Julkaistua 460 & Näyttelykuvia 877: Maalaustaiteen tila

Viime viikolla ilmestyi Taide (5/13), jossa minulla oli kaksi juttua. Arvioni Taidemaalariliiton 85-juhlanäyttelystä hirvitti vähän itseänikin, koska annetussa tilassa en kyennyt sanomaan kaikkea haluamaani ja tein myös taiteilijoille tietyllä tavalla vääryyttä, kun keskityin näyttelyyn kokonaisuutena enkä taiteilijoiden teoksiin. Mutta joskus vain täytyy tehdä näin. Näyttely on kuitenkin medium, mikä toisinaan unohtuu, ja näyttelynkin suhteen tulee mielestäni olla mediakriittinen. Juhlanäyttely on vielä omansalainen näyttelyn alalaji, jonka olemusta kannattaa mielestäni myös pohtia. Ja erityisesti, kun on kyse vielä lajiliiton juhlanäyttelystä. Tässä suhteessa näyttely oli mielestäni epäonnistunut.
 

Pirkko Rantatorikan hienoja maalauksia.

Olisin todennäköisesti pitänyt kaikkien kuuden taiteilijan kontribuutiosta, jos ne olisi esitetty yksityisnäyttelyinä gallerioissa. Varsinkin Pirkko Rantatorikan (s. 1956) setti oli oikein vaikuttava. Peräänkuulutin kuitenkin yhteissointia, joka nyt jäi mielestäni miltei kokonaan puuttumaan – teemasta huolimatta:

Maalaustaiteen tila

Toinen tila – kuusi näkökulmaa nykymaalaukseen  

EMMA – Espoon modernin taiteen museo 25.9.2013–12.1.2014

 

Taidemaalariliitto teki 85-vuotisjuhlanäyttelyään varten rohkean ratkaisun: liitto antoi kuratointitehtävän raadin tai ns. taideasiantuntijan sijaan taiteilijapariskunnalle. Valitut Aarne ja Arja Jämsä tekivät hekin rohkean ratkaisun: he valitsivat mittaviin museotiloihin koottavaan näyttelyyn vain kuusi taiteilijaa 1300 jäsenen mahtiliiton joukosta. Mukana ovat Petra Innanen (s. 1970), Olli-Pekka Merimaa (s. 1967), Miika Nyyssönen (s. 1965), Pirkko Rantatorikka (s. 1956), Satu Rautiainen (s. 1982) ja Anssi Törrönen (s. 1970). Edustuksellinen demokratia toimii siis ainakin sukupuoli- ja osin ikäjakaumassakin, mutta kaikki taiteilijat työskentelevät pääkaupunkiseudulla. No, samahan se, koska vähän edustuksellisimpia yhteisjuhlanäyttelyitä on aina ollut tapana nimittää tasapaksuiksi ja tylsiksi – ja sellaisiahan ne ovat tupanneet usein olemaan. Pakko on silti todeta, että muistelin EMMAn saleissa kävellessäni pienellä haikeudella Amos Andersonin taidemuseossa pidettyä liiton 80-vuotijuhlanäyttelyä Maalaamisen arvoista. 

Taiteilijat ovat valmistaneet teoksensa varta vasten tätä näyttelyä varten, ja nyt jää sellainen tunne, että jotkut ovat joutuneet venyttämään vähän liikaa. Miika Nyyssönen on vienyt Velázguez-dekonstruktionsa sellaisiin mittoihin, että mitään ei enää jää sanomatta. Hän on ikään kuin semanttisesti tyhjentänyt aiheensa ollen samalla jättämättä katsojalle ihmetyksen ja mysteerin aluetta. Olli-Pekka Merimaan ommellut vaatteet ja kankaat on installoitu niin komeasti ja elämyksellisesti, että yksittäisten teosten vähän runollisetkin ja toisinaan hauskat ideat tuntuvat jäävät silkan näyttävyyden jalkoihin, kun taas Satu Rautiainen ei ole saanut aikaan ainakaan minulle avautuvaa mielekästä temaattista kokonaisuutta. Teemastahan on kuitenkin kyse, vaikka tila onkin varsin moniselitteinen käsite. 

Kerrottakoon vähän ylpeänä, että löin itseni kanssa vetoa ennen näyttelyssä käyntiä 4.10. Ajattelin nimittäin hirtehisesti, että koska kyseessä on Taidemaalariliiton juhlanäyttely, on mukana taatusti yksi taiteilija, jolta ei ole maalauksia. Eihän muuten olisi kyse ns. nykytaiteesta. Ja oikeassahan minä olin. Se oli Olli-Pekka Merimaa (s. 1967), joka oli leikannut kangasta ja ommellut ja installoinut duuninsa komeasti.

