Julkaistua 756 & Näyttelykuvia 1031: Vilpitön arjen modernismi

On jo yli viikko siitä, kun Galleria Ortonissa avattiin Pekka Nevalaisen (s. 1951) näyttely (4.–29.4.), joka on muuten tavattoman hieno. Deadlinesuma on ollut hirveä, joten vasta tänään sain tehtyä taiteilijaesittelyn gallerian sivuille:

Vilpitön arjen modernismi

Siitä ei ole pitkä aika, kun opin uuden termin: ’metamodernismi’. On puhuttu myös ’uusvilpittömyydestä’. Kuvataiteilija Pekka Nevalaisen (s. 1951) tuoreempi tuotanto tuntuu asettuvan mielekkäästi näiden käsitteiden alle. Kyse on siitä, että postmodernin jatkuva ironinen asenne on kuollut tai ainakin hiipunut. Ja ehkä myös jalostunut uudelleen rakentavaan suuntaan, kuten Nevalaisen tapauksessa. Ironia ei ole hävinnyt kokonaan vaan pikemminkin tullut lempeämmäksi ja sallivammaksi. Siinä missä postmodernin ironia purki merkityksiä, tuhosi ja leikitteli usein pinnallisen tuntuisesti, metamodernismiin tuntuu kuuluvan tietty vilpittömyys, joka antaa tilaa myös nostalgialle ja romanttisuudelle sekä aidolle kiinnostukselle. 

Huonekalujen vuoropuhelua ripustuksessa.

Olen huomannut tämän asenteen jo vuosia nuorempien taiteilijoiden keskuudessa. Aikaisempi jännite kentän hallinnasta tuotti usein vihamielisiä purkauksia modernismia kohtaan, mutta olen huomannut, että nykyään nuori taiteilija saattaa olla vilpittömän kiinnostunut vanhemman polven pyrkimyksistä. 

Nevalainen on kokenut ja kaiken nähnyt konkari, joka on ollut suomalaisen taidemaailman etujoukoissa, avantagardessa, monella rintamalla – muun muassa legendaarisissa ryhmissä Record Singers ja Ö-ryhmä – joten onkin melko häkellyttävää, että juuri hänen uusimmat teoksensa tuntuvat asettuvan luontevasti metamodernismin sateenvarjon alle. 

Raskaiden pöytälevyjen ripustaminen oli yhtä Iwo Jimaa. 

Nevalainen on avoimen nostalginen suhteessaan moderniin – hän huomauttaakin viettäneensä lapsuutensa Tapiolassa, suomalaisen modernismin Mekassa. Hän tuo esiin myös tietynlaisen tyylillisen valumisteorian. Valumisteoriassa kyse on siitä, että mitä enemmän rikkaiden omaisuus karttuu, sen enemmän siitä valuu yli myös köyhempien nautittavaksi. Näinhän on käynyt coolille pohjoismaiselle modernismille, joka sosiaalisena pääomana on keskiluokkaistunut vaikuttaen miltei kaikkeen arkiseen elämäämme: Aalto-maljakoiden trivialisoitumisena, suosittuina kangaskuoseina ja vaikkapa Askon huonekaluina. 

Kohtaamisetkin luovat ehkä merkityksiä: Galerie Artekin iki-ihana galleristi Ann-Mari Arhippainen ja gallerian vanha taiteilija Nevalainen avajaisissa nurkkaan ahdistettuna.

Huonekalut päätyvät lopulta siirtolavalle, ja silloin iskee Nevalainen, joka palauttaa jätteen taideteoksena jälleen ravintoketjun huipulle: gallerian seinälle modernistiseksi maalaukseksi muunneltuna. Pienenä piikkinä mukana saattaa olla ripaus ornamenttia, jota moderni ei tahtonut sietää. Taustalla voi aistia myös ekologiaa sekä työn vaivattomuutta: jätteeksi muuttuneen huonekalutason valmis muoto antaa omat kiinnostavat reunaehtonsa maalaukselle. Sattuma ja luovuus käyvät vuoropuhelua.

