Näyttelykuvia 124 & Julkista taidetta 16: Paluu Iihin

Yksi syy siihen, että maailma on niin tylsä ja vaihtoehdoton, on ajan puute, joka tuotaa informaation vähenemistä ja sitä kautta muun muassa diskurssin kapenemista. Kun perustin tämän blogin, päätin kokeilla sitä, että onko mahdollista kertoa rehellisesti kaikesta, mitä taiteeseen liittyen näen. Sitten kun tulee kiire, aletaan kuitenkin yleensä karsia ja keskittyä siihen ns. oleelliseeen tai keskeiseen. Näin oli minullekin käydä, kun raportoin käynnistäni Iissä. Mutta jäi se vaivaamaankin, ja nyt kun tuli tyhjä hetki, niin paikkaan vielä jutun. Näin minä esimerkiksi julkista taidetta enemmänkin kuin vain Sanna Koiviston (s. 1955) Iin uitolle (2003). KulttuuriKauppilan pihalla oli Koivistolta aika kiinnostava naisfiguuri, joka ei kuitenkaan taida olla ihan virallisesti ns. julkinen taideteos: 

Varsin julkinen oli kuitenkin kirkon vierellä ollut Kalervo Kallion (1909–1969) Vesainen (1940):

Kyseessä on iiläinen 1500-luvun talonpoika ja sisipäällikkö Pekka Vesainen. Kallion veistos valmistui vuonna 1940, mutta paikalleen se pystytettiin vasta vuonna 1950, kun kirkko valmistui. En ole Kalliota koskaan oikein veistäjänä noteerannut, koska hänen isästään Kyösti Kalliosta (1873–1940) tekemä, eduskunnan kupeessa jököttävä veistoksensa vuodelta 1962 on aika kökkö. Tämä Vesainen on sekin melko jäykkä, mutta kai ihan kelpo – siis sellainen kuin pitääkin olla, jos ei sitten juuri sen enempää. On siinä kuitenkin jotain uhmaa.

Ja oli siellä kirkon sankarihautausmaalla vielä vuoden 1918 valkoisten muistomerkki (1955), jonka joku on varmaan suunnitellut, vaikka tietoa ei olekaan tarjolla. Unohdin kuitenkin ottaa siitä kuvan.

Edellinen biennaali oli myös jättänyt jälkeensä teoksia, joista tarkastelin kahta. Jenni Tieahon (s. 1969) Liekki (2008) oli varsin sympaattinen hevonen ja vielä ihan hyvässä kunnossa:

Islantilaisen Eyglò Hardardòttirin (s. 1964) Kylä (2008) puolestaan osoitti, että hyvä ja kestävä – monessakin mielessä – ympäristötaide voi olla vaikka betonia. Ei kaiken tarvitse "sulautua":

Ja kävin minä vielä yhdessä näyttelyssäkin, joka ei tuntunut niin tärkeältä mutta todellisuudessa oli juuri sitä. Olen nimittäin varsinkin Virossa kierrellessäni tottunut etsimään kaikki pienet paikalliset näyttelyt, joita on esimerkiksi kulttuurikeskuksissa, kirjastoissa ja kunnantaloissa ja joiden avulla voi löytää yllättäviäkin mutta aina jollain tavalla kiinnostavia näkökulmia vierailemaansa paikkaan. Näin oli Iissäkin. Seminaaripaikassa eli monitoimitalo Nätteporissa oli aulassa pikkuruinen Marita Suomelan kokoama näyttely Sodanjälkeistä elämää Päkkilänkankaalla valokuvin ja muistelmin (1.–28.6.), josta kertoi hauska käsintehty juliste:

Sen olen oppinut, että tällaisia amatöörinäyttelyitä ei koskaan kannata aliarvioida. Jos haluaa löytää jotain tarttumakohtia paikalliseen elämään sen lisäksi, että lukee nopeasti jotain kunnan kotisivuilta ja Wikipediasta, ja käy paikallisessa baarissa syömässä keittoa, ovat kaikki satunnaiset näyttelyt varsin arvokkaita. Kyse ei ole informaatiosta vaan jostain epämääräisestä fiiliksestä, jota kautta pääsee tietyllä tavalla lähemmäksi ihmisten elämää. Vanhoja valokuvia on aina hauska katsella, vaikka ei ketään tuntisikaan ja vaikka esimerkiksi Päkkkilänkangas jäisi googlettamisenkin jälkeen täysin vieraaksi paikaksi:

 
Nyt olen ehkä kertonut kaiken, mitä Iissä näin.