Minulta jäi tässä näyttelyssä ainakin yksi tilan ulottuvuuksista kokematta. Vaikka Pilvi Kalhama sanookin näyttelyn julkaisussa, että ”maalaus on nähtävä tänä päivänä kokonaisvaltaisesti ja fyysisesti” ja myöhemmin että ”kun on valmis kohtaamaan teokset, ne syöksähtävät pinnasta ulos ja imevät katsojan sisäänsä”, juuri nämä ulottuvuudet jäivät näyttelykokemuksessani varsin vaatimattomiksi. Jäin kaipaamaan sellaista maalauksen fyysisyyttä, joka toisinaan on sananmukaisesti huimannut minua, sitä klisestä maalauksen riemua, sitä pakotonta ja irrationaalista, jonka aina silloin tällöin koen. Sitä pigmentin ja sen käsittelyn voimaa ja uskomatonta intensiteettiä, jonka koen yhdeksi maalarin ammattitaidon keskeisistä ulottuvuuksista. Tällainen välineenomaisten asioiden korostaminen on tietysti vanhanaikaista, mutta kun sen on edes kerran kokenut, ei sitä voi muistoistaan poistaakaan. Yhtenä ongelmana koen figuratiivisuuden, joka tuntuu taas leimaavan maalauksen uudempia trendejä. Huomasin kaipaavani – jälleen kai vanhanaikaisesti – abstraktia maalausta, joka olisi vapauttanut minut tulkintojen ja ymmärtämisen pakosta – siitä älyllisestä pakkopaikasta, jonka hyvä maalaus riisuu sulavasti vietellen. 

Kun kerran tilaa käsiteltiin, kaipasin myös taiteen avulla jonkinlaista siirtymää taiteenulkoisiin tiloihin. Muistin näyttelysaleissa sen, kun kolmisenkymmentä vuotta sitten tuijotin hasis-pöllyssä egyptiläisen majatalon riisutun ja valkoiseksi kalkatun huoneen ylänurkkaa miettien tuntikausia vain nurkan nurkkuutta. Taidekin tuottaa joskus samanlaisia tuntemuksia, mutta tässä näyttelyssä ne jäivät valitettavasti kokematta.

Nyt tunnen ajatukseni jo kohtuuttomiksi, ja haluan myös todeta, että pidin monesta teoksesta yksittäisinä kokemuksina. Ongelma lienee se, että en löytänyt voimakasta yhteissointia, tilaan ja tiloihin kietoutuvaa klangia, joka jäisi jollain vaikeasti määriteltävällä mutta kiehtovalla tavalla alitajuntaani soimaan. En todennäköisesti muista tätä näyttelyä kovinkaan hyvin, kun menen katsomaan Taidemaalariliiton 90-vuotisnäyttelyä.

Näyttelykuvia 313 & 314: Laiminlyöntejä museosta

Tiskiveden vähän jäähtyessä käytän aikaa hyväkseni ja palaan lähiaikojen laiminlyönteihin näyttelykäyntien raportoinnissa.

Aloitetaan museonäyttelyistä.

Olin niin innostunut Vapaan Taidekoulun 75-juhlanäyttelyn (4.2.–28.3.) kahdesta keskustelutilaisuudesta (kauneus, havainto) Amos Andersonin taidemuseossa, että unohdin kokonaan itse näyttelyn. Katsoin näyttelyn jo pressissä 3.2., jolloin kuraattorit – itsekin taiteilijoina näyttelyssä esiintyvät nykyiset ja entiset rehtorit – Carolus Enckell (s. 1945), Pekka Hepoluhta (s. 1957) ja Reijo Viljanen (s. 1950) esittelivät valitsemiaan teemoja:

 Carolus Enckell puhui muun muassa väreistä.

Helsingien Sanomien kollegani Veikko Halmetoja otti aika rankan kielteisen kannan näyttelyarviossaan. Hänen mielestään "kokonaisuudesta on mahdoton löytää mitään kantavaa ideaa". Aika kummallinen mielipide, kun ottaa huomioon, että kullakin kuraattorilla oli oma ihan selkeä ja esiin tuotu tematiikansa ja siten myös syynsä rinnastaa vanhempia ja uudempia tekijöitä. Toki ripustus oli joiltain osin omituinen, mutta välillä on hauska nähdä tällaisia näyttelyitä, joita ei ole rakennettu juuri niin olisi odottanut. Vähän niin kuin Pessi Raution syksyksi 2008 Helsingin taidemuseoon kokoama 1970-lukunäyttely Oudon lähellä, jota jotkut taiteilijat vieläkin kummastelevat. Tässä oli sama fiilis. Mukana oli outoja töitä ja seiniltä puuttui kokonaan muutama keskeinen nimi. Minunkin 76-vuotias taiteilijaäitini, joka 1950-luvulla kävi Vapaata, totesi vähän närkästyneenä, "ettei se ollut minun tuntemaani Vapaata Taidekoulua". Minulla meni tovi vakuutellessani häntä, että ei aina niin tarvitse ollakaan.