Nevalaisen työssä on toki mukana aimo annos ironiaa: 90 % hänen omien sanojensa mukaan. Mutta hän lisää välittömästi, että mukana on myös 90 % vakavuutta.

Metatasoja kertyi avajaissa: Maija Saksman (s. 1971) laulaa maalaukselle (Liina) ja Seppo Renvall (s. 1961) kuvaa.

Taso, öljy levylle, 2016.

Näyttelykuvia 746 & Julkaistua 338: Arjen kokeellisuutta

Eilen oli taas Galleria Ortonin avajaiset. Lokakuun taiteilija on Seppo Renvall (s. 1963), joka oli laittanut esille mustavalkoisia neulanreikävalokuvia ja kaksi videoteosta. Pidin puheen ja tänä aamuna yritin sitten muistella sitä, kun kirjoitin lyhyen esittelyn Renvallista gallerian verkkosivuille:  

Arjen kokeellisuutta

Elokuvia, videoita ja valokuvaa tekevä Seppo Renvall (s. 1963) on yksi Suomen kansainvälisimpiä nykytaiteilijoita. Hänen teoksiaan on nähty lukuisilla festivaaleilla ja merkittävissä kansainvälisissä näyttelyissä – aina Venetsian ja São Paulon biennaaleja myöten. 

Sain kunnian parkkeerata rämäni taiteilijan auton viereen. Taiteellista oli hänenkin parkkeerauksensa.

Renvall ei kuitenkaan ole spektaakkeleiden mies vaan viihtyy pikemminkin marginaalissa. Hänen katseensa kiinnittyy arkiseen ja tavalliseen. Eikä sekään ole aina niin yksiselitteistä. ”Jos näen jotain kiinnostavaa, kuvaan todennäköisesti vastakkaiseen suuntaan”, hän on todennut.

Renvall on tottunut myös työskentelemään ryhmissä eikä ole pitäytynyt pelkkään kuvaan – oli se sitten liikkuvaa tai pysähtynyttä. Hänen teoksissaan on usein mukana ääni tai musiikki. Hän tehnyt yhteistyötä muun muassa rocklegenda Zape Leppäsen ja runoilija Jouni Tommolan kanssa. 

Renvall poistaa kaikua avajaisten äänentoistosta.

Renvallin työskentelyssä on jotain nostalgisen retrohenkistä, ja niinpä hänen tapahtumallisia töitään onkin helppo kutsua performanssien sijaan hieman 1960-luvulta kalskahtavasti ”happeningeiksi”. Eikä kyse olekaan erityisistä ”esityksistä” – muistan senkin tapahtuman, jossa hän joulun alla ystävineen teki halukkaalle yleisölle erilaisia taiteellisia paketteja kaikesta mahdollisesta löytömateriaalista.

Renvallia on tapana kutsua ”kokeellisen elokuvan” tekijäksi, ja tietty kokeellisuus leimaa muutenkin hänen työskentelyään. Galleria Ortonin näyttelyssä hän esittää mustavalkoisia valokuvia, jotka on tehty tavallisesta viinilaatikosta rakennetulla neulanreikäkameralla. Tuloksena on monikerroksisia muotokuvia, jotka ovat myös muunnettavissa animaation kielelle. 

Maija Saksman (s. 1971) esitti huikean laulusikermän avajaisissa – aina Kantelettaresta nyky-Helsinkiin saakka.
  