Näyttelykuvia 122: Terveisiä Iistä

Eilisen päivän ja tämän aamun vietin Iissä ympäristötaidetapahtuman, toisen kansainvälisen Art Ii Biennaalin yhteydessä järjestetyssä seminaarissa ja sitten suomalaisten ja kansainvälisten taiteilijoiden kanssa oleskellen, saunoen ja meressä uiden – ja vähän taiteesta sekä yleisemminkin taidemaailmasta puhuen. Ulkomaisia taiteilijavieraita oli viisi, joilta kultakin jään siis myös teos Iihin, ja kotimaisia yksi: iiläinen, myös tekstiilitaiteilijana tunnettu Helena Kaikkonen (s. 1959). Iin varsin vireään taiteilijakuntaan kuuluvat myös Kaikkosen kanssa samassa KulttuuriKauppilassa vaikuttavat kuvanveistäjä Sanna Koivisto (s. 1955) sekä kuvanveistäjä ja keraamikko Antti Ylönen (s. 1957) – ja yhteistyössä toimii mukana myös Ylösen kumppani, taide-elämysyritys Taidepaussia pyörittävä Kaisa Kerätär.  Ja vireää oli KulttuuriKauppilan varsinainen henkilökuntakin: toiminnanjohtaja Leena Vuotovesi, koordinaattori Mari Maunu ja tekninen vastaava eli yleismies jantunen Matti Räntilä. 

Ulkomaisia vietaita olivat tänä vuonna nuori grönlantilainen, Nuukissa asuva Maria Panínguak' Kjaerulff (s 1980), tukholmalainen muotoilija ja kuvataiteilija Linus Ersson (s. 1970), joka toimii myös suomessakin tunnetussa, Konstfackin opiskelijoista syntyneessä taiteilijaryhmässä We Work in a Fragile Material, Lillehammerissa vaikuttava Egil Martin Kurdøl (s. 1954), tokiolainen Yoshiko Maruyama (s. 1957) – kovia tekijöitä kaikki. Kurdøliin ja Maryamaan en valitettavasti ehtinyt tutustua, koska he viimeistelivät vielä kiireessä töitään lauantaisia avajaisia varten:

 Koivisto (oik.) auttaa Maruyaman (vas.) työn viimeistelyssä. Ja tokihan mukana on kylänväkeäkin (kesk.). Kyse ei siis ole Iin kunnanvaltuustosta, joka on lähinnä (kesk.)+(vas.), ei niinkään (kok.)

Sitten oli vielä yllätystaiteilija, jonka nimeä ei turvallisuussyistä johtuen ole liiemmin julisteltu. Mutta koska hän on osallistumisensa omassa blogissaan jo paljastanut ja koska se on kuulemma huomisessa Helsingin Sanomissa [PS. Lauantaiaamuna: juttu oli muuten jo illalla netissä – varmaankin sen takia, että Kaleva julkaisi oman paljastuksensa jo päivällä netissä, ja Hesarille tuli kiire], niin voinhan minä senkin jo kertoa. Kyseessä oli vuoden 2007 koiramaisten Muhammed-kuviensa takia kammottaviin ja edelleenkin jatkuviin vaikeuksiin joutunut Lars Vilks (s. 1946), joka on jo aiemminkin tunnettu Suomen-ystävänä.   

***

   

Tämä KulttuuriKauppila on tavattoman hieno taidekeskus, jossa on siis toimi-, työ- ja näyttelytiloja sekä ympärivuotinen kansainvälinen residenssi, jonka taiteilijoista suurin osa on myös osallistunut paikalliseen elämään pitäen kursseja muun muassa koulussa. Tätäkin toimintaa ollaan parhaillaan lisäämässä ja kehittämässä, kertoi Vuotovesi minulle tänään palauttaessaan minua Oulun lentokentälle.