Aika piristävä ja epäkliseinen näyttely siis. Ja kauniskin.

***

Toisaalta minulle tuli aivan samanlainen tunne kuin Halmetojalle, kun siirryin alakerrokseen katsomaan Väinö Tannerin Säätiön residenssin juhlanäyttelyä  Mazzano! – 20 vuotta aikaa taiteelle (28.1.–14.3.): 

Oli siellä paljonkin hienoja töitä, mutta satunnainen residensissä vierailu ei liene kovin mielekäs konteksti näyttelylle. Ymmärrän toki, että säätiön pitää manifestoida jaloa toimintaansa, mutta ei siitä teemaksi ole. Esimerkiksi kahden niin eri lailla maailmaa sekä taidetta lähestyvän taiteilijan kuin Petra Innasen (s. 1970) ja Stig Baumgartnerin (s. 1969) tunkeminen samaan näyttelyyn on kuin tarjoaisi nakkeja suklaakastikkeella. 

Se on muuten sanottava, että Baumgartnerista on kehittynyt hieno ja tarkka maalari vuosien mittaan. Oikein harmittaa ja on myös pakko tunnustaa, että minulta jäi hänen kehuttu Forum Boxin näyttelynsä (8.–30.1.) näkemättä. Siirsin ja siirsin sinne menemistä, koska galleriakin on niin lähellä kotia, ja sitten viimeisenä viikonloppuna kun sinne piti mennä, tulikin yllättäen muuta tekemistä.

Julkaistua 69: "Kiteytymiä jostain oudosta"

Invalidisäätiön 70-vuotisjuhlissa ilmestyi Galleria Ortonin yhdeksäs vuosikirja, jossa oli tekemiäni taiteilijahaastatteluita. Tässä niistä Petra Innanen (s. 1970), jonka uskalias tapa yhdistää burleskia ja korkeataidetta on tuntunut minusta varsin onnistuneelta. Haastattelin häntä Bulevardin kahvihuoneessa, jossa meillä oli oikein hauska juttutuokio.

 Petra Innanen alias Bettie Blackheart.

 

”Kiteytymiä jostain oudosta”

Kuvataiteilija Petra Innanen (s. 1970) toimi pitkään pelkästään taidemaalarina mutta on sittemmin lisännyt valikoimaansa animaation ja esitystaiteen: hän on nimittäin suomalaisen uuden burleskin uranuurtajia, jolle esitystaide muodostaa saumattoman jatkumon maalaustaiteen teemojen kanssa.

Innanen maalaa voimakkaita ja isokokoisia öljymaalauksia, joiden kuvallinen sisältö ei välttämättä noudattele kaikkein sovinnaisinta hyvän maun koodia. Hän on jo pitkään ollut kiinnostunut myös siitä ns. huonosta mausta, josta voimme nauttia muun muassa tieteistarinoissa, kauhussa, oudossa erotiikassa ja B-elokuvissa.

Innasen estetiikka on siis usein melko groteskia. Se ei asetu sovinnaisiin merkityskategorioihin, mutta siinä piilee myös sen yhteiskunnallinen voima. Groteskin avulla pääsemme tutkailemaan marginaaleja ja toiseutta ja myöskin sitä, miten vaikeita asiat on toisinaan määritellä. Sitä miten hierarkiat, luokitukset ja raja-aidat syntyvät ja miten niitä pidetään yllä.
Innaselle taiteella on leikkimielisyydestäkin huolimatta myös siis poliittinen sisältö. Maalaamalla muotokuvia siitä alakulttuurista, jonka hän kokee itselleen läheiseksi, hän myös alistaa muotokuvan historiallisen lajityypin kriittisen tarkastelun kohteeksi: "Kuka on tarpeeksi arvokas muotokuvan malliksi?", kysyy Innanen ja vastaa tekemällä muotokuvia niistä asioista, joita hän itse sen arvoiseksi kokee. Taiteilijana hän käyttää myös määrittelyvaltaa. Varsinkin kun hän silkan vastavirtaan sijoittumisen sijaan kytkee tekemisensä maalaustaiteen ikiaikaiseen perinteeseen. Hän on muun muassa tarkkaan tutkinut Hans Holbein nuoremman Lähettiläitä (1533) – arvoituksellista kaksoismuotokuvaa, joka sivuaa myös anamorfoosin teemaa. Ja niin tajuankin yllättäen sen, miten Innasen esittämä alakulttuuritematiikka on luontevasti sukua renessanssin ajan harrasatuksille, erilaisille optisille kuriositeeteille. Innasen käsissä anamorfoosi, siis se miten taideteosta pitää katsoa vinosta kulmasta tai vääristävän peilin kautta ennen kuin sen sisältö aukeaa, saa ihan uuden tulkinnan. Aiheena onkin sosiaalinen hierarkia, jota pitää katsoa eri kulmista ymmärtääkseen sen rakentumisen. Innanen on myös maalannut karamellimaisen kauniita akvarelleja, joissa hän on käsitellyt eri tavoin metamorfoosin teemaa. Mehän tunnemme kaikki luonnontieteellisen tapahtumasarjan, jossa toukka muuttuu perhoseksi. Taidamme myös kaikki tuntea ei-niin-luonnontieteellisen tapahtumasarjan, jossa ihminen muuttuu tietyissä olosuhteissa sudeksi. Innanen on kiinnostunut molemmista tapahtumasarjoista. Hän on myös kiinnostunut naamioitumisesta, suojaväreistä – siitä miten eläin muuttuu vaikka puunrungon tai lehden näköiseksi. Hän itse sanoo haluavansa sitä, että hänen teoksensa ovat "värikkäitä ja houkuttelevia kuin kirkkaisiin papereihin käärittyt makeiset, mutta sisältä saattaa kuitenkin löytää jonkun hiukan myrkyllisen tai oudon yllätyksen". Tarinan tasolla hänen teoksensa pyrkivät olemaan "kiteytymiä jostain oudosta".

Katutaidetta 2: Kadulta kouluun ja takaisin

Muun muassa burleskieksperttinä tunnettu kuvataiteilija Petra Innanen (s. 1970) kysyi minulta tammikuussa Galleria Ortonissa, jossa hänellä oli näyttely, että olisinkohan myöhemmin mahdollisesti kiinnostunut tulemaan Taidekoulu Maahan pitämään luentoa katutaiteesta. Hän nimittäin tiesi harrastuksestani. No nyt se sitten toteutui. Olen luennoinut aikoinani parikymmentä vuotta taiteen sosiologiaa, mutta olen päättänyt jäädä jo vähän niin kuin eläkkeelle opettajanhommista. Tällaisia yksittäisiä keikkoja on kuitenkin hauska tehdä, koska siinä joutuu itsekin vähän haasteellisempien asioiden eteen, kun ei tarvitse toistella jotain hyväksi havaittua mallia vuodesta toiseen. En ole siis koskaan aiemmin tästä aiheesta puhunut, joten koko juttu oli todellisuudessa aika jännittävä. Tiesinhän nimittäin toki etukäteen, että oppilaani tulisivat olemaan aiheestani minua huomattavasti kokeneempia ja parempia asiantuntijoita. Varmuutta tuottava asia oli kuitenkin kuvamateriaalini, jota kasasin eilen parinsadan kuvan verran. Kun nyt itsekin ensimmäistä kertaa kartoitin kolmen vuoden aikana kuvaamiani katutaidekuvia tajusin onneksi materiaalini laadullisenkin merkittävyyden, mistä nyt olen varmistunut opiskelijoiden kommentien jälkeen. Nyt onkin aika kiitollinen olo siitä, että sain kunnon tilaisuuden testata materiaaliani. Toinen varmuutta tuottava seikka oli se, että ilmoitin heti alkuun nimenomaan kertovani omasta harrastuksestani enkä pitäväni mitään taidehistoriallista luentoa tai esiintyväni asiantuntijana. Oli siis helppo luennoinnin sijaan pikemminkin jutustella, ja opiskelijat myös osallistuvat paremmin keskusteluun. 

Huomasinkin jälleen, kuinka voimakkaasti kaksisuuntainen oppimisposessi aina on. Näiden nuorten kanssa nimittäin ei voi koskaan pelleillä tai olla falski. Minun on annettava heille ikään kuin kaikki annettavissa oleva, ja toisaalta minä saan heiltä aina erittäin paljon. Itse asiassa kokemus sai minut kaipaamaan taas opettajanhommia, niin raskasta kuin se todellisuudessa onkin. Puhuin kolme tuntia ja näytin 200 kuvaa ja sitten olinkin jo aivan puhki. Siis aivan puhki.

Onneksi koulun fiilis oli kaikkineen varsin rento, ja onneksi jo menomatkalla Suomenlinnaan törmäsin kuvataiteilija Pirjetta Branderiin (s. 1970) joka on vanha tuttavani. Hänen avullaan pääsin kouluun ja sen tunnelmaan helpommin sisään – ja hänen kanssaan oli myös hauska keskustella varsin intensiivisesti taiteesta menomatkalla koululle. 

Yllä Pirjetta Brander (oik.) erään oppilaansa kanssa koulun kahvihuoneessa. Jo 1800-luvulla kipsimallien piirtäminen kuului taidekoulujen opetusohjelmiin. Tässä antiikin kipsitorso on jo kertomassa dekonstruktiivisesta nykytaiteesta. Yläkerran työhuoneissa oli myös kipsipää, joka kummasteli koulun vilkkasta menoa:

Kahvihuoneen jääkaappi kertoi sekin omaa kieltään. Tässäkin koulussa on – tai on ollut – joku, joka osaa tehdä sapluunataidetta. Alla näkyviä nostureita en kuitenkaan ole koskaan nähnyt kaupungilla eivätkä opiskelijatkaan suostuneet tietämään niistä mitään. Mutta sainpa siis kartutettua sapluunataidekokoelmaani tälläkin kuvalla:

Opin siis itsekin aika paljon uusia asioita, ja sain myös tunnistettua sellaisia kuviani, joiden sisällöstä minulla ei ollut mitään hajua. Sain myös hyviä vinkkejä kadun vähän oudompien asioiden kuvanlukutaitoa varten. Opin muun muassa sen, että LSD:n historiakin näkyy taas Helsingissä. Alla esimerkiksi LSD:n löytäjä ja myös kokeilija Albert Hofmann (1906–2008), jonka runollisen kuvan bongasin Helsingin kaduilta viime vuonna. Tämän kuvan kulttuurihistoriallisessa tunnistamisessa keski-ikäistä ja tietämätöntä – tai ehkä sitten naiivia – taidekriitikkoa opasti siis parikymppinen kundi! Kyllä se tiettämättömyyteni väliin vähän hävettikin – ei esimerkiksi populaarikuvaston tuottaja Star Trek ole koskaan kuulunut harrastusteni joukkoon, vaikka se katutaiteessa näkyykin.

   

Teksti siis kuuluu:

tulee se 

juna joka 

kyttyrätki 

korjaa

Nyt pitäisi sitten opetella näköjään vielä runonlukutaitoakin.

***

Ja jos aamupäivä oli likipitäen täydellinen, oli sitä iltapäiväkin. Yksi opiskelijoista nimittäin kertoi minulle taideprojektista, jossa eräs hänen tuttavansa spreijasi erään roskaisan paikan roskia keltaiseksi. Niinpä lähdin retkelle. Paikkaa en viitsi ihan vielä kertoa, koska yritän saada siitä nopeasti jonkun lehtijutun tehtyä, ja vähävaraisena freelancerina haluan luonnollisesti olla se, joka jutun kirjoittaa, eikä vain se, joka jonkun toisen vinkkaa kirjoittamaan. Mutta onhan taide loppupeleissä tärkeämpää kuin toimeentulo, ja duuni oli tosi vaikuttava:

Ja eiköpähän samassa paikassa ollut vielä jostain teippityylisestä matskusta tehty varsin hieno lintu:

Niin että iltapäiväkin oli siis vielä täydellinen. 
Liekö edellä olevat kaksi esimerkkiä katutaiteen sijasta pikemminkin ympäristötaidetta? Ne sijaitsevat kuitenkin melko keskellä kaupungin sydäntä, keskellä katujen Helsinkiä. Ja käsi sydämellä: Ovatko nämä nyt töhryjä?

***

Matkalla Suomenlinnaan kirjoitin yhden ajatuksenkatkelman mukanani olleen kirjan – josta opin luennolla käyttämäni ilmaisun "enkelten puolella olevasta taiteesta" – takakanteen:

Vaikka yksittäinen katutaideteos ei olisikaan hyvä, on se kuitenkin omalta osaltaan muokkaamassa asenneilmapiiriä. Se esimerkiksi selventää joukkovoiman käsitettä. Meitä on monta, ja me voimme yhdessä vaikuttaa ympäristöömme, muun muassa julkiseen tilaan.

***

Kokoelmani ensimmäinen kuva – juuri se, joka tietoisen harrastuksen aloitti – on muuten vuodelta 2007 Tallinnasta ja siinä on vain teksti, jota mietin koko ajan vakavammin ja vakavammin: