänantona oli kirjoittaa normaali kritiikki, mutta siten, että erityishuomio kiinnitetään nimenomaan siihen, että kyseessä on kaupunkitilassa oleva julkinen teos, jonka kanssa meidän on elettävä ikuisuuksiin, eikä pelkästään esteettinen taideobjekti, joka voi herättää kirjoittajissa mitä tahansa runoja.
Nyt jään siis odottelemaan kolmea tekstiä, joita puramme kuukauden kuluttua.
Palaan asiaan.

Julkaistua 451: Kasvokkain tulevaisuuden kanssa

Sain alkuviikosta pikatilauksen stuntata On Displayn sairastunutta kirjoittajaa. Ja minähän juoksin galleriaan katsomaan taidetta, sain vahvan kokemuksen ja kirjoitin seuraavan jutun, joka ilmestyi tänään:

Kasvokkain tulevaisuuden kanssa 
 

Heta Kuchka: Present (2012)

videoinstallaatio, 

kesto 23,46 min.
 

Teos esillä:

14.9.–13.10.2013

Galleria Heino Uudenmaankatu 16–20, Helsinki)

Mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän sitä alkaa vitsailla huonon muistinsa kanssa: kun joku nuoruuden opiskelukaverin nimi ei tule yhtäkkiä mieleen, tulee tekosyyksi naureskeltua alkavaa dementiaa tai Alzheimerin tautia. Ei muka ole tosissaan, mutta ei kuitenkaan edes oikeasti naurata, kun riskitekijöiksi tietää juuri ne asiat, joista itse kärsii: korkea kolesteroli ja verenpaine, huonosti hoidetut tai kokonaan hoitamattomat masennukset. 
Muun muassa videota, valokuvaa ja installaatioita välineinään käyttävä kuvataiteilija Heta Kuchka (s. 1974) laittoi minut kasvokkain mahdollisen tulevaisuuteni kanssa. Hänen tuore videonsa Present (2012) näyttää 11 muotokuvaa ihmisistä, jotka sairastavat Alzheimerin tautia. Erilaisista etnisistä taustoista tuleville ihmisille soitetaan pianolla heidän lempimusiikkiaan, ja kamera tallentaa lähietäisyydeltä reaktiot. Jotkut lyövät jalalla tahtia, monet laulavat tai yrittävät tapailla laulua, joku tanssii – jopa välillä sivuun kameran ulottumattomiin. Jotkut ovat vähän vaivaantuneitakin. Muotokuvat on kuvattu viime vuonna newyorkilaisessa Shore Hillin vanhainkodissa.

Näenkö itseni?

Ensin ajattelin, että tätähän tämä on: trendikästä ja poliittisesti korrektia nykytaidetta, jossa pienet kokemukset, tavalliset ihmiset ja arki on nostettu framille – aivan niin kuin pitääkin. Eikä siinä mitään: näin epäilemättä tuleekin tehdä, jotta taiteeseen saisi kuka tahansa aikaiseksi mielekkään suhteen ja jotta taide olisi mahdollisimman avoin assosiaatiopinta. Välillä vain tuntuu siltä, että samaa edistyksellistä pienarkea pursuaa joka tuutista ja että siitä on tullut kuin maneeri. 

Näin minä Kuchkan videota ensin katselin. Vähän ulkokohtaisestikin niin kuin 80–90-vuotiaita ihmisiä katselee. Onhan se sympaattista nähdä ne tavat, miten ihminen vanhenee: vähän veikeät hymyt ja ilmeet, hienovaraiset totutut käden liikkeet ja vartalon asennot, pieni vapautuminen ja hyväntuulisuus musiikin myötä. Sitten kankaalle ilmestyi Robert, 57 v. Hän oli selvästi vähän kiusaantunut, kun pianosta alkoi kuulua Lennon-McCartneyn Yesterday. Ensin hän löi jaloilla tahtia ja esti sen sitten itse panemalla jalat ristiin. Minäkin olin yhtäkkiä aika kiusaantunut. Pitääkö minun katsoa tätä vuotta itseäni vanhempaa sairasta miestä taiteen nimissä? Sitten tuli kuitenkin tunne, että olen toisen ihmisen kanssa. Ikään kuin katsoisimme toisiamme. Vaihdan mielessäni jopa roolia. Minäkin voisin olla tuossa koosteessa kuuntelemassa vaikkapa Jumpin’ Jack Flashia kipeät polvet heiluen. Enkä minä varmaan menisi rikki, jos joku joskus katsoisi minua hymyillen tai oudoksuen mutta kuitenkin samastuen – vaikka vähän vaivaannuttaisikin.
Ihmisen kuvaaminen on taiteessa ollut perinteinen osaamisen koetinkivi. Hyvällä syyllä se voi olla sitä aivan yhtä hyvin videotaiteessa kuin piirustuksessa ja öljymaalauksessakin. 

Linkit:

Heta Kuchka AV-arkin kotisivuilla 
Shore Hillin vanhainkodin kotisivut 
Muistiliiton kotisivut