Vaikka Renvallin yksittäiset kuvatkin ovat usein kuin elokuvan still-kuvia, hän ei ole varsinainen tarinankertoja. Renvallin tematiikkaa keskittyy pikemminkin kuviksi muuttuviin sanoihin kuin juonellisiin tarinoihin. Teokset ovat usein kuin unen ja valveen rajatilan tuottamia runollisia kohtauksia, joissa muistot ja aika sekoittuvat logiikaltaan. Kuten ranskalainen filosofi Maurice Blanchot on todennut: ”Kuvan nimissä puhuva asia vuoroin puhuu vielä maailmasta, vuoroin johtaa meidät lumouksen määrittämättömälle alueelle.”

Sentimentaalinen Renvall ei kuitenkaan ole. On itse asiassa vaikea määritellä hänen taiteilijanlaatuaan – onhan hänen filmografiassaan jopa kaksi teosta, joissa pääosaa näyttelee nikotiinipurukumi. 

Kukitettu taiteilija saapuu jatkoille ravintola Salveen.

Julkaistua 329: Johan nyt: Taiteilijat tykkäävät autoista!

Tänään olisi sitten autoilupäivä. Eilisessä Kauppalehdessä ilmestyi ennakkojuttuni Seppo Renvallin (s. 1963) ja hänen kavereidensa tämänpäiväisestä autotaidetapahtumasta. Oma otsikkoni oli vähän hillitympi ('Autolla kulttuuri liikkuu'), mutta tässä tämä:

Johan nyt: Taiteilijat tykkäävät autoista!

Suomalaisen rockin historiassa on vihdoinkin opittu arvostamaan klassisten roudareiden panosta. Kuvataiteen alueella Seppo Renvall ystävineen vie tämän pidemmälle: autohan se on, joka taidetta yleensä kuljettaa ja ihmisiä yhdistää.

Helsinkiläisillä parkkipaikoilla tapahtuu lauantaina 25.8. kummia. Tapahtumat alkavat iltapäivällä Annantalon nurkilla, missä performanssin, tanssin ja musiikin välimaastossa liikkuva Yhtäkkiä tässä -ryhmä avaa Konst Parkings -tapahtuman. 

Taideparkkeerauksessa on kyse pienimuotoisesta kevyen rakenteen kaupunkifestivaalista, jossa pääosassa on auto. Tuottajana toimii kuvataiteilija Seppo Renvall, toinen moottori projektin takana on myös monipuolinen kuvataiteilija Maija Saksman. Mukana ryhmässä ovat Mi Duncker, Riku Mäkinen ja Roope Ahola. Autoilemaan on houkuteltu sekä kotimaisia eri alojen artisteja ja myös kaksi ulkomaalaista ronskia tekijää: berliiniläinen Dida Zende, joka on ympäri maailmaa tuunannut hylättyjä bensa-asemia Vapaiden kansainvälisten huoltoasemien (FIT) kulttuuriseksi ketjuksi, sekä nykyään Tallinnassa vaikuttava kalifornialaissyntyinen Steve Vanoni, joka liikkuu miltei kaikilla taiteen alueilla performanssista romurautaveistoksiin. Hän hankkinut kokemusta jopa teksasilaisten vankiloiden taideterapeuttina.

Renvall muistuttaa auton roolista kaupunkien ulkopuolella: ”Autolla ollaan kyydissä. Auto kokoa ihmisiä, se mahdollistaa erilaisten juttujen tekemistä. Auto luo myös oman dynamiikkansa: aina täytyy neuvotella siitä, kuka joutuu olemaan kuski.”

Renvall tunnistaa toki autoiluun liittyvät huonot asiat, mutta samalla vähän hymähtelee sitä, miten ensin pitää kuluttaa miljoonia, jotta nähtäisiin kivan näköisinä keskustassa fillaroivia ihmisiä. Moni kuitenkin joutuu väistämättä tukeutumaan autoon – varsinkin köyhät, jotka on ajettu keskustasta kauemmaksi.

Taiteellisessa autorituaalissa, jossa liikkuvat pienoisfasadit ambulanssista limousineen tuovat paikkoihin esiintyjiä, nähdään ja kuullaan rockia, runotta ja liikkuvaa kuvaa. Mukana ovat runoilija Arja Tiainen, trumpetisti Verneri Pohjola,  multi-instrumentalisti Jimi Tenor, performanssia ja abokulttuuria yhdistävä Motelli Skronkle sekä sirkusta ja musiikkia yhdistävä Laulavat Käärmeet. Puuautoveistoksensa tuo Korjaamon pihalle Corinna Helenelund. Tapahtuman päättävällä Lasipalatsin aukiolla nähdään mittava kooste autoaiheisia videoteoksia.

– Konst Parkings -tapahtuma: Annantalo (Annankatu 30), klo 15–16, Finlandiapuiston Kansalaistori (Kiasman ja Musiikkitalon välissä), klo 16–18, Korjaamon kesäpiha (Töölönkatu 51), klo 18–22, Lasipalatsin aukio (Mannerheimintie 22), klo 22–24; http://konstparkings.weebly.com

Näyttelykuvia 542 & 543: Homma paketissa

Kuvataiteilija Sirpa Häkli (s. 1960) on keksinyt hienon – eikä ihan tavallisen – idean: hän on juhlistanut tm-galleriassa kuvataideopintojensa päättymisen 25-vuotisjuhlaa näyttelyllä TOP 25 – Tunnustuksia ja muita maalauksia (30.11.–21.12.), jossa hän käsittelee kuluneen ajan merkittäviä teemojaan ja kokeilee niiden kantavuutta. Kyseessä on siis tietynlainen retrospektiivi, mutta kaikki maalaukset ovat kuitenkin kuluneelta vuodelta:

Näin syntyy hajanainen näyttely, ja taidehistoriallisia vittauksia on moneen suuntaan – muun muassa venäläiseen avantgardeen ja japanilaiseen tila-ajatteluun. Ja hauskalla tavalla näyttely ei sitten kuitenkaan ole hajanainen: myös taidehistoriasta akateemisen tutkinnon suorittanut Häkli löytää maalauksiinsa yhtenäisen klangin, joka tekee näyttelystä varsin raikkaan ja taustatkin huomioon ottaen täysin epäakateemisen. Häkli itse toteaa, että "tunnustukseni kuvaavat eskapismilla, nostalgialla ja taiteen historialla kyllästettyä epätäydellisyyden estetiikkaani". Ehkäpä juuri tällainen itsereflektion kyllästämä ote tuo maalauksiin sen keveyden, joka pitää ne hengissä. Niissä ei ole raskasta paatosta eikä taiteeseen niin usein liittyvää hybristä. Siis hyväntuulinen ja vallan mainio näyttely.

Vas. Selityksiä X, akryyli ja liimaväri kankaalle, oik. Selityksiä II, akryyli kankaalle. 

***

Galleriasta jatkoin sunnuntaikierrosta Kiasmaan, joka on siis muuten suljettu, mutta joulun alla siellä voi käydä Kunnon kirjallisuuden myyjäisissä (perjantaihin klo 16 saakka). Sattumalta osuin myös keskelle performanssia: lauantaina ja sunnuntaina siellä järjestettiin Konstpaketering, jossa joukko taiteilijoita teki vähän toisenlaisia taiteellisia lahjapaketteja halukkaalle yleisölle. Mukana olivat Roope Ahola (s. 1973), Mi Duncker (s. 1963), Riku Mäkinen (s. 1974), Seppo Renvall (s. 1963) ja Maija Saksman (s. ?). Materiaalia piisasi: tekoturkiksia, vaatteiden kaavoja ja ties mitä tilpehööriä. Loistava idea, jota lienee syytä jatkaa:

Tämän jouluhenkisempää oloa minulla ei tänä vuonna ole ollutkaan. Vähän harmitti, kun minulla ei ollut mitään paketoitavaa. Vasta myöhemmin tajusin, että olisinhan minä voinut paketoida tyhjää.