Biennaalin lisäksi KultturiKauppilassa järjestetään sisätiloissa kesänäyttely (13.6.–29.8.), johon osallistuu Ylösen lisäksi taivalkoskelainen kuvataiteilijapariskunta Eeva-Kaisa Jakkila (s. 1954) ja Jussi Valtakari (s. 1955), joka uskalsi ripustaa pikkuäijänsä pihalle:

Tähän kesänäyttelyyn en valitettavasti ehtinyt tutustumaan lainkaan, koska kaikki muut teokset odottivat vielä ripustamistaan.

***

Pidin seminaarissa alustuksen aiheesta 'Voiko periferia olla mahdollisuus', ja runsaasta keskustelusta päätellen se taisi olla ihan kelpo, vaikka punainen lanka välillä vähän karkasikin. Taiteilijat esittelivät omaa tuotantoaan, myös vähän vanhempaakin, mikä onkin varsin tarpeellista tällaisissa taidetapahtumissa, jotta heidän työtään saa vähän paremmin kontekstualisoitua ja avattua.

***

Minut majoitettiin Ylösen ulkorakennuksen viihtyisään vierashuoneeseen, ja sain myös tilaisuuden tutustua taitelijan työhuoneeseen [nämä ovat tavallaan aina minun juhlahetkiäni]:

Ja maailmahan oli taas pieni. Näin seinällä Pekka Ylösen (1959–2003) hienon maalauksen. Antti kertoi sen tulleen nuorena kuolleen Pekka-veljen perintönä. Enhän minä tätäkään yhteyttä ollut tajunnut. Pekka Ylönen oli taidokas maalari, jonka muistonäyttelystä Keravan taidemuseossa olen kirjoittanutkin. 

***

Sitten lähdimme pienen levon jälkeen Koiviston mökille saareen saunomaan:
 

Vasemmalta Jakkila, Kaikkonen, Vilks ja Kjaerulff.

Näissä maisemissa taidemaailman jäykkyys – ja ruotsalaisten suvereeni sivistyneisyys – sulavat sujuvasti...

... ja varsinkin saunan jälkeen oltiinkin sitten jo niin hyviä kavereita, että voitiin soittaa toisillemme suutakin ihan kaikessa rauhassa. Varsin kriittinen ja väliin sarkastinenkin Vilks sanoi minun sanovan asioista juuri niin kuin kriitikon pitääkin kulloinkin sanoa, ja minä sanoin muun muassa, että hänen teoksensa oli ruma. Erssonkin oli kova puhumaan, ja meillä oli lopulta varsin hauskaa, vaikka välillä katselinkin hieman liian haikeasti kaikkien muiden oluttölkkejä juodessani saunamakkaran kanssa raikasta vissyä.

Vilks puhuu ja Ersson harjoittelee makkaranpaistoa. Molemmat muuten saunoivat ihan sujuvasti – vaikkakin rillit päässä.

Koska taiteilijoilla oli tänään vielä työt viimeisteltävänä, menimme jopa ajoissa nukkumaan. Aamulla sitten tarkastelin Vilksin teosta Asema vähän tarkemmin, ja olihan se oikeasti aika metka [vaikka eräs kylänmies sanoikin minulle, että "kyllä on taas nauloja haaskattu"]:

Se muistutti vähän niitä Ladonian mikrovaltion muistomerkkejä, jotka Vilks pystytti Skåneen vuonna 1980. Nimi Asema viittaa vieressä olevaan Iin parakkimaseen bussiasemaan, josta käydään keskustelua, että pitäisikö se purkaa vai ei. Sen kyljessä oli hauska teksti:

Kai sen on tunnustettava, että retki Iihin oli itse asiassa aivan fantastinen, ja tämä merellinen ja joellinen vanha uittopitäjä oli joka suhteessa – muun muassa 1960-lukuista zeitgeistiaan henkivää Jäppisen baaria myöten – sympaattinen. Historiallista työn henkeä kuvaa kunnantalon pihalla, joen rannassa sijaitseva Sanna Koiviston iso ja dynaaminen pronssiveistos Iijoen uitolle (2003):

 

Mikä voisi olla tätä hienompi ammatti? No ehkä taiteilijan ammatti. Tai ehkä ei sittenkään – helpompi meikäläisen on vain katsella ja nauttia.

PS. Ai että keskus vs. periferia? Moderni ja kehittynyt? Perinteinen ja alikehittynyt? "Katin kontit", todettiin Ylösen pihallakin: